TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

238s.

Gummerus 2021

Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.

Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja 

MUKAVASTI SOHVAN POHJALLA – KAISU TERVONEN : 13 KATSELUASENTOA

 KAISU TERVONEN (TOIM.) : 13 KATSELUASENTOA – MILTÄ TELEVISIO TUNTUU?

191s. // Kosmos 2020

Olen elänyt pian kolme vuotta ilman televisiota. Päätös moisesta kapineesta luopumiseen oli asenteellinen: minähän en tuollaiseen turhuuteen rahaani ja aikaani tuhlaa. Toki Joensuussa asuessani Helsingin kodissani oli edelleen telkkari, ja toki saatoin naulautua sen eteen kun joku sen avasi. Ja toki, läppärini kautta erilaiset suoratoistopalvelut, areenat ja katsomot toivat pienelle näytölle kaiken sen, mitä en syystä tai toisesta suostunut television välityksellä katsomaan. Joten paitsi että huijaisin muita televisiottomuudellani, huijasin ennen kaikkea itseäni. Samaa ruudun edessä pyörimistä se elo on, on näyttö kiinni muussa tietokoneessa tai televisiotasossa. Kyllä, reaaliaikainen, lähetysten mukaan tv:n eteen asettautumisen aika on kenties ohi. Mutta ruutuaika, ei todellakaan.

Kosmoksen tänä keväänä julkaisema 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu? -esseekokoelma on nimensämukaisesti kolmentoista kirjoittajan yhteisteos siitä, mitä televisio tarkoittaa 2020-luvulla, ja miten se on vaikuttanut meidän elämäämme. Miten hahmotamme omaa elämää, kun tv tarjoaa jatkuvasti kiihottavampaa, kiihdyttävämpää ja pirstaisempaa kurjuuspornoa? Miten suhtaudumme parisuhteisiin, kun tv:n ainoa normi on edelleen heteromonogamia? Vaikuttaako Temptation Island moraalikäsitykseemme vai moraalikäsityksemme Temppareihin? 

Kun olen itse ollut lapsi, televisiossa oli kolme kanavaa ja tarkat lähetysajat. Asioita tallennettiin VHS-kaseteille, ja se oli ainoa tapa ns. maratonata sarjoja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Nelonen, sekä hieman myöhemmin aivan uudenlainen viihde: reality. Tv oli jotain, jonka avulla pääsi mukaan yleiseen keskusteluun, ohjelmat jakoivat mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Yhtenäiskulttuuri oli vahvempaa, ainakin näennäisesti, television ympärillä. Ja onhan sen helppo ollut ollakin, kun vaihtoehtojen määrä on ollut nykyistä huomattavasti rajallisempi. Realityn aluksi oli Selviytyjät tai moraalisesti aikaan kuuluen epäilyttävä Big Brother. 

Näihin nostalgisiinkin analyyseihin yltää 13 katseluasennossa muutama essee, ja etenkin Suvi Auvisen Alfred J. Kwak -aiheinen anarkistiessee Poliittinen eläin oli vallan mainio. Auvinen purkaa aktivismin juuria, oikeudentuntoa ja peilaa sitä samasta tematiikasta kumpuavaan lasten piirrettyyn. Siihen, jonka kokonaisen sukupolven traumatisoivaa kakkosjaksoa hänen äitinsä ei antanut katsoa, ja siihen, joka on vaikuttanut pitkälti myös Auvisen omaan aktivismiin. Pidin paljon myös Kaisu Tervosen Äiti on hullu -esseestä, joka nosti esiin vahvasti sekä äitiysmyyttiä että radikaalifeministien vaatimusta luopua hoivasta. Voiko hoivaa olla ilman inhimillisyyttä, ja miten tv-sarja käsittelee feminiiniseksi koettua hoivaa? Ja miksi ainoa radikaali ajatus on siirtää hoiva naisilta koneille eikä esimerkiksi vieressä häärääville miehille? Muutamassa muussakin esseessä oli pari ihan kiinnostavaa pointtia, mutta nyt viikko lukukokemuksen jälkeen en enää muista mitä ne olivat. Kokoelma oli siis vähän kuin televisio itse: pirstaleinen, päällekkäinen, turruttava ja niin nopeasti ohi, ettei se juurikaan jättänyt muistijälkiä.

Ja se on harmi. Televisio on laite, johon meistä jokaisella on suhde, ja jonka ohjelmistosta riittää kulttuuriesseetä jos toistakin kirjoitettavaksi. Tässä nimenomaisessa kokoelmassa päällekkäisyys, jaarittelevuus ja oivallusten puute kuitenkin lähinnä puudutti, eikä edes kaikkein viihdyttävimmällä, aivottomimmalla tavalla. Ennemminkin niin, että siitä jäi käteen lähinnä harmitusta: nekin oivaltavat kohdat, joita muissa kuin jo mainituissa esseissä oli, puuroutuivat nimittäin turhan pitkiin tv-sarjareferaatteihin, vuorosanojen kuvailuihin ja jo kertaalleen käsiteltyihin aihesoppiin. 

Minulle tv on aina ollut kirjallisuuden sijaan se eskapistinen paikka, jossa laitan kirjaimellisesti aivoni hetkeksi lepotilaan, enkä kuuntele siellä huutelevia ääniä ja ylianalyyseja päivän tilanteissa. Televisio on lepoa, huomion muualle saamista, palautumista. Ja minä olen katsonut sieltä viime vuosina hyvin pitkälti kaiken: laadukkaat sarjat, laaduttomat sarjat, draamat, trillerit ja tosi-television. Love Islandit, Paratiisihotellit, Rahapajat ja Normal Peoplen. Sex Educationin ja Ensitreffit alttarilla. Minä siis tiedän mistä puhutaan kun puhutaan televisiosta ja sen moraalikäsityksistä. 

Ja siksikin minua vaivaa tämän esseeteoksen kiireen tuntu – niin moni näistä esseistä tuntui potentiaalisilta, mutta yksi tai kaksikin editointikierrosta olisi tehnyt kokonaisuudelle erityisen hyvää. Se on hurjan harmillista, mutta ei ole muuten ensimmäinen ko. kustantamon kirja, josta jää hieman samanlainen fiilis. Se on tylsää, sillä luen itse mieluummin huolella hiottua kuin kiireellä markkinoille saatua - vaikka sitten jouduttaisiinkin hieman joustamaan ajankohtaisuudesta. Kiireisessä ja pirstaleisessa maailmassa kirjallisuudella ei saa olla kiire, ja on erityisen latistavaa, jos lukukokemusta sellainen edes tässä suhteessa leimaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

MYKISTYNYT YLISTYS – SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

185s.

Savukeidas 2018

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelma Pölyn ylistys on sellainen rakkautta ja rimakauhua -tyylinen kirja. Niin hyvä, että sitä rakastaa aivan kritiikittä, mutta silti jollain tapaa vähän pelottava, rimakauhua aiheuttava, ainakin jos kirjallisessa muodossa täytyisi pystyä purkamaan miksi sitä rakastin. Muutamien kirjojen kohdalla en tämän vuoden aikana ole oikein edes jaksanut yrittää. Olen vain tolkuttomasti hehkuttanut ja ollut kirjallisestikin mykistynyt. Sarjaan on kuulunut tähän asti muun muassa Janssonin Kesäkirja, Nelsonin Argonautit sekä Cuskin Ääriviivat. Ja nyt siis Hosseinin Pölyn ylistys, jos ette vielä sitä jostain syystä ymmärtäneet.

"Vuosia iloitsin soijanakeista, tein hodareita ja makkarakeittoa ja olin onnellinen. Sitten paljastui, että herkullisimmat soijanakit valmistavan Hälsans Kökin tehdas on israelilainen ja sijaitsee jossain laittomassa siirtokunnassa. Olen siis nakkia syömällä osallistunut palestiinalaisten riistoon!

Mihin kuluttaja voi enää luottaa, jos jopa soijanakki, maailman hyväntahtoisin elintarvike, on osa likaista suurvaltapolitiikkaa?"

Hosseinin kahdeksan esseetä risteilevät aina lifestyle-blogien kautta Dubaihin ja sieltä Camus'n Sivulliseen. Ne käyvät myös Leonard Cohenin huonoimman albumin kimppuun sekä ylistävät nurkassa pölyttyneitä, rumana pidettyjä klassikoita. "Ei kuitenkaan kannata ponnistella siksi, että tulisi muistetuksi, sillä aika tekee lopulta jokaisesta muistosta selvän", ne sanovat. Ja se todella on totta.

Kirjoittaa Hosseini mistä tahansa, en voi olla ihailematta hänen taitoaan paitsi äärimmäiseen tarkkanäköisyyteen, myös siihen, miten hän kevyesti hän kuljettaa lukijansa esseidensä läpi. Ajatuskulut ovat välillä näennäisesti hyvinkin kaukana toisistaan, poukkoilevat ja lähtevät ikään kuin karkuun, mutta silti yhdellä nasevalla lauseella Hosseini palauttaakin ne yhtäkkiä ruotuun, ja limittää täysin toisistaan erilliset asiat yhdeksi, perhosvaikutukselta vaikuttavaksi ketjuksi, jonka osat saavat palata esseen päättymisen jälkeen takaisin paikoilleen, mikä minnekin. Ja ehkä juuri tämä saa mykistymään kaikkein eniten: miten kukaan voikaan yhtaikaa antaa näin paljon itsestään ja ajatuksistaan repostelematta ja nostamatta itseään esiin? Miten voi vaikuttaa toisen ajatuksiin käskemättä ajatella jollain tietyllä tavalla?

"Ehkäpä on niin, kuten antropologi Gilmore päättelee, että naisiin epäluuloisesti suhtautuvat miehet ovat niitä, jotka naisia eniten ihailevat, haluavat ja tarvitsevat. Misogyynisiä tekstejä onkin kirjoitettu paljon juuri ajanjaksoina, jolloin kirjallisuus on pursunnut naisille osoitettua rakkautta ja ylistystä. Osa naisvihan ilmaisusta on ollut reaktio tällaista kohtuutonta idealisointia vastaan."

Ja itseasiassa juuri niin. Käskemisestä, totuutena esittämisestä ja ehdottomuudesta kun seuraa yleensä vain vastareaktioita. Vastareaktiot voivat toki tarkoittaa puolustusmekanismeja ja jopa tiedostamatonta syyllisyyttä, joka puetaan hyökkäykseen, ettei omaa vajaavaisuuttaan ja erehtyväisyyttään tarvitse paikallistaa saati tunnustaa. Hosseinin kanssa defensseille ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä hän esittää asiansa niin itsensä kautta, ettei se tunnu syyttävältä. Ja sitten sitä huomaakin, että oma ajatus on lähtenyt esseen mukaan, saanut uuden näkökulman, hioutunut ja ehkä jopa parantunutkin. Enkä edes usko, että se oli näiden esseiden suurin tavoite ja juuri siinä, omassa epäuskossani, koko taika piileekin.

Sen lisäksi, että Hosseini jättää lukijalleen tilaa, hän saa esseillään minut kiinnostumaan aiheesta kuin aiheesta. Ja toisin kuin monissa muissa laadukkaissakin esseeteoksissa, tässä ei häirinnyt lainkaan, jos viittaukset, klassikot tai kaupungit eivät olleet itselle tuttuja, sillä Hosseini teki niistä tuttuja. Olen lukenut lähivuosinakin monta sellaista esseetä, joista huomaa jo lukiessaan miten paljon enemmän niistä saisi irti, jos tuntisi sen kulttuurituotteen, jonka ympärille teksti on rakennettu, mutta Hosseinin kohdalla niin ei kertaakaan ollut. Päin vastoin, nyt luulen jopa kuunnelleeni esimerkiksi Leonard Cohenin Death of a Ladie's Man -levyn. En kokenut minkäänlaista ulkopuolisuutta, enkä huomannut eroa, oli kyse sitten minulle tuntematonta levyä sivuavasta esseestä tai Camus'n Sivullisesta, jonka itsekin olekin lukenut. Ja se tuntuu esseistiikan saralla erityisen merkitykselliseltä taidolta, kirjoittaa juuri näin.

"Toisaalta näen kaduilla usein kaupunkilaisia, joiden takinhelma pullistelee takamuksesta, koska he eivät ole irrottaneet halkioon kiinnitettyjä tehdasompeleita, joilla estetään liepeiden taittuminen ja rypistyminen takin kuljetuksessa ja varastoinnissa.

Jos ihmiset eivät kykene ymmärtämään edes halkion ideaa, miten ihmeessä he pystyisivätkään lukemaan postmodernia latinalaisamerikkalaista kaunokirjallisuutta?"

Hosseini nousi tänä vuonna HS:n esikoiskilpailun finaaliin yhdeksän muun teoksen kanssa, ja se tuntuu pakahduttavan hienolta jo näin lukijastakin. En osaa ottaa kantaa, oliko voittaja tätä paljonkin parempi, sillä en saanut sitä luettua loppuun asti. Osin syytän ylityöllistettyä päätäni, mutta osin rakkauttani riitti noihin aikoihin vain Pölyn ylistykselle. Tämä on nimittäin kirja, jota aloin lukea kirjastomatkaltani jo kävellessäni kotiin. Kirjaimellisesti. 

Pölyn ylistys on nimittäin viehkeä, älykäs, tarkka ja raikas teos, joka ansaitsee huomionsa ja ehdokkuutensa. Rakastuin Hosseinin kirjoittajaääneen, kykyyn kertoa alleviivaamatta. Toivon hänelle paikkaa nousevana esseistinä, sillä tätä yksinkertaisesti täytyy saada lisää. Ja mitä nopeammin, sen parempi.

"Olen pitänyt kyvyttömyyttäni ymmärtää uskovan kokemusmaailmaa puutteena. Useille ateisteille se on ylpeyden aihe, sillä he kuvittelevat, että heidän tapansa puhkua älyllistä ylemmyydentuntoa uskoviin nähden on heille kunniaksi. Minusta se on typerää ja vaarallista."

Hosseinin esseistä muissa kirjablogeissa: Tekstiluola & Reader, why did I marry him?