KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

282s.

Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ

603s.

Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA (METSÄN KANSA #1)

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA

680s.

Gummerus 2017

Mikko Kamulan Metsän kansa -kirjasarjan avaus kiinnosti toissasyksynä, kun tutkin kevään 2017 uutuuskirjakatalogeja. Viime keväänä se kuitenkin jäi muiden mielenkiintoisten jalkoihin. Nyt törmäsin siihen kirjaston suositushyllyssä, ja nappasin mukaan, koska hei, uudisraivaajia Savossa, käytännössä samoissa metsissä, joissa olen itse lapsuudestani saakka isoisän kanssa metsäretkillä enemmän tai vähemmän kulkenut. Ensimmäisen aukeaman karttaan mahtuu niin lapsuudenkotini, isoisäni kotipaikka, kummatkin kesämökkimme ja kasvumaisemani, tämä tuntui aivan ohittamattomalta. Mahdollisuudelta sukeltaa 1400-luvun maisemissa omiin metsiin.

"Tenho tunsi omituisen väristyksen ja kohotti katseensa ylemmäksi. Oliko siellä jotain? Ensin pimeydessä näkyivät vain silmät, mutta vähitellen alkoi hahmottua muutakin. Pikkuinen tumma olento katseli häntä välikatossa olevasta aukosta. Tenho tuijotti takaisin hiljaa ja jännittyneenä. Haltija näyttäytyi vain harvoin, mutta Tenhon läsnäolo ei tuntunut haittaavan vanhaa Mökköä niin paljon kuin muiden."

Ikimetsien sydänmailla yhdistelee suomalaista mytologiaa, historiankirjoitusta, myyttejä ja uskomuksia valtavan kunnianhimoiseksi eepokseksi, jonka tyylilaji lienee jotain maagisen realismin ja fantasiankin välillä. Kamulan syventymisen kansantieteeseen ja folkloristiikkaan aistii jo alkusivuilta, ja Savon ikimetsiin muuttaneen Juko Rautaparran uudisraivaajaperheen tarina lähtee lupaavasti liikkeelle. Kotihaltijat, tietäjät ja hiidessä asuvat vainajien henget tulevat iholle, ja heräävät henkiin.

Rautaparta perheineen on rakentanut savupirtin keskelle Savon sydänmetsiä, paikkaan, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei perheen nuoret juuri ikäistään seuraa kohtaa. Tarina lähtee liikkeelle Jukon nuoren vaimon Matelin vaikeasta synnytyksestä, ja tarina kietoutuukin pian vastasyntyneen Mielon kohtalon ympärille. Yksi tärkeimmistä hahmoista on myös ympäröivä metsä, se hallitsee ja välillä ikään kuin vainoaakin. Rautaparran perheen kunnioittava suhtautuminen tuntuu uskottavalta ajassa, jonka pimeyden määrän voi vain hädin tuskin itse kuvitella kaiken sähkövalon ja kaupunkien valosaasteen  keskellä. Metsää tulee kunnioittaa, se todella herää tässä tarinassa henkiin.

Kamula kannattelee tarinaansa historiallisten yksityiskohtien avulla komeasti eteenpäin, kuljettaa koko perheen Hiiteen nimenantajaisiin, meloo pitkin Unnukkaa kohdaten tämän tästä viholliskansoihin kuuluvia karjalaisia ja lappalaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinasta ei puutu, mutta jotain siihen silti olisi kaivannut enemmän. Kamula on parhaimmillaan ehdottomasti kaikessa siinä suomalaisessa perinteen kuvaamisessa, pienen nippelitiedon jakamisessa ja omassa asiantuntijuudessaan mitä tulee aina ajanmukaisen asutuksen kuvaamisesta pieniin vaatteiden yksityiskohtiin. Valitettavasti historian tuntemus kääntyy toisaalta myös yhdeksi kirjan heikkoudeksi: Kirjailija on niin innoissaan tunkenut mukaan kaiken mahdollisen tietämyksensä, ettei se siihen oikein aina edes sovi tai mahdu. Pahimmillaan tai ehkä joidenkin mielestä parhaimmillaan kappaleiden loppuun kaipasi jo lähes tieteellisestä tutkimuksesta tuttuja lähdeviitteitä tutkijoiden nimineen ja vuosilukuineen. Yksityiskohdat eivät aina siis oikein onnistuneet sulautumaan itse tarinaan, ja toisaalta taas toistoa oli aivan valtavasti. Aina ei ihan myöskään jaksettu luottaa lukijan omaan päättelykykyyn, vaan asiat alleviivattiin turhankin monta kertaa, ihan vain että menee nyt varmasti perille, se mitä tällä yritettiin sitten milloinkin sanoa. Toistoa ja tilaa kirjassa oli  niin paljon, että tästä olisi voinut kevyesti raapia vähintään kolmasosan pois, eikä kukaan todennäköisesti olisi edes huomannut eroa lopputuloksessa. Tai olisipa pieni karsinta saattanut jopa teroittaa tarinan vaikuttavuuttakin positiivisella tavalla.

Hieman tässä häiritsi myös kaiken toistavuutensa lisäksi juonen kömpelyys sekä henkilöhahmojen hataruus. Mihinkään ei oikein syvennytty kunnolla, kaikkea "vain tapahtui", ja lopulta harvalla asialla oli minkäänlaista paikkaa tai tarkoitusta kokonaisuuden kannalta. Tuntui, että oli vain pakko päästä kertomaan metsän peitosta tai koskenhaltijoista, muttei maltettu sitoa niitä kehyskertomukseen kunnolla. Tapahtumat etenivät myös aina samalla kaavalla: henkilöhahmo oli ajattelematon, aiheutti tai haastoi käytöksellään vaaraa muille, mutta tilanteesta selvittiin taikakeinojen avulla. Sama toistui oli sitten kyse karjalaisten tai lappilaisten kanssa käydyistä yhteenotoista tai riidoista veronkerääjien kanssa, joita itse oltiin metsiin lähdetty piiloon. Olkoonkin, että elämä toki oli alkukantaisempaa kuutisen sataa vuotta sitten, mutta ei kai ihmisten sentään yksinkertaisia tarvitse sen takia olla? Henkilötkin olivat siis vähän sinnepäin heiteltyjä ja juu, mitään feministisiä laatukriteereitä tämä ei myöskään täyttänyt. Toki aina voidaan vedota 1400-lukulaiseen patriarkaattiin ja "historiallisiin faktoihin", mutta jos kirjailija pystyy valjastamaan kotitontut taikatalkoisiin, kuvittelisi mielikuvituksen riittävän pistämään naiset myös muihin rooleihin kuin supisemaan tulevista sulhoista. Ei sen nyt niin vaikeaa kuvittelisi olevan.

No mutta. Tästä kriittisestä jupinastani huolimatta luin kirjan kokonaan. Jokin siinä koukutti, ja kenties koukuttaa vieläkin, sillä en näe aivan mahdottomana lukea tänä keväänä julkaistavaa sarjan kakkososaa, Isoa härkää. Hurjan moni tämän avausosan puutteista menee kenties esikoisuuden ja sellaisen jopa sympaattisen yli-innostuneisuuden piikkiin, ja toivon valtavasti, että seuraavaan osaan kirjailija on itse jo ehtinyt hieman rauhoittua ja saada pakkaa kokoon niin, että tarinan jatko on jo astetta pidemmällä sekä kirjallisesti että tarinallisesti. Kieleltään tämä oli niin simppeliä, että siihen tuskin parannusta kannattaakaan toivoa, mutta toisaalta se juuri teki tästä helpon ja lopulta loppuunluettavan. Tahtoisin niin kovin sukeltaa syvällisemmin tähän vuosisatojen takaiseen sielunmaailmaan, mystiikkaan ja kansanuskoon, että olen valmis antamaan vielä toiselle osalle mahdollisuuden. Kaikessa sekavuudessaankin tämä kuitenkin on pohjimmiltaan lupaava, joten odotan mielenkiinnolla mitä tästä sarjasta kehkeytyy.

Helmet-haaste 2018: 03. Kirja aloittaa sarjan

Kirjasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki & Kirjakaapin kummitus