HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

229s.

Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU

SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU

304s.

Gummerus 2018

kuunneltu äänikirjana, lukijana Pirjo Heikkilä

Sisko Savonlahden esikoisromaani on ollut erityisen paljon niin kirjainstagrammaajien kuin -bloggaajienkin puheenaiheena viimeisten kuukausien ajan. Entistä suuremmin se sai näkyvyyttä jo lokakuun lopulla, kun Hesari nosti sen kymmenen parhaan joukkoon esikoisteoskilpailussaan., ja onpa Savonlahti näkynyt valtamediassa varsin paljon noin muutenkin. Paitsi kirjailijan ytimekkäästä kieltäytymisestä suorittajasankarirooliin astumisesta, on myös itse romaanista on saanut lukea niin lukemattomista paikoista, että siitä on ehtinyt muodostaa jo muiden arvioiden perusteella omankin mielipiteen. Syksyn "keveämmät kirjat" -putkessani äänikirjana tämän kuunneltuani voin sanoa, että ainakin itselläni se mielipide on ollut täysin väärä.

Savonlahden romaani on kenties viihteellinenkin aikalaiskertomus helsinkiläisnaisesta, joka painii erosta toipumisen ja työn etsimisen ristitulessa samalla kun yhteiskunta arvostaa vain Onnistujia ja Oman onnensa seppiä, isolla oolla. Se on toki jopa chicklittimäinen, mutta lähinnä olemalla kevyt ja helpostilähestyttävä, ei kepeä ja kliseisiin uppoava. Se on hurjan hyvin kiinni tässä päivässä, ja siinä epätoivossa, joka helposti ihmisen valtaa, kun hän ei tätä myyttisen yksinapaista normikoodistoamme joko suostu tai kykene sellaisenaan toteuttamaan. Töitä ei ole ja sydänkin on erityisen rikki,  ja vain opintolainalla rahoitettu New Yorkin reissu ja mitä hienoimmat ystävät pitävät päähenkilöä enää pinnalla.

Savonlahden romaani on kaivattu särähdys menestystarinoiden ja kaiken muuttavien onnellisten tapahtumien keskelle, ja erityisesti siksi on hienoa, miten paljon näkyvyyttä se on saanut. Tuntuu vähän kummaltakin lukea kauhisteluja siitä, miten itseä ei vain oteta niskasta tai miten velkarahalla voidaankin matkustaa maailmalle, kun samalla istutaan onnellisesti normijunan kyydissä ja voidaan nauttia niistä etuoikeuksista, jotka syntymäasema tai sattuma meille on luoneet. Miksi itselleen hyvien asioiden suominen olisi oikeutettua vain niille, joilla sattuu olemaan työ ja mukava parisuhde?  Miksi toiselta lainaaminen tuntuu edelleen niin äärimmäisen nololta asialta, että sitä hävetään romaanin päähenkilön puolestakin? Miksi olemme tilanteessa, jossa vain yhdenlainen pärjääminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää? Näitä soisi enemmänkin julkisessa keskustelussa käsiteltävän, mutta samalla: onneksi on Sisko Savonlahti, joka kirjoitti niistä kirjan. Ja sen myötä on saanut myös kolumneja Hesarillekin kirjoitella. Maailma ei ole vain niiden, jotka ovat syntyneet tietynlaisten tähtien alla, myös muilla on oikeus hyviin asioihin ja elämästä kiinni pitämiseen. Syyllistäminen ei ketään auta mistään nousemaan, ja miksi ihan aina sankarina tarvitsisikaan nousta. Vain siksikö, että lukijalle tulisi parempi mieli? Onko epäonnistumiseen nykyaikana todella niin vaikea samaistua, että sitä voi jopa toisen kohtalona vihata?

Kirjan tematiikka on siis tärkeä, mutta erityisesti ilahduin myös siitä päähenkilön ajatusmaailman kuvauksesta, jota valotetaan jotenkin hurjan raikkaasti, sellaisin tavoin, joihin ei kirjallisuudessa aina ole tottunut. Kun muutamaa päivää sitten tavatun miehen hiuslaadusta päästään pohtimaan yhteistä tulevaisuutta. Tai vietetään sivukaupalla aikaa kuvaillen, miten ja missä sipsit kannattaa ehdottomasti syödä. Onhan meillä Suomessa klassikkokirjoja, joissa selostetaan seitsemänkymmentä sivua piipun polttamista, miksi meikkirutiinien kertominen tai kermaviilin koostumuksesta puhuminen olisi lopulta yhtään sen vähemmän merkityksellistä? On ihanaa, miten Savonlahti antaa vain mennä, kirjoittaa siitä mikä hänelle on tärkeää. Vain sellaisesta voi tulla lukijallekin tärkeää, vain niin toisen maailmaan voi itsekin päästä sisälle.

Vaikka Pirjo Heikkilä kaikessa lakonisuudessaan oli enemmän kuin täydellinen lukija tälle kirjalle, harmittaa hieman, ettei minulla tätä paperisena ole. Olisin halunnut palata yhteen jos toiseenkin kohtaan uudelleen, tutkia ja syventyä, palata ja kerrata. Ehkä vielä joskus hankin tämän jostain omaan hyllyyni, ja palaan parhaimpiin kohtiin myöhemmin. Sillä välin suosittelen, että lukekaa tekin tämä. Ei Savonlahden esikoinen suotta ole romaani, joka tuntuu nyt olevan vähän kaikkien huulilla.

Savonlahden kirjasta on kirjoittu jo hurjasti, mutta lisää siitä voi lukea mm. näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukupino, Kirjaluotsi, Bibbidi Bobbidi Book, Lukuisa, Lumiomena, Carry on reading & Sivulauseita

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

398s.

Otava 2017

Alkuteos: The Hate U Give (2017)

Suomentaja: Kaijamari Sivill

The Hate  U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.

"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."

Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua. 

Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.

Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.

"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"

Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.

Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella  on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.

Helmet-lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

♥ ♥ ♥

307s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Suomennos: Tero Valkonen

Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.

Helmet-haaste 2017: 23. Kirjassa selvitetään rikos

PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA

 PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

363s.

Tammi 2008

Alkuteos: The Brooklyn Follies (2004)
Suomennos: Erkki Jukarainen

Yleensä heti kirjan luettuani minulla on tasan yksi paikka minne rynnätä, oikeastaan suunapäänä, olinpa lukuhetken päätökseen saanut missa tahansa. Ja sehän on tokikin tämä blogi nimittäin. En tiedä onko se aina ihan hyvä asia, että suollan kypsymättömät ajatukseni suoraan lukukokemuksen jälkeen virtuaalipaperille ja julkaisen ne muidenkin luettavaksi, mutta se on minun tapani, ja se on ollut varsin toimiva sellainen. Puran tunteet heti, ja jos joku ajatus muuttuu ajan kuluessa, se jää lähinnä ilahduttamaan itseäni, tai parhaimmillaan kommentteja, joita teidän kanssa postauksen jälkeen aiheesta vaihtelen. Mutta jotain Austerin kirjasta kertoo nyt se, että vaikka sain kirjan loppuun viime torstaina,  ja vaikka juu, eihän siitäkään ole kuin kaksi päivää, uskaltaudun palaamaan postauksen muodossa sen maailmaan vasta nyt. Enkä oikeastaan vieläkään tiedä olisinko valmis. Mutta katsotaan.

"Isukki tuli paikalle. Tilanteen tukaluudesta huolimatta minua huvitti kovasti se että partakone surisi ja tärisi veden allakin. Pytystä kuuluva omituinen ja itsepintainen ärsyttävä ääni oli kuin perverssiä säestystä muutenkin eriskummalliselle ja ehkä peräti ennennäkemättömälle ongelmalle. Tuo särinä teki siitä sekä eriskummallisen että hilpeän. Nauroin kun näin mitä oli tapahtunut, ja kun Rachel ymmärsi etten nauranut hänelle, hän nauroi mukanani. Jos joutuisin valitsemaan yhden hetken, yhden päänupissani pysyvän muiston kaikista niistä hetkistä, jotka olen viettänyt hänen kanssaan kuluneiden 29 vuoden aikana, uskon että se olisi juuri tuo."

Nathan Glass muuttaa Brooklyniin, kun kuulee että se on sopiva paikka hänen perimmäiselle tarkoitukselleen. Hänen perheensä on muuttanut sieltä pois hänen ollessaan kolme, ja nyt vajaa kuusikymmentä vuotta myöhemmin se vetää puoleensa magneetin lailla. Nathan on juuri myynyt talonsa avioeron tuoksinnoissa sekä viettää syöpänsä kanssa sitä vaihetta, jossa odotetaan lupausta lopullisesta paranemisesta. Nathan on elämänsä elänyt, hän ei kaipaa asuinpaikaltaan enää mitään muuta kuin että siellä on rauhallista kuolla.

Mutta kuten tästä alkuasetelmasta ehkä jo päätelläkin saattaa, eihän se ihan niin mene. Nathan törmää sattumalta uusilla kotikulmillaan sisarenpoikaansa Tomiin, jonka lupaava tohtorisura kirjallisuuden parissa on kaatunut väitöskirjan myötä kuin tuuleen heitetty paperikasa, ja tuo kolmekymppinen sukulaispoika istuu harvinaisten kirjojen keskellä divarin apupoikana, ajettuaan edelliset vuoden New Yorkin taksia. Asioita mutkistaa Tomin mystisesti ilmestyvän ja katoilevan siskon Auroran tytär Lucy, joka yhtäkkiä koputtaa enonsa ovelle, siihen tuo lisämaustetta kauniit naapurin äiti-ihmiset, joiden eteerisyyttä uskaltaa ihailla vain kaukaa. Kirjakaupan pitäjän, Tomin pomon Harry Brightmanin entiset, ja hieman ehkä nykyisetkin, hämärähommat vetävät koko koplan enemmän tai vähemmän mukaansa, ja yhtäkkiä maailma onkin täynnä elämää, kuhinaa, sattumuksia ja huvittelua, juuri niitä kaikkia, joita Nathan kuvitteli jo pääseensä elämänsä loppusivuilla kokonaan pakoon.

Sattumuksia Brooklynissa on kepeän hauska. Sen eteneminen tuo jotenkin kaukaisesti mieleen toisen suosikkikirjailijani Murakamin, ei tosin outouden tai tyylin perusteella ehkä niinkään, vaan enemminkin sen tunteen, joka näiden kahden miehen kirjoja lukiessa mielen valtaa. Niiden parissa kun tuntee vähän niin kuin kliseisesti olevansa kotona. Ihan hirveästi ei tapahdu, ja silti tapahtuu enemmän kuin yhteen kirjaan uskoisi mahtuvan, mutta kaikki tuo tarjoillaan niin mukavan sopivassa paketissa, että on vaikea kuvitella hetkeä, johon tämä kirja ei sopisi. Sattumukset tapahtuvat niin kuin oikeassa elämässä, ja vaikka mukana on ihanan kirkkaita värikyniä ja sopivaa saippuaoopperaa, ei tarina silti sorru liika liioittelun puolelle. Se tuntuu helpolta ja varmalta, ja juuri ennen loppua ehkä sitten kuitenkin hieman liiankin. Tätäkö tämä nyt oli, näin ennalta-arvattavastiko tämä kaikki nyt sitten lopulta kääntyi? Ihmissuhteita ja yhteisön tilaa kuvatessa on toki vaikea keksiä aina mitään kovin mullistavaa, mutta näinkö idioottivarmoihin happy ending -ratkaisuihinko tämä todella sortuu? Yhtäkkiä alkaakin ärsyttää kirjassa kaikki, stereotypiset henkilöhahmot, se, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska moni pakolla suomennettu vitsi ei vain toiminut käännettynä, liiallinen sanoilla kikkailu, koska voisiko joskus sanoa ihan vain ravintola paikallisen ravitsemusalanliikkeen sijaan, päähenkilön miehisen pateettinen pöyhkeilevyys. Apua.

Ja sitten. Tulee sydänkohtaus, tai oikeastaan ei. Mutta sairaalareissu kuitenkin, kuoleman hipaisu, ne tyypillisimmät hetket, jolloin tajuaa ehkä vastentahtoisestikin olevansa elossa, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Ja se tapahtuu juuri ennen kuin lopusta jollain kumman tavalla tuleekin yhtäkkiä taas alku. Mutta millainen alku, se tässä ehkä sitten lopulta vetikin itseltäkin jalat alta.

On olemassa kirjailijoita, ja sitten on Kirjailijoita. Toki nämä kirjailijat ja Kirjailijat ovat varsin subjektiivinen tuntemus, mutta ehkäpä tiivistän oman kokemukseni siitä näin: aika moni pystyy kirjoittamaan vetävän tarinan, ja parhaillaan sekin toki vetoaa tunteisiin ja muuttaa maailmankatsomusta. Tarjoaa sellaisia maailmoja, johon ei muuten pääsisi, ei ainakaan ellei viettäisi vuodestaan vähintään puolta elämällä aivan toisissa kulttuureissa, jotenkin niin sisällä päin, etten edes tiedä miten se on mahdollista. Tavallisesti niissäkin kirjoissa puhuu joko tarina tai sitten soi sanat niin kauniisti, että sen lukemisesta nauttii, usein ne ovat tietenkin kirjoittajistaan kiinni, mutta silti jotain sellaista, että kirjan loputtua voit lopulta hymähtää, syventyä hetken ja tarttu sitten taas seuraavaan. Ja sitten on ne minun Kirjailijani. Niitä on ollut nyt lähiaikoina monta, se paljon jankattu Statovci, Hemingway, Kettukin. Ja nyt Auster. Nimittäin jos osaa yhdellä ainoalla kappaleella, kirjan viimeisessä luvussa, juuri ennen niitä viimeisiä sanoja, kääntää koko tarinan päälaelleen, antaen ensin ymmärtää, että lukija luulee koko ajan lukevansa kepeää ihmissuhderomaania, mutta tekeekin tavallaan täyskäännöksen ja napauttaa koko kirjan täysin ympäri ja uuteen uskoon, nousee silmissäni varsin korkealle. Sellaiselle tasolle, ettei tästä kierrätyskeskuslöydöstä edes tarvitse haaveilla koskaan luopuvansa. Sydämeni on kirjoille näemmä hieman pohjaton, mutta silti, tervetuloa Sattumukset Brooklynissa muiden lempikirjojeni joukkoon. Siellä on hyvä pysyä.

Helmet-haaste 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI

 ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI 

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

345s.

Tammi 2016

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi alkoi pyöriä jonkin aikaa sitten kirjablogeissa, se tuli vastaan kirjamessuilla, muutamissa lehdissä, hillitysti, mutta niin kuitenkin, että sen jotenkin sivusilmällä jo huomasi. Mielenkiintoa se alkoi herättää kun muutama lempparikirjabloggaajani kirjoitteli siitä enemmän tai vähemmän kehuvan arvostelun, mutta silti oma ennakko-odotus istui varsin tiukassa: joku on nyt sitten mennyt ja kirjoittanut joko vähän vaivaannuttavan kuvaelman sensuellista, huulet raollaan poseeraavasta etelähelsinkiläisestä bloggaajasta tai sitten on muuten vain päättänyt kaivella jotenkin todella myyvää aluetta, sorkkia kepillä jäätä ja koittaa hyötyä blogien kaupallisuudesta oman romaaninsa sivuilla. Oi ennakkoluulot, en edes enää tiedä mistä nämä kumpuaa, kirjojen kansista, nimistä vai ihan vain omasta olettamuksesta, että blogeista nyt ei edes mitään muuta voi kirjoittaa? Tulevat silti mistä tulevat, on ollut varsin mielenkiintoista lähiaikoina huomata, että enemmän ne ovat väärässä kuin oikeassa olleet. Ja ihan hyvä sinäänsä, etenkin jos aina vain odottaa pahinta. Eipähän tarvitse ainakaan sitten saada sitä.

"Äitisi seisoi usein hänen takanaan,  painoi huuliaan isäsi päälakeen, kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille tai otti kiinni kädestä, ja puristi, ja isäsi puristi takaisin. 'Rakas', hän sanoi, 'rakas', ja minä ajattelin, että juuri sellaista oli onni, rakkaus, toisen epätäydellisyyteen kietoutumista."

Kristallipalatsi liikkuu ajalleen tyypillisesti useassa tasossa, muotibloggaaja-Dorassa, varjona kulkevassa Pauliinassa, tutkijassa, joka pyrkii löytämään yhteyden taidehistorian, Oscar Wilden ja nykyisen kauneuskäsitteen välillä. Se on tutkielma kauneudesta, se etenee ihanan rikkonaisesti, ei vuorottele orjallisesti eri näkemysten välillä, vaan antaa enemmänkin taitavasti ymmärtää vähän muuta vihjaillen kuitenkin hienovaraisesti tulevaa niin, että lukijana palapelin pääsee kokoamaan itse.  Kirjan draamankaari on taitava ja soi kauniisti, sitä on yhtä mielyttävää lukea kuin täydellisen harkittua instagram-feediä on selailla yksin hieman sotkuisen kotinsa keskellä. Dora on myös bloggaajana hyvin stereotypinen, ja sekin toimii, vaikka sillä on vaaransa: se tarjoilee muotiblogi-ilmiön niin geneerisenä, että se on vähällä horjahtaa parodian puolelle, ja parodia sinäänsä ei sovi kirjan herkän esteettiseen maailmaan. Onneksi se kuitenkin sen onnistuu välttämään, ja koko rakennettu maailma, muotibloggaajan tyypillinen kulissi Eames-tuoleineen, silkkimekkoineen, pioneineen ja harmaaksi maalattuine lautalattioineen 1900-luvun alun kivitaloissa luovat sitä kuvaa, jonka hieman hymähdellenkin voi kuvitella yhden jos toisenkin todellisen blogin taustaksi.

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Tarinana kirja etenee hieman viipyillen, mutta pitää silti otteessaan. Se pistää lukijansa pysähtymään tarinan, toden ja todeksi rakennetun valheellisuuden äärelle, se laittaa huomaamattaan pohtimaan niitä asioita, joiden nyt kuuluu olla kauniita: tuoreiden mansikoiden, pellavalakanoiden, silkin ja kašmirin. Täydellisen elämän, juuri tiettyjen fonttien, vaaleuden, luonnonmateriaalinen ja henkäyksen ohuiden korujen. Hakkarainen on itse työskennellyt lifestyle-lehdissä toimittajana, ja sen huomaa kirjan sivuille luodussa visuaalisessa kuvaelmasta: se on virheetön kuva 2010-luvun esteettisestä maailmasta, se on juuri sitä, mistä juuri nyt kuuluu pitää. Huolimatta siitä, millainen maku täydellisten instagram-kuvien rakentajilla itsellään sitten mahtaakin olla. Mutta ainakin se on aikansa tyypillinen mielikuva, se sellainen, jota meidän lapsemme tai lastenlapsemme ihailevat Kaupunginmuseossa, kun haluavat tietää miten vuosikymmeniä sitten heidän sukulaistätinsä ovat eläneet, se vastaava, se sellainen, joka tällä hetkellä on toteutettuna 1970-luvusta vahvanvärisine vakosamettisohvineen, murrettuine oransseineen, seinäraanuineen ja muovisine tuolineen. Se on se visuaalisuus, jota tästä ajasta muistetaan, eikä se lopulta tee sen enempää meistä toistemme kopioita kuin on koskaan aikaisemminkaan tehnyt, se vain tulee eri tavalla esille kun jokaisen elämää, kotia, vaatekaappia ja astiastoa pääsee selailemaan yhden jos toisenkin sovelluksen kautta, nousematta omalta kotisohvaltaan, kohottamatta varpaitaan salmiakkikuvioiselta berberimatoltaan. Ilmennetäänkö sillä sitten omaa itseään omine makuineen vai haluan olla yhtä tämän hetken kauneimpien virtausten kanssa, se on sitten taas täysin eri keskustelu.

"Ensin ajattelin, että koko aikamme on rakastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa. Ja ehkä voimme nähdä jotain itsessämme, kun katsomme muita esittämässä elämäänsä, maalaamassa omakuvaansa. Niinhän taide parhaimmillaan tekee, saa meidät näkemään itsemme. Valaisee pimeimmätkin nurkat."

Mutta juu. Aika paljon kirjasta kertoo jo sekin, että tätä postausta tehdessäni en onnistunut valitsemaan lainaukseksi yhtä kohtaa, vaan viisi hiirenkorvin merkittyä lemppareintani jo tuotti vaikeuksia karsia kolmeen. Ei tämä teos maailmaa mullistanut, tarjoillut mitään hirveän suurta näkökulman muutosta, mitä nyt ehkä sai hieman suhtautumaan lempeämmin kauneuteen, seesteisyyteen ja kliseisen zenimäisen, mutta silti niin tiettyyn muottiin perustuvaan blogimaailmaan. Tarkastelemaan omia näkemyksiä, tulemaan armollisemmaksi, ja samalla myös viihtymään hurjan hyvin. Onhan sekin jo paljon kaunokirjallisuudelta, kirjalta, jota alkoi lukemaan saadakseen muka suhtautua siihen jotenkin ylemmyydentuntoisesti. No, onneksi väärässä oleminen ei ainakaan tällä kertaa kovin kovaa kirpaise, se oli vain ja ainoastaan ilahduttavaa. Joten jos Kristallipalatsi teille jossain vastaan tulee, lukekaa se. Kyllä tämä  ehdottomasti suositustensa arvoinen kirja oli.

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

 

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

211s. 

Atena 2016

Arvostelukappale

Luulin jo "päässeeni" tästä syksyn uutuussumasta, vaihtaneeni vanhempaan kirjallisuuteen, lukevani luettavieni listaa tyhjäksi vähän sieltä vanhemmasta päästä. Mutta sitten tuli kirjamessut, hurjan mielenkiintoiset messuesiintyjät, heidän kirjansa arvostelukappaleina. Ja kun on juuri kuullut toisen kertovan omasta teoksestaan, ajatuksistaan sen synnystä, pienistä kipupisteistä kirjoittamisen kanssa, ei yhtäkkiä kiinnostakaan napata hyllystä sitä pitkään vaalittua Waltaria, vaan huomaa jälleen olevansa näiden uusien äärellä. Onneksi nämä ovat tänä vuonna olleet järjestään hyvin vahvoja, kotimaiset erityisesti.

Soili Pohjolaisen esikoisromaani kilpailee tänä vuonna Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnosta, joka myönnetään ensi viikolla. Se ei ole finalistien joukossa aivan suotta, ja kuten kaksi aiempaakin lukemaani finalistia, Rytisalon Lempi sekä Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, puhuttelee tämäkin teos lukijaansa monessa tasossa, monella tapaa. Ja siinä missä Lempi sukeltaa historiaan ja arvoituksellisen naishahmon kohtaloon, Kaksi ihmistä minuutissa käy kilpajuoksua lääketieteen tutkimusintressien kanssa, on Käyttövehkeet jotenkin hyvin vahvasti tässä ja nyt, nykypäivässä, arjessa, keskellä sitä näennäisen jokapäiväistä, mutta silti yksittäiselle ihmiselle niin suurta.

"Soitimme kasettia niin kovalla, että isä tuli valittamaan. Silloin soi 'Kirje kotiin'. 'Nyt pienemmälle se koilotus. Kuuluu tänne asiakkaiden puolelle ihan selvästi.' Isä oli vihaisen näköinen. Aina kun se näki, että minulla oli Repan kanssa tosi kivaa, se käski Repan johonkin sellaiseen hommaan, mihin minä en voinut mennä mukaan. 'Repan pitäs välillä tehdä töitäkin', se perusteli minulle."

Käyttövehkeet käynnistyvät kun parikymppisen Saanan isä kuolee vessan kynnykselle, saa massiivisen aivoverenvuodon ja kaataa perheen mahtimiehen lopullisesti hiljaisten joukkoon. Äiti on uuden miehen sekä asuntovaunuelämänsä kanssa Espanjassa, Veli taas kadonnut jo vuosia sitten. Yhtäkkiä onkin hautajaiset järjestettävänä, omaisuus realisoitavana, perunkirjoitukset pidettävänä. Ja jäljellä on vain kaikki se tyhjä, jonka eri tavoin elämästä kadonneet ovat jättäneet jälkeensä.

Välillä Pohjalaisen teksti ärsyttää. Se on vähän päälleliimatun karskia, sellaista muodikkaan rouheaa ja riisuttua, ja se toistaa kaikki mahdolliset, aivan puhkikuluneet sanonnat ja sananparret vähän ominaan. Ja siitä huolimatta, tai ehkä ennemminkin juuri siksi se on aivan mainion hieno ja puhutteleva. Se jättää tilaa samaistumiselle, tuttuudelle, vaikka olisikin itse ollut saman asian äärellä täysin eri syistä. Se tuo vaikeitakin asioita eteen mustan huumorin kautta, taitavasti niin, ettei syvissä vesissä uiskentelu aiheuta itselle tummia tunteita. Ja ennenkaikkea se toimii hyvin aitona ja realistisena ajankuvana, se jättää jäljen nykyhetkestä olematta kuitenkaan täysin kirja, jota voi ymmärtää vain omana aikanaan. 

Käyttövehkeitä on hyvin pirstaleinen romaani, mutta pirstaleistahan se todellisuuskin tahtoo olla. Hylkäämiskokemukset, huono itsetunto, mielikuvitusminät, niiden kaikkien yhteinen hauraus tulee jotenkin ronskilla tavalla kauniisti esiin, vaikka ne onkin paketoitu valtavaan määrään kiroilua, arkipulmia ja alkoholismia. Saana on kaikessa reppanuudessaan vahva ja todentuntuinen päähenkilö, ja vaikka olen hahmon kanssa täysin erilaisista lähtökohdista kotoisin, samaistuin hänen tunteisiinsa aivan valtavan paljon. Kun vain tulisi joku, joka rakastaisi ja ottaisi juuri tällaisena, huomaisi juuri minut, rakentaisi maailmansa juuri minun ympärilleni. Ei tämä mikään maailman omaleimaisin teos ollut, saati sitten se elämääkin suurempi, mutta arkinen, puhutteleva ja monella tapaa onnistunut se oli. Ennakko-odotuksista huolimatta pidin tästä yllättävän paljon, pidin, vaikka en kesken romaanin ajatellut pitäväni. Joskus se tavallinenkin on vain niin kovin hienoa ja kaunista.

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

 ♥ ( ♥ ) 

374s.

Gummerus 2010

Alkuteos: L'élégance du hérisson (2006)
Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Euron kirppislöytö hetkeltä, kun missasin junan ja jouduin jäämään työpaikkani lähelle odottamaan seuraavaa. Toive jostain keveän lumoavasta, muutaman lempikirjabloggaajani suosikkikirjan muuttumisesta merkitykselliseksi myös minulle. Odotuksia hetkistä, jotka tuntuvat Pariisin auringonlaskuilta, ajatuksia maailmasta, joita en itse olisi osannut ajatellakaan. Tätä ja varsin paljon muuta, ehkä hieman kohtuuttomastikin odotin Siilin eleganssilta. Alku tempaisi mukaansa kauniisti, antoi vastapainoa pimeälle ja hektiselle arjelle, mutta kovin pitkälle en näissä nautinnoissa kuitenkaan tällä kertaa päässyt.

"Tämän päivän syvällinen ajatus kuuluu siis: ensimmäisen kerran tapaan jonkun joka yrittää selvittää mikä ihminen on ja näkee muita kauemmas. Minusta se on syvällistä, vaikka saattaa vaikuttaa kliseeltä. Mehän näemme vain sen mitä odotamme näkevämme,  ja pahinta on ettei muu edes kiinnosta; samat peilit näyttävät aina saman kuvan, oman kuvamme, jota emme kuitenkaan tunnista. Jos tajuaisimme sen, jos tiedostaisimme että katselemme toisessa vain itseämme ja olemme yksin erämaassa, meiltä menisi järki."

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana on himpun yli 50-vuotias Renée, leskeksi toistakymmentä vuotta sitten jäänyt rouva, joka esittää mainiosti osaansa yksinkertaisena, mutta rehellisenä työläismuurahaisena rikkaiden kuningattarien jaloissa. Pinnan alla piilee kuitenkin sivistynyt ja kultturelli ihminen, persoona, jota Renée kaikin voimin piilottelee muulta maailmalta. 

Samassa talossa asuu nelisataneliöisessä luksuslukaalissa 12-vuotias ministeri-isän ja kymmenen vuotta masennuslääkkeitä popsineen hienostorouvan erittäin älykäs tytär, joka kokee maailman niin jonninjoutavan turhana, että odottaessaan päivää, jolloin aikoo sekä tappaa itsensä että tuikata koko asuntonsa tuleen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa syvällisiä ajatuksia koettaen löytää kauneuden, jonka vuoksi muut jaksavat elää. 

Ja toki, jossain hieman kirjan puolivälin jälkeen, kuvioihin astuu japanilainen Kakuro Ozu, joka, ah, niin ihanaa ja ilmiömäistä!, pelastaa koko kuvion, paljastaa todelliset kasvot maskien takaa, riisuu keisarin alastomaksi kansalaistensa eteen.

Ihanaa. Vai...?

Älykästä (tai no, "älykästä") hömppää, sitä tämä kirja ennen kaikkea oli. Ja se olisi ollut aivan ok, jos se olisi antanut jotain uutta. Jos se olisi jaksanut tarjoilla uuden näkökulman kun tarkastellaan eurooppalaisia luokkaeroja, jos se olisi kannatellut henkilöitään hieman omaperäisemmin. Ehkä tästä tähänastisestakin se jo peilautuu, mutta en siis ollut tämän kirjan mikään kaikkein suurin fani. 6 vuotta sitten ilmestyttyään ja tuoreeltaan luettuna se olisi ehkä puhutellut enemmän. Tai sitten ei. Tässä oli paljon aineksia, mistä olisin voinut pitää, mutta oikein miltään kantilta katsottuna se ei riittänyt tarpeeksi korkealle.

Jos antaisin tästä kirjasta hampurilaispalautetta, ensin hyvää, sitten kritiikin ja lopuksi vielä pienen hyvän, sanoisin, että olihan se ihanan rauhallinen. Siinä oli tavoiteltu kauneutta ja syvyyttä arkisessa muodossaan, ja vaikka niiden liikkeet eivät minulle asti yltäneetkään, luulen kyllä löytäneeni nekin sävyt, jotka tästä kehutun teoksen ovat tehneet. Ja sitten toisaalta taas tämä romaani oli kuitenkin aika kömpelö ja no, hieman jonninjoutava. Se "katsokaa, stereotypisten luokkaerojen takana voi olla muutakin kuin pinnalta uskoisi!!" -sanoma paketoitiin sellaiseen määrään hallelujah-huutoja ja valmiiksi pureskeltuja "viisauksia", että minua lähinnä harmitti etten saanut ajatella ja oivaltaa itse. Syvät ajatukset, kulttuurin pohdinta, erilaisuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen totaalinen murtaminen, kaikki ne olivat käsillä, mutta kun ne olivat niin ilmeisiä ja kliseisiä, niiden massamarssitus vuoron perään luettavaksi lähinnä haukotutti. Ja niin, jos tarkoituksena on luoda syvä ja ajatteleva hömppäromaani, kannattaa ehkä paneutua sitten siihen kunnolla. Nyt tämä oli lähinnä yhdistelmä keskinkertaista viisautta ja höhliä, jopa vähän itkettävän ennalta-arvattavia juonikuvioita. Mutta silti, on tässä varmasti hienoutensakin, vaikkei se minuun kolahtanutkaan. Jossain tietyssä hetkessä tai vähemmän asioita omatoimisesti pureskelleena olisin tästä ihan varmasti nauttinutkin. Ja koska onhan röyhkesti samaan kastiin niputtamillani Coelhon Alkemistilla sekä Nichollsin Sinä päivälläkin lukijansa, on tälläkin ihan varmasti. Minä se en vain nyt ollut.

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA

 

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA 

♥ ( ♥ )

358s.

Otava 2016

Luin Pulkkiselta Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen, ja ihastuin kepeyteen. Uskaltauduin sen jälkeen omasta hyllystäni löytyneen Totta'n pariin, ja rakastuin kieleen ja tarinaan, julistin Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijakseni. Sen jälkeen lukaisin läpi Rajan, enkä enää ihan lämmennytkään, mutta ajattelin, että mahtuuhan parhaankin kirjailijan tuotantoon aina teoksia, joille ei välttämättä lämpene, ja olihan kuitenkin kyseessä nuoren kirjailijan esikoisteos. Vierasta en ole ehtinyt vielä lukea, mutta Paras mahdollinen maailma meni suoraan kirjaston varausjonoon, kun sen julkaisusta kuulin. Nyt se luettuna käsissäni olo on varsin ristiriitainen, ja pohdin vakavasti Pulkkisen tiputtamista pois lempikirjailijoideni kuvitteellisesta joukosta, alentamista yhden lempikirjan kirjoittajaksi. Ja kyllä, koko tämä ketju ylistyksistä maan rakoon on tapahtunut vuoden 2016 aikana., jos innostun, niin aina pitää vähän vetää överit. Mutta no, nyt kuitenkin siihen Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

"Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsestämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.

Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocture Es-duurissa ja Puccinin Nessym dorma -aaria."

Suuri näyttelijälupaus Aurelia on syntynyt samaan aikaan kuin Berliinin muurin murtuminen toi Eurooppaan vapauden. Hänen isänsä makaa puhumattomana aivoinfarktin jäljiltä vuodeosastolla, äitinsä jatkuviin soittoihin hän ei itse vastaa. Samaan aikaan on tekeillä suurta teatteria, hieman elämääkin suurempaa juuri Berliinin muurista, DDR:n hajoamisesta, historiasta, jota aikalaiset eivät huomanneet eläneensä, ajasta, jolloin Aurelia oli juuri syntynyt. Rooleihin uppoutuminen on Aurelialle luonteenomaista, mutta kuka hänen rinnallaan kulkee lämpimänä sylinä ja miksi?

Ah kuinka arvoituksellista. Tarina kulkee alusta asti kahdessa tasossa, toista kuljettaa Aurelia kaikkitietävän kertojan silmin, toisessa äiti puhuu taas suoraan Aurelialle minä-muodossa. Isä on juuri ennen sairaskohtaustaan ollut kertomassa Aurelialle jotain suurinta mahdollista paljastusta, mutta koska Aurelia ei äidiltään samaa halua kuulla, kertoo äiti tarinansa kirjan sivuilla. Ja siinä missä Pulkkinen tuo oman kauniin kerrontansa kauniisti äiti-osioihin, kuljettaa tarinaa kuin kädestä pitävä ystävä, aiheuttaa Aurelia-osat lähinnä suuren suurta ärtymystä. Vittu paska saatana paska vittu vittu mitä paskaa vittu. Nuoruuden raivo ja eksyneisyyden tunne tungetaan hieman halpamaisestikin VMP:n ylihokemaan, ja silti unohdetaan ratkaisujen keskellä. Alussa hypätään myös omituisesti teini-iän transsukupuolisuuskokemuksiin, ja jätetään yhtä lailla aivan sikseen. Jätkämäinen olemus katoaa, kaikki alun alleviivaava ja aivan, anteeksi kielenkäyttöni, helvetin ärsyttävä hahmon reaktioiden ja ajatusmaailman yksinkertaisuuden korostaminen unohtuu ihan kuin kirjassa olisi mukana alun ja lopun kohdalla aivan eri versiot. Ja kyllä, olin hyvin lähellä lopettaa kesken, ajattelin että yksikin vittu mitä paskaa vielä niin saa seuraava onnellinen kirjastojonottoja pitää teoksen jo hyvänään.

No, Aurelia rauhoittui, ja muutamaa pakotettua VMP:ta lukuunottamatta palasi ehkä ruotuun. Tarina alkoi kiinnostaa, mutta aika pian aloin jo aavistella, että tämä "suuri paljastus" saattaa ehkä lässähtää jossain kohti. Ja niin se tekikin. Keskinkertainen juonenkäänne tarjoiltiin jo yllättävänkin pian, kirjan puolivälin paikkeilla, ja sitten loppu keskityttiin tallaamaan yhtä ja samaa. Tyylilaji tuntui vaihtuvan vähän utopistisemmaksi, ihan kuin tässä olisi tavoiteltu maagista realismia siinä onnistumatta. Osat II sekä III jauhoivat kuitenkin vain samaa purkumia, josta maku katosi jo ensimmäisen osan jäljiltä, eikä niiden "uudet" tasot enää tarjonneet yhtään mitään uutta.

Oli tässä muutamia kohtia, joista ihan pidinkin. Aurelian vanhempien tarina oli kaunis ja haikea, samoin taustalla koko ajan kulkeneen teatterinäytelmän ohjaajan Joachimin tarina Frieda-siskostaan kiinnosti. Ne olivat kuitekin kokonaisuuden kannalta vain pieniä levottomia sivujuonteita, ja kun kirja 99%:sti lähinnä puudutti, on pakko sanoa, että alan aika täysin ymmärtää ristiriitaisen suhtautumisen mitä Riikka Pulkkisen tuotanto tuntuu kirjablogeissakin herättävän. En voi rakastaa, kun tässä, kuten Rajassakin, ei osata päättää mistä kirjoitettaisiin, joten kirjoitetaan kaikesta, muttei mistään kunnolla. Ei tämä ihan yhtä heikko ollut kuin Pulkkisen esikoinen, onneksi ei, koska muuten minulla ei tästä olisi ollut hirveästi muuta sanottavaa kuin, kirjailijaa itseään lainaten, VMP.

KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ

KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

527s.

Otava

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors (1996)
Suomennos: Arja Tuomari

Voi Kjell! Ja tähän se kissaemoji, jolla on sydämet silminä. Kuten ehkä kerran jos toisenkin, niin pää- kuin sivulauseissakin täällä blogin puolella olen saattanut mainita, pidän Kjell Westöstä. Kirjailijana. Hurjasti. Missä kuljimme kerran on todella yksi elämäni kirjoista, Isän nimeen on aivan hurjan ihana, Älä käy yöhön yksin on niin kjellwestömäinen, että toki pidän kovin siitäkin ja Kangastus 38 oli kaikessa yllättävyydessään mahtavan erilainen teos kyseiseltä kirjailijalta. (Lang oli taas hieman outo, eikä niin kovin omaa makuani, mutta eipä siitä sitten sen enempää.) Rakkaus kuitenkin syttyi jo ennen mitään näistä, se syttyi kymmenen vuotta sitten, punaisella päiväpeitolla pienessä lautalattiaisessa huoneessa,  toukokuussa vuonna kaksituhatta ja kuusi, omassa sopessani sängyn nurkassa, paikassa, jonka ikkuna aukesi alhaalta ylös. Se syttyi kun ikkunan alla kukki kirsikkapuu (joka saattoi olla tosin myös omenapuu eikä toisaalta se lukukokemus sitten kuitenkaan välttämättä liittynyt mitenkään kyseisen puun kukinta-aikaan, oli sitten kumpi tahansa), ulkona tuoksui aamuyön sade ja olin ensimmäistä kertaa ihan irrallani, jossain muualla kuin kotona vanhempien valvovan silmän alla. Asuin au pairina Oslossa, ja nappasin isäntäperheeni kauniinruskeasta kirjahyllystä, aika samanlaisesta kuin meillä on nyt täällä omassa kodissamme, ihan tuntemattoman kirjailijan kirjan, ehkä perheen äidin suosittelemana, ehkä ihan sattumanvaraisesti ja aloin lukea Leijoja Helsigin yllä. Ja rakastuin.

"Hetket jotka muistan ovat arkipäiväisiä, mutta samanaikaisesti sadun ja unen täyttämiä, hyvin unenomaisia. 

Kenties muistan ne siksi että olen vieläkin samanlainen kuin lapsena: narkoleptikko aikana, joka vaatii maanista valveillaoloa; uneksija maailmassa, jossa voittajat eivät uskalla edes silmiään räpäyttää ettei heiltä menisi tilaisuus sivu suun; helsinkiläinen joka rakastaa pikkukatujen harmaata ja turvallista nimettömyyttä sen sijaan että palvoisi ihmiset lumonnutta valhetta neljännestunnin tähteydestä."

Ja kun kymmenen vuotta on kulunut, maailmankuva on hieman hioutunut siitä kahdeksantoistavuotiaan tytön kuvitelmasta, jossa kaikesta täytyy tulla jotain hurjan suurta, on Kjell Westön Leijat Helsingin yllä edelleen aivan mielettömän hyvä. Se on kokonaisvaltaisempi ja täyteläisempi kuin muistin, se on arkisen kaunis ja lempeä, sen päähenkilö Riku Bexar on raivostuttavan sokea omille virheilleen, mutta näkee silti kaikkien muiden erheet täydellisinä edessään ja itseensä vaikuttaneina. Ja silti häntäkin rakastaa, Rikusta tulee tärkeä, koska kirja on tärkeä, se on hahmoineen kirjoitettu huolella ja eheästi. Leijat Helsingin yllä ei alleviivaa, se ei tee tarkoituksellisia kikkoja ollakseen hyvä, vaan se on jotenkin yhtä aito ja inhimillinen kuin henkilönsäkin, se on oikeasti pieni osa elämää, se on kuin viettäisi aikaa ystävänsä kanssa. Sellaisen, jonka virheistä ja ärsyttävyyksistä on tietoinen, mutta hyvällä tuulella ollessaan nekin tekee toisesta vain monin tavoin kokonaisemman.

Westön ensimmäinen suuri Helsinki-romaani on taitava ja ehjä. Ajankuvaukset aina 70-luvulta kirjan kirjoittamisvuosikymmenelle 1990-luvulle ovat läsnä niin vahvasti, että voisin kuvitella itsekin olleeni vuonna 1992 hieman vahvemminkin ajastani tietoinen kuin ehkä todellisuuden 5-vuotiaana olin. Westö uskaltaa olla kirjoittamatta kaikkea auki, mutta jättää kuitenkin lempeästi uteliaimmankin lukijan tyytyväiseksi. Ja se on juuri sellainen kuin muistelinkin, sellainen, jollainen muutkin Westöt ovat olleet: aluksi hidas ja niin suoraan yhä uusien ja uusien henkilöiden sekaan sukeltava, ettei siitä meinaa saada kiinni. Se on silti niin kauniin koukuttava, että ei siitä luopuakaan tee mieli, ja yhtäkkiä sitä sitten huomaakin, että kirjan ihmisistä on tullut niin rakkaita, että romaania lukee jo saadakseen tietää mitä heille kuuluu. Ensimmäiseen puoliskoon menee lukuajasta ehkä 90 prosenttia, toisen puolen ahmii muutamassa päivässä varsin onnellinen tunne rinnassaan.

Eli kyllä, minä rakastin tätä edelleen. Rakastin sitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ja vähän, näin kymmenen vuotta kypsempänä, ihmettelen miten tästä niin kovin silloin aikoinaan pidinkin, en minä silloin ihan näin kypsä tätä teosta varten voinut olla. No, on minulla silloin onneksi jo jossain hyvä maku ollut. Ja onneksi on, en minä ilman tätä teosta muita kyseisen kirjailijan kirjoja olisi lukenut. Ja ties millainen sitä minusta ilman Kjell Westöä olisikaan edes tullut. Vähän vähemmän arkea rakastava ainakin, luultavasti.

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN

 

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

194s. 

WSOY 1958

Kaksi kesää sitten kahdeksankymmentävuotiaan isotätini luona vieraillessani tartuin taas vaihteeksi pieneen tuputtavaankin kehoitukseen ottaa mukaan kaikki, mitä kirjahyllystä vaan itseäni kiinnostaa. Kaksi Waltaria rikkaampana palasin Helsinkiin, ja tämä on juuri toinen niistä, se nimenomainen, jonka sisäkannen omistuskirjoituksen mukaan isotätini on vuonna 1959 antanut äidilleen iltalukemisiksi. Ja nyt se aarre on omassa hyllyssäni, ja viimein ihan siellä luettujenkin puolella.

Feliks onnellinen on neljäs Waltarini Valtakunnan vihollisen, Suuren illusionin sekä Sinuhe egyptiläisen jälkeen. Se on "vain" parisataa sivuinen pieni, suuri kirja uskonnosta ja Jumalasta, siitä kamppailusta, jonka tieteeseen uskova nykyihminen voi kokea uskon äärellä. Ja  hurjan ajankohtainen se vain on ollakseen kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten.

Waltarin kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, Feliks Tienhaarasta, Feliks onnellisesta, jonka sisään on tullut pakottava tarve käydä kerran päivässä kertomassa tuntemattomalle kanssaihmiselle, että tämän synnit on anteeksi annettu, jos toinen vain tahtoo. Ja tätä tehtäväänsä tuo pieni tilastovirkailija toteuttaa päivästä toiseen, kunnes törmää vanhaan koulutoveriinsa Erkkiin, professorismieheen, jonka maailmankatsomukseen ei uskonto mahdu.

Feliks onnellinen on älykäs pieni kirja, mutta sen vaarana on se, ettei lukija olekaan ihan samalla tasolla kirjan kanssa. Ja silloin tuntuu, että se hienous jää ihan juuri ja juuri ulottumattomiin, johonkin, mihin ihan omat rahkeet eivät riitä, ylähyllylle, jonne ei ainakaan kurkottamatta yletä.

Tai siltä minusta ainakin juuri lukemisen lopetettuani tuntui. Että nyt on käsissä oikeasti hieno kirja, mutta minun oma pieni pääni ei ihan sen avaamiseen riitä. Ja se ei varsinaisesti mikään maailman mairittelevin tunne ole, kokea, ettei ihan nyt ollut tälle kirjalle tarpeeksi fiksu. Tai, kuten sen jo omassa päässä käänsi, että oli tälle kirjalle ihan vain liian tyhmä. Eli ihan juuri se sama fiilis kuin minulla aina kun yritän lukea runoja. Että onhan nämä hienoja, mutta helvetti kun en tajua edes vähää alusta mitä tälläkin nyt ajettiin sitten takaa. 

Onneksi hieman kirjaa sulateltuaan sen lämpö ja näennäinenkin painavuus hieman jo sentään helpottaa, muistuttaa siitä, että ei kaikkea välttämättä tarvitsekaan ylitulkita. Tai tulkita tulkitsemisen ilosta ainakaan. Feliks onnellinen oli ihana kirja, se oli jotenkin aika voimaannuttava lukukokemus uskosta ja siitä, mitä uskoakseen voikaan tarvita. Joku tarvitsee todistuksen, joku henkisen kosketuksen, joku taas tarvitsee enemmän todisteita että ei uskoisi. Ja juuri tässä uskonnollisessa pohdinnassa tämän hienous piili, niin kuin on piillyt aiemmissakin Waltareissa, kuten Valtakunnan salaisuudessa (joka oli aivan mahtava kirja). Siinä samaisessa, joka on julkaistu vain vuosi tämän teoksen jälkeen. Ei tämä kirjailija suotta yksi lempikirjailijoistani ole, mutta nyt voisin ehkä vaihteeksi lukea taas vähän jotain himpun kevyempää. Jotain, jonka kanssa ei ehkä tule niin kyseenalaistettua omaa päätään (vaikka sekin kyllä tekee ihan hyvää aina silloin tällöin).

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON 

♥ ♥ ♥ ♥ 

186s.

Tammi 2016

Alkuteos: God Help the Child (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill

En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon aivan tuoretta, joko tänä vuonna alunperin julkaistua tai käännettyä kirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoihin kuuluu myös Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, kirja joka on valloittanut kirjabloggaajia jo varsin vahvaan tahtiin alkuvuoden aikana. Katrin blogista itsekin tämän helmikuussa lukulistalleni nappasin, Taina Maagisen realismin arvioon törmäämisen jälkeen nappasin sen kirjaston varauslistallekin.

"Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä." (s. 147)

Luoja lasta auttakoon on nobelistikirjailija Toni Morrisonin uusin teos, 85-vuotiaan kirjalijan raikas ja vahva romaani keskeltä nuoruutta ja sen kipupisteitä kun lapsuudesta pitäisikin siirtyä itsenäisesti aikuisuuteen. Kirja sijoittuu nykyaikaan, mutta sen tarina ja teemat ovat niin universaaleja ja aikaa kestäviä, ettei ajalla eikä paikalla varsinaisesti ole merkitystä. Kirja lähtee liikkeelle sinisenmustana maailmaan tulleen Lula Annin syntymästä, siitä kipuilusta, jonka tuo syvä ihonväri vaaleammassa äidissään Sweetnessissä aiheuttaa. Isä jättää liian mustan perheensä, äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Tästä lähtee liikkelle nimensä Brideksi muuttaneen nuoren naisen tarina, ja se onkin vahva huuto hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä.

Luoja lasta auttakoon on tiivis, riisuttu ja osuva teos. 

Se on raikas ja vahva, ja vaikka se tunnetasolla 

jäikin hieman etäiseksi, on se kirjana todella hyvä.

180-sivuinen kirja pakkaa hyvinkin karsitusti itsensä täyteen tärkeitä teemoja ja vertauskuvallisuutta. Se osuu todella oivallisesti asiaansa, käy läpi lapsuuden kivut matkalla aikuisuuteen, omien tekojen ja kokemusten suhteen tulevaisuuteen. Kirja oli yllättävänkin helppo lukea, en tosin tiedä yllätyinkö siksi, että oletin, että nobelkirjailija kirjoittaisi raskaammin vai siksi, että edellinen tuntui tahmeammalta, mutta tämän teoksen tyyli vei kyllä vahvasti mukanaan. Luoja lasta auttakoon onnistui olemaan kokoonsa nähden suuri teos, ja se siitä tekikin varsin upean lukea. Se käsittelee asioita kiehtovasti yhtä aikaa täysin suoraan ja vertauskuvallisesti, rehellisesti ja valheen ilmitulemisen kautta. Kirja on yhtaikaa paikallaan ja liikkeessä, siinä on realistinen ote, mutta silti se osaa hämmentää jatkuvalla tapahtumasarjallaan, jonka ei ole enää tarkoituskaan olla sitten kuitenkaan aivan realistinen. Kirja imee hyvin vahvasti mukaansa, se pitää otteessaan ja antaa lukijalleen paljon, vaikken tällä kertaa siitä silti ihan täysin viiden sydämen verran irti saanutkaan. Ehkä tämä siis kuuluu siihen hyvien kirjojen kategoriaan, joista pitää kovasti, vaikkei rakastunutkaan. Hyvä kirja ja lempikirja kun ovat käsitteinä aivan erit, lempikirjojen kun ei aina tarvitse edes välttämättä olla näinkään hyviä osuakseen itsessään johonkin aiheuttaen pitkiäkin tunnereaktioita. Tätä suosittelen kuitenkin lämpimästi, harvoin näin laadukkaasta kirjallisuudesta saa nauttia.