LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

MUKAVASTI SOHVAN POHJALLA – KAISU TERVONEN : 13 KATSELUASENTOA

 KAISU TERVONEN (TOIM.) : 13 KATSELUASENTOA – MILTÄ TELEVISIO TUNTUU?

191s. // Kosmos 2020

Olen elänyt pian kolme vuotta ilman televisiota. Päätös moisesta kapineesta luopumiseen oli asenteellinen: minähän en tuollaiseen turhuuteen rahaani ja aikaani tuhlaa. Toki Joensuussa asuessani Helsingin kodissani oli edelleen telkkari, ja toki saatoin naulautua sen eteen kun joku sen avasi. Ja toki, läppärini kautta erilaiset suoratoistopalvelut, areenat ja katsomot toivat pienelle näytölle kaiken sen, mitä en syystä tai toisesta suostunut television välityksellä katsomaan. Joten paitsi että huijaisin muita televisiottomuudellani, huijasin ennen kaikkea itseäni. Samaa ruudun edessä pyörimistä se elo on, on näyttö kiinni muussa tietokoneessa tai televisiotasossa. Kyllä, reaaliaikainen, lähetysten mukaan tv:n eteen asettautumisen aika on kenties ohi. Mutta ruutuaika, ei todellakaan.

Kosmoksen tänä keväänä julkaisema 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu? -esseekokoelma on nimensämukaisesti kolmentoista kirjoittajan yhteisteos siitä, mitä televisio tarkoittaa 2020-luvulla, ja miten se on vaikuttanut meidän elämäämme. Miten hahmotamme omaa elämää, kun tv tarjoaa jatkuvasti kiihottavampaa, kiihdyttävämpää ja pirstaisempaa kurjuuspornoa? Miten suhtaudumme parisuhteisiin, kun tv:n ainoa normi on edelleen heteromonogamia? Vaikuttaako Temptation Island moraalikäsitykseemme vai moraalikäsityksemme Temppareihin? 

Kun olen itse ollut lapsi, televisiossa oli kolme kanavaa ja tarkat lähetysajat. Asioita tallennettiin VHS-kaseteille, ja se oli ainoa tapa ns. maratonata sarjoja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Nelonen, sekä hieman myöhemmin aivan uudenlainen viihde: reality. Tv oli jotain, jonka avulla pääsi mukaan yleiseen keskusteluun, ohjelmat jakoivat mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Yhtenäiskulttuuri oli vahvempaa, ainakin näennäisesti, television ympärillä. Ja onhan sen helppo ollut ollakin, kun vaihtoehtojen määrä on ollut nykyistä huomattavasti rajallisempi. Realityn aluksi oli Selviytyjät tai moraalisesti aikaan kuuluen epäilyttävä Big Brother. 

Näihin nostalgisiinkin analyyseihin yltää 13 katseluasennossa muutama essee, ja etenkin Suvi Auvisen Alfred J. Kwak -aiheinen anarkistiessee Poliittinen eläin oli vallan mainio. Auvinen purkaa aktivismin juuria, oikeudentuntoa ja peilaa sitä samasta tematiikasta kumpuavaan lasten piirrettyyn. Siihen, jonka kokonaisen sukupolven traumatisoivaa kakkosjaksoa hänen äitinsä ei antanut katsoa, ja siihen, joka on vaikuttanut pitkälti myös Auvisen omaan aktivismiin. Pidin paljon myös Kaisu Tervosen Äiti on hullu -esseestä, joka nosti esiin vahvasti sekä äitiysmyyttiä että radikaalifeministien vaatimusta luopua hoivasta. Voiko hoivaa olla ilman inhimillisyyttä, ja miten tv-sarja käsittelee feminiiniseksi koettua hoivaa? Ja miksi ainoa radikaali ajatus on siirtää hoiva naisilta koneille eikä esimerkiksi vieressä häärääville miehille? Muutamassa muussakin esseessä oli pari ihan kiinnostavaa pointtia, mutta nyt viikko lukukokemuksen jälkeen en enää muista mitä ne olivat. Kokoelma oli siis vähän kuin televisio itse: pirstaleinen, päällekkäinen, turruttava ja niin nopeasti ohi, ettei se juurikaan jättänyt muistijälkiä.

Ja se on harmi. Televisio on laite, johon meistä jokaisella on suhde, ja jonka ohjelmistosta riittää kulttuuriesseetä jos toistakin kirjoitettavaksi. Tässä nimenomaisessa kokoelmassa päällekkäisyys, jaarittelevuus ja oivallusten puute kuitenkin lähinnä puudutti, eikä edes kaikkein viihdyttävimmällä, aivottomimmalla tavalla. Ennemminkin niin, että siitä jäi käteen lähinnä harmitusta: nekin oivaltavat kohdat, joita muissa kuin jo mainituissa esseissä oli, puuroutuivat nimittäin turhan pitkiin tv-sarjareferaatteihin, vuorosanojen kuvailuihin ja jo kertaalleen käsiteltyihin aihesoppiin. 

Minulle tv on aina ollut kirjallisuuden sijaan se eskapistinen paikka, jossa laitan kirjaimellisesti aivoni hetkeksi lepotilaan, enkä kuuntele siellä huutelevia ääniä ja ylianalyyseja päivän tilanteissa. Televisio on lepoa, huomion muualle saamista, palautumista. Ja minä olen katsonut sieltä viime vuosina hyvin pitkälti kaiken: laadukkaat sarjat, laaduttomat sarjat, draamat, trillerit ja tosi-television. Love Islandit, Paratiisihotellit, Rahapajat ja Normal Peoplen. Sex Educationin ja Ensitreffit alttarilla. Minä siis tiedän mistä puhutaan kun puhutaan televisiosta ja sen moraalikäsityksistä. 

Ja siksikin minua vaivaa tämän esseeteoksen kiireen tuntu – niin moni näistä esseistä tuntui potentiaalisilta, mutta yksi tai kaksikin editointikierrosta olisi tehnyt kokonaisuudelle erityisen hyvää. Se on hurjan harmillista, mutta ei ole muuten ensimmäinen ko. kustantamon kirja, josta jää hieman samanlainen fiilis. Se on tylsää, sillä luen itse mieluummin huolella hiottua kuin kiireellä markkinoille saatua - vaikka sitten jouduttaisiinkin hieman joustamaan ajankohtaisuudesta. Kiireisessä ja pirstaleisessa maailmassa kirjallisuudella ei saa olla kiire, ja on erityisen latistavaa, jos lukukokemusta sellainen edes tässä suhteessa leimaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

9+1 SUOSITUSTA SYKSYYN

Lempijuttuni lähiaikoina on ollut kaikenlaiset suosituslistat. Erityisesti kirjasuositukset, mutta myös monienkin podcastien harrastamat, jakson loppuun tulevat listat, nostot, asiat ja ilmiöt, jotka heitä milloinkin kiinnostaa. Ja tämä siitäkin huolimatta, että koskaan en mitään näistä suositelluista kirjoista, asioista tai ilmiöistä ole lukenut saati kokeillut. Ehei, en ole tainnut edes harkita. Mutta rakastan itse listojen lukemista ja kuuntelua, sillä ne paljastavat tausta-ajatuksia suosittelijoidensa omien takaa, tuntuvat henkilökohtaisilta, kun mieltymykset ja inspiroivat asiat tulevat julki. Siksi  haluaisin itsekin tehdä nyt pienen suosituslistan. Asioista, jotka ovat innostaneet ja inspiroineet lähiaikoina  p a l j o n. 

1  N A N E T T E // Olen mahdollisesti internetin viimeinen tyyppi, joka ei ollut nähnyt tätä Hannah Gadsbyn stand up -keikkaa Netflixistä. Jos jostain syystä olinkin toiseksi viimeinen, katso se. Ehdottomasti. Vaikea uskoa, että tulisit pettymään.

2  T U N N E J A K S O T // Omaa luokkaa -podcast on ihan ehdoton superlempparipodcastini, ja tämän uusimman kauden tunneaiheiset jaksot osuvat kuin veitsi siihen kuuluisaan vegaanilevitteeseen. Menikö tunteisiin? -avausjakso oli itselleni supervoimauttava, mutta yksittäisiin tunteisiin keskittyneet jaksotkin ovat toimineet myös paremmin kuin hyvin. Jos fanittaisin jota kuta, fanittaisin todennäköisesti ainakin vähän Taija Roihaa ja Mia Haglundia.

3  H E R R U U S T E K N I I K K O I H I N  T U T U S T U M I N E N // Jos tunnet minun tapaani usein jääväsi toiseksi, oli kyse työpaikan yhteisistä keskusteluista tai ryhmäaivoriihistä, tutustu herruustekniikoihin esimerkiksi tämän Saara Särmän mainion kolumnin avulla. Myös Omaa luokkaa -podcastaajat ovat tehneet tästä oman jakson, joka kannattaa kuunnella. Herruustekniikat tuntemalla oppii parhaimmillaan huomaamaan, milloin puheenvuorojasi vastaan käytetään yleisiä valtakeinoja ja miten niitä vastaan voi taistella. Oman kokemuksen mukaan kyseisiä tekniikoita käytetään varsin surutta sukupuolisuudesta riippumatta, joten hereillä olo kannattaa. Omia tunteita ja epäreiluja vastapuheenvuoroja vastaan kannattaa nousta, sillä puolensa pitäminen on avain myös omaan hyvinvointiin.

4  F E M I N I S T I N E N  R A P // Kyseisellä musiikkigenrellä on varsin naisvihamielinen maine, mutta on ehkä hieman turhan kiihkeää vetää silti yhtäsuuruusmerkit misogynian ja rapin välille. Jos genre kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaa, kokeile kotimaisia artiseja F tai Sofa. F:lta suosittelen biisiä OVIKELLOO, Sofalta esimerkiksi Ei tipu tai Legginsit on housut -riimittelyjä. Myös Adikian Koskematon -musiikkivideo on  s u p e r.

5  M I KÄ  M E I T Ä  V A I V A A  - P O D C A S T // Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun keskusteluita on paitsi hurjan mielenkiintoista kuunnella, saa niistä myös valtavan paljon uutta ajateltavaa. Sekä sanallistettuna sitä, mikä itseänikin monessa asiassa on lähiaikoina vaivannut. Eniten olen fiilistellyt nyt uusimpia jaksoja, Twitter-sotaa ja sivistystä sekä Sanders, Corbyn ja Sarasvuo'ta. Lähiaikoina on muutenkin kiinnostanut kriittisyys yleensä sekä etenkin yhteiskuntakriittisyys, ja sitä Lahtinen & Purokuru todella tuovat kuulokkeiden läpi omaankin arkeen. Mikään ei ole liian pyhää pureskeltavaksi palasiksi, ja se tässä podcastissa mahtavaa onkin. Kun asioita ei oteta valmiina, "luonnollisina" totuuksina, voidaan niitä viimein muuttaakin. Parhaimmillaan Mikä meitä vaivaa on minulle jonkinlaista poliittista self help'iä, ja se jos mikä on varsin mahtava omienkin ajatusten kritisoinnin ja kyseenalaistamisen lähtökohta.

6  K I R J A S A R J A A N  H U R A H T A M I N E N  // Minä nyt hurahtelen aina vähän mihin sattuu ja loppuunviemisen into onkin sitten vähän niin ja näin, mutta! Kirjasarjat, joita rakastaa jo ensimmäisestä osasta, ah! Tuntuu, että edellinen löydetty sarja on ollut, öh, Potterit? Muutamaakin eri sarjaa tässä välissä toki olen ehtinyt kokeilla, mutta mitkään eivät ole avausosaa pidemmälle kiinnostaneet. Paitsi Cuskin Ääriviivat, onneksi niitä tulee lisää. Ja tietenkin Ferranten Napoli-sarja. Sen viimeinen osakin on suomeksi viimein täällä, ja nyt täytyisi päättää säästelenkö sitä mahdollisimman pitkään vai käytänkö esim. koko viikonlopun vain sen parissa. Vahvasti veikkaan jälkimmäistä.

7  R A U H A L L I S E T  S O I T T O L I S T A T // Kynttilöiden ja kirjojen taustalle käy kaikkein parhaiten lempeä ja kaunis musiikki, omia suosikkejani on ehdottomasti lähiaikoina ollut sekä Fenne Lily että Aisha Badru. Varsinaisessa tehosoitossa kumpainenkin, enkä muuta voi kuin lämpimästi suositella heitä myös eteenpäin.

8 H E R K U T T E L U // Suolaisen himoon ruissipsit/-nachot yhdistettynä Sevanin munakoisotahnaan (tai jaksavaisena itse tehtyyn Baba Ghannougeen), makeannälkään Earth Control'n lakritsitaatelit. Ja luumut, ne on vielä hetken kaikkein parhaimmillaan. Näillä on itse tullut elettyä puoli syksyä aika kevyesti. (Ja ok, se Fazerin uusi turkinpippurisuklaa on saattanut myös kuulua jonkin verran ruokavalioon. Ja italiailaisen Pasquan 11 Minutes -roséviini. Oikeastaanhan olisin halunnut suositella pelkästään sitä, mutta piilotan sen nyt tällälailla sulkuihin, ettei pääse iskemään mikään alkoholiin liittyvä moraalipaniikki. Suomen alkoholikeskustelusta kun ei koskaan oikein tiedä.)

9  L A H J O I T A  // Koska on kansainvälinen tyttöjen päivä, ja monet tytöt ympäri maailmaa tarvitsevat vielä kollektiivista apua ollakseen edes lähellä samoja mahdollisuuksia kuin pojaksi syntyneet, voi itsekin viedä kortensa kekoon ja lahjoittaa omastaan eteenpäin. En tee nyt omaa keräystä, vaan suosittelen Helmi Kekkosen jo valmiiksi luomaa. Se löytyy täältä, käykää antamassa joko sen tai Planin kautta ylipäätään hieman yhteisen hyvän eteen rahaa!

+  M U I D E N  S U O S I T U S L I S T A T // Kuten alussa sanoinkin, niiden lukeminen antaa aivan uudenlaisen kuvan toisten ajatusten takaa. Joten, kerro blogissasi mitä sinä suosittelisit juuri nyt tai tule jakamaan suosituksesi tänne kommentteihin! Tämä kiinnostaa minua hurjasti!

KULTTUURIA KIRJOJEN LISÄKSI

Sain Cats, books & me -blogin Kirsiltä kirjablogien kulttuurihaasteen, joka ei ehkä niinkään ole haaste, vaan ennemminkin mahtava postausidea siitä kaikesta muusta(kin) kulttuurista kuin kirjallisuudesta, josta tässäkin blogissa tulee eniten nautittua. Teatterissa käyn harvakseltaan, en niin paljoa, että voisin itseäni suureksi kävijäksi tunnustaa, elokuvatkin ovat vuosien saatossa jääneet vähemmämmälle ja vähemmämmälle, mutta musiikkia ja tv-sarjoja tulee kulutettua sitäkin enemmän. Eikä aina ihan niitä kaikkein laadukkaimpia, mutta salaiset paheensa kullakin. (En siis aio kertoa tässä postauksessa, että saatoin vahingossa katsoa MTV:n Are You The One? -sarjan nelostuotantokauden kokonaan tai ilahtuvani, jos avaan vahingossa musiikkikanavan kun sieltä tulee The Catfish....) Mutta kuten Kirsikin, kerron teille kolme edellistä kulttuurielämystä lajissaan sekä vielä ikilempparit siihen päälle. 

ELOKUVAT

01. Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan, 2016). Kimmo pyysi elokuviin, suostuin, koska kyseessä oli oma synttäriyllätykseni, haha. Tuollaiseksi ison budjetin kaupalliseksi elokuvaksi Tarzan oli ihan yllättävänkin viihdyttävä ja hyvä, ja siinä oli yrityksensä tuoda sitä tärkeää sanomaakin kaiken visuaalisen paukuttelun sisältä läpi. Nautin ihan elokuvakokemuksesta, itse leffa saisi ehkä 2,5/5 tähteä.

02. Koskemattomat (Intouchables, 2011). Ah, tämä menisi ehkä lempileffakategoriaankin, olen nähnyt sen ainakin neljästi. Viimeksi katsoin ollessani itsekseni kotona, kaipasin jotain tuttua, mutta sitäkin koskettavampaa. Tämä on ihana, katsokaa tämä, jos ette vielä ole nähneet. 5/5! 

03. Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1999). Netlfix ja vanhemmat klassikkoleffat, tämä yhdistelmä toimii. Kyseinen elokuva oli roikkunut katsottavien listalla vaikka kuinka kauan, kunnes viimein motivoiduin sen katsomaan. Kannatti. 4/5

Ikilempparit: The Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), Pianisti (2002), Inglorious Basterds (2009) & American History X (1998). Hömpemmistä sitten ehkäpä (500) Days of Summer (2009) ja ehdoton guilty pleasure, Love Actually (2003). Haha, tuon viimeisen katson noin kerran vuodessa uudelleen. 

TEATTERI

01. Nummisuutarit, Kansallisteatteri. Varsinainen suuren näyttämön teatteriklassikko, ja kaikessa kaoottisuudessaankin aika mieleenpainuva elämys. Pidin, ihan, vaikka välillä menikin viuhuen vähän ohi. En kuitenkaan pisteytä näitä teatterikäyntejäni, koska olen käynyt elämäni aikana alle kymmenen kertaa teatterissa, kyllä. Ja sille pohjalle ei ihan vielä hirveästi vertausmaailmaa löydy. Mutta tulossa on, lisää, varmasti, kyllä minä teatterista ehdottomasti nautin, elokuviakin enemmän. Kynnys lähtemiselle on vain suurempi!

02. Lainavaimo, Helsingin kaupungin teatteri. Tämä oli hauska, toimiva ja lämmin komedia, tykkäsin hurjasti! Viime vuonna käytiin se katsomassa, ja sen suurin anti oli muistutus siitä, että teatteri tosiaan on myös helpostilähestyttävää kulttuuria, jota pitäisi harrastaa enemmän.

03. Kiviä taskussa, Helsingin kaupungin teatteri. Teatteriklassikkoon tuli etsittyä lippuja vaikka kuinka kauan, ja viime vuonnahankohan se oli myös kun tämän kanssa onnisti. Suuren yleisön tavoin en tosin itse tälle juurikaan lämmennyt, mutta seuralaiseni Kimmo rakasti täysin. 

Ikilempparit: Metsäjätti, Kansallisteatteri, näin teatterin ennen kirjan lukemista, ja tämä on ehdottomasti paras teatteriesitys, jossa olen käynyt. Tuntui vahvalta ja omakohtaiselta, tämän olisin halunnut käydä katsomassa uudelleenkin & Liisa ihmemaassa, Suomenlinnan kesäteatteri.

TV-SARJAT

01. True Detective. Napattiin sarja HBO:lta seurantaan, ja ensimmäinen tuotantokausi on ollut kieltämättä hyvä. Itselleni se kulminoituu lähinnä Matthew McConaugheyn roolisuoritukseen (ja yleiseen habitukseen sarjassa, mmmm), enkä tiedä jaksanko enää seuraavasta tuotantokaudesta kiinnostua. Mutta ehdottomasti tämä ensimmäinen ainakin tulee katsottua kokonaan.

02. Orange Is the New Black. OITNB menisi myös ikilempparisarjaan, tämä on hyvä. Pidin eniten ensimmäisestä tuotantokaudesta, kunnes katsoin viimeisimmän. Synkempään sävyyn muuttuva lopetus oli vakuuttava, ja noiden cliffhangereiden jälkeen seuraavaa tuotantokautta on aika vaikea odottaa.

03. The Big Bang Theory. Tätä katsoin lentokoneessa kolmisen jaksoa, enkä edes muista miksi sen seuraaminen joskus aikoinaan loppui! Olen kai katsonut neljä ensimmäistä tuotantokautta kokonaan, ja tätä olisi hauska jatkaakin. Jos se siis löytyisi jostain! Tv-sarjoja en ole enää vuosiin TV'sta seurannut, eikä tämä ole missään palvelussa, jota me tilaamme, harmi. Tästä huumorista pidän.

Ikilempparit: Frendit, aina ja ikuisesti. Sitä vastoin How I Met Your Mother oli mielestäni yksi huonoimpia TV-sarjoja, jonka olen kokonaan katsonut, olenkohan ihan yksin mielipiteeni kanssa? 

MUSIIKKI / KEIKAT

01. Eput Ratinalla. Sain liput Kimmolta joululahjaksi, ja Eppu Normaalia jo varhaislapsuudesta asti kotona kuulleena oli tämä aika mieletön keikka. 30000 muuta ihmistä ja neljä tuntia musiikkia, aika toimiva konsepti suomi-musiikin jättiläiseltä. 

02. Pariisin kevät Kerubissa. Vaikka puolet viimesyksyisestä keikasta meni takapenkillä istuen, koska meinasin pyörtyä kesken keikan, en ehkä innosta tosin vaan huonosta syömisestä todennäköisemmin, oli keikka hyvä. Ja vielä parempi oli edellinen vastaava, Kerubissa sekin niin ikään.

03. Kakkmaddafakka Tavastialla. Kakkmaddafakka, tuo norjalainen indie-bändi vei sydämeni joskus Drø Sø -biisillään ja vaikkei se Tavastialla viime vuonna soinutkaan, vitsi että oli ehkä yksi parhaista keikoista, joilla olen koskaan ollut! Ihana fiilis, mahtava lavakarisma ja ihan täydellisen ihanaa ja hyväntuulista musiikkia. 

Ikilempparit: Ylläoleva Kakkmaddafakka (joka tottelee ilmeisesti nykyään nimeä KMF), The National Jäähallilla, The Sounds Tavastialla, Sigur Rós Ilosaaressa, PMMP:n kaikkien aikojen viimeinen Ilosaaren keikka, Ruudolf ja Karri Koira niin ikään Ilorockissa. Ja kaikkiko nuo ehkä oli samana vuonna, 2013? The XX, Ilosaaressa sekin, aiemmin tosin. Ehkä 2010? 

BÄNDIT & ARTISTIT

Olen kesän kunniaksi kuunnellut ehkä kaikkein eniten Tropical housea & muuta elektronista musiikkia lähiaikoina, omia lemppareita on ehkäpä olleet eniten yksittäiset biisit kuten Foulds'in Give Me, Lost Frequenciesin viimekesäinen Meksiko-biisini Are You With Me, Max Elton Citylights, Jawsterin A Land So Far (ft. Julien H) sekä The Chainsmokersin Roses. Kuuntelen myös paljon kappaleradioita ja satunnaisia Spotify-soittolistoja, mutta jospa nyt varsinaiseen listaan lisäisin ne, joita yksittäisinä bändeinä/artisteina olen lähiaikoina eniten kuunnellut.

01.  Mumford & Sons, nyt kun kesä alkaa olla virallisesti ohi, nousee tuo ikilempparini takaisin soittoon. Niin hassua kuin se onkin, minulle Mumford & Sons on aina jostain syystä syys- ja etenkin talvimusiikkia, eikä sitä tule kesäisin kuunneltua lainkaan. Ensimmäiset kaksi levyä on lemppareita, mutta uudempaa on nyt tullut kuunneltua myös paljon.

02. José Gonzáles, varsinkin vanhempi tuotanto, mutta alan myös ihastua uusimpaan Vestiges & Claws -levyyn hyvää vauhtia. Rauhallista, kaunista, aikaa kestävää.

03. Regina, vaikka kesä loppuukin ja kesämusan tilalle vaihtuu talvimusa, on Regina silti soitossa edelleen. Jos Mumford & Sons profiloituu minulle viileämpien ja pimeämpien vuodenaikojen musiikiksi, on Regina normaalisti sitä kevyttä kesämusiikkia. Kaunista ja heleää, toimii vielä hetken ennen kuin jää vuosittaiselle talvitauolleen soittolistoillani.

Ikilempparit: Sigur Rós, Pariisin kevät (kolme ensimmäistä levyä, en ole uusimpien fani), José Gonzáles, Eppu Normaali (vanhin tuotanto), U2, Scandinavian Music Group,  The XX, Ellie Goulding & The Sounds.

KIRJAT 

Vaikka yleensä en lue kuin yhtä kirjaa kerrallaan, on tällä hetkellä kesken poikkeuksellisesti kolme. Joten ehkä vähän niistäkin, vaikka niistä nyt aika paljon täällä blogissa jo onkin. Ihan vain jos ette ole sattuneet huomaamaan.

01. Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa (2015). Tämä artikkeli- ja esseekokoelmateos on alkumetreillään kesken ollut jo heinäkuusta. Tärkeä aihe, olen vain siitä nyt lähiaikoina lukenut sen verran paljon, että alku on aikalailla tutun kertausta itselleni. Aion tämän vielä jossain välissä kyllä ehdottomasti loppuun lukea, odotan, että pääsisin tuolta ruokateollisuudesta hieman pidemmällekin, ehkä jopa ihan uusiin näkökulmiin ja vesiin ihan itsellenikin!

02. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous (2015) on taas ollut kesken elokuusta, mökkilaiturilta, raskaiden lukuhetkien kaipuusta. Raskas tämä onkin ollut, näkökulmat vaihtuvat ja toivottomuus leimaa kerrontaa, mutta laadukasta ja tärkeää kirjallisuutta silti. Luen tätä lähinnä pieninä pätkinä muun kirjallisuuden välissä, ja tavoitteena olisi saada tämä ehkä vuoden loppuun mennessä kokonaan luettua. Isommat putket alkavat ahdistaa tarinan syvyyden vuoksi, joten tällainen osissa lukeminen toimii kirjan kanssa yllättävänkin hyvin.

03. Jukka Viikkilä : Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tarttui lukujonoon Lauran blogista, ja maanantaina oli kirjaston varausjonosta viimein vuoroni se itselleni hakea. Kauniinoloinen kirja Engelistä ja Helsingistä, sellainen, jota lukiessa tekee mieli kuunnella Sibeliusta ja keskittyä tarinaan sataprosenttisesti. Mutta tästä varmaan lisää jo aika piankin, ihan jo täällä bloginkin puolella.

Ikilempparit on listattu kerran jos toisenkin tässä blogissa, mutta lähiaikoijen toimivimmat ovat ehdottomasti olleet Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, Hemingwayn Vanhus ja Meri, Alice Munron Hyvän naisen rakkaus sekä Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja.

Ah, sellaisia. Löytyikö yhteisiä lemppareita? Tapojeni mukaan en nyt haasta varsinaisesti ketään, mutta tästä saa ottaa kopin, jos on aina tämän halunnut tehdä, muttei haastetta vielä saanut. Olkaa hyvät!