FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.