MINNA RYTISALO : ROUVA C.
367s.
Gummerus 2018
Arvostelukappale
Rytisalon esikoinen valloitti paitsi kirjablogit, myös minut muutama vuosi takaperin. Lempi oli uskomattoman kaunis, karu ja kaiken herkkyytensä keskelläkin yllättävä, sanattomaksi jättävä. Upea, yhdellä sanalla sanottuna siis. Siksipä niin kirjablogimaailma kuin allekirjoittanutkin on tuntunut olevan koko alkusyksyn erityisen odottavalla kannalla Rytisalon uusimman teoksen, Rouva C:n suhteen. Se on näkynyt jo nyt paljon blogeissa, ja aivan takuulla kehuvyöry tulee jatkumaan pitkin loppuvuotta, uskaltaisin väittää.
Tällä kertaa Rytisalo kirjoittaa Rouva C:sta, Minna Canthista, historiamme yhdestä suurimmista kirjailijoista, naisesta, joka on ainoa sukupuolensa edustaja, jota Suomessa vielä tänäkään päivänä liputetaan. Ja koska itse kirjailija että kirjailija, joka kirjailijasta kirjoittaa ovat Minnoja molemmat, jatkossa viittaan Minna Rytisaloon vain sukunimellä, etunimeä Minna käyttäessäni puhun kirjan päähahmosta, Minna Canthista. Ihan vain selvyyden vuoksi.
"Uuden edessä määrätietoinenkin voi epäröidä vaikkei se ulospäin näy, ja varmaa esittävä pelätä. Sekunnin puolikkaassa ehtii joskus havaita lukemattoman määrän asioita, penkkirivit, salin etuosan korokkeen ja kateederin, jonkun paksut hiukset ja toisen likaiset saappaat, lyhyen naurunhelähdyksen ja röyhelöisen helman, ruusuisen hajuveden, matalan miesäänen. Havaintojen ruuhkassa huolestuu, että kaikkiko ne jo toisensa tuntevat, miten täältä oman paikkansa löytäisi."
Rouva C. alkaa edellisestä lainauksesta, ajasta, jolloin Minna Canth oli vielä Mina Johansson, kangaskauppiaan tytär Kuopiosta, joka jännittyneenä aloittaa opettajaseminaarinsa järvikaupungissa. Paikalla ovat niin rehtori Cygnaues kuin luonnontieteen lehtori Canth'kin, sekä hurja määrä tulevia kansankynttilöitä. Niitä opettajaoppilaita, joiden tehtävä on kattaa Suomen maa kansakouluilla, sivistää rahvas ja nostaa maamme kurjuudesta yhteisen sivistyneisyyden avulla.
Rytisalon romaani sijoittuu sekä Minnan seminaarivuosiin että myöhempään avioliittoon lehtori Canthin kanssa. Ennen kaikkea romaani on rakkaustarina, hiljalleen kasvava kertomus kumppanuudesta, joka oli vähintäänkin normistoja rikkova vielä 1800-luvulla. Vaikka näkökulmat vaihtelevat tarinan sisällä aina lehtori Canthista Minnan ystävään Floraan, on keskiössä koko ajan Minna. Joko itsensä tai muiden kautta peilattuna, vahvana ja herkkänä omana itsenään. Niin vahvana, että se on ollut usein liikaa niin kanssaihmisille, sen aikaisen yhteiskunnan normistolle kuin osin hänelle itselleenkin. Rytisalo onkin aivan uskomattoman taitava käyttämään näitä näkökulman muutoksia sen ristiriidan peilinä, joka Minnan edistyksellisen ajatusmaailman ja 1800-lukulaisen yhteiskunnan normiston välillä on. Vaikka huomio siirtyy hetkeksi pois Minnasta, se onnistuu kuvaamaan häntä vain entistä kokonaisempana. Ja tätä taitoa Rytisalolta ei voi kuin ihailla.
Hetkeäkään Minna ei siis tarinassa ole yksin. Eniten hänet kuitenkin kuvataan suhteessaan aviomieheensä Ferdinand Canthiin, ja se tästä rakkausromaanin tekeekin. Minna on olemassa suhteessa aviomieheensä, vaikkakin vallan tasaveroisesta sellaisesta. Aviomiehen rooli on ollut huomattavan suuri, sillä eihän nainen tuohon aikaan voinut vahva olla ilman puolison lupaa, vaikka tiedostamatta annettuakin. Vaikka se nurinkuriselta tuntuukin, on ainakin tämän kertomuksen Minnan vahvuus hurjasti sivistyneen ja edistyksellisen miehen käsissä, armoillakin.
Yksi mielenkiintoisimpia kohtia tässä kirjassa oli se fakta, ettei Rytisalon maalaama Canth käynyt yhteen lainkaan sen itseni rakentaman mielikuvan kanssa. Se tuntui haastavalta lukiessa, se tuntui vääryydeltä oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan. Mutta kun aloin pureskella tarkemmin tätä pääni sisäistä ristiriitaa, tajusin yhden asian: Rytisalon Minna ei kohdannut minun mielikuvaani, koska olin jostain syystä rakentanut päässäni kuvan kovasta, määrätietoisesta feministi-Minnasta, joka ei miesten hyväksyntää tarvitse ja avioliittonsa kautta maailmaa näe. Ja vaikkei se nyt ehkä ihan suoraan Rytisalon ansiota ollutkaan, oli varsin herättävää jäädä itselleen kiinni näin valtavan kapeasta narratiivista, kertomuksesta millainen feministin muka pitäisi olla. Olenhan itsekin feministi, enkä lähelläkään sitä, mitä sellaiselta mielikuvissani vaadin. Siksikö olen itseänikin aina pitänyt vähän huonona feministinä, kun olen ollut epäonnistumisissani vetäytyvä, en tarpeeksi vahva? Kokenut että herkkyys vie muka jollain tapaa voimaa pois, vaikka juuri se ehkä lopulta onkin se yksi suurimpia tekijöitä, jotka itselleni voimaa nimenomaan on aina antanut lisää? Mielenkiintoinen ajatus, ja kaipaa selvästi lisää pohdintaa, joskus, jossain.
Mutta palataan itse kirjaan. Rytisalo kirjoittaa uskomattoman heleästi, herkästi ja aistikylläisesti. Kerronta ei kuitenkaan kaadu kauneuteen, vaan soljuu puromaisesti hiljalleen eteenpäin, kiihtyy virtapaikoissa ja jää pyörimään kivien ympärille elämän suvantokohdissa. Aikasiirtymät, niin loikkivia kuin ne ovatkin, eivät minua päässeet häiritsemään, toivat elämän eteen sellaisena kuin se olisi voinut olla; pieninä välähdyksinä sieltä täältä.
Kauneus ei siis kompastuttanut itse kerrontaa, mutta jotain se tarinalle teki, ja se on ehkäpä jonkinlainen satumaisuus. Siitä tulee jollain hieman omaleimaisella tavalla mieleen lähinnä aikuisille suunnattu hyvänmielentarina, vähän kiillotettu ja kilpenä arjen kamaluudelle toimiva. Valinta tuntuu nurinkuriselta, jos sitä vertaa Canthin omaan realismiin ja sen voimakkuuteen, mutta toisaalta tämä Canth on selvästi Rytisalon oma, ei yleisiin mielikuviin milläänlailla nojautuva. Rytisalo on kirjoittanut Canthistaan tällaisen, ja se hänelle suotakoon. Tarkkana kannattaa lähinnä olla siinä vaiheessa, jos tämän pohjalta meinaa keikahtaa ajattelemaan todellisuudessakin elänyttä Rouva C:ta, puhumaan kirjasta elämäkertana, sillä sitä tämä ei erityisestikään ole. Paikoin yltiökauneus ja huuruisen upea rakkaustarina oli ainakin minulle nimittäin liiankin imelää, ja se vei jollain tapaa uskottavuutta tarinan Minna Canthilta. Jotain rosoa tämä olisi kaivannut, vieläkin enemmän. Kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuutta, uskallusta olla edes hieman samaan suuntaan aatemaailmassaan esikuvaansa edellä. Nämä ratkaisut kun osiltaan olivat vähän liiankin varmoja ja liiankin rakastettavaksi tehtyjä. Ja nimenomaan Minna Canthin kohdalla se on jopa hieman harmillisen turvallista.
Mutta niin. Upeasti ja kokonaisen Minnan esiinluovasti Rytisalo kirjoittaa. Ja kuten ehkä tarkoituskin oli, minäkin tästä pidin. Joskus kauneus ja sopiva kärsimys siellä kaukana tekee ihan hyvää, kunhan sen satumaisuuden tiedostaa. Kauniillekin tarinoille on paikkansa, ja tämä romaani siihen rintamaan ehdottomasti kuuluu.
Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book you can relate to
Fiktiivistä elämäkertaa Canthista muualla kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Kirjan pauloissa
