ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS
398s.
Tammi 2010
Alkuteos: Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage (2001)
Suomennos: Kristiina Rikman
Munron novellit ovat olleet minulle aina hieman haastava kohta. Olen aina tunnistanut näiden laadun, rakastanut osittain heti luettuani, mutta vuosien mittaan unohtanut täysin mitä luin, ja mikä pahinta: unohtanut, mitä tunsin kun luin.
Huomasin jokin aika sitten bookstagramin ihmeellisessä maailmassa hieman samaa sivuavan keskustelun (olen parahiksi unohtanut myös senkin, kenen tilillä kommentointia käytiin. Saa ilmiantaa itsensä, jos tunnistaa, niin kreditoin oikeaa suuntaa!), puhe oli nimittäin juuri lyhyistä novelleissa ja siitä, miten niitä harvoin muistaa luettuaan. Ja jos niitä ei muista, pitää omaa muistamattomuuttaan jonkinlaisena merkkinä yhdentekevyydestä, mieleenpainumattomuutta itselleen sopimattomuutena.
Tämä oli erityisen hieno keskustelun, eniten ehkä siksi, että tunnistin siitä täysin itseni, paitsi (Munron) novellien myös runojen osalta. Luen, nautin, tunnelmoin, mutta luettuani en osaa enää kertoa mitä tai mistä luin. Romaanien kanssa niin ei ole: kykenen palaamaan tarkastikin jokaisen lukemani kirjan maailmaan, väittäisin. Muistan mistä pidin, mistä en, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilöt ja minkä väriseltä kirjojen maailmat jälkikäteen tuntuvat. Se aistirunsaus tuntuu pakahduttavalta, tuntuu, vaikka kirja olisi ollut keskinkertainen tai huonokin. Mikään ei unohdu, jää painumatta mieleen.
Mutta kun kyse on (Munron) novelleista, minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan, mistä, miten ja millaisia tarinoita on aiemmin kerrottu. Olenko pitänyt niistä vai jäänyt ulkopuoliseksi. Oliko tunnelma vangitseva vai sivusta seuraava. Tuntuivatko maailmat tosilta. Taitavaksi ne olen tunnistanut, joten suvereenisti olen tainnut sanoa pitäneeni. Mutta jos muistijälkeä ei ole, voiko kirjasta silloin olla muka täysin tykännyt?
"Meidän maatilamme oli pieni - yhdeksän eekkeriä. Se oli tarpeeksi pieni jotta pystyin tutkimaan sen viimeistä nurkkaa myöten, ja kaikki oli niin omanlaistaan etten oikein osaa sanoakaan miten. On helppo käsittää, mitä erityistä oli rautalankaverkkovajassa, jossa pitkät, vaaleat hevosenraadot roikkuivat julmissa koukuissa, tai kovaksi tallautuneessa veren kyllästämässä maassa, missä elävistä hevosista oli tullut rehulihaa. Mutta oli siellä muutakin, niin kuin kivet molemmin puolin pihaton suuta, joilla oli minulle paljonkin sanottavaa, vaikkei niiden luona ollut mitään merkittävää tapahtunutkaan."
Tämän Munron jälkeen väittäisin, että voi. Yksittäisiä tarinoita voi rakastaa, koska niitä rakasti tässä hetkessä, lukiessa, niitä sivujen kautta eläessä. Kokoelman kaikista ei tarvitse pitää voidakseen pitää osasta, kaiken ei tarvitse jäädä mieleen jonkinlaisen tunnelman säilyäkseen. Jotkut kirjat tuntuvat suurilta niitä lukiessa, jotkut vuosia lukuhetken jälkeen. Se, että ne tuntuvat keskenään erilaisilta, ei tee niistä toisiaan huonompia. Toisenlaisia vaan. Ja sitäkin tekee välillä varsin hyvää sietää, erilaisia tapoja tuntea jotain tarinoita kohtaan.
Vihan, ystävyyden ja rakkauden keskiössä oli muistot ja muistaminen, parisuhteet ja avioliitot. Ne järkiliitot, joita lapsena ei osattu ihaillen omien vanhempien kanssa tarkkailla, koska välit olivat lähinnä olleet etäisen kohteliaat ja ne, joita ei osata elää hetkessä, koska arjen kohdattuaan taika hienoimmastakin katoaa, jos sitä ei osaa vaalia. Munron vahvat, mutta silti elämässä hauraastikin kiinni olevat hahmot pyörivät inhimillisten halujen ja kiusauksien ympärillä, tempautuvat mukaan hetken huumaan tai saavat kuulla, ettei diagnoosi olekaan yhtä toivoton kuin henkisesti oltiin ehditty jo varautua. Munro kutoo pieniä hetkiä eri naisten elämistä uskomattomalla taidolla, sillä vaikka kunkin seurassa piipahdetaan vain pienen ajan ja muutaman kymmenen sivun verran, tutustuu heihin kuin olisi pidemminkin saanut vierellä kulkea. Munrolla on upea taito antaa sanoja ilmiöille, joiden olemassaolon on tiennyt, mutta ei koskaan sen kummemmin ole niitä saanut raameihin itse laitettua.
Tästä novellikokoelmasta mieleen jäi erityisesti kolme tarinaa, Nokkoset, Se mitä muistetaan sekä Karhu tuli vuoren takaa. Niiden tunnelma oli käsinkosketeltava, kaunis ja hauras, rakkaus, ystävyys ja viha jotain, jonka tiesi olemassa olevaksi, muttei ollut itse vain koskaan osannut aiemmin sanoittaa. Munro kertoo yhtaikaa niin täyteläisen kauniisti ja silti etäältä, lempeästi ja tapahtumat oikeisiin mittakaavoihinsa laittaen mitään mitätöimättä. Pienin on usein kaikkein kauneinta, yksityisin tärkeintä ja ohikiitäneet, merkityksettömiltä tuntuneet hetket mielen suurimmiksi kasvattamia. Aivan kuin Munron kerrontakin. Siksi sanon urheasti nytkin pitäneeni, tunteneeni tärkeiksi, rakastaneeni jopa osittain, silläkin uhalla, etten vuoden päästä muista näistä tarinoista enää ainuttakaan. Mutta onneksi ne voi sitten vaikkapa lukea ja löytää uudelleen, mikä ihana taika sekin nyt lopulta oikeastaan onkaan.
Muualla muun muassa seuraavissa blogeissa: Pieni kirjasto, Luettua elämää, Reader, why did I marry him? & Kirjakuiskaaja
