EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

SINUT ON NÄHTY

ANU SILFVERBERG : SINUT ON NÄHTY

244s.

Teos 2020

Elän lapsuuttani ajassa, jossa Disney-elokuvien prinsessat ajavat maailmaa, muokkaavat maailmankuvaani ja olemustani. Lempielokuvani on Leijonakuningas, jossa kaksi ainoaa naaraspuolista hahmoa ovat Simban äiti (täytyyhän leijonanpentu synnyttää ja tulla hoivatuksi) sekä Simban ystävä Nala (täytyyhän aikuiseksi kasvaneen leijonakuninkaan lisääntyä ja täyttää valtakunta perillisillä). Rakastan jo viisivuotiaana laihoja mutta lanteikkaita Barbie-nukkeja, niiden säihkyviä hiuksia, siroja kasvonmuotoja, heleää ihoa. Kuljen alakoulun pihaa ajatellen opettajani lausahdusta siitä, miten käpyjä päin heittävät pojat ovat kuin hevosia, rakkaudesta potkivia. Pukeudun vapaa-ajalla aina vain hameisiin, en kai tyttöyttäni vaan niiden mahdollistaman liikkuvuuden vapauden perässä, ja saan jo alle kymmenvuotiaana kehuja sukulaismiehiltä pitkistä ja hoikista sääristäni. Se tuntuu tavallaan ihanalta, minut ja minun sääreni on nähty. Opin, että se on tärkeää. Pitkät jalkani ja hoikkuuteni merkitsee, sillä niitähän kehutaan jatkuvasti. Näin tulen nähdyksi, ulkoisen olemukseni kautta. Olen vasta lapsi, mutta kai ihan hauskannäköinen, kun kaikki sitä aina kommentoivat. Muusta en tiedä, ja tuskin tietää harva muukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ja kasvanut, vanhemmista ikäluokista nyt puhumattakaan. Ehkä tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja ei ihan samaan tapaan erotella laman keskellä kuin hieman myöhemmin, tavarapaljouden ja värikoodaamisen huippuaika on vasta tulossa, mutta erilaisia me olemme. Kauniit ja taustalla olevat tytöt, rajut ja raisut, persoonina nähdyksi tulleet pojat. Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin me katsomissamme elokuvissa näymme. Tai siis tyttönäkökulmasta: olemme näkymättä. Ellei se ole päähenkilöpojan kehityskaaren takia sitten kovin oleellista, esimerkiksi lisääntymisen kannalta.

Olisi jotenkin ihan äärimmäisen ihanaa, että minun, 1980-luvun lopulla tytöksi syntyneen aikuisuudessa jokin olisi tätä aiempaa kuvausta lukiessa jo merkittävällä tavalla toisin. Toki se ehkä hieman onkin, sieltä täältä, ovathan nykylapset saaneet jo Peppi Pitkätossun ja Ronja Ryövärintyttären seuraksi Frozen-Elsan ja hallituksellisen nuoria ministerinaisia johtamaan maatamme. Muutos on aina hidas ja asenteet kovin tiukassa, etenkin kun puhutaan sukupuolesta, sen essentiaalisuudesta, eli siitä miten sen on pitkään käsitetty olevan vain luonnostaan annettua eikä sosiaalisissa suhteissa rakentunutta. Feminismistä, intersektionaalisestakin, on tullut jollain tapaa valtavirtaa, ja vaikka änkyröitä löytynee kaikista sukupuolista nyt ja aina, pystytään epäkohdista jo ainakin paikoitellen keskustelemaan. Sekä yksityisissä illanistujaisissa että julkisuudessa. Sukupuolikuvasto moninaistuu, pienin askelin. Eikä ehkä ole sinänsä ihme, että yksi sysäys muutokselle on tullut maailmasta, jolla todellisuuttamme on vuosikymmeniä kuvattu: elokuva-alalta, #metoo-liikkeen räiskyvin keinoin.

"Kaikenlainen huomion saaminen – oli kyse sitten rakkauden löytämisestä tai äänestä yhteiskunnassa – vaatii useimmiten yritystä tulla nähdyksi. Me katsomme peiliin toivoen, että kuva kelpaa. Me kuvitelemme itsemme hahmoksi, joka on kertomuksen hän.

Mutta jos kelpaaminen tarkoittaa väistämättä omien rajojen häilymistä, pelko on ikävä seuralainen. Pitäisi tietää, miten näkyy niin, ettei provosoi, houkuta väärin, ansaitse kokemaansa pahaa. Tai tee itsestään numeroa– missä se raja menee?"

Toimittaja ja esseisti Anu Silfverberg on suuri elokuvataiteen rakastaja, ja kolmisen vuotta metoo-liikkeen jälkeen hän julkaisee Sinut on nähty -teoksensa, joka sukeltaa kaikkeen tähän, josta yllä kirjoitin, ja silti vielä niin valtavasti syvemmälle, etten oikein edes tiedä mistä kaikesta lähtisin tätä lukukokemusta purkamaan. Silfverberg on näkyvä ja kuulluksi tullut ajattelija, feministi ja elokuvakriitikko, Long Play -julkaisun perustaja ja kolumnisti, joka osaa rakentaa sanottavansa taiten, itseään säästelemättä. Uusimmassa, viime vuoden syksyllä julkaistussa teoksessaan Sinut on nähty hän yhdistelee tätä kaikkea, esittelee elokuvataiteen sukupuolittunutta historiaa, sivuun siivottuja ohjaajanaisia 1920-luvulta sekä sitä representaatiota, jota elokuvat ovat aina tähän päivään saakka sukupuolesta tarjonneet. Tai siis naisista - miehethän vain ovat, heillä ei sinänsä ole sukupuolta, sillä he ovat yksilöitä, ristiriitaisia ja kompleksisia hahmoja motiiveineen, toiveineen ja kipuineen, kun taas naisen rooliksi on tähän päivään saakka jäänyt elokuvataiteessa joko mieshahmoa eteenpäin tai taaksepäin kuljettavan muusan/taakan osa enemmän tai vähemmän vähäpukeisina statisteina.

Silfverbegin esseekokonaisuus kerää voimansa erityisesti John Bergerin lanseeraamasta miehisen katseen, eli male gazen -käsitteestä. Miehinen katse (huom, ei miehen katse, etenkään kenekään yksittäisen) on asia, joka leimaa kulttuuriamme ja sitä edustavaa kuvastoa koko länsimaisen (elokuva-)historian ajalta. Miehinen katse on se katse, jonka kautta me maailman näemme, jonka kautta elokuvassa maailma näkyy. Toimijuus ja katse on aina miehellä, toimijuuden ja katseen kohde naisissa, jos se tarinan kannalta on edes oleellista. Elokuvien maailma rakentuu suuren homososiaalisuuden varaan, sellaiseen todellisuuteen, jossa tekijyys on aina yhden sukupuolen käsissä niin, että tässä tapauksessa miehiset porukat ovat ja temmeltävät yhdessä, ja nainen on sivuhenkilö, koriste tai halun kohde, jota jo kamera katsoo miehen näkökulmasta. Mietipä vaikka Leijonakuningasta; hoivaavan äidin ja rakkaustoveri-Nalan lisäksi koko elokuvahan on jätkäporukan keskinäistä verkostoitumista; isä-Mufasa: mies. Pahissetä-Scar: mies. Neuvonantaja Zazu: mies. Tietäjä-Rafiki: mies. Hassunhauskat parhaat kaverit Timon ja Pumba: miehiä. Miehiämiehiämiehiä. Kokonaisia persoonoja, toki päähahmo Simbaa tukevia, mutta täysine ominaisuuksineen. Mikä Nalan ominaisuus on? No rakastaa Simbaa.

"Olga [Palo] kertoi tapahtumasta, jota oli ollut vuonna 2016 järjestämässä Q-teatterissa. Siellä näytettiin tunnetuista elokuvista versioita, joista oli leikattu pois kaikki muut paitsi kohtaukset, joissa oli naisia. Ne olivat lyhyitä elokuvia ne – sekunteja tai minuutteja. Naisten todellisen roolin tekeminen näkyväksi tuotti myös silkkaa farssia, kun muu oli leikattu pois."

Silfverberg sukeltaa sekä miehisen katseen käsitteen että elokuvataiteen historiaan sellaisella syvyydellä, että tämä kaikki aukeaa kirjassa monin tavoin, lukemattomin esimerkein, ja se tarjoaa uutta myös aiemmin aiheeseen tutustuneelle, vaikka ennakkoon ehkä hieman pelkäsinkin muuta. Silfvergberg risteilee teoksessaan hienosti henkilökohtaisen ja yleisen, teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon välillä, ja se luo tekstiin syvyyttä, samastuttavuutta ja uusia näkökulmia. Silfverberg tuo esiin mestarilliset naiskuvaajat, ohjaajat, jotka kuvaavat naista kuin kuvattaisiin luontoa; ihmeellisenä, mystisenä ja kaukaisena kohteena, jolta ei pääse itse kysymään sen tunteista, ajatuksista ja kokemuksista. Hän ruotii E.T.-elokuvan ulkopuolisuutta, ja sen kaksinkertaisuutta, kun samastumisen täytyy aina osua ei-kaltaiseensa henkilöhahmoon. Hän pilkkoo Dingo-fanit ja dingofanipojat palasiksi, tarjoaa maistiaisen elokuvaseksin luonnottomuudesta, pohtii samastuttavuuden vaatimusta sekä kritiikkiä, kritisoi seksuaalisen väkivallan kuvauksia puolustavia "täytyyhän naisen kipu näyttää kun tätä maailmassa edelleen tapahtuu" -puheenvuoroja ja kiinnittää huomion laajemmin siihen, millaiseksi tytöksi/naiseksi tässä yhteiskunnassa ylipäätään on mahdollista kasvaa, kun mieskatse on kaiken läpäisevä tapa hahmottaa maailmaa. Kun se katse on niin tiukka ja kipeästi puolustettava, ettei siitä suostuta luopumaan edes silloin kun sitä astuvat kritisoimaan sadat, tuhannet, ellei sadat tuhannetkin näyttelijänaiset ympäri maailman, muiden taidealojen seuratessa perässä. 

Miehinen katse on kapea, ja kuten varmasti patriarkaatistakin, siitä kärsii lähes kaikki. Ja ne ketkä siitä hyötyvät, kieltävät sen olemassa olon kaikkein tiukimmin. He tekevät sen korkeilta palleilta, ohjaajan paikoilta, omasta mielestään turhaan syytettyjen tuoleilta, joille media antaa edelleen tilaa, sääliviä haastatteluita siitä, miten mahdottoman vaikeaa onkaan ollut palata normaaliin arkeen sen jälkeen kun joku akka on jossain somen syövereissä paljastanut seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun. He täyttävät palstatilaa sanomalla, ettei mitään saa enää sanoa, he käskevät hampaat irvessä erottaa tekijän teoksesta näkemättä sitä paradoksia, joka tekijän puolustuksesta aina syntyy tilanteissa, joissa heidön kaltaistensa ongelmallinen käytös paljastetaan. Mutta kapein ja tuhoisin se varmasti on ei-miehille tai vähemmistössä eläville miehille, niille, joita on totuttu katsomaan male gazen, voiman ja vallan silmälasien tai kameralinssin läpi. Ja sen jos minkä Silfverberg paljastaa taiten tässä esseekirjassaan.

"Niihin aikoihin tyttöjen prinsessamekoja ja kaikkea sit tuotteistamista käsiteltiin kriittisinkin äänenpainoin. Ja totta on, että tonneittain sinisenä kimaltavaa roskaa rahdataan kaatopaikoille vielä vuosienkin päästä. Mutta tyttömäisiä juttuja on aina paheksuttu, eivätkä tyttöjen harrastukset ole ainoita, jotka tuottavat muoviroskaa. Sifonkimekot eivät myöskään ole Frozen-siskojen ensisijainen ominaisuus. Heillä on prinsessamekot viran puolesta, vähän kuin aiemmilla supersankareilla oli trikoot muskelitoppauksilla. Sellainen on virka-asun."

Kun suljen kirjan viimeisen sivun, takakannen sen päälle, on olo jotenkin syvästi erilainen kuin ennen kirjan aloittamista. Se hiipii jostain sisältä, kasvaa pikkuhiljaa ja tuntuu niin äärettömän hyvältä. Tärkeältä. 

Viimein se on täällä. 

Nähdyksi tulemisen tunne.

Helmet-haaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito 

KULTTUURIA KIRJOJEN LISÄKSI

Sain Cats, books & me -blogin Kirsiltä kirjablogien kulttuurihaasteen, joka ei ehkä niinkään ole haaste, vaan ennemminkin mahtava postausidea siitä kaikesta muusta(kin) kulttuurista kuin kirjallisuudesta, josta tässäkin blogissa tulee eniten nautittua. Teatterissa käyn harvakseltaan, en niin paljoa, että voisin itseäni suureksi kävijäksi tunnustaa, elokuvatkin ovat vuosien saatossa jääneet vähemmämmälle ja vähemmämmälle, mutta musiikkia ja tv-sarjoja tulee kulutettua sitäkin enemmän. Eikä aina ihan niitä kaikkein laadukkaimpia, mutta salaiset paheensa kullakin. (En siis aio kertoa tässä postauksessa, että saatoin vahingossa katsoa MTV:n Are You The One? -sarjan nelostuotantokauden kokonaan tai ilahtuvani, jos avaan vahingossa musiikkikanavan kun sieltä tulee The Catfish....) Mutta kuten Kirsikin, kerron teille kolme edellistä kulttuurielämystä lajissaan sekä vielä ikilempparit siihen päälle. 

ELOKUVAT

01. Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan, 2016). Kimmo pyysi elokuviin, suostuin, koska kyseessä oli oma synttäriyllätykseni, haha. Tuollaiseksi ison budjetin kaupalliseksi elokuvaksi Tarzan oli ihan yllättävänkin viihdyttävä ja hyvä, ja siinä oli yrityksensä tuoda sitä tärkeää sanomaakin kaiken visuaalisen paukuttelun sisältä läpi. Nautin ihan elokuvakokemuksesta, itse leffa saisi ehkä 2,5/5 tähteä.

02. Koskemattomat (Intouchables, 2011). Ah, tämä menisi ehkä lempileffakategoriaankin, olen nähnyt sen ainakin neljästi. Viimeksi katsoin ollessani itsekseni kotona, kaipasin jotain tuttua, mutta sitäkin koskettavampaa. Tämä on ihana, katsokaa tämä, jos ette vielä ole nähneet. 5/5! 

03. Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1999). Netlfix ja vanhemmat klassikkoleffat, tämä yhdistelmä toimii. Kyseinen elokuva oli roikkunut katsottavien listalla vaikka kuinka kauan, kunnes viimein motivoiduin sen katsomaan. Kannatti. 4/5

Ikilempparit: The Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), Pianisti (2002), Inglorious Basterds (2009) & American History X (1998). Hömpemmistä sitten ehkäpä (500) Days of Summer (2009) ja ehdoton guilty pleasure, Love Actually (2003). Haha, tuon viimeisen katson noin kerran vuodessa uudelleen. 

TEATTERI

01. Nummisuutarit, Kansallisteatteri. Varsinainen suuren näyttämön teatteriklassikko, ja kaikessa kaoottisuudessaankin aika mieleenpainuva elämys. Pidin, ihan, vaikka välillä menikin viuhuen vähän ohi. En kuitenkaan pisteytä näitä teatterikäyntejäni, koska olen käynyt elämäni aikana alle kymmenen kertaa teatterissa, kyllä. Ja sille pohjalle ei ihan vielä hirveästi vertausmaailmaa löydy. Mutta tulossa on, lisää, varmasti, kyllä minä teatterista ehdottomasti nautin, elokuviakin enemmän. Kynnys lähtemiselle on vain suurempi!

02. Lainavaimo, Helsingin kaupungin teatteri. Tämä oli hauska, toimiva ja lämmin komedia, tykkäsin hurjasti! Viime vuonna käytiin se katsomassa, ja sen suurin anti oli muistutus siitä, että teatteri tosiaan on myös helpostilähestyttävää kulttuuria, jota pitäisi harrastaa enemmän.

03. Kiviä taskussa, Helsingin kaupungin teatteri. Teatteriklassikkoon tuli etsittyä lippuja vaikka kuinka kauan, ja viime vuonnahankohan se oli myös kun tämän kanssa onnisti. Suuren yleisön tavoin en tosin itse tälle juurikaan lämmennyt, mutta seuralaiseni Kimmo rakasti täysin. 

Ikilempparit: Metsäjätti, Kansallisteatteri, näin teatterin ennen kirjan lukemista, ja tämä on ehdottomasti paras teatteriesitys, jossa olen käynyt. Tuntui vahvalta ja omakohtaiselta, tämän olisin halunnut käydä katsomassa uudelleenkin & Liisa ihmemaassa, Suomenlinnan kesäteatteri.

TV-SARJAT

01. True Detective. Napattiin sarja HBO:lta seurantaan, ja ensimmäinen tuotantokausi on ollut kieltämättä hyvä. Itselleni se kulminoituu lähinnä Matthew McConaugheyn roolisuoritukseen (ja yleiseen habitukseen sarjassa, mmmm), enkä tiedä jaksanko enää seuraavasta tuotantokaudesta kiinnostua. Mutta ehdottomasti tämä ensimmäinen ainakin tulee katsottua kokonaan.

02. Orange Is the New Black. OITNB menisi myös ikilempparisarjaan, tämä on hyvä. Pidin eniten ensimmäisestä tuotantokaudesta, kunnes katsoin viimeisimmän. Synkempään sävyyn muuttuva lopetus oli vakuuttava, ja noiden cliffhangereiden jälkeen seuraavaa tuotantokautta on aika vaikea odottaa.

03. The Big Bang Theory. Tätä katsoin lentokoneessa kolmisen jaksoa, enkä edes muista miksi sen seuraaminen joskus aikoinaan loppui! Olen kai katsonut neljä ensimmäistä tuotantokautta kokonaan, ja tätä olisi hauska jatkaakin. Jos se siis löytyisi jostain! Tv-sarjoja en ole enää vuosiin TV'sta seurannut, eikä tämä ole missään palvelussa, jota me tilaamme, harmi. Tästä huumorista pidän.

Ikilempparit: Frendit, aina ja ikuisesti. Sitä vastoin How I Met Your Mother oli mielestäni yksi huonoimpia TV-sarjoja, jonka olen kokonaan katsonut, olenkohan ihan yksin mielipiteeni kanssa? 

MUSIIKKI / KEIKAT

01. Eput Ratinalla. Sain liput Kimmolta joululahjaksi, ja Eppu Normaalia jo varhaislapsuudesta asti kotona kuulleena oli tämä aika mieletön keikka. 30000 muuta ihmistä ja neljä tuntia musiikkia, aika toimiva konsepti suomi-musiikin jättiläiseltä. 

02. Pariisin kevät Kerubissa. Vaikka puolet viimesyksyisestä keikasta meni takapenkillä istuen, koska meinasin pyörtyä kesken keikan, en ehkä innosta tosin vaan huonosta syömisestä todennäköisemmin, oli keikka hyvä. Ja vielä parempi oli edellinen vastaava, Kerubissa sekin niin ikään.

03. Kakkmaddafakka Tavastialla. Kakkmaddafakka, tuo norjalainen indie-bändi vei sydämeni joskus Drø Sø -biisillään ja vaikkei se Tavastialla viime vuonna soinutkaan, vitsi että oli ehkä yksi parhaista keikoista, joilla olen koskaan ollut! Ihana fiilis, mahtava lavakarisma ja ihan täydellisen ihanaa ja hyväntuulista musiikkia. 

Ikilempparit: Ylläoleva Kakkmaddafakka (joka tottelee ilmeisesti nykyään nimeä KMF), The National Jäähallilla, The Sounds Tavastialla, Sigur Rós Ilosaaressa, PMMP:n kaikkien aikojen viimeinen Ilosaaren keikka, Ruudolf ja Karri Koira niin ikään Ilorockissa. Ja kaikkiko nuo ehkä oli samana vuonna, 2013? The XX, Ilosaaressa sekin, aiemmin tosin. Ehkä 2010? 

BÄNDIT & ARTISTIT

Olen kesän kunniaksi kuunnellut ehkä kaikkein eniten Tropical housea & muuta elektronista musiikkia lähiaikoina, omia lemppareita on ehkäpä olleet eniten yksittäiset biisit kuten Foulds'in Give Me, Lost Frequenciesin viimekesäinen Meksiko-biisini Are You With Me, Max Elton Citylights, Jawsterin A Land So Far (ft. Julien H) sekä The Chainsmokersin Roses. Kuuntelen myös paljon kappaleradioita ja satunnaisia Spotify-soittolistoja, mutta jospa nyt varsinaiseen listaan lisäisin ne, joita yksittäisinä bändeinä/artisteina olen lähiaikoina eniten kuunnellut.

01.  Mumford & Sons, nyt kun kesä alkaa olla virallisesti ohi, nousee tuo ikilempparini takaisin soittoon. Niin hassua kuin se onkin, minulle Mumford & Sons on aina jostain syystä syys- ja etenkin talvimusiikkia, eikä sitä tule kesäisin kuunneltua lainkaan. Ensimmäiset kaksi levyä on lemppareita, mutta uudempaa on nyt tullut kuunneltua myös paljon.

02. José Gonzáles, varsinkin vanhempi tuotanto, mutta alan myös ihastua uusimpaan Vestiges & Claws -levyyn hyvää vauhtia. Rauhallista, kaunista, aikaa kestävää.

03. Regina, vaikka kesä loppuukin ja kesämusan tilalle vaihtuu talvimusa, on Regina silti soitossa edelleen. Jos Mumford & Sons profiloituu minulle viileämpien ja pimeämpien vuodenaikojen musiikiksi, on Regina normaalisti sitä kevyttä kesämusiikkia. Kaunista ja heleää, toimii vielä hetken ennen kuin jää vuosittaiselle talvitauolleen soittolistoillani.

Ikilempparit: Sigur Rós, Pariisin kevät (kolme ensimmäistä levyä, en ole uusimpien fani), José Gonzáles, Eppu Normaali (vanhin tuotanto), U2, Scandinavian Music Group,  The XX, Ellie Goulding & The Sounds.

KIRJAT 

Vaikka yleensä en lue kuin yhtä kirjaa kerrallaan, on tällä hetkellä kesken poikkeuksellisesti kolme. Joten ehkä vähän niistäkin, vaikka niistä nyt aika paljon täällä blogissa jo onkin. Ihan vain jos ette ole sattuneet huomaamaan.

01. Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa (2015). Tämä artikkeli- ja esseekokoelmateos on alkumetreillään kesken ollut jo heinäkuusta. Tärkeä aihe, olen vain siitä nyt lähiaikoina lukenut sen verran paljon, että alku on aikalailla tutun kertausta itselleni. Aion tämän vielä jossain välissä kyllä ehdottomasti loppuun lukea, odotan, että pääsisin tuolta ruokateollisuudesta hieman pidemmällekin, ehkä jopa ihan uusiin näkökulmiin ja vesiin ihan itsellenikin!

02. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous (2015) on taas ollut kesken elokuusta, mökkilaiturilta, raskaiden lukuhetkien kaipuusta. Raskas tämä onkin ollut, näkökulmat vaihtuvat ja toivottomuus leimaa kerrontaa, mutta laadukasta ja tärkeää kirjallisuutta silti. Luen tätä lähinnä pieninä pätkinä muun kirjallisuuden välissä, ja tavoitteena olisi saada tämä ehkä vuoden loppuun mennessä kokonaan luettua. Isommat putket alkavat ahdistaa tarinan syvyyden vuoksi, joten tällainen osissa lukeminen toimii kirjan kanssa yllättävänkin hyvin.

03. Jukka Viikkilä : Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tarttui lukujonoon Lauran blogista, ja maanantaina oli kirjaston varausjonosta viimein vuoroni se itselleni hakea. Kauniinoloinen kirja Engelistä ja Helsingistä, sellainen, jota lukiessa tekee mieli kuunnella Sibeliusta ja keskittyä tarinaan sataprosenttisesti. Mutta tästä varmaan lisää jo aika piankin, ihan jo täällä bloginkin puolella.

Ikilempparit on listattu kerran jos toisenkin tässä blogissa, mutta lähiaikoijen toimivimmat ovat ehdottomasti olleet Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, Hemingwayn Vanhus ja Meri, Alice Munron Hyvän naisen rakkaus sekä Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja.

Ah, sellaisia. Löytyikö yhteisiä lemppareita? Tapojeni mukaan en nyt haasta varsinaisesti ketään, mutta tästä saa ottaa kopin, jos on aina tämän halunnut tehdä, muttei haastetta vielä saanut. Olkaa hyvät!