ROSA LIKSOM : EVERSTINNA
190s.
Like 2017
Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman
Lukija Anna Saksman
Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.
"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."
Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.
Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.
Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.
Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.
Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.
Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.
Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki
Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."
Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.
Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.
Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.
Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.
Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.
Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.
Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki
