TURVALLISEN KAUNISTA - MINNA RYTISALO : ROUVA C.

MINNA RYTISALO : ROUVA C.

367s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Rytisalon esikoinen valloitti paitsi kirjablogit, myös minut muutama vuosi takaperin. Lempi oli uskomattoman kaunis, karu ja kaiken herkkyytensä keskelläkin yllättävä, sanattomaksi jättävä. Upea, yhdellä sanalla sanottuna siis. Siksipä niin kirjablogimaailma kuin allekirjoittanutkin on tuntunut olevan koko alkusyksyn erityisen odottavalla kannalla Rytisalon uusimman teoksen, Rouva C:n suhteen. Se on näkynyt jo nyt paljon blogeissa, ja aivan takuulla kehuvyöry tulee jatkumaan pitkin loppuvuotta, uskaltaisin väittää.

Tällä kertaa Rytisalo kirjoittaa Rouva C:sta, Minna Canthista, historiamme yhdestä suurimmista kirjailijoista, naisesta, joka on ainoa sukupuolensa edustaja, jota Suomessa vielä tänäkään päivänä liputetaan. Ja koska itse kirjailija että kirjailija, joka kirjailijasta kirjoittaa ovat Minnoja molemmat, jatkossa viittaan Minna Rytisaloon vain sukunimellä, etunimeä Minna käyttäessäni puhun kirjan päähahmosta, Minna Canthista. Ihan vain selvyyden vuoksi.

"Uuden edessä määrätietoinenkin voi epäröidä vaikkei se ulospäin näy, ja varmaa esittävä pelätä. Sekunnin puolikkaassa ehtii joskus havaita lukemattoman määrän asioita, penkkirivit, salin etuosan korokkeen ja kateederin, jonkun paksut hiukset ja toisen likaiset saappaat, lyhyen naurunhelähdyksen ja röyhelöisen helman, ruusuisen hajuveden, matalan miesäänen. Havaintojen ruuhkassa huolestuu, että kaikkiko ne jo toisensa tuntevat, miten täältä oman paikkansa löytäisi."

Rouva C. alkaa edellisestä lainauksesta, ajasta, jolloin Minna Canth oli vielä Mina Johansson, kangaskauppiaan tytär Kuopiosta, joka jännittyneenä aloittaa opettajaseminaarinsa järvikaupungissa. Paikalla ovat niin rehtori Cygnaues kuin luonnontieteen lehtori Canth'kin, sekä hurja määrä tulevia kansankynttilöitä. Niitä opettajaoppilaita, joiden tehtävä on kattaa Suomen maa kansakouluilla, sivistää rahvas ja nostaa maamme kurjuudesta yhteisen sivistyneisyyden avulla.

Rytisalon romaani sijoittuu sekä Minnan seminaarivuosiin että myöhempään avioliittoon lehtori Canthin kanssa. Ennen kaikkea romaani on rakkaustarina, hiljalleen kasvava kertomus kumppanuudesta, joka oli vähintäänkin normistoja rikkova vielä 1800-luvulla. Vaikka näkökulmat vaihtelevat tarinan sisällä aina lehtori Canthista Minnan ystävään Floraan, on keskiössä koko ajan Minna. Joko itsensä tai muiden kautta peilattuna, vahvana ja herkkänä omana itsenään. Niin vahvana, että se on ollut usein liikaa niin kanssaihmisille, sen aikaisen yhteiskunnan normistolle kuin osin hänelle itselleenkin. Rytisalo onkin aivan uskomattoman taitava käyttämään näitä näkökulman muutoksia sen ristiriidan peilinä, joka Minnan edistyksellisen ajatusmaailman ja 1800-lukulaisen yhteiskunnan normiston välillä on. Vaikka huomio siirtyy hetkeksi pois Minnasta, se onnistuu kuvaamaan häntä vain entistä kokonaisempana. Ja tätä taitoa Rytisalolta ei voi kuin ihailla. 

Hetkeäkään Minna ei siis tarinassa ole yksin. Eniten hänet kuitenkin kuvataan suhteessaan aviomieheensä Ferdinand Canthiin, ja se tästä rakkausromaanin tekeekin. Minna on olemassa suhteessa aviomieheensä, vaikkakin vallan tasaveroisesta sellaisesta. Aviomiehen rooli on ollut huomattavan suuri, sillä eihän nainen tuohon aikaan voinut vahva olla ilman puolison lupaa, vaikka tiedostamatta annettuakin. Vaikka se nurinkuriselta tuntuukin, on ainakin tämän kertomuksen Minnan vahvuus hurjasti sivistyneen ja edistyksellisen miehen käsissä, armoillakin.

Yksi mielenkiintoisimpia kohtia tässä kirjassa oli se fakta, ettei Rytisalon maalaama Canth käynyt yhteen lainkaan sen itseni rakentaman mielikuvan kanssa. Se tuntui haastavalta lukiessa, se tuntui vääryydeltä oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan. Mutta kun aloin pureskella tarkemmin tätä pääni sisäistä ristiriitaa, tajusin yhden asian: Rytisalon Minna ei kohdannut minun mielikuvaani, koska olin jostain syystä rakentanut päässäni kuvan kovasta, määrätietoisesta feministi-Minnasta, joka ei miesten hyväksyntää tarvitse ja avioliittonsa kautta maailmaa näe. Ja vaikkei se nyt ehkä ihan suoraan Rytisalon ansiota ollutkaan, oli varsin herättävää jäädä itselleen kiinni näin valtavan kapeasta narratiivista, kertomuksesta millainen feministin muka pitäisi olla. Olenhan itsekin feministi, enkä lähelläkään sitä, mitä sellaiselta mielikuvissani vaadin. Siksikö olen itseänikin aina pitänyt vähän huonona feministinä, kun olen ollut epäonnistumisissani vetäytyvä, en tarpeeksi vahva? Kokenut että herkkyys vie muka jollain tapaa voimaa pois, vaikka juuri se ehkä lopulta onkin se yksi suurimpia tekijöitä, jotka itselleni voimaa nimenomaan on aina antanut lisää? Mielenkiintoinen ajatus, ja kaipaa selvästi lisää pohdintaa, joskus, jossain.

Mutta palataan itse kirjaan. Rytisalo kirjoittaa uskomattoman heleästi, herkästi ja aistikylläisesti. Kerronta ei kuitenkaan kaadu kauneuteen, vaan soljuu puromaisesti hiljalleen eteenpäin, kiihtyy virtapaikoissa ja jää pyörimään kivien ympärille elämän suvantokohdissa. Aikasiirtymät, niin loikkivia kuin ne ovatkin, eivät minua päässeet häiritsemään, toivat elämän eteen sellaisena kuin se olisi voinut olla; pieninä välähdyksinä sieltä täältä.

Kauneus ei siis kompastuttanut itse kerrontaa, mutta jotain se tarinalle teki, ja se on ehkäpä jonkinlainen satumaisuus. Siitä tulee jollain hieman omaleimaisella tavalla mieleen lähinnä aikuisille suunnattu hyvänmielentarina, vähän kiillotettu ja kilpenä arjen kamaluudelle toimiva. Valinta tuntuu nurinkuriselta, jos sitä vertaa Canthin omaan realismiin ja sen voimakkuuteen, mutta toisaalta tämä Canth on selvästi Rytisalon oma, ei yleisiin mielikuviin milläänlailla nojautuva. Rytisalo on kirjoittanut Canthistaan tällaisen, ja se hänelle suotakoon. Tarkkana kannattaa lähinnä olla siinä vaiheessa, jos tämän pohjalta meinaa keikahtaa ajattelemaan todellisuudessakin elänyttä Rouva C:ta, puhumaan kirjasta elämäkertana, sillä sitä tämä ei erityisestikään ole. Paikoin yltiökauneus ja huuruisen upea rakkaustarina oli ainakin minulle nimittäin liiankin imelää, ja se vei jollain tapaa uskottavuutta tarinan Minna Canthilta. Jotain rosoa tämä olisi kaivannut, vieläkin enemmän. Kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuutta, uskallusta olla edes hieman samaan suuntaan aatemaailmassaan esikuvaansa edellä. Nämä ratkaisut kun osiltaan olivat vähän liiankin varmoja ja liiankin rakastettavaksi tehtyjä. Ja nimenomaan Minna Canthin kohdalla se on jopa hieman harmillisen turvallista.

Mutta niin. Upeasti ja kokonaisen Minnan esiinluovasti Rytisalo kirjoittaa. Ja kuten ehkä tarkoituskin oli, minäkin tästä pidin. Joskus kauneus ja sopiva kärsimys siellä kaukana tekee ihan hyvää, kunhan sen satumaisuuden tiedostaa. Kauniillekin tarinoille on paikkansa, ja tämä romaani siihen rintamaan ehdottomasti kuuluu.

Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book you can relate to

Fiktiivistä elämäkertaa Canthista muualla kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Kirjan pauloissa

DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ

DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ

413s.

Otava 2015

Alkuteos: The Danish Girl (2000)

Suomentaja: Markku Päkkilä

Meille cissukupuolisille, tällä hetkellä heterosuhteessa eläville Pride-tukijoille tämän viikon yksi kantavimpia teemoja on tehdä tilaa sellaisille äänille, joiden paikan enemmistö on enemmän tai vähemmän vuosikausia vienyt.

Kaikkien meidän suuntaumuksemme, tapamme, tottumuksemme ja tyylimme olla ihmisiä on ainutlaatuisen erilaisia, ja se on rikkaus. Se on jotain, jonka tulisi olla tasavertaisen hyväksyttyä, luonnollisen normaalia, vaikka sanaa normaali monesta syystä erityisesti vieroksunkin. Yleisellä tasolla näin ei monistakaan eri syistä vielä ole, kaikkien ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta ei vielä osata tukea tasaveroisesti. Siksi onkin tärkeää, että äänensä kuuluviin saavat myös he, joita lukumääräisesti on vähemmän, että myös he saavat samat oikeudet kuin niillä, jotka etuoikeutetusti ovat oikeuksiensa kanssa syntyneet.

Siksi oma etuoikeus täytyy tunnistaa.

Siksi täytyy osata erottaa, mikä on etuoikeutetusta asemasta kerrotun ihmisen tarina ja mikä on aidosti tilan antamista toiselle.

Siksi nostan tämän postauksen esiin nyt Pride-viikolla. 

Siksi haluan muistuttaa, että kaikki lgbt-tarinat eivät ole tarinoita, joissa vähemmistön ääni kuuluu. Me enemmistössä olevat kun otamme välillä oikeudeksemme kertoa myös niitä kertomuksia, jotka eivät ole omiamme.

Yksi niistä tarinoista on David Ebershoffin 18 vuotta sitten kirjoittama kertomus tanskalaisesta tytöstä, Lili Elbestä, 1920-luvun Kööpenhaminassa eläneestä taiteilijasta, joka oli yksi sukupuolenkorjausleikkauksien pioneereista.

Lili Elbe, syntymänimeltään Einar Wegener, tutustuu taideakatemian kapeilla käytävillä amerikkalaiseen oppilaaseensa, päämäärätietoiseen Gretaan. Monien vaiheiden kautta tuo herkkä mies päätyy naimisiin Gretansa kanssa, ja pian heidän elämäänsä tulee Gretan kutsumana myös ujona ja arkana kaunottarena myöhemmin tunnettu Lili, tyttö, joka on kasvanut aina Einarin sisällä piilossa. Vaikka Greta onkin se, joka ensimmäisenä Lilin saa astumaan esiin, on Einarilla alkanut matka, jota hän ei voi enää pysäyttää.

Ebershoffin elokuvaksikin muutettu romaani on historiallista fiktiota, mutta se perustuu todellisiin henkilöihin, oikeasti viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä eläneen taiteilijapariskunnan tarinaan. Fiktiivisyys on tietyllä tapaa tarinan pelastus, sillä se väistää esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin autofiktiivisyyden luoman yksityisyyden uhrauksen tunteen, mutta toisaalta se tuo mukanaan roppakaupalla uusia ongelmia. Vaikka se sitä ehkä yrittääkin olla, tämäkään ei ole tarina transsukupuolisesta naisesta. Tämä on cisheteron tulkinta transsukupuolisesta naisesta, ja se tulkinta on hämmentävän heteronormatiivinen.

Jos kirja olisi kirjoitettu (ja käännetty) paremmin, saattaisin olla hieman suopeampi. Mutta tällaisenaan se oikein huutaa toisen tarinan omimista, sitä sellaista, jossa tarinaa kertoo henkilö, jolla ei ole aavistustakaan, miltä tällaisten asioiden käsittely henkilökohtaisesti merkitsee. Tästä on kirjoitettu, koska se on kiinnostava ja rakastettava tarina, vähät siitä onko se oma. Onko se jotain, johon oma kokemuspiiri riittää. Onko se jotain, jota voi keksiä päästään. Kun transsukupuolisuutta kuvataan jälleen kerran ennen kaikkea oman syntymäsukupuolensa omakseen kokevan henkilöhahmon kautta, jättää se vähän eltaantuneen jälkimaun. Kenen tarina tämä nyt taas kerran onkaan?

(Puhumattakaan siitä miten itse transsukupuolisuus kuvataan. Tästä voisi tehdä vaikka epäonnistuneen representaatiobingon: mainittuina kun löytyy transsukupuolisuuden avoin rinnastaminen identiteettihäiriöön, Gretan tahto julistaa Einar kuolleeksi useammassa kuin yhdessä yhteydessä sekä transsukupuolisuuden pelkistäminen biologisiksi poikkeamiksi, jolloin kirjailijalta on käytännössä mennyt trans- ja intersukupuolisuus keskenään täysin sekaisin. Toki täytyy myöntää, etten ole perehtynyt Ebershoffin lähdekirjallisuuteen ja tosielämässä eläneen Lili Elben aikalaisdiagnooseihin ynnä muuhun, mutta jos kirja jättää kuvan, ettei kirjailijakaan oikein ole, en oikein tiedä mitä enää sanoa. Toki kirja on ollut 18 vuotta sitten myös transsukupuolisuutta kuvaavassa kirjallisuudessa kenties aikaansa edellä, ja se siitä hyvästä on useamman palkinnonkin tainnut pokata, mutta tässä ajassa, tällaisenaan se jättää jälkeensä enemmän ongelmallisuutta kuin yhdenvertaisuuden edistämistä.)

Yleisesti ottaen Tanskalainen tyttö ei siis ole kirja, jota suosittelisin eteenpäin. Se on kirjanakin parhaimmillaankin keskitasoinen, mutkat suoriksi vetävä ja aiheistaan huolimatta hämmentävän pinnallinen, teemoistaan ja henkilöistään hyvin kaukana pysyvä, eikä se tee oikeutta kerran oikeasti eläneelle taiteilijapariskunnalle. Sen lisäksi se on moneltakin kannalta varsin ongelmallinen, ja vaikka se sellaisena herättää toki parhaimmillaan hedelmällistä keskustelua vaikkapa lukupiirikirjana, en näe oikein tällaisen tarinan tarkoitusta suuremmassa mittakaavassa. Viihdyttämisen nyt ehkä, mutta jos sitäkään ei ole toteutettu kunnolla, voisi tässä kohden kysyä onko transihmisen keksitty tarina tosiaan jotain, jonka äärellä cissukupuolisen kuuluu ennen kaikkea viihtyä?

Siinä missä Ahavan viimevuotinen teos on ennenkaikkea tarina muutosta puolisossaan kestämättömästä heteronaisesta, on tämä tarina oman puolisonsa muutosta edistävästä heteronaisesta. Ja näin kummatkin ovat omassa viitekehyksessään siis etuoikeutettujen ihmisten tarinoita. Ne voivat olla täydellisen oivallisia kirjoja, enkä esimerkiksi halua vähätellä Ahavan teoksen merkittävyyttä vaikkapa erokirjana. Ehkä joskus vielä tulee aika, jolloin sukupuolen korjaaminen on niin arkipäiväistä ja helppoa, ettei kenenkään puoliso ole joutunut vuosia elämään yhteiskunnan pakon alla väärässä kehossa ja näin ollen ollut painostettu niin sanotusti valehtelemaan itsestään kenellekään, eikä tälläisiä "surukirjoja" enää tarvita. Siihen asti on kuitenkin hyvä muistaa että meillä syntymäsukupuolemme omakseen kokevilla ihmisillä on muitakin tapoja käsitellä näitä tunteitaan kuin tehdä se vähemmistön kokemusten kautta. Meille on omatkin kirjamme siihen tarkoitukseen. Ehkäpä siis joskus tätäkin kirjallisuutta saa myös vielä nauttia kuitenkin muutenkin kuin cis-tulkittuna. Niitä kauniita kirjallisia päiviä odotellessa.

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

190s.

Like 2017

Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman

Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.

"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."

Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.

Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.

Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.

Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.

Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.

Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki  

Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS 

 ♥ ♥ ♥ 

352s.

Tammi 2016

Arvostelukappale

Kirkkaus on yksi viime vuoden tasaisimmin kehuttuja kirjoja, ainakin jos kirjablogisfääreihin on uskomista. Se on tullut vastaan joka paikassa, ollut upea, tajunnanräjäyttävä, hieno ja vuoden paras kirja, ja nappasipa se itseasiassa eilisessä Blogistanian Finlandia-äänestyksessäkin toisen paikan vuoden 2016 kotimaisten kirjojen sarjassa. Itse sain sen käsiini jo lokakuussa, mutta kuten usein niiden kaikkein kehutuimpien kanssa, en osannutkaan tarttua siihen heti. Ensin säästin ihanimpaan mahdolliseen hetkeen, sitten en uskaltanutkaan aloittaa sitä. Suuret odotukset kauneuden suhteen ei koskaan ehkä ole se kaikkein paras asia, ja jostain syystä tuo pieni ennakkoaavistus osui oikeaan, tällä kertaa.

"Hämärä tulee ympärilleni niin kuin se olisi yllätys, jonka en muistanut toistuvan talvipäivä toisensa jälkeen. Se suurentaa lumihiutaleet, irrottaa ne toisistaan, tekee niistä pienen pieniä tähtiä. Odotan puun alla, että totun lumen valoon, ja vasta sitten lähden kotiinpäin"

Kirkkaus on Riitta Jalosen tuorein romaani, fiktiivinen elämäkerta todellisesta henkilöstä, uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka viettää elämänsä parhaat vuoden mielisairaalassa skitsofreenikkona hoidettuna. Framen elämässä on kuitenkin pimeyttäkin suurempi lahja, kyky kirjoittaa. Ja se kyky on se valo, se mustan kankaan läpi kuultava kirkkaus, joka pelastaa. Se pelastaa uppoamasta liian syvälle, sadoilta sähköshokeilta, lobotomialta, muiden sanoilta ja ajatuksilta. Se on pako todellisuudesta, ulkomaailmasta, se on niin suurta sisäistä ääntä ja maailmaa, että kaikki muu on sen rinnalla merkityksetöntä. 

Ihan aiheetta Kirkkautta ei ole blogimaailmassa kehuttu. Se on kaunis, ja tunnistan sen voimakkuuden, jos sen sisällä osaisi elää. Jalosen lauseet tippuvat eteen vaivattomasti, niissä ei ole mitään liikaa, ja silti ne ovat kauniita kuin jokainen erikseen merenpohjassa sileiksi hiottuja. Vaikka konseptina fiktiivinen elämäkerta, etenkin näin sisältäpäin kirjoitettuna on ehkä hieman kyseenalainen, antoi sen tässä anteeksi jo pitkälti siksikin, koska ei kyseistä Janet Framea itse etukäteen lainkaan tuntenut. Erilaisuuden tematiikka on osuva, olen itsekin pysähtynyt lähiaikoina pohtimaan hurjasti sitä Jalosen kuvaamaa harpilla piirrettyä ympyrää, jonka sisälle me vaadimme kaikkia mahtumaan. Sieltä saattaa joku yrittää kurkottaa pois, mutta koska se on automaattisesti väärin, erilaisuus on vääränlaisuutta, kiskotaan se toinen heti takaisin, kiskotaan, vaikka kustannuksena olisikin jauhaa koko ihmiskunta saman lihamyllyn läpi saaden aikaan vain harmaata massaa ilman minkäänlaisia vivahteita. Mikä siinä onkin, että meidän normaalimme on niin järjettömän kapea, me vaadimme ihmisemme, taiteilijamme, lapsemme luokissamme istumaan kuten on toivottu, oppimaan kuten on tahdottu, käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen pitää. Kaikki outo ja erilainen on vinksahtanutta, ja vaikka me miten uuvumme sen yhden ainoan muottimme kanssa heiluessa, emme osaa lopettaa ennen kuin kaikki on yhtä ja samaa, harmaamielistä massaa. Se puhuttelee, niin tässä kirjassa kuin sen kansien ulkopuolellakin.

Ja silti. Silti jotenkin tämä kirja ei ollut jotenkin lainkaan minulle. Minun sydämeni kirja. Sellainen kuin sen ehkä odotin ja toivoin olevan. Tunnistan sen voiman, jota tässä rakastetaan, mutta en saa siitä itse kiinni. Huomaan haikeuden, herkkyyden ja aistivoimaisuuden, mutten tunne sitä. Ymmärrän laadun, mutten saa siitä mitään irti. 

Kauniin kylläiset lauseet, sellaiset juuri kuin tässä kirjassa, tuntuvat hyvin turhauttavilta, jos ne eivät vie mihinkään. Se ei ollut Kirkkaudessa onneksi ongelma, lauseet eivät olleet lauseita vain lauseiden takia, vaan ne veivät tarinaa yhtäaikaa eteen- ja taaksepäin kuin runsaasti rönsyillen sivuillekin, mutta aina niin, että niistä sai kiinni, ne ymmärsi hieman ajatuksenvirtamaisina, mutta silti taitavina rakenteina. Eivätkä ne monien kauniiden sanojen lailla olleet itsetarkoituksellisiakaan, ne tulivat selvästi suoraan sydämestä. Mutta ehkä juuri siinä piileekin se suurin ongelma: minun sydämeni ei lyö Kirkkauden kanssa samaan tahtiin. Sykkeemme eivät kohtaa ja tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, etten saa tartuttua kiinni edes reunasta, otettua irti sitä, mitä tässä on tahdottu tarjoilla. Kirja on toki omalla ainutlaatuisella tavallaan aivan varmasti upea, mutta minulle se aukeni vain keskinkertaisella voimalla. Hieman omivana, irrallisena ja puuduttavanakin, ja vaikka olen enemmän tyytyväinen sen lukemiseen kuin tilanteeseen, jossa en siihen olisi edes tarttunut, ei se minulle ole yksi viime vuoden kirjoista. Se on vain yksi hieman keskiverto muiden joukossa, se sellainen, jonka sydän lyö täysin muille ihmisille.

Helmet-haaste 2017: 02. Kirjablogissa kehuttu kirja