SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN
126s.
Gummerus 2020
Alkuteos: コンビニ人間 [Konbini ningen] / 2016
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kuunneltu äänikirjana, lukija Vuokko Hovatta
Keiko on 36-vuotias japanilaisnainen, jolla ei ole yliopiston jälkeen muuta kokemusta elämästä kuin 18-vuotinen ura pienessä lähikaupassa, konbinissa, jossa hän on työskennellyt osa-aikaisesti kaikki nämä vuodet. On kenties liikaa sanoa, että Keiko rakastaisi työtään, sillä noin vahva sana ei sovi Keikon tasaiselle mielenlaadulle aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän todella elää sille. Konbini on Keikon elämä, hyllytettävät tuotteet hakeutuvat järjestykseen yhtä kurinalaisesti kuin joku toinen järjestää eloaan muualla, vaihtuvat tarjoustuotteet tuovat päiviin mukavaa vaihtelua.
Lähikaupan naista markkinoidaan lauseilla, joissa sen terävää yhteiskuntakritiikkiä nostetaan erityiselle jalustalle. Kirja kieltämättä on varsin alleviivaava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan odotukset kohdistuvat varsin vääristyneesti naisiin (ja jännästi myös toisaalta incel-miehiin, jotka eivät yllä niin sanottuun hegemoniseen, eli oikeanlaisena pidettyyn maskuliinisuuteen, eli eivät ole tarpeeksi miehiä ollakseen miehiä.) Patriarkaatti on uhka kaikille, mutta silti samalla niin totaalisen totta: olet väärin sitten nainen tai mies, kohtalonasi on joutua yhteisön pilkan kohteeksi, tulla poistetuksi kyläyhteisöstä. Naisia saa vahvimmat miehet, miehiä saavat naiset taas ovat kilttejä, hedelmällisiä, eivätkä missään nimessä 18 vuotta putkeen töissä lähikaupoissa.
Oma kuuntelukokemukseni oli hyvin kahtiajakoinen. Se jakautui oikeastaan varsin samaan tahtiin myös kirjan kanssa, alkuun nimittäin pidin tätä melko nerokkaan hienona, jälkimmäisestä puoliskosta taas aloin jo turhautua. Ajatuksia tämä kirja kuitenkin herätti, nyt kun pitkän ja yksin vietetyn pääsiäisen aikana niillekin todella on ollut tilaa.
Jos ensin ne ruusut: pidin hurjasti tämän kirjan tavasta sanoittaa paitsi jo mainittua, ja hieman itsestäänselvääkin sanomaa naisen aseman kapeudesta myös normaaliuden rajoja. Keiko ei ole normaali, ei sillä tavalla kuin yhteiskunta odottaa ihmislapsen olevan. Hän ei sure kuollutta lintua, vaan pohtii saisiko siitä mainion paistin, ja kavereiden lähistöllä tapellessa hän kajauttaa kumpaistakin lapiolla päähän saadakseen tappelun loppumaan, eikä kykene ymmärtämään mitä väärää hän on tehnyt, sillä tappelun loppuminenhan on ollut tilanteen kannalta oleellisin tavoite, miksi tehokas lopetustapa siis olisi ollut väärä? Murata kuvaakin pienoisromaanissaan oivallisesti erilaisuutta, erityisyyttä, sitä miten järjettömän kapea normaalius muodostaa myös samalla epänormaaliuden kategorian, ja sijoittaa sinne jokaisen, joka ei omatoimisesti suostu tai osaa toimia niin kuin sanottamattomien sääntöjen mukaisesti pitää osata. Outous täytyy kategorisoida, mutta ei oudon parhaaksi, vaan jotta ulkopuolisilla olisi hyvä olla oman epäoutoudensa kanssa. Jotta asiat olisivat paikoillaan.
Sillä normaaliahan ei ole olemassakaan, vaan se muodostuu meidän puheessamme, toiminnassamme, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Se on aina kiinni ajassa ja paikassa. Silloin se ei koskaan ole sisäsyntyistä, olemuksellista totuutta, vaikka sitä sellaisena olemme tottuneetkin pitämään. Ja kun joku ihminen ei tähän yhdessä äänettä muodostettuun normaaliin yllä, käy juuri niinkuin tässä romaanissa: epänormaaliudesta tulee
tauti, asia, josta pitää parantua. Erilaisuus on vääränlaisuutta, ja sen sijaan, että yhteiskunnan pitäisi laajentaa omaa normaaliuden käsitystään, vaaditaan jokaiselta mahtumaan niin ahtaaseen muottiin, ettei siihen kukaan lopulta täysin kykene. Niinpä maailma tuottaa jatkuvaa normaaliuden kilpailuasetelmaa, jonka voittaa kaikkein tavallisin: naimisiin mennyt, sopivassa iässä lisääntynyt hetero, joka tekee tärkeää työtä tai pysyttelee kotiäitinä. Asetelma on omiaan ruokkimaan itseään, sillä se palkitsee parhaiten normaaliuden sisään mahtuvat ja luo jatkuvasti vain laajempia pyrkimyksiä pystyä samaan. Sama se, haluaako näitä asioita itse, sillä ei toki ole väliä, kunhan nyt vain suorittaa tätä ihmisyyttä oikein. On oikeanlainen, erityisesti muiden silmissä. Sillä erilaisuus on harvoin lähtökohtaisesti ongelma itselleen, se on aina sitä ensin normaaleina itseään pitäville ihmisille, uhkaahan se heidän normaaliuttaan. Mutta kun tätä ei sanota ääneen, muodostuu siitä myös sisäinen ääni, joka huutaa, että olet henkilökohtaisesti väärin. Ja tämän sanoittamisesta
Lähikaupan nainen ainakin tiettyyn pisteeseen asti onnistuu varsin kohtalaisesti.
x
Mutta sitten ne risut. Miksi, oi miksi näiden kuvausten täytyy aina kulkea sosiaalisilta taidoiltaan vääränlaisina pidettyjen/neuroerilaisina koettujen ihmisten kautta? Miksi yksin oleva nainen yhdistetään aina (aukikirjoittamatta jätettyyn) autismikirjoon, jotta hänen paikkansa "yhteiskunnan odotusten ulkopuolisena hahmona" on hyväksyttävä? Miksei edes romaanihenkilöissä nainen voi olla olemassa olematta sitä suhteessa miehiin ilman selvää sosiaalista/neurologista erilaisuutta? Miksi itsenäisyys perustellaan siis aina poikkeavuudella, miksi yksin elävä nainen täytyy aina kategorisoida erilaiseksi ihmiseksi, jotta norminpurkuasetelma on ylipäätään mahdollista? Ja miksi neurologista erilaisuutta käytetään joka kerta sumeilematta vain tällaiseen kuvaukseen, vaikka hurjan suuri määrä esimerkiksi autismikirjoon kuuluvista ihmisistä todellisuudessa elää parisuhteissa, perheissä, muiden ihmisten keskellä? Kokee empatiaa, tunteita ja haluaa samoja asioita kuin kaikki muutkin?
Haetaanko lukijalle siis mukavuuden tunnetta sillä, että tuolla tuokin työhönsä tyytyvä outo ihmissielu on ja pysyy, ja onpa ihana että joku kassallakin on tyytyväinen, niin minun ei tarvitse olla? Vai antaako tämä jotain tirkistelynautintoa, vaikka samalla eletään ja odotetaan aivan yhtä norminmukaista elämää kuitenkin itseltään? Ja miksi toisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen puute ylipäätään on viihteellistä? Siksikö, kun se antaa tunteen, että olen minä ainakin
jossain onnistunut, kun noin kömpelö en ole. Oli vastaus mikä tahansa, on asetelma joka tapauksessa hurjan ongelmallinen. Eikä siis siksi, että se on tässä kirjassa, vaan siksi, että tämä tuntuu lähivuosien aikana ollleen yleisempikin trendi kuvata näitä miehiä tarvitsemattomia naisia – diagnosoitavan erilaisuuden kautta. Ja se tuntuu kyllä hieman kylmäävältä lähestymistavalta. (Katso lisää esim.
täältä.)
Koostaan (ja ilmeisesti maineestaan?) huolimatta tämä ei ainakaan minulle ollut mikään pieni ja kevyt kirja. Se on raskas ja ahdistava kuvaus nykymaailmasta, siitä, ettei erilaisuutta vieläkään siedetä, vaikka tasa-arvosta jatkuvasti enemmän puhutaankin. On se toki kuvaus myös naisen asemasta, mutta minulle se on surullinen toisinto erityisyyden vääränlaisuudesta, siitä seikasta, jonka parissa päivittäin itsekin työskentelen. Että normien vastaisesti käyttäytyvä lapsi ei olekaan väärä, vaan yhteiskunnan kapeat odotukset ovat. Mutta sitähän meidän on vaikea nähdä, sillä samoihin odotuksiin meidätkin on kasvatettu. Että vie vähän tilaa, toimi kuten muutkin, ole kuin kuka tahansa. Vain niin sinäkin voit olla normaali. Ja vain normaalina sinäkin voit olla hyväksytty.
Helmet-haaste 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva
SAYAKA MURATA : MAAN ASUKIT