Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle