MILTÄ MAAILMA TÄNÄÄN NÄYTTÄÄ – YUVAL NOAH HARARI : 21 OPPINTUNTIA MAAILMAN TILASTA

YUVAL NOAH HARARI : 

21 OPPITUNTIA MAAILMAN TILASTA

353s.

Bazar 2018

Alkuteos: 21 Lessons for the 21st Century

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin

Rakastan sitä, kun innostun kirjasta niin, että ajatukseni siitä tuntuvat täysin kritiikittömältä hurahtamiselta, hullaantumiselta ja maailmanporttien aukeamiselta. Näin käy verraten harvoin, mutta kun käy, ei edes tee mieli pilkkoa lukemaansa sanoiksi. Sanoittaa sitä postaukseksi, kertoa siitä muille, vaan alkaa julistaa jotain ilosanomaa. Tehdä asiasta itselle uskonto.

Ja mikä paradoksaalisinta, näin kävi minulle jälleen Hararin parissa, tällä kertaa 21 oppitunnin kanssa. Juuri sen teoksen, jonka ansiosta ymmärsin hurahtamisen ja hullaantumisen vaarallisuuden, kriittisen tarkastelun merkityksellisyyden sekä uskontojen sosiaalisen rakentumisen ja näiden rakennelmien vaarallisuuden, kun omaa totuutta lähdetään mustavalkoisesti julistamaan maailmalle.

Että rakastapa siinä nyt sitten vilpittömästi.

"Älä koskaan aliarvioi ihmisten typeryyttä."

21 oppituntia oli minulle suora jatkumo Hararin Sapiensista, jonka perään kuuntelin sen saman tien. Siinä missä Sapiens käsitteli ihmislajin 70 000-vuotista historiaa, 21 oppituntia olivat hyvinkin kiinni tässä päivässä ja tässä ajassa. Se jatkui siitä, mihin Sapiens jäi, vaikka todellisuudessa Harari onkin näiden kahden kirjan välissä kirjoittanu Homo Deus -teoksen, joka käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta. Minulle järjestys toimi kuitenkin varsin mainiosti näin, ja Homo Deus jää siis kirjaimellisesti vielä tulevaisuuteen.

Jos Sapiensissa Hararin raikkaat ja uskaliaaltakin tuntuvat näkökulmat ihastuttivat, tässä ne veivät todella mukanansa. Tunnistan kyllä kuunnelleeni itseni kanssa hämmentävänkin samanmielisen ja toki myös järjettömän paljon älykkäämmän ja oppineemman ihmisen ajatuksia, ja sitä kautta tiedostan osan viehätyksestä perustuvan siihen itsekeskeiseen faktaan, että noinhan minäkin jollain pienellä tavalla olen tätä asiaa hahmotellut. Tuota minäkin olen pelännyt, tuosta ollut huolissani, tuohon turhautunut. Ja 99 prosentissa tapauksista: että noinkinko tämän asian voi hahmottaa!

Teoksessaan Harari pohtii, onko Trump aikansa ilmiö vai ajaton ilmiö. Hän nostaa esiin ajatuksen, että jos käyttöön otettaisiin yleinen perustulo, kuka määrittelee, ketkä kaikki tuon yleisyyden piiriin kuuluvat ja missä menee perustoimeentulon raja? Bangladeshin hikipajoilla, joista osa sinunkin vaatteistasi on tehty vai Piilaakson insinöörien taskurahoissa? Entä kenelle sitten ihmisoikeudet kuuluvat ja ovatko ne todella luovuttamattomia oikeuksia? Voisiko pian syttyä kolmas maailmansota ja elämmekö nyt todellakin historian ensimmäistä totuudenjälkeistä aikaa? Ja lopulta myös: mihin piirtyy nationalismin ja fasismin välinen raja? Voiko nykymuotoista maailmaa edes ajatella ilman valtioiden rajoja, ja onko nationalismi aina tie fasismiin?

Harari käsittelee nykykulttuuriamme niin laajasta mittakaavasta, että toisaalta se saa kaiken tämänhetkisen puuhastelumme tuntumaan pienen maan matosen möyrinnältä ja toisaalta taas apokalyptiselta lopun ajan valmistelulta. Harari ei sanojaan säästele, mitä tulee teknologiakehitykseen, fundamentalismiin tai fasismiin, eikä se myöskään suostu hiljenemään sen itsesensuurin alle, jonka nuo kaksi edellä mainittua ryhmää ovat järjestelmällisen vihapuhe- ja väkivallan uhan avulla yhteiskuntaamme saanut levitettyä. Harari ei kuitenkaan hauku ja moiti haukkumisen ja moittimisen vuoksi, vaan siinä valossa, mikä minkäkin aatteen ja yhteiskuntamallin asema on historiassa ollut, ja minkälaiset ongelmat niistä ovat seuranneet. Kyytiä siis saakin niin ihmisen omaleimainen tapa tuhota jatkuvasti omaa lajiaan ja elinympäristöään kuin sen äärimmäinen tyhmyyskin, eikä suurimmassa osassa Hararin laajoja perusteita kuunnellessa voi kuin nyökkäillä näille ajatuksille.

Harari näyttäytyy etenkin tässä teoksessaan ilmeisen monelle lukijalle varsin kyynisenä ukkelina, joka ei paljoa ihmiskuntaan luota tai sen saavutuksia arvossaan pidä. Tämä on kuitenkin varsin vaarallinen tulkintakehys, sillä se tuntuu enemminkin defenssiiviseltä lukutavalta kuin aidolta kritiikiltä Hararin kritiikkiä kohtaan: jos kriittisyys jatkuvasti nostetaan yksittäisen ihmisen nurinaksi, sitä ei todella olla osattu ottaa vastaan. Se on toki ihmismielelle luontaista: itselleen tärkeiden asioiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa, sillä se pakottaa meidät tarkastelemaan omia uskomusjärjestelmiään niin syvällisellä tasolla, ettei kaikki ajatusmallimme sitä kestä. Eikä niiden tulekaan kestää, sillä kuten Harari mainiosti avaa, kulttuurimme ja uskomusjärjestelmämme nyt vain rakentuvat kognitiivisen dissonanssin, eli mielen ristiriitojen varaan, kun kaikki neurologisen järjestelmämme solut nyt eivät vain koskaan kohtaa. Kritiikki on vaikea laji, sillä vaikka sen esittäjä miten alleviivaa olevansa kritisoimiensa asioiden sisäpuolella itsekin, kohteen oma epämiellyttävyyden tunne sokaisee täysin. 

Mutta juuri siksi kriittisyys on myös äärimmäisen tärkeää. Vaikka toimintamme ristiriitaisuus - eli esimerkiksi se, että lähimmäisen rakkauteen uskova kristitty voi olla yhtaikaa yhdysvaltalainen asefanaatikko, jonka mielestä on täysin ok ampua musta mies kadulle vain siksi, että hän sattui juoksemaan siitä ohi, ja olisi voinut olla murtovaras - on jollain tapaa varsin perustavanlaatuinen osa inhimillisyyttämme, on noiden ristiriitojen osoittaminen erityisen tärkeää, jotta kulttuurimme ja yhteiskuntamme voi kehittyä eteenpäin. Ja vaikka valitsisimme jonkin hieman lempeämmänkin ristiriidan kritiikin kohteeksi kuin uskonnon ja asefanaattisuuden yhdistelmän, kuten vaikkapa kapitalistikriittisen feministin mieltymyksen halpoihin Lidl-lenkkareihin, on nosto tärkeä, sillä se auttaa ymmärtämään ristiriitaisuuden laajuuden. Sen inhimillisen vaikeuden, mikä omien aatteiden mukaan elämisestä todellisuudessa meille jokaiselle seuraa. Ja miten vain vaikeita aiheita esiin nostamalla niistä aidosti edes voi keskustella. Inhimillinen typeryys, ristiriitaisuus ja myyttiksi paljastettu rationalismi ovat vain yhteiskuntamme rakennuspalikoita, ja vain niitä ymmärtämällä voimme myös ymmärtää ihmisen toimintaa myös muuten kuin ideologisella tasolla. Ja sehän lienee selvää, että ymmärtämättä myöskään mikään ei muutu.

Minulle Harari on siis erityisesti terävä kriitikko, ja vaikka kritiikki myös kriitikon ajatuksia kohtaan on tärkeää, käytän tällä kertaa itse aikani näiden ajatusten palasteluun ja pohdin myöhemmin, mitä kaikkea tästä otan mukaani ja mitä jätän muualle. Kokonaisuutena, ihan vain teoksena tämä kirja oli ehkä aavistuksen epätasainen, mutta osiltaan myös siksi, ettei kaikki sen osiot yksinkertaisesti kiinnostaneet minua niin paljoa. Mikä lienee luonnollista, jos kaikki 21 oppituntia kuitenkin käsittelivät jokseenkin eri asioita. Mutta se mikä ei kiinnostanut minua (eli esimerkiksi biotekniikka ja kyborgi-tulevaisuus), on ollut jollekin toiselle kirjan terävintä antia, joten mahdollisuutensa niilläkin osuuksilla. Itse nautin erityisesti humaaneina pitämieni aiheiden, kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden sekä loppuun ihanan irrallisesti meditaation käsittelystä, ja näihin tulen takuulla palaamaan vielä uudelleenkin. Kuuntelin kirjan tosiaan äänikirjana, mutta jo sen puolivälissä päädyin tilaamaan myös fyysisen kappaleen itselleni. Nämä kirjanmerkit tahdon todella laittaa ylös todellisen kirjan väliin. Mutta niin. Olen jatkanut jo Harari-matkaani Homo Deuksen pariin, joten jospa jo sen loppuun saatuani keksisin jotain oikeastikin kriittistä näistä teoksista. 

Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja