RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA
♥ ( ♥ )
358s.
Otava 2016
Luin Pulkkiselta Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen, ja ihastuin kepeyteen. Uskaltauduin sen jälkeen omasta hyllystäni löytyneen Totta'n pariin, ja rakastuin kieleen ja tarinaan, julistin Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijakseni. Sen jälkeen lukaisin läpi Rajan, enkä enää ihan lämmennytkään, mutta ajattelin, että mahtuuhan parhaankin kirjailijan tuotantoon aina teoksia, joille ei välttämättä lämpene, ja olihan kuitenkin kyseessä nuoren kirjailijan esikoisteos. Vierasta en ole ehtinyt vielä lukea, mutta Paras mahdollinen maailma meni suoraan kirjaston varausjonoon, kun sen julkaisusta kuulin. Nyt se luettuna käsissäni olo on varsin ristiriitainen, ja pohdin vakavasti Pulkkisen tiputtamista pois lempikirjailijoideni kuvitteellisesta joukosta, alentamista yhden lempikirjan kirjoittajaksi. Ja kyllä, koko tämä ketju ylistyksistä maan rakoon on tapahtunut vuoden 2016 aikana., jos innostun, niin aina pitää vähän vetää överit. Mutta no, nyt kuitenkin siihen Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.
"Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsestämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.
Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocture Es-duurissa ja Puccinin Nessym dorma -aaria."
Suuri näyttelijälupaus Aurelia on syntynyt samaan aikaan kuin Berliinin muurin murtuminen toi Eurooppaan vapauden. Hänen isänsä makaa puhumattomana aivoinfarktin jäljiltä vuodeosastolla, äitinsä jatkuviin soittoihin hän ei itse vastaa. Samaan aikaan on tekeillä suurta teatteria, hieman elämääkin suurempaa juuri Berliinin muurista, DDR:n hajoamisesta, historiasta, jota aikalaiset eivät huomanneet eläneensä, ajasta, jolloin Aurelia oli juuri syntynyt. Rooleihin uppoutuminen on Aurelialle luonteenomaista, mutta kuka hänen rinnallaan kulkee lämpimänä sylinä ja miksi?
Ah kuinka arvoituksellista. Tarina kulkee alusta asti kahdessa tasossa, toista kuljettaa Aurelia kaikkitietävän kertojan silmin, toisessa äiti puhuu taas suoraan Aurelialle minä-muodossa. Isä on juuri ennen sairaskohtaustaan ollut kertomassa Aurelialle jotain suurinta mahdollista paljastusta, mutta koska Aurelia ei äidiltään samaa halua kuulla, kertoo äiti tarinansa kirjan sivuilla. Ja siinä missä Pulkkinen tuo oman kauniin kerrontansa kauniisti äiti-osioihin, kuljettaa tarinaa kuin kädestä pitävä ystävä, aiheuttaa Aurelia-osat lähinnä suuren suurta ärtymystä. Vittu paska saatana paska vittu vittu mitä paskaa vittu. Nuoruuden raivo ja eksyneisyyden tunne tungetaan hieman halpamaisestikin VMP:n ylihokemaan, ja silti unohdetaan ratkaisujen keskellä. Alussa hypätään myös omituisesti teini-iän transsukupuolisuuskokemuksiin, ja jätetään yhtä lailla aivan sikseen. Jätkämäinen olemus katoaa, kaikki alun alleviivaava ja aivan, anteeksi kielenkäyttöni, helvetin ärsyttävä hahmon reaktioiden ja ajatusmaailman yksinkertaisuuden korostaminen unohtuu ihan kuin kirjassa olisi mukana alun ja lopun kohdalla aivan eri versiot. Ja kyllä, olin hyvin lähellä lopettaa kesken, ajattelin että yksikin vittu mitä paskaa vielä niin saa seuraava onnellinen kirjastojonottoja pitää teoksen jo hyvänään.
No, Aurelia rauhoittui, ja muutamaa pakotettua VMP:ta lukuunottamatta palasi ehkä ruotuun. Tarina alkoi kiinnostaa, mutta aika pian aloin jo aavistella, että tämä "suuri paljastus" saattaa ehkä lässähtää jossain kohti. Ja niin se tekikin. Keskinkertainen juonenkäänne tarjoiltiin jo yllättävänkin pian, kirjan puolivälin paikkeilla, ja sitten loppu keskityttiin tallaamaan yhtä ja samaa. Tyylilaji tuntui vaihtuvan vähän utopistisemmaksi, ihan kuin tässä olisi tavoiteltu maagista realismia siinä onnistumatta. Osat II sekä III jauhoivat kuitenkin vain samaa purkumia, josta maku katosi jo ensimmäisen osan jäljiltä, eikä niiden "uudet" tasot enää tarjonneet yhtään mitään uutta.
Oli tässä muutamia kohtia, joista ihan pidinkin. Aurelian vanhempien tarina oli kaunis ja haikea, samoin taustalla koko ajan kulkeneen teatterinäytelmän ohjaajan Joachimin tarina Frieda-siskostaan kiinnosti. Ne olivat kuitekin kokonaisuuden kannalta vain pieniä levottomia sivujuonteita, ja kun kirja 99%:sti lähinnä puudutti, on pakko sanoa, että alan aika täysin ymmärtää ristiriitaisen suhtautumisen mitä Riikka Pulkkisen tuotanto tuntuu kirjablogeissakin herättävän. En voi rakastaa, kun tässä, kuten Rajassakin, ei osata päättää mistä kirjoitettaisiin, joten kirjoitetaan kaikesta, muttei mistään kunnolla. Ei tämä ihan yhtä heikko ollut kuin Pulkkisen esikoinen, onneksi ei, koska muuten minulla ei tästä olisi ollut hirveästi muuta sanottavaa kuin, kirjailijaa itseään lainaten, VMP.
