ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI

ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

133s. 

Tammi 2007

Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)
Suomennos: Tauno Tainio

Täysin normaaleja syitä, miksi en ole koskaan aiemmin saanut tartuttua näihin amerikkalaisiin klassikkoteoksiin: pelkään, etten saa niistä mitään irti. Pelkään, että en ymmärrä niitä. Pelkään, että ne ovat tylsiä ja yliarvostettuja. Pelkään, että ne ovat jotain ylikirjallisuutta, eikä pääni riitä niille. Pelkään, että en saa edes 133-sivuista teosta loppuun, koska teksti on niin jäyhää tai vaikeaa. Pelkään, etten saa edes aloitettua. Pelkään, että kaikki muut ovat pitäneet, mutta minä en. Pelkään siis, että olen niille täysin normaalisti ja yksinkertaisesti ihan vain liian vajaaälyinen, ja joudun tunnustamaan sen kaikille tällaisen kirjan luettuani. Perushyvä lukijaitsetunto, selkeästi.

"Se on iso kala ja minun on saatava se uskomaan itseeni, hän tuumi. En saa missään tapauksessa antaa sen oppia tuntemaan voimaansa enkä myöskään, mitä se voisi saada aikaan, jos lähtisi ryntäämään. Jos olisin sen tilalla, pinnistäisin nyt kaiken voimani ja painuisin eteenpäin, kunnes jokin pettäisi. Mutta Jumalan kiitos kalat eivät ole yhtä älykkäitä kuin me, jotka niitä tapamme. Vaikka ylväämpiä ja väkevämpiä ne kyllä ovat."

Vanhus ja meri on siis tosiaan ensimmäinen Hemingway, johon olen koskaan saanut tartuttua. Vaikka ns. viihdekirjallisuudesta en koskaan oikein olekaan osannut välittää, olen silti kokenut lukevani ehkä eniten sellaista kevyttä keskiraskasta kirjallisuutta. En vaikeimpia, en haastavampia, mutta silti älyllistä ja jouhevaa. En ole opiskellut koskaan kirjallisuutta, ja tämä on ollut minulle aina puhdas harrastus, mutta lähivuosina olen pikkuhiljaa uskaltanut myös vähän raskaampana pitämäni kirjallisuuden pariin, ihan jo oman kiinnostuksen puitteissa. Suomalaisista aloitin Waltarista, ulkomaisista klassikoista nyt muka Hemingwaykö on vasta ensimmäinen, johon tartun? 

Ja oi kyllä, minä rakastin tätä kirjaa.

Vaikka tästä onkin ehkä aikojen saatossa kaikki sanottu, sanon silti, että rakastin. Rakastin yksinkertaisuutta, koruttomuutta, hiljaisia lauseita, joiden sisällä on paljon. Rakastin miehen ja kalan, kalastajan ja saaliin, ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta. Rakastin eleettömyyttä, joka on yhtäkkiä ihan hurjan paljon. Ja ennen kaikkea rakastin sitä, että koko 133 sivua, koko pienoisromaanin verran jaksettiin pysyä yhdessä ja samassa. Samassa tapahtumassa, samassa aiheessa, samassa maailmassa. Kun välillä tuntuu, että nykykirjallisuus on ajankuvansa mukaan täynnä kaikkea: hälyä, melua, vaihtuvia hahmoja, teemoja ja näkökulmia niin että yksiin kansiin mahtuu koko levoton pienoismaailma, niin näihin kuusikymmentä vuotta vanhoihin klassikoihin syventyessä sitä yhtäkkiä huomaakin löytäneensä pitkästä aikaa sen rauhan ja levollisuuden, jota välillä ympärilleen kaipaa niin hurjan kipeästi. Sen löytää mereltä, turkooseista vesistä, Kuuban rannikoilta, joihin voi täysin samaistua olleensa itse veneretkellä Karibianmerelle vuosi sitten. Vanhuksen ja meren suhde oli kaunis ja hiljainen ja se tuli minulle täysin oikeaan väliin. Eli on tästä minun päästä sitten kuitenkin johonkin, vaikkei sitä aina ihan itse uskokaan. (Ja toim.huom, tässä kirjassa ei lopulta kyllä edes ollut yhtään mitään vaikeaa, että olisi se sopinut myös vähän pehmeäpäisempään hetkeenkin. Ja hyvä niin.)