EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET
♥ ♥ ♥ ♥
179s.
WSOY 2016
Törmäsin Eurooppalaisiin uniin ensimmäisen kerran, kun Omppu kysyi keväällä kirjaa käsittelevässä postauksessaan, miksi me emme puhu tästä kirjasta. Se alkoi kiinnostaa, nimi jäi mieleen ja kirja kirjanmerkkeihin virtuaalisella luettavien listalla. Sen jälkeen se tuli vastaan yhdessä, ehkä toisessakin kirjablogissa ja ihan vähän jo meinasin aktivoitua sen kanssa, tässäkö tosiaan hieno episodiromaani, joka uhkaa jäädä täysin ilman ansaitsemaansa näkyvyyttä? Ja milloinko sen itse sain sitten klikkailtua kirjaston varausjonoon? Samana aamupäivänä kun huomasin kirjan nousseen yhdeksi Finlandia-ehdokkaaksi. No, onpa ainakin se näkyvyyspuoli nyt hoidettu, minkä perään Omppu kyseli, kirja saatu ihmisten huulille ilman sen suurempia markkinointikikkoja kustantamon puolelta (ellei toki ehdolleasettelua jo sellaiseksi voida laskea). Vaikka palkintoa tämä kirja ei pokannutkaan tällä kertaa, on tuo 572 ihmisen kirjastojono pääkaupunkiseudun kirjastoissa kieltämättä ihan kunnioitettava.
"Taksissa nojasin päätä pehmeään autonistuimeen ja mietin, mitä sanoisin. Kaupunki lipui ohi, rajaa ylittäessä tuli edelleen kummallinen tunne että voiko tästä ihan totta näin vain kulkea. Äiti oli kaivannut minua kaksikymmentäkahdeksan vuotta, onko mitään, mitä siihen voi sanoa?"
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, palasista kokoon kuroutuva tarina, joka imaisee mennessään. Se on tarina vuonna 1980 Eurooppaa halki ajavasta rekkakuskista Tomasta, joka ottaa liftarin kyytiinsä ja pysähtyy tunnelissa oudon unenomaisen hetken viemänä rekkoineen päivineen. Se on kertomus yhdeksän vuotta myöhemmin Johanneksesta, jonka uimahyppy ei mene niin kuin pitäisi. Se sisältää somalipakolaisnaisen Fadumon tarinan, se käväisee unkarilaisen poliitikon menneisyydessä ja nykyisyydessä, ottaa verisesti yhteen serbien ja albanialaisten nyrkein. Se yhdistää vähän kaikkea, euroopan lähihistoriaa, pakolaisuutta, kansojen vihamielisyyttä, muurien murtumista ja on silti hämmentävän taitavasti yhtä.
Kaksi, kolme ensimmäistä episodia olivat ravisuttavan hyviä, niin hienoja, etten meinannut uskoa lukemaani, olin jo aivan valmis kirjoittamaan suuren vastineen Finlandia-palkinnon valinneelle Baba Lybeckille valintansa oikeudesta. Irrallisuus, episodien vaihtelut ja löyhät yhteydet eivät häirinneet, liekö syy osittain myös lähiaikoina kahlatuissa novelleissa, siinä, että erillisyyteen on saanut totutettua itsensä. Muutamien tarinoiden yhteys toisiin tosin tuntui hieman teennäiseltä, pakotetulta, mutta kyllä nekin mielenkiintoista ajateltavaa tarjosivat. Ja kun jossain puolivälin paikkeilla, jakso tai kaksi sen jälkeen alkoi hieman puuduttaa, tuntua, ettei tämä nyt ehkä sittenkään ihan siihen alun lupaamaan vau-elämykseen yllä, tulee viimeinen episodi ja vie koko menneen tulevan kautta takaisin alkuun, yhteen, sitoo tiiviiksi kimpuksi ja tarjoilee taas kerran koko aiempaan tarinaan uuden näkökulman. Ja se on jo tänä vuonna lukemani kotimaisen kirjallisuuden kentällä poikkeuksellisen taitavasti tehty.
Vaikka tämä oli jo nyt vahva ja voimakas lukukokemus, se olisi sitä ihan hieman erilaisena hetkenä ollut vielä enemmän. Neljä sydäntä olisi vaihtunut viiteen, oman elämän painostavat ja päälle kaatuvat asiat kaukaisempana kirjan hieman synkkienkin aiheiden äärelle olisi uskaltanut laskea itsensä koko painollaan. Kirjan vika se ei ole, tietenkään, mutta nyt se täytyi jättää ihan himpun verran etäiseksi, ihan vain itseään säästääkseen. Mutta tätä suosittelen kyllä aivan ehdottomasti kaikille, ja aivan varauksetta. Lukekaa tämä, puhukaa tästä. Tämä kirja ja sen tarina ovat sen ansainneet.
