EVE KOSOFSKY SEDGWICK : PARANOIDI LUKUTAPA JA REPARATIIVINEN LUKUTAPA
50s.
Tutkijaliitto 2026
Alkuteos: Paranoid reading and reparative reading, or, you're so paranoid, you probably think this essay is about you, teoksessa Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performative 2003
Suomennos Anna Tuomikoski
Pontus Purokuru pohti alkuvuoden uutiskirjeessään hienostuneiden valtateorioiden loppua ajassa, jossa valta ei enää piiloudu yhtään minnekään, valtaa ei enää tarvitse paljastaa, sillä se tuodaan silmiemme eteen groteskina valehteluna, omaneduntavoitteluna, häpeärangaistuksina, sotina ja köyhien jatkuvana kyykyttämisenä. Purokuru yhdisti pohdintansa ICE-agentteihin ja Venezuelan presidentin kaappaamiseen, minä ehkäpä kouluun, koulupuheeseen sekä siihen suoraan rankaisuvaltaan ja segregaatioon jota jatkuvasti populistisemmaksi ja ahneemmaksi käyvä laitaoikeisto kasvaville lapsille vaatii.
Samat vallan logiikat, jotka näkyvät Purokurun esimerkeissä valtion väkivaltakoneistoissa ja geopoliittisissa kaappauksissa, toistuvat pienemmässä mittakaavassa myös instituutioissa kuten koulussa, jossa valta näyttäytyy arkisempina mutta yhtä lailla kurin ja kontrollin muotoina. Olen tutkinut koulun valtaa jo tovin: kaikkein groteskeimpia muotoja itse koulun arjessa näyttää löytyvän onneksi melko vähän, piiloisia ja rakenteellisia sitäkin enemmän. Siksi juuri suomeksi ilmestynyt, alunperin vuonna 2003 julkaistu kriittisen tutkimuksen kulttiessee, jo edesmenneen queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa yhdistyykin luontevimmin omaan työhöni (olenhan niin paranoidi, että luulen koko esseen puhuvan vain minusta). Sedgwick esittää, että tällainen piiloisten vallan muotojen etsiminen on osa paranoidia eli vainoharhaista tutkimusperinnettä – hän esittää jopa, että "maailmassa, jossa ei ollenkaan tarvitse olla vainoharhainen löytääkseen todisteita systeemisestä sorrosta, teoretisointi mistä hyvänsä paitsi paranoidista kriittisestä positiosta on alkanut vaikuttaa naiivilta, hurskastelevalta ja selkärangattomalta". Samaan aikaan kriittinen kasvatustiede on kuitenkin edelleen alansa sisällä marginaalissa: muun muassa Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Maija Lanas on viime vuosina tuonut tutkimuksellaan vahvasti esiin opettajakoulutuksen normatiivisuutta, Maria Petäjäniemen kanssa myös koulun lapsivihamielisyyttäkin, eikä näitä aiheita silti ole kuitenkaan sen suuremmin onnistuttu integroimaan vaikkapa osaksi opettajakoulutusta saati opettajien omaa itsekriittistä, ammatillista toimintaa vaikkapa ammattiyhdistysten alle. Vallalla on etenkin mediassa ja yleisen puheen tapaan käsitys aina Oikein ja Moraalisesti toimivasta opettajasta. Tällöin hänen yhteiskunnallinen vallankäyttö ja vastuu piiloutuu rakenteisiin, käytänteisiin ja toisaalta myös oppilaiden yksilöpsykologisointiin. Tähän palaa myös Purokuru, joka muistuttaa Substackissa, että vaikka "brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu, [m]eitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen."
Ja olenpa pohtinut näitä niin sanottuja hienostuneempia vallankäytön tapoja itsekin sekä gradussani että siitä tehdyssä artikkelissakin: opettajien puheesta on kriittisen vainoharhan nimissä täysin helposti tunnistettavissa erilaisia vallankäyttötapoja aina normaalistavasta vallasta hierarkkiseen kurivaltaan, hallintavallasta pedagogiseen asiantuntijavaltaan sekä vielä sieltä foucault'laiseen pastoraaliseen paimenvaltaan. Kuten Sedgwickin sen sanoo, tällaista ei tosiaan ole vaikea löytää koulumaailmasta, joka nojaa vahvaan keskiluokkaisuuteen, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja toisaalta sisäiseen inkluusiovastaisuuteen, jossa yksilöitä muokataan mieluummin kuin niitä käytänteitä, joihin yksilöt koulun sisällä reagoivat. Ongelma on kuitenkin siinä, että paranoidi tutkija ajattelee, että pelkkä tällaisten epäkohtien paljastaminen riittää, että pelkästään niiden framille nostaminen saa koko alan toimimaan toisin.
Paranoidi tutkija, poliitikko tai someaktivisti yhdistää tässä herkästi voimansa nostaessaan jatkuvasti esiin koulun esteellistä asenneympäristöä, oikeiston ilmiselvää fasistista toimintaa tai yksittäisen poliitikon esteellistä vaalitapahtumaa. Hän saa aikaan kenties pienen kohun ja elää täydellisesti siinä uskossa, että pelkästään tällaisen tiedon julkituominen riittäisi sen poistamiseen. Eve Kosofsky Sedgwickin essee osoittaa kuitenkin toista. Paranoidi lukija kuvittelee nimittäin kaiken koskevan aina vain häntä, hänen edustamaansa ryhmää, mikä näyttää vain voimistuneen 2010-luvulla yleistyneen identiteettipoliittisen lukutavan seurauksena. Tällä tarkoitan sitä, että identiteettipoliittinen lukutapa on tehnyt monista keskusteluista sellaisia, joissa mikä tahansa huomio tulkitaan välittömästi hyökkäykseksi puhujan identiteettiä vastaan. Tätä näkee esimerkiksi manosfäärissä, jossa pieninkin feministinen huomio rakenteellisesta epätasa-arvosta luetaan automaattisesti miesvihaiseksi hyökkäykseksi – ei väitteeksi maailmasta, vaan väitteeksi juuri heistä. Sama logiikka toistuu laajemmin: kritiikki muuttuu identiteetin uhaksi, ja jokainen keskustelu alkaa kiertyä sen ympärille, kuka kokee itsensä loukatuksi. Pelkässä kritiikissä kiinni oleva tutkija näkee pelkkää kritisoitavaa, kun se katsoo koulua ja sen käytänteitä, jolloin kaikki opettajan toiminta näyttäytyy vääristyneenä ja lasta uhkaavana valtana. Poliitikko kääntää korkeimman oikeuden kansanryhmää vastaan kiihottamisesta antaman tuomion loukkauksena omalle sananvapaudelleen. Vasemmistopoliitikko keskittyy näyttämään jokaisen kohdan, missä fasistinen puolue toimii fasistisesti. Miesasiamies saa minkä tahansa feministisen toimen näyttämään sorrolta itseään kohtaan. Kun sortoa näkee kaikkialla, sortoa on kaikkialla, ja paranoidi kehä alkaa ruokkia itse itseään.
Sedgwick argumentoi Silvan Tomkinsia lainaten, että tällainen vainoharhainen syöksykierre perustuu niin sanotusti tavoitteeseen kokea mahdollisimman vähän negatiivisia tunteita. Kaiken pitäisi olla juuri minulle turvallista, pehmeää ja nimenomaan ei-epämukavaa, ei-mieltä pahoittavaa, jotta maailmassa voisi elää. Pikavoitot syntyvät paranoian päässä paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä. Kierre on tehokas, sillä yksi kuten jo todettu, tällaisessa groteskin vallan ja yltiöyksilökeskeisen yhteiskunnan ajassa väärinkäytöstä ja virheitä on äärettömän helppo löytää. Niin instituutioiden luutuneista rakenteista, poliittisista vastustajista kuin samanmielisistäkin, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Virheet ja vallan vinoumat oikein odottavat poimimistaan, ja sosiaalinen pääoma sekä seuraajat valuvat niille, jotka jaksavat väsymättömimmin kaivaa päivittäisiä todistuksia kaikesta Väärästä ja Pahasta.
Voin kertoa hyvin helposti itsekin, mikä kaikki koulussa on vialla. Voin kertoa, että kyllä, vielä 2020-luvullakin opettajat todella kiusaavat oppilaita, jopa systemaattisesti. Voin kertoa, että saksalaistutkimuksen mukaan opettajat myös jakavat rangaistuksia oman suosiojärjestyksensä perusteella: kouluun kiinnittyneet oppilaat saavat täysin samat rikkeet suoraan anteeksi, joista kouluvaikeuksista kärsivää rankaistaan jok'ikinen kerta. Opettajat epäilevät myös ADHD:ta todennäköisemmin "mukavilla", kouluun suuntautuneilla oppilailla samalla kun täysin samat piirteet tulkitaan tuen tarpeisilla oppilailla laiskuudeksi, saamattomuudeksi tai huonoksi kotikasvatukseksi. Tämä taas luo aivan oman paranoidin kierteensä kun opettaja lukee kriittisen postaukseni ajatellen sen kertovan juuri hänestä. Ja siitä jos mistä tulee tarve yrittää löytää jotain kritisoitavaa tutkimuksesta tai tutkijasta itsestään – yhtäkkiä kriittinen puhe pyöriikin siis tutkimusmetodeiden tai tutkijan oletettujen traumojen ympärillä sen sijaan, että katsoisimme todella mitä tutkimus yrittää kertoa. Mitä se koettaa paljastaa.
Lääkkeeksi pelkälle paranoille Sedgwick ehdottaa Melanie Kleinilta lainaamansa reparatiivista, eli hoivaavaa ja korjaavaa lukutapaa sekä depressiivistä asemointia, joka kyllä tiedostaa vallankäytön vinoumat, rakenteet ja syy-seuraussuhteet, mutta joka pelkän paljastamisen sijaan pyrkiikiin uudelleentulkitsemaan löytämiään rakenteita etsien sieltä myös mahdollisuuksia korjaamiseen ja hoivaan. Tomkinsia lainaten tällainen asemoituminen sekä groteskin että piiloisemman vallan alla ei perustukaan mielipahan välttelyyn vaan ennen kaikkea mielihyvän maksimointiin. Parempien, korjaavampien, hoivaavien ja toisaalta myös välittämistä ja normien laajentamista tavoittelevan toiminnan korostamiseen toimimattomien osoittelun sijaan. Somekeskustelussa tämä voisi tarkoittaa vaikkapa hyväntahtoista luentaa, jossa mahdollisimman moni pääsee mukaan yhteisölliseen ja huoltapitävään toimintaan ajoittaisista sanavalintavirheistään huolimatta. Tai politiikassa aidosti parempien vaihtoehtojen tarjoamiseen pelkän kurjistamispolitiikan lukujen esiinnostamisen tai fasismin fasismiksi selittämisen sijaan. Tai sitten vaikkapa koulututkimuksessa tutkimuksellisesti toimivaksi todettujen, hoivaavien ja hyvinvointia lisäävien toimenpiteiden esiinnostamista juuri siitä samasta aineistosta, josta tähän asti on löytänyt lähinnä paljastettavia epäkohtia.
Kuten Sedgwickin toteaa, monesti tällaiset korjaavat ja hoivaavat sanastot kuulostavat naiiveilta ja jopa hömpsähtäneiltä maailmassa, jota hallitsee kilpailu, kovuus ja groteskiin mittasuhteisiinkin ulottuva valta. Mutta samalla, kuten itsekin olen esimerkiksi eräässä podcast-jaksossa bell hooksia lainaten sanonut, rakkaus muuttaa kaiken. Yhteisöt ja mukaanottaminen on kuitenkin tutkitustikin toimivampi hyvinvointia ja aktivistismin avulla vaihtoehtoja lisäävä keino kuin ainainen kriittisyys ja toisten virheiden mittaaminen. Politiikassa reaktiivisuuden sijaan proaktiivinen uudelleen tekeminen ja rohkeat avaukset nostavat aidot toisintoimimisen mahdollisuudet vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa New Yorkin pormestariksi noussut vasemmistopoliitikko Zohran Mamdani on osoittanut. Ja koulussa avoin valta, hooks'ilainen pedagoginen rakkaus sekä toisaalta myös foucault'lainen pastoraalinen paimenvalta tarjoavat mahdollisuuden nähdä ja kokeilla toisin – normeja suurentaen eikä vain ainoastaan niiden kapeutta tiedostaen. Eli käytännössä: reparatiivinen lukutapa voisi koulussa tarkoittaa vaikkapa sitä, että opettaja pysähtyy kysymään, mitä oppilas yrittää viestiä käytöksellään rikkeen sijaan, että kurinpidon sijaan etsitään yhdessä vaihtoehtoisia toimintatapoja, että oppilaan vahvuudet tehdään näkyviksi yhtä systemaattisesti kuin hänen haasteensa, ja että luokassa rakennetaan tiloja, joissa oppilas voi kokea olevansa enemmän kuin ongelmansa tai käyttäytymisensä.
Ja parastahan tässä on, että toisin näkeminen ja tekeminen eivät sinänsä vaadi resursseja, euroja tai lisäaikuisia kouluun. Mutta kovaa työtä, itsereflektiota ja tietoista ajatuksen kääntämistä se vaatii, ja siihen on yksittäinen opettaja yksin luokkahuoneessaan harvoin kovin valmis. Mutta alku se on pienikin alku, kuulla ja ottaa vastaan toisin tekemisen tapoja. Tärkeintä on kuitenkin luopua omasta paranoiastaan, sillä muuten luulet sinäkin siellä juuri nyt minun kirjoittaneen sinusta. Ja sinun virheistäsi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti