MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ

232s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Fresh Water // 2018

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA

236s.

Kosmos 2021

Alkuteos: The Death of Vivek Oji

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan