ENNI MUSTONEN : PAIMENTYTTÖ
♥ ( ♥ )
363s.
Otava 2013
Kyläilin viikko sitten viikonloppuna 83-vuotiaan isotätini luona Kuopiossa, ja palasin tänne kesämökin rauhaan kymmenkunta kirjaa taas kerran rikkaampana. Jos joku on ihanaa, niin se on rakkaiden ystävien ja sukulaisten kirjahyllyt, ja etenkin tämän nimenomaisen tädin aivan mahtava kirjamaku, näiden löytöjen parissa kun ei juuri koskaan pety. Tälläkin kertaa mukaan lähti niin Munroa, Waltaria kuin Tove Janssoniakin, ja nappasipa isotäti pinon päälle vielä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden kolme ensimmäistä osaakin, kehuen ihaniksi ja lempeiksi maalaiskuvauksiksi.
Enni Mustonen -kirjailijanimellä kirjoittava Kirsti Manninen on minulle nimenä tuttu, mutta kirjailijana tätä ennen vieras. Eniten hänen töitään olen päässyt ihastelemaan Hovimäki-sarjassa, juuri siinä ihanassa Ylellä näytetyssä Suomen historiaan sijoittuvassa hömppädraamassa, jonka DVD-boksitkin piti ihan kotiin asti saada. Se on juuri sitä ihanaa viihdettä, maalaisromantiikkaa ja kulttuurihistoriaa, jonka parissa viihdyn, ja siksi ajattelin, että tämäkin kirjasarja saattaisi hurmata minut täysin. Että kun muut lukee kesähuumassa chick lit'iä, minä voin lukea näitä.
Tarina lähtee liikkeelle Sipoossa lypsäjäntyttärenä elävän 13-vuotiaan Ida Erikssonin vaiheista, hetkistä kun äiti on kuolemansairas ja itsellä on katras torpparin lehmiä kaitsettavana. Ennustettavasti äiti kuolee heti ensimetreillä, ja orvoksi jäänyt tyttö päätyy tutun torpparin piian avustuksella navettapiiaksi kartanolle, ensin keskelle muita hempukkamaisia piikatyttöjä ja sieltäpä sitten karjakkoneiti Matildan helmoihin. Monen "dramaattisen käänteen" kautta Ida on lopulta sisäpiikana itsensä Z. Topeliuksen talossa ja lunastaa, tietenkin, paikkansa kieli- ja säätyerojen läpi kartanossa.
Ja huhheijaa mitä soopaa sitä tuli nelisen sataa pokkarinsivua juuri luettua. Idea on ihana, ja jotenkin haluaisin tästä tykätä ihan hurjasti, mutta kun tarina oli kirjoitettu kuin mistään mitään ymmärtämättömälle vähämieliselle, ei pisteet kovin korkealle nousseet. Juu, ehkä hieman epäkorrektisti sanottu, mutta jos kertoja antaa jatkuvasti ymmärtää kaikella jankuttavalla toistollaan ja jok'ikisen pilkun auki selittämisellään, että lukija nyt vain on niin pönttö, ettei se vähemällä pärjää, alkaa sitä hermostua helpommastakin.
Ja se toisto tässä ärsyttääkin eniten. Kielimuuri, joka oli luotu äärimmäisen kömpelöllä "yksi lause ruotsiksi, ja sitten toistona tietenkin sama suomeksi" -rakenteella, häiritsi alkusivuilta asti. "Ida är så snäll", sanoi mamselli, ja kiltiksi toki Ida itsensä tunsikin. "Tack för maten", sanoin kiittäen ruoasta. Ihanko oikeasti? Ensinnäkään kielikysymyksellä ei keskellä tätä hömppää ollut niin suurta merkitystä, että sitä nyt koko kirjan läpi olisi kannattanut korostaa, ja siksi toisekseen jos tuon tasoista on koko romaanin dialogi, alkaa tulla hieman ikävä hyvin kirjoitettuja kirjoja. Kieli kirjassa muutenkin oli jotenkin todella kuivaa, kaikki mahdollinen kuolemista onnettomuuksiin vain tapahtui ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta saati jälkikäsittelyä, päähenkilö Ida oli yhtä pösilö kuin kirjailija ilmeisesti lukijankin kuvittelee olevan, vaikka hänestä maalataankin raivostuttavan neitseellistä kuvaa "lilla Idana", jonka päähän ei taida tulla mitään oma-alotteisesti ilman istutustöitä, sen verran yllätyksenä kun kaikki tuolle tytölle tuntuu tulevan. Miljöön Mustonen/Manninen osaa kyllä upeasti luoda, kaikki ajankuvassa oli ihanasti kohdallaan. Mutta kun koko muu sisältö paketissa on kömpelö ja vähän väärällä kädellä kansien väliin heitettyä, ei se enää mitään pelasta. Viimeiset sata sivua luin väkisin, olisin lopettanut kesken, jos en olisi jo näin pitkällä.
Ja silti tuo toinen osa tuossa pöydän kulmalla ihan vähän kiinnostaa kuitenkin enemmän, hahah. Että aivot narikkaan, ja seuraavan suurmiehen piiaksi, mikä tässä kioskitason hömpässä onkin se juttu, ettei lukemista sitten uhoistaan huolimatta koskaan lopeta yhteen osaan? No, jotain muuta nyt kuitenkin ennen sitä, ehkäpä vaikka Alice Munroa. Sen ei luulisi pettävän.
