ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

469s.

Gummerus 2018

Reija Wren istuu junassa matkalla Pietariin, taskussa kotiin jääneeltä kihlatulta kilahtelevat viestit ja edessä upeat etenemismahdollisuudet, kunhan vain sisäisen tarkastajan hommat venäläisessä tytäryhtiössä on saatu taputeltua kasaan. Kunnianhimoinen antisankari pelaa pleikkaria, polttelee sikareita, tutkii tilikirjoja ja työntää nenänsä myös sellaisiin excel-taulukoihin, joihin se ei aivan välttämättä kuulu. Yhtäkkiä skumppahuuruiset illat vaihtuvatkin kuumottaviin savustusyrityksiin, pahoinpitelyihin, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija enää tiedäkään mihin on pienen polkkatukkaisen päänsä työntänyt.

"Olin muistuttamassa, kuka oli kaksi vuotta sitten ratkaissut tiimimme ainoan pubivisan voiton tietämällä georgialaisen ruokalajin hatšapuri po adžarski, mutta en kerinnyt marinoitua omassa erinomaisuudessani, kun sisään astui mustahiuksinen mies valkoisessa kauluspaidassa. Suupieliäni kirveli baarissa syömäni mausteinen ruoka ja verisuonten kohina kuului yli kovaäänisen visailujuontajan. Pubivisan jenkkivetäjän ärsyttävä ääni taantui muhvimaiseksi, enkä enää kuullut, mitä kysymykset koskivat. - - - 'Mikä on? Kenet sinä näit?' Inna kääntyili tuolillaan. 'Tuo mustatukkainen Kristian Beil tai Mettju MakKonahi?'"

Tarasovan esikoinen on metka yhdistelmä chick lit -kirjallisuutta, dekkaria ja kevyttä ihmissuhdeviihdettä. Se tuo Venäjän oikeasti lähelle, ja hyppää naapurimaamme syövereihin avaten kulttuuria aivan uudella tavalla sitä tuntemattomalle. Tarasovan tavasta kirjoittaa henkii innostus ja halu jakaa tietämäänsä (ja kuvittelemaansa) eteenpäin, ja se jos mikä on vallan mainio lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Teksti on pakotonta, paikoin hulvatontakin, ja on ihailtavaa, miten sen suhteen on osattu antaa vain mennä. Pidättelemättömyys näkyy, ja se on ehdottomasti tämän kirjan suurin vahvuus.

Toinen ehdoton vahvuus on kirjan Venäjä-kuvaus. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kyllästymiseen asti saatu lukea stereotypistä hyvis-pahisasettelua suomalaisten ja venäläisten väliltä, ja se on äärimmäisen puuduttavaa ja tylsää yksinapaista  jo miljoonaan kertaan kerrotun uudelleen toisintamista. Tarasovan teoksesta tämä puuttuu kokonaan, ja kerrankin venäläinen kulttuuri kuvataan yhtenä kulttuurina muiden joukossa, ei jossain reunalla häilyvänä kaksipäisen paholaisena. Tuntuu, että Pietari herää tämän kirjan sivuilla aidosti henkiin, ja miljöön luomisessa Tarasova onkin taitava. Pieniä yksityiskohtia ja tarinoita olisi kaivannut taustalle jopa vieläkin enemmän, selitystä, miksi sillat nousevat ja laskevat öisin, miltä kaduilla tuoksuu ja kuulostaa. Näinkin se oli jo mainio, mutta jätti siis lähinnä vain hurjan kiinnostuksen tietää yhä enemmän ja enemmän.

Mitään kovin syvällistä sanottavaa tämän kirjan sisällöstä tai sen tematiikasta ei lopulta kuitenkaan löydy, mutta tämä onkin viihdekirja, joten se lienee tarkoituksellistakin. Hieman harmittaa se, että vielä yhdellä hiomis-, tiivistämis- ja editoimiskierroksella tästä olisi voinut saada jopa tätäkin mainiomman, nyt tietynlainen raa'aksi jäänyt jälkimaku pääsi paikoin häiritsemään. Lähinnä siis vähän kömpelösti tarinaan liitettyjen hahmojen, muutaman kokonaisuuden kannalta täysin ylimääräisen tyypin ja yllättävänkin epäloogisesti etenevien aikasiirtymien osalta. Ei mitään kovin vakavaa, lähinnä sellaista, joihin kompastuu, jos ei aivan haltioissaan tarinaa juuri sillä hetkellä satu lukemaan. Päivämäärät lukujen alussa olisivat tehneet paljon, samoin pakollisen alkuun esitetyn takauman parempi liimaaminen paikalleen. Nyt se vaikutti vain jälkikäteen satunnaisesti esiin nostetulta luvulta, joka oli unohtunut paitsi lukijalta myös kirjailijalta itseltään.

Vaikka täydellisen chick lit -kirjallisuuden etsinnät jatkuvat kohdallani edelleen, täytyy sanoa, että kyllä minä tämän parissa paikoin jopa viihdyin. Sillä oli vetonsa ja hetkensä, ja vaikka se ei lähtökohtaisesti ollutkaan missään vaiheessa oikein minun kuppini samovaarista valutettua teetä, se ei missään nimessä ollut kirjan vika, en vain ollut sitä kaikkein osuvinta kohderyhmää, tälläkään kertaa. Kirja tuli kuitenkin juuri oivalliseen hetkeen, sellaiseen, kun en mitään painavampaa kaivannut. Klassikoiden ja suurten kirjojen väliin se tuntui kirjamaailman inkivääriltä. Sellaiselta makuaistit nollaavalta välipalalta, jonka jälkeen voi tyhjin aivoin jatkaa mihin tahansa suuntaan. Oikeaan aikaan luettu kirja, jota voi vaivattomasti suositella eteenpäinkin. Ainakin sellaiselle, joka on kepeän ja vähän päättömänkin viihteen ystävä. 

Venäläisiä tilikirjoja lisää mm. seuraavissa kirjablogeissa: Kujerruksia, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki

LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50

320s.

Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA
♥ ♥
413s.
Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomennos: Tiina Ohinmaa
Arvostelukappale kustantajalta

Kelluin viikko sitten sellaisessa ärsyttävässä lukujumin jälkeisessä tilassa, että teki kyllä mieli lukea, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloitin yhteensä neljä eri kirjaa, eikä mikään silti lähtenyt. Ei laadukkaanoloiset, ei tietokirjallisuus, ei Tove Janssonkaan vienyt nyt jalkoja alta, vaan niitäkin novelleja teki mieli lähinnä lukea säästellen yksi päivässä. Niinpä nappasin epämääräisestä "näitä tuskin tulen lukemaan" -kirjapinostani erään kesän arvostelukappaleista, ja hupsista, huomasinkin vuorokausi myöhemmin lukeneeni 413 sivua aikalailla parilta istumalta. Että sellainen juminpoistovenytys sitten.

"Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi."

Hahah, no nyt ei kyllä kuulosta yhtään lainaukselta, jonka olisin joskus kuvitellut Mitä luimme kerran -blogini  kirja-arvosteluun kirjoittavani. Että ihan murha! No, kuitenkin. 1990-luvun puolivälin Ruotsissa Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty ovat yksiä "valittuja", neljä oppilasta neljästätoista, jotka ovat päässeet opiskelemaan Lundin yliopistoon luovaa kirjoittamista suuren runoilijaneron Li Karpen johdatuksella. He ovat tulevia neroja, suuria kirjailijalupauksia, ystäväporukka, jonka opiskeluvuotta leimaa juhliminen ja toinen toistaan oudommat psykologiset ihmissuhdekuviot. 

12 vuotta myöhemmin Zack, vähän alisuoriutujan oloinen tukholmalaistoimittaja iltapäivälehdestä saa paitsi potkut kun kukaan ei lue enää lehtiä, lentää pihalle myös pitkästä parisuhteestaan. Takaisin äidin helmoihin Ruotsin eteläperukoille muuttava 32-vuotias vätys saa kuitenkin yllättäen idean, jolla saada takaisin kaikki, mikä häneltä puuttuu: raha, vapaus ja naiset. Hän kirjoittaa kirjan. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjan nuoruudestaan, melkein todellisen tarinan. Tarinan hänestä, hänen älykkökirjailijalupaus ystävistään,  heidän opettajastaan runoilija Li Karpesta ja suuresta kirjailijanerosta Leo Starkesta, joka katoaa kuin tuhka tuuleen vuoden 1997 alussa. 

Että juu. Aluksi varmaan nyt kerron, että jos ette ole jo huomanneet, minä en lue jännäreitä, mysteerikirjoja saati dekkareita. Yksi syy on se, että ne eivät varsinaisesti palvele sitä osaa aivokopastani, jota kirjallisuuden haluan hipovan, vaan yleisesti ottaen nappaan viihteeni mielummin esimerkiksi TV-ruudulta. Toinen syy todennäköisesti on se, että oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän jännitykseen nojaavat kirjat ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niiden kaari ei kestä poikkinaksahtamatta loppuun asti tai jos kestää, on se loppuratkaisu niin lättänä, että yleensä tekee varsin pahaa. Ja niin, kolmanneksi, etenkin dekkareissa on usein ihan hurjan rumia kansia.. Oikein pätevä syy, kyllä, mutta siihenkin on syynsä, miksen kuvittanut tätä postausta varsinaisilla kansipapereilla. Mutta niin. Tiedän myös, että tämä genre on monelle sitä hyvää ja rentouttavaa viihdettä, ja tiedän, että on hassua lukea sellaista, mistä tietää, ettei pidä, ja sitten juosta kovaan ääneen haukkumaan sitä. Joten niinpä yritän löytää tästä kirjasta nyt vielä muutaman hyvän puolen, ihan vain että tässä postauksessa olisi joku punainen lankakin.

Sillä olihan niitä. Tämän ensinnäkin luki hujauksessa, ja unohdin muun muassa vastata kaikkiin viesteihin, joita sivusilmällä luin tätä lukiessani (ihan kuin muuten muistaisin niihin vastata koskaan heti...). Kiinnostuin tarinasta myös ensisivuilta lähtien, joten se oli lajityypilleen uskollisesti kirjoitettu varsin vetävästi ja sen parissa viihtyi. Kirjan rakenne, se, että poukkoiltiin metatasolta nykytasolle (tai metametatasolta metatasolle, kirja kun loi vinkeän fiiliksen miehestä, joka kirjoittaa miehestä, joka kirjoittaa miehestä. No joka tapauksessa.) toimi, ja teki lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa, ja hahmotkin olivat genreensä nähden varsin mukiinmenevän kivasti rakennettuja.  Sellaisia nuoria älykköjä, jotka ymmärtävät edes hieman elämästä jotain, jollain kaukaisella tavalla hieman Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksen henkilöiden tyyppisiä. Sekin hyvä puoli siinä on, etten yleensä tämän tyyppistä kirjallisuutta lue (jos siis aiemmasta jankutuksesta ei vielä tullut selväksi), on se, etten tiedä onko nämä tyypit sitten jo monesti puhkipurtuja ja juoni sitä tavallista, minulle ei. Eli pisteet siitäkin, vaikkei se olisikaan kirjailijan ansiota, hah. 

Tokihan minua häiritsi tässä kirjassa myös moni asia, esimerkiksi se, että tähänkin oli pakko upottaa lesbosuhde ihan vain koska kirjailija taitaa olla heteromies. Tai että sovinistisia, täysin juonen ja tarinan kannalta irrelevantteja kommentteja voi suoltaa sekaan, jos ne sanoo päähenkilön äitinä. Miten mihinkään liittyy se urpo kommentti, että synnytyksen jälkeinen masennus on luonnotonta, koska kyllä hyvä äiti äidinvaiston löytää. Kraaaah. Ja sitä paitsi paikoin kirjailija taisi itsekin unohtaa mistä ajasta on kertomassa, koska hei haloo, ei 2008 ollut hipster-partoja, ei edes Ruotsissa.

Mutta juu, jos kaipaa sellaista höttöistä ja helppoa kesäviihdettä, jonka kanssa saa laittaa aivot kesämökin saunanaulakkoon, tämä on varsin toimiva tapaus. Ja toimi tämä minullekin, nimittäin kun oli peräkkäin lukenut sekä Eat Pray Loven että tämän, pystyi lukujumin todella sanoa murtuneen, sillä ikävä hieman korkealaatuisemman kirjallisuuden pariin ei pitkään aikaan ole ollut niin kova. 

Helmet-haaste 2017: 23. Käännöskirja