PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
363s.
Tammi 2008
Alkuteos: The Brooklyn Follies (2004)
Suomennos: Erkki Jukarainen
Suomennos: Erkki Jukarainen
Yleensä heti kirjan luettuani minulla on tasan yksi paikka minne rynnätä, oikeastaan suunapäänä, olinpa lukuhetken päätökseen saanut missa tahansa. Ja sehän on tokikin tämä blogi nimittäin. En tiedä onko se aina ihan hyvä asia, että suollan kypsymättömät ajatukseni suoraan lukukokemuksen jälkeen virtuaalipaperille ja julkaisen ne muidenkin luettavaksi, mutta se on minun tapani, ja se on ollut varsin toimiva sellainen. Puran tunteet heti, ja jos joku ajatus muuttuu ajan kuluessa, se jää lähinnä ilahduttamaan itseäni, tai parhaimmillaan kommentteja, joita teidän kanssa postauksen jälkeen aiheesta vaihtelen. Mutta jotain Austerin kirjasta kertoo nyt se, että vaikka sain kirjan loppuun viime torstaina, ja vaikka juu, eihän siitäkään ole kuin kaksi päivää, uskaltaudun palaamaan postauksen muodossa sen maailmaan vasta nyt. Enkä oikeastaan vieläkään tiedä olisinko valmis. Mutta katsotaan.
"Isukki tuli paikalle. Tilanteen tukaluudesta huolimatta minua huvitti kovasti se että partakone surisi ja tärisi veden allakin. Pytystä kuuluva omituinen ja itsepintainen ärsyttävä ääni oli kuin perverssiä säestystä muutenkin eriskummalliselle ja ehkä peräti ennennäkemättömälle ongelmalle. Tuo särinä teki siitä sekä eriskummallisen että hilpeän. Nauroin kun näin mitä oli tapahtunut, ja kun Rachel ymmärsi etten nauranut hänelle, hän nauroi mukanani. Jos joutuisin valitsemaan yhden hetken, yhden päänupissani pysyvän muiston kaikista niistä hetkistä, jotka olen viettänyt hänen kanssaan kuluneiden 29 vuoden aikana, uskon että se olisi juuri tuo."
Nathan Glass muuttaa Brooklyniin, kun kuulee että se on sopiva paikka hänen perimmäiselle tarkoitukselleen. Hänen perheensä on muuttanut sieltä pois hänen ollessaan kolme, ja nyt vajaa kuusikymmentä vuotta myöhemmin se vetää puoleensa magneetin lailla. Nathan on juuri myynyt talonsa avioeron tuoksinnoissa sekä viettää syöpänsä kanssa sitä vaihetta, jossa odotetaan lupausta lopullisesta paranemisesta. Nathan on elämänsä elänyt, hän ei kaipaa asuinpaikaltaan enää mitään muuta kuin että siellä on rauhallista kuolla.
Mutta kuten tästä alkuasetelmasta ehkä jo päätelläkin saattaa, eihän se ihan niin mene. Nathan törmää sattumalta uusilla kotikulmillaan sisarenpoikaansa Tomiin, jonka lupaava tohtorisura kirjallisuuden parissa on kaatunut väitöskirjan myötä kuin tuuleen heitetty paperikasa, ja tuo kolmekymppinen sukulaispoika istuu harvinaisten kirjojen keskellä divarin apupoikana, ajettuaan edelliset vuoden New Yorkin taksia. Asioita mutkistaa Tomin mystisesti ilmestyvän ja katoilevan siskon Auroran tytär Lucy, joka yhtäkkiä koputtaa enonsa ovelle, siihen tuo lisämaustetta kauniit naapurin äiti-ihmiset, joiden eteerisyyttä uskaltaa ihailla vain kaukaa. Kirjakaupan pitäjän, Tomin pomon Harry Brightmanin entiset, ja hieman ehkä nykyisetkin, hämärähommat vetävät koko koplan enemmän tai vähemmän mukaansa, ja yhtäkkiä maailma onkin täynnä elämää, kuhinaa, sattumuksia ja huvittelua, juuri niitä kaikkia, joita Nathan kuvitteli jo pääseensä elämänsä loppusivuilla kokonaan pakoon.
Sattumuksia Brooklynissa on kepeän hauska. Sen eteneminen tuo jotenkin kaukaisesti mieleen toisen suosikkikirjailijani Murakamin, ei tosin outouden tai tyylin perusteella ehkä niinkään, vaan enemminkin sen tunteen, joka näiden kahden miehen kirjoja lukiessa mielen valtaa. Niiden parissa kun tuntee vähän niin kuin kliseisesti olevansa kotona. Ihan hirveästi ei tapahdu, ja silti tapahtuu enemmän kuin yhteen kirjaan uskoisi mahtuvan, mutta kaikki tuo tarjoillaan niin mukavan sopivassa paketissa, että on vaikea kuvitella hetkeä, johon tämä kirja ei sopisi. Sattumukset tapahtuvat niin kuin oikeassa elämässä, ja vaikka mukana on ihanan kirkkaita värikyniä ja sopivaa saippuaoopperaa, ei tarina silti sorru liika liioittelun puolelle. Se tuntuu helpolta ja varmalta, ja juuri ennen loppua ehkä sitten kuitenkin hieman liiankin. Tätäkö tämä nyt oli, näin ennalta-arvattavastiko tämä kaikki nyt sitten lopulta kääntyi? Ihmissuhteita ja yhteisön tilaa kuvatessa on toki vaikea keksiä aina mitään kovin mullistavaa, mutta näinkö idioottivarmoihin happy ending -ratkaisuihinko tämä todella sortuu? Yhtäkkiä alkaakin ärsyttää kirjassa kaikki, stereotypiset henkilöhahmot, se, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska moni pakolla suomennettu vitsi ei vain toiminut käännettynä, liiallinen sanoilla kikkailu, koska voisiko joskus sanoa ihan vain ravintola paikallisen ravitsemusalanliikkeen sijaan, päähenkilön miehisen pateettinen pöyhkeilevyys. Apua.
Ja sitten. Tulee sydänkohtaus, tai oikeastaan ei. Mutta sairaalareissu kuitenkin, kuoleman hipaisu, ne tyypillisimmät hetket, jolloin tajuaa ehkä vastentahtoisestikin olevansa elossa, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Ja se tapahtuu juuri ennen kuin lopusta jollain kumman tavalla tuleekin yhtäkkiä taas alku. Mutta millainen alku, se tässä ehkä sitten lopulta vetikin itseltäkin jalat alta.
On olemassa kirjailijoita, ja sitten on Kirjailijoita. Toki nämä kirjailijat ja Kirjailijat ovat varsin subjektiivinen tuntemus, mutta ehkäpä tiivistän oman kokemukseni siitä näin: aika moni pystyy kirjoittamaan vetävän tarinan, ja parhaillaan sekin toki vetoaa tunteisiin ja muuttaa maailmankatsomusta. Tarjoaa sellaisia maailmoja, johon ei muuten pääsisi, ei ainakaan ellei viettäisi vuodestaan vähintään puolta elämällä aivan toisissa kulttuureissa, jotenkin niin sisällä päin, etten edes tiedä miten se on mahdollista. Tavallisesti niissäkin kirjoissa puhuu joko tarina tai sitten soi sanat niin kauniisti, että sen lukemisesta nauttii, usein ne ovat tietenkin kirjoittajistaan kiinni, mutta silti jotain sellaista, että kirjan loputtua voit lopulta hymähtää, syventyä hetken ja tarttu sitten taas seuraavaan. Ja sitten on ne minun Kirjailijani. Niitä on ollut nyt lähiaikoina monta, se paljon jankattu Statovci, Hemingway, Kettukin. Ja nyt Auster. Nimittäin jos osaa yhdellä ainoalla kappaleella, kirjan viimeisessä luvussa, juuri ennen niitä viimeisiä sanoja, kääntää koko tarinan päälaelleen, antaen ensin ymmärtää, että lukija luulee koko ajan lukevansa kepeää ihmissuhderomaania, mutta tekeekin tavallaan täyskäännöksen ja napauttaa koko kirjan täysin ympäri ja uuteen uskoon, nousee silmissäni varsin korkealle. Sellaiselle tasolle, ettei tästä kierrätyskeskuslöydöstä edes tarvitse haaveilla koskaan luopuvansa. Sydämeni on kirjoille näemmä hieman pohjaton, mutta silti, tervetuloa Sattumukset Brooklynissa muiden lempikirjojeni joukkoon. Siellä on hyvä pysyä.
"Isukki tuli paikalle. Tilanteen tukaluudesta huolimatta minua huvitti kovasti se että partakone surisi ja tärisi veden allakin. Pytystä kuuluva omituinen ja itsepintainen ärsyttävä ääni oli kuin perverssiä säestystä muutenkin eriskummalliselle ja ehkä peräti ennennäkemättömälle ongelmalle. Tuo särinä teki siitä sekä eriskummallisen että hilpeän. Nauroin kun näin mitä oli tapahtunut, ja kun Rachel ymmärsi etten nauranut hänelle, hän nauroi mukanani. Jos joutuisin valitsemaan yhden hetken, yhden päänupissani pysyvän muiston kaikista niistä hetkistä, jotka olen viettänyt hänen kanssaan kuluneiden 29 vuoden aikana, uskon että se olisi juuri tuo."
Nathan Glass muuttaa Brooklyniin, kun kuulee että se on sopiva paikka hänen perimmäiselle tarkoitukselleen. Hänen perheensä on muuttanut sieltä pois hänen ollessaan kolme, ja nyt vajaa kuusikymmentä vuotta myöhemmin se vetää puoleensa magneetin lailla. Nathan on juuri myynyt talonsa avioeron tuoksinnoissa sekä viettää syöpänsä kanssa sitä vaihetta, jossa odotetaan lupausta lopullisesta paranemisesta. Nathan on elämänsä elänyt, hän ei kaipaa asuinpaikaltaan enää mitään muuta kuin että siellä on rauhallista kuolla.
Mutta kuten tästä alkuasetelmasta ehkä jo päätelläkin saattaa, eihän se ihan niin mene. Nathan törmää sattumalta uusilla kotikulmillaan sisarenpoikaansa Tomiin, jonka lupaava tohtorisura kirjallisuuden parissa on kaatunut väitöskirjan myötä kuin tuuleen heitetty paperikasa, ja tuo kolmekymppinen sukulaispoika istuu harvinaisten kirjojen keskellä divarin apupoikana, ajettuaan edelliset vuoden New Yorkin taksia. Asioita mutkistaa Tomin mystisesti ilmestyvän ja katoilevan siskon Auroran tytär Lucy, joka yhtäkkiä koputtaa enonsa ovelle, siihen tuo lisämaustetta kauniit naapurin äiti-ihmiset, joiden eteerisyyttä uskaltaa ihailla vain kaukaa. Kirjakaupan pitäjän, Tomin pomon Harry Brightmanin entiset, ja hieman ehkä nykyisetkin, hämärähommat vetävät koko koplan enemmän tai vähemmän mukaansa, ja yhtäkkiä maailma onkin täynnä elämää, kuhinaa, sattumuksia ja huvittelua, juuri niitä kaikkia, joita Nathan kuvitteli jo pääseensä elämänsä loppusivuilla kokonaan pakoon.
Sattumuksia Brooklynissa on kepeän hauska. Sen eteneminen tuo jotenkin kaukaisesti mieleen toisen suosikkikirjailijani Murakamin, ei tosin outouden tai tyylin perusteella ehkä niinkään, vaan enemminkin sen tunteen, joka näiden kahden miehen kirjoja lukiessa mielen valtaa. Niiden parissa kun tuntee vähän niin kuin kliseisesti olevansa kotona. Ihan hirveästi ei tapahdu, ja silti tapahtuu enemmän kuin yhteen kirjaan uskoisi mahtuvan, mutta kaikki tuo tarjoillaan niin mukavan sopivassa paketissa, että on vaikea kuvitella hetkeä, johon tämä kirja ei sopisi. Sattumukset tapahtuvat niin kuin oikeassa elämässä, ja vaikka mukana on ihanan kirkkaita värikyniä ja sopivaa saippuaoopperaa, ei tarina silti sorru liika liioittelun puolelle. Se tuntuu helpolta ja varmalta, ja juuri ennen loppua ehkä sitten kuitenkin hieman liiankin. Tätäkö tämä nyt oli, näin ennalta-arvattavastiko tämä kaikki nyt sitten lopulta kääntyi? Ihmissuhteita ja yhteisön tilaa kuvatessa on toki vaikea keksiä aina mitään kovin mullistavaa, mutta näinkö idioottivarmoihin happy ending -ratkaisuihinko tämä todella sortuu? Yhtäkkiä alkaakin ärsyttää kirjassa kaikki, stereotypiset henkilöhahmot, se, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska moni pakolla suomennettu vitsi ei vain toiminut käännettynä, liiallinen sanoilla kikkailu, koska voisiko joskus sanoa ihan vain ravintola paikallisen ravitsemusalanliikkeen sijaan, päähenkilön miehisen pateettinen pöyhkeilevyys. Apua.
Ja sitten. Tulee sydänkohtaus, tai oikeastaan ei. Mutta sairaalareissu kuitenkin, kuoleman hipaisu, ne tyypillisimmät hetket, jolloin tajuaa ehkä vastentahtoisestikin olevansa elossa, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Ja se tapahtuu juuri ennen kuin lopusta jollain kumman tavalla tuleekin yhtäkkiä taas alku. Mutta millainen alku, se tässä ehkä sitten lopulta vetikin itseltäkin jalat alta.
On olemassa kirjailijoita, ja sitten on Kirjailijoita. Toki nämä kirjailijat ja Kirjailijat ovat varsin subjektiivinen tuntemus, mutta ehkäpä tiivistän oman kokemukseni siitä näin: aika moni pystyy kirjoittamaan vetävän tarinan, ja parhaillaan sekin toki vetoaa tunteisiin ja muuttaa maailmankatsomusta. Tarjoaa sellaisia maailmoja, johon ei muuten pääsisi, ei ainakaan ellei viettäisi vuodestaan vähintään puolta elämällä aivan toisissa kulttuureissa, jotenkin niin sisällä päin, etten edes tiedä miten se on mahdollista. Tavallisesti niissäkin kirjoissa puhuu joko tarina tai sitten soi sanat niin kauniisti, että sen lukemisesta nauttii, usein ne ovat tietenkin kirjoittajistaan kiinni, mutta silti jotain sellaista, että kirjan loputtua voit lopulta hymähtää, syventyä hetken ja tarttu sitten taas seuraavaan. Ja sitten on ne minun Kirjailijani. Niitä on ollut nyt lähiaikoina monta, se paljon jankattu Statovci, Hemingway, Kettukin. Ja nyt Auster. Nimittäin jos osaa yhdellä ainoalla kappaleella, kirjan viimeisessä luvussa, juuri ennen niitä viimeisiä sanoja, kääntää koko tarinan päälaelleen, antaen ensin ymmärtää, että lukija luulee koko ajan lukevansa kepeää ihmissuhderomaania, mutta tekeekin tavallaan täyskäännöksen ja napauttaa koko kirjan täysin ympäri ja uuteen uskoon, nousee silmissäni varsin korkealle. Sellaiselle tasolle, ettei tästä kierrätyskeskuslöydöstä edes tarvitse haaveilla koskaan luopuvansa. Sydämeni on kirjoille näemmä hieman pohjaton, mutta silti, tervetuloa Sattumukset Brooklynissa muiden lempikirjojeni joukkoon. Siellä on hyvä pysyä.
Helmet-haaste 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
