VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 

SUURTEOKSIA

304s.

Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 

Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY – 

RODUSTA, RAJOISTA JA KIRJALLISUUDESTA

128s.

Tammi 2020

Suomentanut Koko Hubara & Astrid Swan

Kuunneltu äänikirjana, lukija Tuija Kosonen

Vuosi sitten elokuussa kuollut Toni Morrison on ollut ehdottomasti aikamme yksi tärkeimpiä rodullisuudesta, rasismista ja valta-asetelmista kirjoittanut kirjailija. Nobelillakin palkittu yhdysvaltalaiskirjailija on ollut tuottelias, ja hänen tutkielmansa rodusta, rodullisuudesta, mustuudesta ja ei-valkoisuudesta on laaja ja moniulotteinen. Tänä syksynä suomennettu Toiseuden synty -esseekokoelma on joukko hienoja tekstejä, joissa Morrison sekä avaa toiseuttamista, eli sitä, miten ihminen rakentaa itselleen ylemmyyden kautta oikeuden nähdä itsensä erityisenä ja toisen ei-erityisenä, toiseuttamisen problematiikkaa sekä sen väistämätöntä yhteyttä erilaisiin valtarakenteisiin. Morrison käyttää esimerkkeinä niin omaa kuin muiden kirjoittamaa kirjallisuutta, ja hän sekä yhtaikaa häivyttää että karnevalisoi koko rodun käsitettä.

Morrison kuvaa esseissään valtaa ja piilotettuja, ajan saatossa vain toistettuja ja toistettuja valtarakennelmia oivallisesti, perustellen miksi niistä tulee normaali ja toisaalta taas purkaen sitä, mitä tuo normittuminen tarkoittaa yhteiskunnan hierarkiassa alemmas siirretyille. Hän tekee sen klassisesti orjuuden kuvauksen kautta, ja se onkin äärimmäisen tärkeä osa esimerkiksi Yhdysvaltain rotuerottelu- ja rasismin historiaa. Kuvata nyt niitä mekanismeja, jotka ihmismielen oikeuttavat käyttäytymään vastoin kaikkea inhimillisenä pidettyä. Ja oikeastaan: kuvata sitä, miten inhimillistettynä erilaiset valta-asetelmat tuntuvat niin normaaleilta ja luonnollisilta, ettei niissä valtaa nähdä enää laisinkaan, sekä sitä, mihin tällainen kielenkäyttöönkin liittyvä normalisointi johtaa. Sanoilla on väliä, ne eivät nimittäin vain kuvaa todellisuutta, vaan ne erityisesti luovat sitä. Se, mitä sanaa Toisista käytetään, luo suoria seurauksia siitä, miten Toista kohdellaan.

Kuvasto on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä, ja siksi rasismista edelleen joutuu vääntämään niidenkin kanssa, jotka eivät sellaista aktiivista, rotuvihaan perustuvaa rasismia harjoita ja sitä kautta sitten mitään muuta, yleensä rakenteisiin piiloutuvaa rasismia edes tunnista. Morrison muistuttaa hyvin osuvasti, että valtaa kun ei ole vain räikeän epäreiluissa paikoissa, kuten orjuudessa. Se on kaikkialla: sitä on globalisaatiossa, ja valtavassa muuttoliikekeskustelussa, päivittäin. Sitä on suomalaisessa marraskuun 2020 Ylen Nenäpäivä-lähetyksessä, jossa valkoinen (pelastaja) juontaja lähtee savimaja-Afrikkaan (koska eurooppakeskeisessä maailmassa emme edes vaivaudu muistaaan, että Afrikka ei tosiaan ole yksi paikka vaan valtava maanosa, jossa on valtavasti toisistaan hyvinkin erilaisia valtioita ja yhteiskuntia) ja itkee suorassa lähetyksessä likaista vettä juovien lasten kanssa, jotta sydämemme heltyisivät antamaan rahaa köyhille. Tästä on puhuttu jo vuosia, Suomessakin, mutta aiheen nosti ajankohtaiseksi esimerkiksi Pekka Torvinen 23.11.2020 Hesarissa kirjoittamassa kommentissaan. Kun jopa auttamiskuvastomme perustuu edelleen stereotyyppisiin ja jopa rasistisiin ajatuksiin Afrikasta, asemoimme itsemme Suuriksi Valkoisiksi Pelastajiksi, jotka voivat jollain tapaa ylhäältä tulla ja auttaa, omassa suuressa laupeudessamme. Ja kyllä, myös tämä valta-asetelma on omiaan jatkamaan rasismiin perustuvan yhteiskunnan pystyssä pysymistä. Se on täysin sama mekanismi, jolla orjia alunperin perusteltiin. Toiseutettiin.

Mutta takaisin Morrisoniin. Morrisonin tapa avata käsitteitä, rodullisuutta, toiseutta ja kolorismia, on hienon suora ja selkeä. Morrison kuvaa paitsi orjuutta, myös 2000-luvun globalisaatiota, ihmisten muuttovirtaa, sekä sitä, miten kolonialisoidut siirtyvät kolonialisoijien maille, kuvitteellisten rajojen sisään, jolloin jälleen kerran tarvitaan toiseuttamisen käsitettä, jotta "muukalais"viha voidaan oikeuttaa.  Kuten suomentajien loppukommenteissa huomautetaan, osa näistä käsitteistä on etenkin suomenkielisessä keskustelussa vielä hyvin akateemisia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä onnistuttaisi tässä teoksessa avaamaan hyvinkin käytännönläheisesti. Ja juuri siksi tämä teos, tämä suomennos on äärimmäisen tärkeä: se purkaa sitä keskustelutodellisuutta, jonka keskellä me jatkuvasti elämme. Se antaa sanoja, käsitteitä ja näkökulmia siihen intersektionaaliseen keskusteluun, jota todella soisi näkyvän vieläkin enemmän myös liberalistisessa valtamediassa. Se muistuttaa, että sanat luovat asenteita ja asenteet toimintaa. 

Helmet-haaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli 

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)

ROXANE GAY : BAD FEMINIST

ROXANE GAY : BAD FEMINIST

♥ ♥ ♥ ♥

331s.

Like 2017

Alkuteos: Bad Feminist, 2014
Suomennos: Koko Hubara & Anu Partanen

Arvostelukappale

En ollut saanut luettua kirjaa edes kokonaan, kun aloitin jo tämän postauksen. Pää on niin täynnä asioita ja koukkuja, joihin haluan tarttua, joiden kohdalla haluan hyppiä tasajalkaa saadakseni muidenkin huomion itselleni tärkeänä pitämääni kohtaan, mutta ennen kaikkea se on täynnä ajatusketjuja, jotka haluan jo itsellenikin ylös, jotta pystyn jatkossakin olemaan jollain tapaa yhtä silmät auki kuin tämän kirjan avulla olen nyt vajaan viikon ollut. En malta lukea, kun haluan vain kirjoittaa ajatuksia ylös, enkä malta kirjoittaa kun haluan lukea lisää. Luvassa on siis ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja kokoneena bloggaajana jo tiedän, että mitä pidempi kirjoitus, sen harvempi sitä kokonaan lukee. Mutta jos ei välitetä nyt siitä, vaan suolletaan kaikki oivallukset ja ajatukset virtuaaliselle paperille ja nautitaan tästä epäjohdonmukaisesta tajunnanvirrasta, jonka Roxane Gay onnistui hieman vaivihkaa arkeeni tuomaan.

Jos et jaksa lukea tätä postausta kokonaan, lue edes seuraava lause: missä ikinä oletkaan, ja mitä ikinä elämästä, feminististä ja omista etuoikeuksistasi ajattelet, lue Roxane Gayn Bad Feminist. No niin, pohjimmiltaan jo tämä on ihan tarpeeksi, voit lopettaa lukemisen, suunnata kirjastoon tai kirjakauppaan tai jos olet läheiseni, saat kirjan lainaan myös minulta. Mutta haluan sen takaisin, sillä nämä esseet eivät useista lukukerroista laimene. Päinvastoin.

Jos kuitenkin päätät jatkaa tämän postauksenkin lukemista, kerron seuraavaksi, jos nyt ei jo alkuun tullut selväksi, Roxane Gayn Bad Feminist on tärkeä kirja. Se on terävä, osuva ja oivaltava, ja se on kirja, joka olisi pitänyt jakaa Adichien yksittäisen esseen sijaan kaikille suomalaisille ysiluokkalaisille, koska sen esittelemät ongelmat ja arjen seksismi ja vialliset stereotypiat ovat olemassa myös meidän kuluttamassamme kulttuurissa. Se on kirja niille, joiden mielestä feminismi on miesten ja naisten välisen tasa-arvon kannattamista naisvallan sijaan on "faktalta kuulostava mietelmä", ja se on kirja niille, jotka ajattelevat, etteivät voi olla feministejä, koska feminismi uhkaa sitä, että he nauttivat hiuspidennyksistään, korkokengistä, menevät naimisiin patriarkaalisten perinteiden saattelemana tai jäävät vapaa-ehtoisesti lasten kanssa kotiin, koska "oikeaoppinen" feminismin myytti täysin päinvastaisesta on juurtunut ihmisten mieliin liian syvälle.  Se on myös kirja meille, jotka ovat sen alkaneet tiedostaa jo aiemmin, se on kirja samanmielisille, jotka haluavat syventää omaa tietämystään, ja haastaa itseään entistä enemmän. Se on kirja kaikille, jotka jollain tapaa elävät yhteiskunnassa, jossa on olemassa jonkinlaisia epätasa-arvoisia valtarakenteita. Eli kaikille niille, jotka eivät elä utopiassa. 

Roxane Gay ei kuitenkaan ole kirjoita saarnaavasti, virheitä osoitellen tai syyllistäen. Hän tuo jotenkin hurjan suurella ymmärryksellä esiin sellaisetkin ajatukset ja näkökulmat, jotka ei nopeasti ajateltuna sitä aina ansaitsisi. Gay muistuttaa, että koska femismi on ihmisen luoma, on se myös inhimillinen ja virheellinen. Ja se sitä saakin olla, koska täydellisyyden tavoittelu ja sankarikulttuurin rakentaminen eivät ole kovinkaan kestävällä pohjalla kun niitä pitäisi soveltaa suoraan käytäntöön. Ne ovat jopa haitallisia, koska keskittyessään utopiaan ja sen tavoitteluun arjen pienet tärkeät teot jäävät todennäköisemmin vaille ansaitsemaansa huomiota.

Gay kuluttaa selvästi huomattavan paljon populaarikulttuuria, ja niin teen minäkin. Opin jo Särmän & Meriläisen kirjasta, että guilty pleasure on täysin surutta roskikseen heitettävä termi, mutta Gayn avulla opin, että myös sellaisen kulttuurituotoksen edessä voi pitää silmiään auki. 50 Shades of Greyta voi lukea joko aivot narikassa tai nähden sen ylläpitämää satumyyttiä naisen ja miehen välisestä suhteesta. Tosi-tv:ta katsoessa naiskuvan yksipuolisuuteen voi alkaa kiinnittää huomiota, ja stand up -komiikkaa seuratessaan saa nauraa mukana kun naurattaa, mutta saa olla myös nauramatta, jos huomaa että esimerkiksi raiskaushuumori on juurikin pehmittämässä sitä maaperää, jonka mukaan naiseen kohdistuvan seksuaalisen ahdinnan tai hyväksikäytön voi siirtää keveäksi hassutteluhuumoriksi, koska no vitsillä kerroin on muka aina täysin normaali tapa saada anteeksi vahingollisten ajatusmallien ylläpitoa. Tästä kun nyt löytyy lukemattomia esimerkkejä ihan jo kotimaistenkin poliitikkojen sosiaalisen median seiniltä.

"Ne, jotka pidättäytyvät käyttämästä huumoria "kommentoidakseen kaikkia maailman kamaluuksia", eivät jätä sitä tekemättä siksi, että pelkäisivät. Ehkä ja vain ehkä, heillä on tervettä järkeä - ehkä heillä on omatunto. Joskus sen sanominen ääneen, mitä toiset pelkäävät tai eivät halua sanoa, on vain ja ainoastaan kusipäisyyttä. Meillä kaikilla on oikeus olla kusipäitä, mutta meillä ei ole oikeutta olla kusipäitä ja välttää seuraukset."

Gay ei kuitenkaan pelkästään esitellyt listaa niistä kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista, joiden kulttuurinomimiset, laiskat ja stereotypisoivat käänteet ja ihan vain tietyn valta-asetelman ylläpito jylläävät edelleen 2010-luvun yhdysvaltalaisessa kulttuurissa kuin emme sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai  rotuerottelusta olisi ottaneet yhtään edistysaskelta sitten naisen äänioikeuden, mutta ennen kaikkea se pakottaa myös minut, valkoisen etuoikeutetun eurooppalaisen naisen tunnistamaan niitä rakenteita, joita surutta jatkuvasti kulutan ja pidän ehkä huomaamattanikin yllä. Kun kyse on naisen alentamisesta, nyökkäilen pontevasti, että juuri näin, miksei kaikki naiset tätä ymmärrä ja tästä nosta haloota, mutta kun kyse on toisesta rodusta, ei-valkoisista ihmisistä, huomaan varsin kookkaan piston jossain epämääräisessä paikassa. Huomaan, että kulttuuri, jota kulutan, elokuva tai tv-sarja jota katson ja olen pitänyt kelvollisena kuvauksena rotujen välisestä historiasta, onkin edelleen sitä kuilua kasvattavaa, stereotypian ylläpitäjää, leimaavaa ja ei-valkoisia alentavaa kun suuri ja mahtava, etuoikeutettu valkoinen kuvittelee, että hän milloin tahansa saa kirjoittaa toisen tarinan. Ja se pisto on erityisen tärkeä. Se on se käännekohta, jossa voi, näin ainakin kuvittelisin, naksahtaa etuoikeutetun miehen päässä kun häntä kuvittelee ettei kukaan enää puolusta valkoista heteromiestä, mutta voisi naksahtaa myös minun: se on se hetki, kun voi intuitiivisesti joko loukkaantua, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut!! tai yksinkertaisesti ottaa opiksi. Oppia, ymmärtää ja huomata, että näinkin tämän voi tulkita, tätä voi katsoa syvemmin kuin vain viihteenä, että tämä voi olla jollekulle toiselle todella vakava ja henkilökohtainen asia, jopa loukkaus ja vain uusi muoto sille jatkuvalle alentamiselle, mitä yhteiskunta ja kulttuuri erimuodoissaan etuoikeutettujen tiedostamatta suoltaa.

On nimittäin herättävää huomata, että ihan mainiona pitämäni Stockettin Piiat on valkoisen naisen kirjoittama historiallinen romaani mustista, ja hieman syvemmällä tarkkailulla lähinnä valkoisen päähahmon pönkitystä yksinkertaistettujen, maagisten mustien hahmojen avulla. Niiden, joiden elämä murtuu itsemurhan partaalle, kun he eivät saa enää palvella valkoista perhettä. Tai että yksi lempisarjoistani, ah-niin-monimuotoisena pidetty Orange Is the New Black tarjoaa maailman stereotypisimman hahmogallerian mitä ei-valkoisiin tulee. Puertoricolaiset juonittelevat seksuaalisuutensa avulla, mustat naiset haaveilevat uppopaistetusta kanasta, aasialaiset eivät puhu, mielisairaudet esitetään aivan eri tavoin, jos kyse on mustasta hahmosta (Crazy Eyes) kuin myöhemmällä kaudella valkoisesta (Lolly).  Ja se herätys on tärkeä, koska en tiedä olisinko huomannut näitä oma-alotteisesti itse, omasta näkökulmastani katsottuna. Mutta eihän maailma ole minun näkökulmani.

Sukupuolesta. Sukupuolisuuden esseet olivat viiltävät hyviä, vaikka lukiessa harmittikin, etten tuntenut montaakaan teosta, joihin Gay viittasi, sillä ne jotka tunsin, olivat varsin mullistavia nähdä Gayn silmin. Disneyn sadut kuitenkin tunsin, ja jos ei lasketa lukuun sitä, millaista ulkonäkömyyttiä oikeista, voitokkaista ja kuvankauniista prinsessoista tuo maailma ylläpitää, on näiden satujen miehen ja naisen välinen suhde vähintäänkin kyseenalainen. Miehen ei tarvitse kuin olla nimeltään Prinssi Uljas, on hänen saamisensa koko loppuelämän onnelliseksi tekevä asia. Mitäpä sitä nyt luonteesta, kun pelkkä hurmaava suudelma pelastaa jo kaiken. 

Aikuissaduissa nainen taas on varsin usein harmillisen yksipuolinen, se on TV-sarjassa yksipuolisessa ja stereotypioita ylläpitävässä roolissa, tai se alistuu oikuttelevan ja vaikean miehen tahdolle, koska suuressa hoivavietissään tahtoo hänet pelastaa ikuiselta renttuudeltaan. Nainen on maaginen voimahahmo, jonka rakkaus pelastaa, kunhan olemus on siveellistä eikä preesens ole liian hallitseva. Tai sitten nainen on lutka, koska maailmahan on tunnetusti mustavalkoinen ja madonna-huora-jaottelu täysin tätä päivää. Ja niin, mitäpä sitä fiktiivisistä saduista noin yksinään, mutta milloin sadunkerronta on ollut koskaan erotettua todellisuudesta ja oikeista yhteiskuntarakenteista? 

Kun entisaikojen sadut olivat täynnä moraalisia opetuksia, jotka olivat varsin samansuhteisia esimerkiksi Raamatun opetusten kanssa, paha sai palkkansa ja tottelemattomasta lapsesta kasvoi Jörö-Jukka, nykyiset sadut mallintavat sitä täydellisen mallikansalaisen kuvaa, sitä samaa höttöä sukupuolisuudesta, sukupuolirooleista ja sukupuoleen liitetyistä stereotypioista, jota halutaan rakenteellisesti ylläpitää laajemmassakin mittakaavassa. On meillä pohjoismaissa onneksi upeat Peppi Pitkätossut ja Ronja Ryövärintyttäret, mutta niitä me kaipaamme arjessakin lisää saadaksemme tavoittelemisen arvoiseksi muutakin kuin ikuisen keskustelun siitä, miten naisen tulisi yhdistää työ ja perhe. Haluaisinpa kuulla sadun siitä, miten Prinssi Uljas jäi hoitamaan perheen lapsia, jotta Lumikki/Tuhkimo/Prinsessa Ruusunen voisi jatkaa sen tekemistä, mitä sitten oikeasti koskaan on halunnutkaan tehdä tai romaanihenkilöstä, jonka tahtoon nainen ei lopulta alistu muuttuen vaikka vampyyriksi Twighlightien tapaan/suostu miesten määrittelemiin lisääntymisoikeuskeskusteluihin, kunhan ovat yhdessä onnellisia. Tai ennenkaikkea naisesta, jonka tehtävä ei ole kaunokirjallisuudessa olla miellyttävä ja muottiinsopiva. Ärsyttävyyskin on voimavara, ja se on piirre, joka ei voi kuulua vain toiselle sukupuolelle. Haluan lisää Roxane Gayn kaltaisia naisia, jotka vastaavat miehen toiveikkaaseen kysymykseen e-pillereiden käytöstä, "en käytä, käytätkö sinä?"

Rodusta. Luin jokin aika sitten Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin. Alkuun rakastin sitä, se oli voimakas, taitava ja upeasti mustan kulttuurin sisältä kirjoitettu, kattava teos orjakaupan historiasta, sitä ennakoivista asioista, ghanalaisten omasta osuudesta siihen ja kaikista niistä rikkirepivistä seurauksista, joita se tällaiselle valkoiselle, hyvin kaukana olevalle lukijalle tarjosi. Huomasin kuitenkin, että jälkeenpäin kirjan loppu, ihan viimeiset kappaleet jätti hieman epämääräisen häiritsevän jälkimaun, sellaisen, että yhtaikaa pidin ja en, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Nyt Bad Feministin luettuani sekin selveni, syy, miksi en: vaikka tarina oli voimakas, rujo ja aito ainakin 90 % sivuistaan, loppuun se syyllistyi juuri siihen, mihin Gay osoittaa monenkin rodullisuutta ja orjahistoriaa käsittelevän teoksen kompastuvan: se yksinkertaistaa upean tarinansa juuri siihen yksittäiseen muottiin, johon lähes kaikki aiheesta tehdyt elokuvat ja kirjat lopulta palaavat. Se tarjoaa yksipuolisen selviytymistarinan ja onnellisen lopun, joka saa niin sorretun kuin sortajankin hyvälle mielelle. Että hirveästi olemme tehneet pahaa, mutta kävihän näille nyt lopulta kuitenkin hyvin, huh, voihan synninpäästö ja onnellisuus. Kuten Gay kirjoittaa: "Hollywood suoltaa näitä selvitymistarinoita, jotka sitten saavat odotetusti ylistystäviä arvioita. Se on noidankehä. Ei ole vain yhtä tapaa kertoa orjuudesta tai kuvata mustuuden kokemusta. Kyse ei ole siitä, etteikö orjuutta tai selviytymistarinoita pitäisi jakaa, vaan siitä, etteivät sellaiset narratiivit enää riitä. Yleisö on valmis vaatimaan mustilta elokuvilta enemmän - monimutkaisempaa kerrontaa, lisää erilaisten mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa, enemmän taiteellisia kokemuksia, enemmän mustia käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka pääsevät käyttämään luovuuttaan muuhunkin kuin selviytymistarinoihin. Olemme valmiita kaikkeen muuhun paitsi katsomaan taas kerran sen yhden ja saman tarinan, joka meille on syötetty niin monta kertaa." Gyasin kirjassa olisi ollut tähän ainesta, mutta silti se kompastui siihen samaan kuoppaan, siihen, jonka on todettu myyvän ja miellyttävän yleisöä täällä valkoistenkin puolella. Se tekee hienosti kirjoitetusta alusta lopulta vain hyvänmielenviihdettä, eikä sitä ole niin helppo antaa anteeksi, kun näkee mihin kaikkeen kirja olisi voinut kurottaa.

Politiikasta. Gay kertoo, miten CNN:n uutisankkuri Don Lemon neuvoo toisia mustia pärjäämään elämässä: älä keskeytä koulua, älä roskaa asuinaluettasi, älä tee niin paljon aviottomia lapsia äläkä missään nimessä roikota housujasi. Eli ole valkoinen heteromies, vaikket olisikaan. Naurahdin ääneen tälle naurettavuudelle, kunnes vakavoiduin ja tajusin, että tätähän Suomessakin käytävä poliittinen keskustelu yhdenvertaisuuden saavuttamisesta on. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien on kautta aikojen haluttu sulavan mahdollisimman samanlaisiksi kuin me, silloin he ovat integroituneet oikein. Erilaisuus on meille uhka, mutta sen sijaan, että meidän itsemme pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tekojamme saati yhteiskuntamme normistoa, vaadimme, että tänne tulevista tulee niin mahdollisimman paljon sellaisia kuin me jo olemme, jotta sitten lopulta voimme viimein elää rauhanomaisesti keskenämme. Ja pelottavinta tässä ehkä lopulta on se, ettei tätä edes vaadi ainoastaan se radikaalein Rajat kiinni -möyhöryhmä, vaan ihan jopa ne meidän tolkun ihmisetkin. Roxane Gayn sanoin, "--- kunniallisuuden politiikka ohittaa tyystin rakenteellisen rasismin ja ne tavat, joilla koulutusjärjestelmä, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä sekä oikeuslaitos vain vahvistavat monia ongelmia, joita mustien yhteisö joutuu jo muutenkin kohtaamaan." Vaikka meillä Suomessa ei samanlaista rakenteellista mustien vähemmistöä ole, on sama kuitenkin varsin vahvasti sovellettavissa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja omiin etnisiin vähemmistöihimme. Kunhan romanit vain käyvät koulunsa loppuun, lopettavat omien kulttuuriin kuuluvien vaatteidensa käyttämisen ja käyttäytyvät mahdollisimman paljon kuin me, sitten he ovat oikein. Vai? Ja jos me kieltäydymme näkemästä oman kulttuurimme sulatus- ja yhteenmuottiintunkemisrakenteitamme, miten muka voimme kohauttaa olkiamme, ja sanoa, että onneksi meillä ei ole kuin Amerikassa? Kuten Gay sanoo, "on vaarallista ajatella, että vastuu sorron lopettamisesta on kokonaan sen uhreilla".

"Sua pitäisi panna kunnolla niin rentoutuisit vähän", sanoi eräs ihminen, jonka kanssa kerran työskennellessäni olin perustavanlaatuisesti erimieltä eräästä ammatillisesta asiasta. "Huora, likainen huora", sähähti humaltunut henkilö keskellä päivää sporassa korvaani, kun en antanut hänen suudella minua kesken kotimatkani. Ja kaivoipa vielä lopuksi housuista sukupuolielimensäkin esille, ilmeisesti korostaakseen mistä jään paitsi kun en hänen ehdotteluilleen lämmennyt. Onpa minua kerran huoriteltu ja uhkailtu sanallisesti seksuaalisella väkivallalla senkin takia, kun annoin koirani säikäyttää kaksi hanhea lentoon merenrannalla. Ja niin edelleen. Ja samalla vieressäni tuttavamies sanoo ihan pokkana, että ei seksuaalista häirintää tai ahdistelua ole, koska ei hän ole koskaan sellaista nähnyt. Niinpä niin, ja nälänhätää ei ole, koska minulla ei ole nälkä? Ja samalla varmaan huokuttelin itse näitä lurjuksia lähelleni, koska vaatteet/hiukset/ripsiväri, mitä tahansa. Tai että onhan tuo nyt varsin viatonta, älä nyt kaikesta suutu ja loukaannu, ansaitsetkin tulla raiskatuksi, saatanan suvakkifeministihuora. Niin että mihin me muka enää feminismiä Suomessa tarvitsisimme? Maassa, jossa suvaitsevaisesta on tietyissä piireissä tullut haukkumasana.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen ollakseen feministi. Feminismikään ei ole täydellistä, koska se on ihmisten vetämää. Mutta hereillä ja tietoinen, sitä Gay lempeästi jokaisen ohjaa olemaan. Näkemään alistamista, rasismia ja väärinkäyttöä puheissa, pop-kulttuurissa, rakenteissa. Olemaan hereillä arjen tilanteissa, joissa saattaa olla itse se häirinnän hiljainen sivusta seuraaja. Koska kun näitä asioita alkaa tiedostaa, alkaa huomata jatkuvasti arjen pienissä asioissa, silloin niille voi tehdä jotain, silloin niihin voi puuttua samantien. Silloin niiden muuttumisen rakenteellisiksi voi estää, purkaa tai tukahduttaa.

Helmet-haaste 2017: 09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja