KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ

KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

527s.

Otava

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors (1996)
Suomennos: Arja Tuomari

Voi Kjell! Ja tähän se kissaemoji, jolla on sydämet silminä. Kuten ehkä kerran jos toisenkin, niin pää- kuin sivulauseissakin täällä blogin puolella olen saattanut mainita, pidän Kjell Westöstä. Kirjailijana. Hurjasti. Missä kuljimme kerran on todella yksi elämäni kirjoista, Isän nimeen on aivan hurjan ihana, Älä käy yöhön yksin on niin kjellwestömäinen, että toki pidän kovin siitäkin ja Kangastus 38 oli kaikessa yllättävyydessään mahtavan erilainen teos kyseiseltä kirjailijalta. (Lang oli taas hieman outo, eikä niin kovin omaa makuani, mutta eipä siitä sitten sen enempää.) Rakkaus kuitenkin syttyi jo ennen mitään näistä, se syttyi kymmenen vuotta sitten, punaisella päiväpeitolla pienessä lautalattiaisessa huoneessa,  toukokuussa vuonna kaksituhatta ja kuusi, omassa sopessani sängyn nurkassa, paikassa, jonka ikkuna aukesi alhaalta ylös. Se syttyi kun ikkunan alla kukki kirsikkapuu (joka saattoi olla tosin myös omenapuu eikä toisaalta se lukukokemus sitten kuitenkaan välttämättä liittynyt mitenkään kyseisen puun kukinta-aikaan, oli sitten kumpi tahansa), ulkona tuoksui aamuyön sade ja olin ensimmäistä kertaa ihan irrallani, jossain muualla kuin kotona vanhempien valvovan silmän alla. Asuin au pairina Oslossa, ja nappasin isäntäperheeni kauniinruskeasta kirjahyllystä, aika samanlaisesta kuin meillä on nyt täällä omassa kodissamme, ihan tuntemattoman kirjailijan kirjan, ehkä perheen äidin suosittelemana, ehkä ihan sattumanvaraisesti ja aloin lukea Leijoja Helsigin yllä. Ja rakastuin.

"Hetket jotka muistan ovat arkipäiväisiä, mutta samanaikaisesti sadun ja unen täyttämiä, hyvin unenomaisia. 

Kenties muistan ne siksi että olen vieläkin samanlainen kuin lapsena: narkoleptikko aikana, joka vaatii maanista valveillaoloa; uneksija maailmassa, jossa voittajat eivät uskalla edes silmiään räpäyttää ettei heiltä menisi tilaisuus sivu suun; helsinkiläinen joka rakastaa pikkukatujen harmaata ja turvallista nimettömyyttä sen sijaan että palvoisi ihmiset lumonnutta valhetta neljännestunnin tähteydestä."

Ja kun kymmenen vuotta on kulunut, maailmankuva on hieman hioutunut siitä kahdeksantoistavuotiaan tytön kuvitelmasta, jossa kaikesta täytyy tulla jotain hurjan suurta, on Kjell Westön Leijat Helsingin yllä edelleen aivan mielettömän hyvä. Se on kokonaisvaltaisempi ja täyteläisempi kuin muistin, se on arkisen kaunis ja lempeä, sen päähenkilö Riku Bexar on raivostuttavan sokea omille virheilleen, mutta näkee silti kaikkien muiden erheet täydellisinä edessään ja itseensä vaikuttaneina. Ja silti häntäkin rakastaa, Rikusta tulee tärkeä, koska kirja on tärkeä, se on hahmoineen kirjoitettu huolella ja eheästi. Leijat Helsingin yllä ei alleviivaa, se ei tee tarkoituksellisia kikkoja ollakseen hyvä, vaan se on jotenkin yhtä aito ja inhimillinen kuin henkilönsäkin, se on oikeasti pieni osa elämää, se on kuin viettäisi aikaa ystävänsä kanssa. Sellaisen, jonka virheistä ja ärsyttävyyksistä on tietoinen, mutta hyvällä tuulella ollessaan nekin tekee toisesta vain monin tavoin kokonaisemman.

Westön ensimmäinen suuri Helsinki-romaani on taitava ja ehjä. Ajankuvaukset aina 70-luvulta kirjan kirjoittamisvuosikymmenelle 1990-luvulle ovat läsnä niin vahvasti, että voisin kuvitella itsekin olleeni vuonna 1992 hieman vahvemminkin ajastani tietoinen kuin ehkä todellisuuden 5-vuotiaana olin. Westö uskaltaa olla kirjoittamatta kaikkea auki, mutta jättää kuitenkin lempeästi uteliaimmankin lukijan tyytyväiseksi. Ja se on juuri sellainen kuin muistelinkin, sellainen, jollainen muutkin Westöt ovat olleet: aluksi hidas ja niin suoraan yhä uusien ja uusien henkilöiden sekaan sukeltava, ettei siitä meinaa saada kiinni. Se on silti niin kauniin koukuttava, että ei siitä luopuakaan tee mieli, ja yhtäkkiä sitä sitten huomaakin, että kirjan ihmisistä on tullut niin rakkaita, että romaania lukee jo saadakseen tietää mitä heille kuuluu. Ensimmäiseen puoliskoon menee lukuajasta ehkä 90 prosenttia, toisen puolen ahmii muutamassa päivässä varsin onnellinen tunne rinnassaan.

Eli kyllä, minä rakastin tätä edelleen. Rakastin sitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ja vähän, näin kymmenen vuotta kypsempänä, ihmettelen miten tästä niin kovin silloin aikoinaan pidinkin, en minä silloin ihan näin kypsä tätä teosta varten voinut olla. No, on minulla silloin onneksi jo jossain hyvä maku ollut. Ja onneksi on, en minä ilman tätä teosta muita kyseisen kirjailijan kirjoja olisi lukenut. Ja ties millainen sitä minusta ilman Kjell Westöä olisikaan edes tullut. Vähän vähemmän arkea rakastava ainakin, luultavasti.