TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

KUKA KUULUU KAANONIIN? – KOLME KLASSIKKONAISTA 1900-LUVUN ALUSTA

VIVIAN GORNICK : TOISISSAMME KIINNI

228s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Fierce Attachments, 1987

Suomennos: Arto Schroderus

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

SIMONE DE BEAUVOIR : EROTTAMATTOMAT

168s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Las inseparables, 2020

Suomennos: Lotta Toivanen

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

TOVE DITLEVSEN : NUORUUS

190s.

S&S 2021

Alkuteos: Ungdom, 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Länsimaisen kirjallisuuden klassikkokaanon on tunnetusti varsin miehinen. On miesten tarinoita miehistä. On miesten tarinoita kasvamisesta. On miesten tarinoita taiteilijuudesta. On miesten tarinoita rakkaudesta. On miesten tarinoita ystävyydestä. Ja lista jatkuu. Mies on neutri, yleissukupuoli, se jonka tarinat on totuttu lukemaan tarinoina ihmisyydestä. Miehen tarinat ylittävät sukupuolen, mieheen voi samastua kuka tahansa. Mies kirjoittaa ja kuvaa maailmaa, ja näiden silmien kautta olemme tottuneet itsekin kulttuuriamme lukemaan.

Niinpä joululomareissulle mukaan ottamani naisten kirjoittama kirjakolmikko on varsin herättävä trio. Eikä siksi, että ne ovat naisten kirjoittamia. Vaan siksi, että ne on klassikoita vuosien takaa, klassisten ajattelijoiden kuvauksia taiteilijuudesta, rakkaudesta, lapsi-vanhempisuhteesta, ystävyydestä. Mutta ne eivät ole samanlaisessa maailmanmaineessa kuin aikalaisensa. Ne ovat jääneet piiloon. Ja vielä 2020-luvullakin me kuvittelemme, että ei edes ole naisten kirjoittamia klassikoita. Ei ole naisten kirjoittamia kasvutarinoita. Ei ole naisten kirjoittamia lapsi-vanhempikuvauksia. Ei ole tarinoita ei-romanttisesta rakkaudesta, ystävyydestä. 

Ei kai, kun emme ole nostaneet niitä. 

Nämäkin kirjat on kirjoitettu alunperin vuosina. 1967, 1954 sekä 1987. Mutta mitä muuta niillä on yhteistä kuin Toinen sukupuoli kirjailijana? Ne on kaikki julkaistu suomeksi vasta herran vuonna 2021.

x

Vivian Gornickin (synt. 1935) muistelmateos Toisissamme kiinni sijoittuu sekä noin 40-luvun Bronxiin että 80-luvun Manhattanille, Simone de Beauvoirin (synt. 1908) autofiktiivinen pienoisromaani Erottamattomat 191-0 ja 1920-lukujen Ranskaan sekä Tove Ditlevseniin (synt. 1917) Nuoruus toisen maailman sodan alle Kööpenhaminaan. Gornick & Ditlevsen ponnistelevat kohti kirjailijuutta ja kirjoittajuutta köyhistä oloista, työläisperheistä ja siirtolaiskortteleista, Beauvoir taas Pariisin älymystöpiireistä Sylvie-hahmonsa kautta. Kaikissa teoksissa yhdistyy kuitenkin hurjan hienolla tavalla se vastakkainasettel konservatiivisten arvojen, naisten aseman ja toisaalta itsenäisyyttä tavoittelevan työnteon välillä ajassa, jossa ainoastaan avioliitto on nähty keinona olla jotain. Olla suhteessa mieheen, mutta sentään (taloudellisesti) turvassa. Beauvoir kirjoittaa siitä erityisesti ystävysten Sylvien ja Andréen välisten ristiriitojen kautta, Gornick & Ditlevsen taas vahvempana henkilökohtaisena pyristelynä pois omasta kasvuympäristöstä. Millaista ylipäätään on ollut olla nainen, työtä tekevä ja itsensä elättävä aikana, jolloin naisella on juuri ja juuri ollut mahdollisuus edes käydä ravintolassa toisen naisen seurassa? Millaista on olla sukupuolensa edustaja, kun muut aikalaistaiteilijat, mies-sellaiset, ovat neutreja, ja normi?

Kolme niin erilaista, mutta silti sävyltään yhteennivoutuvaa kirjaa raottaa aikaa ja maailmaa noin sadan vuoden takaa, paikoista, joihin pääsee lähinnä kirjojen sivuilla. Paljon tästä ollaan toki menty eteenpäin, ja silti näidenkin enemmän tai vähemmän feministiajattelijoiden kamppailu perheen ja uran välillä tuntuu hurjan ajankohtaiselta. Beauvoirin maailmassa omaa puolisoaan ei saanut edes itse valita, mikä aiheuttaa traagisia kohtaloita sekä syviä haavoja 1900-luvun alun nuoriin, konservatiivisissa perheissä kasvaneisiin naisiin uuden alun kynnyksellä. Eikä näennäisen vapaamielinen 1950-luvun Amerikkakaan ihan kauheasti kauempana ole, vaikka niin kovin sitä maailmalla onkin halunnut uskotella, sen Gornick muistuttaa kirjassaan oivallisesti. Kumpikin näistä kirjoista käsittelee myös rakkauskäsityksen ongelmallisuutta, Gornick äitinsä kautta, rakkaudelle uhrautuvan ja leskeydestään elinvoimansa saavan vahvan 1900-luvun alussa syntyneen naisen näkökulmasta, Beauvoir taas ylipäätään romanttisen rakkauden ja konservatiivisen uskonnon ristiriitojen keskeltä.

Äitejä ja tyttäriä, kahden naisen välisiä ystävyyksiä, mahdollisia kihlattuja ja taiteilijuuteen kasvamista. Sitä kaikkea nämä kolme upeaa teosta ovat omilla tavoillaan, omilla painoituksillaan, ja ne jättävät suuren jäljen omasta ajastaan. Kiinnyn itse erityisesti Ditlevsenin kerrontaan, mutta eivät kaksi muutakaan siitä kauas jää. Päin vastoin, jokaisella teoksella on omat vahvuutensa, ulottuvuutensa ja taikansa, ja yhdessä ne muodostavat hyvin vahvan historiallisen kuvauksen omien aikojensa yhteiskunnallisista, ja silti niin henkilökohtaisista kiemuroista. Nämä kolme hienoa kirjailijaa kertovat niistä itsestäänselvyyksistä, mistä normina pidetyn sukupuolen ei ole tarvinnut erikseen taistella. Niistä kulmista, jotka on leimattu liian henkilökohtaiseksi, jotta ne kiinnostaisivat suurta yleisöä, tai niistä, joita on aiemmin pidetty vain hömppänä. Beauvoir kuvaa uskomattoman kauniilla tavalla kahden naisen välistä ystävyyttä, ihastumista ja rakkautta – tavoilla, jotka on normaalisti varattu vain romanttisen rakkauden kuvaamiseen. Gornick kirjoittaa viiltävän hienosti äiti-suhteesta, joka ei täytä pyhää odotusta Madonna-äidin kuvasta. Ja Ditlevsen avaa pohjoismaista köyhälistöä, työläistaustaa ja sen normatiivisia askelkuvioita, jotka tahtovat jatkuvasti tulla taiteilijuuden tielle.

Ja se jos mikä tuntuu tämän päivän lukijana erityisen tärkeältä: tiedostaa sekä oma että muiden historia, nähdä mistä ja millaisten taisteluiden kautta tähän päivään on tultu. Asiat etenevät, aaltoilevat, ottavat takapakkia ja palaavat taas kehityksen tielle, mutta mikään tästä ei ole automaattista, valmiiksi annettua. Uudistukset, tasa-arvo, naisten oikeudet, ne ovat kaikki vaatineeet vaikka minkälaisia henkilökohtaisia uhrauksia, erilaisia aina ajasta riippuen, ja silti poliittisessa mielessä hyvin samanlaisia, jos sattuu olemaan henkilö, joka kulkee oman aikansa normistoa vastaan. Normit eivät vain muutu, niitä muutetaan. Ja ilman tämän muutosaallon historian tuntemusta myös moni nykyajatus, mantra ja normi kolisee tyhjyyttään. Olemme pitkässä, ajallisesti yhtenäisessä jatkumossa, ja vaikka kehitys on ollut toki sadassa vuodessa huimaa, on silti välillä varsin turhauttavaa, että naiset 1920-luvun Pariisissa, 1930-luvun Kööpenhaminassa sekä 1950-luvun New Yorkissa taistelevat samasta tilasta, omasta huoneesta, omasta oikeudesta tulla nähdyiksi itsenäisinä itseinään kuin me vielä osin taistelemme 2020-luvulla.

NOIN 472 KIRJAA MYÖHEMMIN – KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN // UUSINTAKIERROS

KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN

589s.

Otava 2009

Alkuteos: Där vi en gång gått

Suomennos: Katriina Savolainen

Luin Westön Missä kuljimme kerran Finlandia-palkinnonkin pokanneen romaanin ensimmäisen kerran vuonna 2009, 11 vuotta sitten. Olin silloin nuori, aivan keskenkasvuinen, vaikka mielestäni niin kovin aikuinen ja tietävä, kuten 22-vuotiaana niin kovin moni harhaisesti kuvittelee olevansa. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut historiasta, en siitä mitä oli tapahtunut, en poliittisista käänteistä tai siitä kuka lahtasi kenetkin. Mutta kirjoista olin alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen innostua, ne toki ovat kuuluneet elämääni aina, mutta lukion pakkolukemisen jälkeen parikymppisyyden tienoilla omavalintaiset kirjat veivät pitkästä aikaa voiton. Ja Westö, häneen rakastuin jo 2007 kun vietin au pair -vuotta Oslossa, suomalaisessa perheessä, lukemattomien kirjojen keskellä, Leijoja Helsingin yllä lukien. Missä kuljimme kerran tuli omaan lukemistoon siitä muutaman vuoden päästä, ja voi että miten se hurmasi. Se vei jalat alta, sai rakastumaan aivan täysin, ymmärtämään maailmaa jollain hurjan hienolla tavalla niin syvällisesti. Sen muistan. Elävästi. Ja kuten blogini nimestä lie päätellä voi, on se tunne tuosta nimenomaisesta kirjasta kantanut tänne saakka. Aina koronakevääseen 2020, kun mieli kaipasi tutun ja turvallisen pariin, ja palasin tähän elämäni kirjana pitämääni romaaniin, sisällissotaan ja 1900–1930-lukujen Helsinkiin. Jopa hieman tietämättänikin.

Tuntuu nimittäin hassulta, mutta en ollut edes muistanut, mistä tämä kirja kertoo. Muistin hetkiä, välähdyksiä, automobiililla tehdyn ajomatkan Pasilan metsiin, Kaisaniemen puistossa ulkonaliikkumiskiellon aikana valkoisen pojan törmänneen punakaartilaisiin. Mutta en muistanut jazzia (muistelin, että se oli joku muu Westön kirja), en henkilöhahmoja. Ja jos totta puhutaan: en edes muistanut, että tämä kertoi sisällissodasta. Muistelin jostain syystä, että tämä oli vanhempi, ajoilta ennen sitä, ei oikeastaan siitä alkava ja vuoteen 1938 asti kurottuva. Mutta sitä se ei tosiaan ollut – se oli noin 30 vuoden läpileikkaus Helsingin historiaan, niin punaisiin työläiskortteleihin kuin ruotsinkielisen eliitin arkeenkin. Westölle tuttuun tapaan kirja oli täpösen täynnä hahmoja, henkilöitä, risteäviä ja risteämättömiä. Kohtaloita, kurjia ja vähemmän kurjia, mutta hyvin harvoin millään tappaa onnellisia.

Missä kuljimme kerran on laaja romaani, jonka Finlandia-voittoa en lainkaan ihmettele: se on juuri sitä hurjan tyypillistä Suurta Suomalaista Kirjallisuutta, jossa sota tulee, mutta pienen ihmisen kohtalo voittaa (tai on voittamatta). Se on Tuntematonta sotilasta kansalle 2000-luvun alun versiona, se on historiallista fiktiota sitä hurjasti rakastavalle peruslukijalle. Se on hieman enemmän kuin lukuromaani, mutta kevyempi kuin painava: se on perusvarma ja siksi niin laajasti lie myös rakastettu. 

Westö on hurjan taitava kuvaamaan kaupunkia, Helsingin kasvamista ja katuja. Siitä kiitän häntä edelleen. Mutta se, mikä tällä toisella kertaa tökki, ja pahastikin, oli hurja pinnallisuus. Hahmoja, tapahtumia ja vuosia oli vajaassa 600 sivussa niin valtavasti, ettei mihinkään syvennytty kunnolla, vaan aika ja kerronta viiletti ohi niin sisällissodan kuin yksittäisten hahmojen traumojenkin. Ihmisiä kuoli, kulki kaduilla, meni naimisiin, erosi, juopui, tanssi ilosta, mutta juuri mihinkään ei pysähdytty, mitään ei tarkennettu, ja se oli pidemmän päälle häiritsevää. Yrityksiä ehkä oli – oli koetusta saada kiinni siitä, miten eri tavoin samalla puolella taistelleet valkoisetkin sisällissodan kokivat – mutta kun itse hahmot olivat yhtä kiireellä ohi juoksevia kuin itse perustarinakin, ei mistään ehtinyt saada otetta, kun näkökulma, ote tai tarina jo vaihtui. Ja se on harmi. Sillä niin Suuri Tarina kuin tämä onkin, rauhoittumalla tästä olisi saanut Suuremman. Lähemmäs tarkentamalla taitavamman. Aidosti niihin mieliin kurkottavan, sen sijaan että oltaisiin tarjottu nyt vähän kaikkea, jokaiselle pieni ripaus jotakin.

Ja se tuntuu hassulta. Muisti on hassu. Se nimittäin sai tämän kirjan mielessäni aivan erilaiseksi, ja suurin osa tästä toisesta lukukerrasta menikin lähinnä omien kokemusten tarkkailuun itse tarinan tarkkailun sijaan. Muisti tallettaa valtavan määrän tunnelmia ja hetkiä, mutta se kiinnittää niihin niin paljon ylimääräistä ja toisaalta taas haalistaa olennaisia asioita, ettei muisto oikeastaan koskaan edes voi olla kovin totta. Harvoin toki muistoihinsa ihan tällä tapaa pääsee palaamaan, mutta vanhoja lempikirjoja uusintalukiessaan sen huomaa. Huomaa, miten oma elämäntilanne, omat haaveet, asenteet ja ylipäätään kyky hahmottaa maailmaa, vaikuttaa jopa tapaan tulkita asioita ympärillä. Muodostaa niistä totuuksia, muistoja, joiden luulee olevan totta. Ja vaikka toki aivan samasta nyt ei kokemusten kanssa ole kyse, kuin tällaisessa lukukokemuksessa, on omia ajatuksia ja itselleen tärkeinä pitämiä asioita oikeastaan vain hauska peilata uudestaan 11 vuoden jälkeen. Noin 472 välissä luetun kirjan tuottamalla perspektiivillä. 

Kuten vuosikymmenen vanhojen pariin palaamisen kanssa usein muutenkin, ei tässäkään nyt varsinaisesti ihan niin hyvin käynyt kuin etukäteen olisi saattanut ajatella. Vaikka kyseinen kirja nyt mikään entinen heila ei tietenkään olekaan, on asioita, joiden pariin kannattaa palata, ja on asioita, joiden nostalgia-arvo säilyy parhaiten, kun niiden antaa olla juuri niitä, mitä ne ovat olleetkin. Nuoruuden rakkauksia. Mutta onneksi tämän lukukokemuksen ja omien ajatusteni väliin ehtii kuitenkin taas tulla pian kirja jos toinenkin. Uskon vakaasti nostalgian vielä palaavan, tämänkin kirjan kohdalla.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET

124s.

Otava 1993 // alkuteos 1913

Tunteistaan on nainen tunnettu. Herkkänä ja heikkona sukupuolena hänen tunnepuoltaan on varjeltu vuosisatoja, häntä on estetty osallistumaan koulutukseen ja hänet on suojeltu kodin pieneen turvapiiriin, jotta herkkä mieli ei järky. Ei nainen kestä julkista työtä, eikä hän ailahtelevaisuutensa vuoksi siihen olisi kykeneväkään. Vahvaa naista ei olekaan, on vain tunteiden viemiä hupakoita. Naiselle sopii koti ja hoiva, lapset ja tiskaaminen. Tyttäriinsä hän tunteellisuutensa saa siirtää, mutta ei poikiin, sillä eihän todelliset miehet itke tai naisten perään ruikuta. Nämä herkät naisotukset vaativat suojelua, niin maailmalta kuin itseltäänkin. Mitä muutakaan odottaa voi, kun on tunteet.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen – Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, – sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet –"

Paljon ollaan ehkä tuosta epätasa-arvoisimmasta ajasta tultu eteenpäin, ainakin täällä valkoisessa länsimaihin kuuluvassa yhteiskunnassamme. Tunteiden merkitys sen sijaan ei vieläkään ole muuttunut ihan tarpeeksi, sillä edelleen ne tunnutaan mieltävän (miehisen) järjen (naiselliseksi) vastakohdaksi, joiden tukahduttaminen on toivottavaa älyn tieltä. Tunteella ei voida tehdä päätöksiä, sanotaan, mutta samalla tunnutaan unohtavan, että tiettyyn tunteeseenhan se järkiperustainen päätöskin aina lopulta pohjaa. Miestunteet, päättäväisyys, suoraviivainen loogisuus ja terve itsetunto ovat jotain, joilla maailmaa saa rakentaa, naistunteet, kuten vihaisuus epätasa-arvoisuuden edessä tai näkyvä epävarmuus maailmassa, joka ei arvosta tietynlaisia piirteitä, taas viestivät vain heikkoudesta. Se on varsin ristiriitaista, etenkin kun yhteiskunta tuntuu täysin kritiikittä vuosikymmeniä hyväksyneen vihaiset tai himonsa perässä kulkevat miehet, pojathan ovat vain poikia. 

Tunteisiin pureutuu myös Maria Jotuni yli sadan vuoden takaisessa novellikokoelmassaan Kun on tunteet. Sen  sijaan, että nämä nimenomaiset lyhyet tarinat kertoisivat tunteellisista naishenkilöistä, kuvaa Jotuni jopa satiirisen tarkasti mitä hänen naishahmojensa tunteille 1900-luvun alun yhteiskunnassa käy: sen sijaan, että työläisnainen saisi todella juosta tunne-elämänsä ja hupsutustensa perässä, vaatii yhteiskunta itseasiassa juurikin heitä tukahduttamaan omat halunsa, mukautumaan, jotta he saisivat katon päänsä päälle ja perheen kautta edes jonkinlaisen aseman ja turvan maailmassa. Jotunin tarinat etenevät hienoina ja arkisina dialogeina naiselta toiselle, ja oman ajankuvansa lisäksi ne kertovat naisen yhteiskunnallisesta asemasta vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Jotuni on ollu jo omana aikanaan tunnettu naisasian edustaja, feministi ja  totunnaisten (nais-)kirjallisuuskaavojen rikkoja. Hän ei ole suostunut kuvaamaan maailmaansa romanttisten lasien läpi, vaan näistä tarinoista todella paistaa realistisuus ja  työläisperheiden asema. Miten selvitä, jos onnenonkija-isä juo tasaisesti perheet vähäisetkin tulot, kenelle soittaa kun säätyläisemmän henkilön kanssa saatu yhteinen avioton lapsi on aika jättää jälkeensä muuttaessa itse maailmalle. Tarkka ja totuuden varsin epämiellyttävässäkin valossa näyttävä kirjallisuus kertoo kuitenkin tuhat kertaa enemmän kuin ajalleen tavallinen symbolismi, ja se tekeekin Jotunista yhden maamme historian merkittävimmistä kirjailijoista.

Jotunin novelleissa miehet kuvataan hyvinkin terävästi halujensa, tunteidensa ja tietynlaisen tiedostamatta pidetyn etuoikeutensa kautta, ja tämä kuva peilaa niin aikalaishenkeä kuin nykyhetkeäkin oivallisessa valossa. Loukkaantuvat, kiihkeät ja tunteidensa perässä kulkevat hahmot peilaavat tunteiden epätasaisuutta ja poliittisuutta jopa hämmästyttävän tarkasti, ja Jotuni kuvaa asioita, jotka pysyvät tietyllä tapaa muuttumattomina vielä sadan vuoden päästäkin. Ehkä meidän naisten ei enää tarvitse samalla tavalla miehen kautta turvata asemaamme, mutta vapaat tunteet ja halujen perässä kulkeminen on edelleen jollain tapaa meiltä kiellettyä. Sankarina toimiva ja itseään toteuttava binäärinen mies kun loppujen lopuksi on niin näissä tarinoissa kuin nykyisessä mediarepresentaatiossa sekä tunteiden todellinen hallitsija että niiden kieltäjä. Sallittua on tuntea vain miehisesti, myös miesten. Mutta miten tunteet todella voivat olla vain yhden näennäisen sukupuolen hallussa? Onko muilla edes mahdollisuutta ottaa oikeus omiinsa takaisin ilman, että niistä syntyy vain Putous-huumorin tyylistä vähättelevää hupsutusta, jossa miul on oikeus omiin tunteisiini?

Kun on tunteet oli ensimmäinen tuttavuuteni Maria Jotunin tuotantoon, mutta henkilöhahmona hän on minulle tutumpi sukupuolen tutkimuksen kurssien kautta. Tämä kyseinen novellikokoelma on kuitenkin kotimaisessa realistisuudessaan yksi hienoimpia klassikkoteoksia, joita aikoihin olen lukenut, ja se on paljon, sillä jo pelkästään puoleen vuoteen klassikoita on mahtunut lähes kymmenen. Jotunin ajankuva, naiskuva ja vahvat dialogit vetävät puoleensa vielä tänäkin päivänä, ja kaikkein tarkkanäköisin sanoma kulkenee rivien välissä sanomattomana. Kun puhutaan suurista suomalaisista kirjailijoista, tulisi aina muistaa myös Jotuni. Tämä kirja todella on klassikko vailla vertaansa. Ja sillä on edelleen merkittävä paikka siinä keskustelussa, kenellä tässä yhteiskunnassa todella on oikeus tunteisiinsa ja kenellä taas ei. 

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

315s.

Fabriikki Kustannus 2015

Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)

Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie