SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

250s.

Gummerus 2017

Arvostelukappale

Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä, mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä niin.

Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta. Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut tästä tuntevat.

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.

Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus, jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.

Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla yhtäkkiä menetin kaiken.

Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä. Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta, mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt. Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea, miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen, omaa onneamme hakien.

Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen, transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että ”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen tragedia?  Päähenkilölle? Puolisolle, joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?

Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se, ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa, kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kehtaavatkin.

Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin, että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen muuttumisessa omaksi itsekseen.

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT

 

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT 

♥ ♥ ♥ ♥

222s.

Gummerus 2015

Selja Ahava valloitti sydämeni reilu kuukausi takaperin kun luin hänen esikoisteoksensa Eksyneen muistikirjan. Olin napannut tuon aiemman kierrätyskeskukselta ostoskoriini, ostanut, koska tämä uudempi Taivaalta tippuvat asiat kiinnosti, tätä taas jonottelin kirjastolta useammankin kuukauden luokseni. (Eläköön Helmet-kirjastoiden maksuton varaus, ties kuinka monta kirjaa minulta olisi jäänyt lukematta, jos jokaisesta pitäisi erikseen maksaa!) Ja kun edellinen Ahavan teos nousi yhdeksi kesän lempikirjoistani, ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että myös tältä odotin kovin paljon.

"Elokuvassa muistot näytetään aina mustavalkoisina. 

Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. 

Sillälailla elokuvissa kuollaan. 

Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan roikkumaan. Kaikki palaset ovat kirkkaita - tukka, sormet, hörähdys, ihon vaot ja nenän reiät, naksuvat polvet, vatsan kurina - mutta itse äiti puuttuu."

On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuneen jäälohkareen alle, Annu-täti, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa ja on se huumaava epäreiluuden tunne, joka herää, kun taivaalta tippuvat asiat muuttavat elämän kertaviillolla täysin toisenlaisiksi. Harva pystyy laittamaan kalenteriinsa selvän merkinnän päivälle, jolloin kaikki muuttui, mutta kun sellaisen pystyy yhtäkkiä tekemään, on sen muutoksen kanssa vaikea löytää elämälleen enää tarkoitusta.

Taivaalta tippuvat asiat etenee hieman novellimaisesti, jakautuu neljään osaan, jossa kuljetaan aina hieman eri ihmisten näkökulmissa ja ihon alla. Näennäisesti melko yhteneväinen tarinan kaari yhdistää roikkuvat langat toisiinsa, mutta kuten elämässä ehkä ihan oikeastikin, harvoin kaikki on kovinkaan loogista tai tapahtumat seuraisivat toisiaan järin johdonmukaisesti. Se mikä vaikuttaa yhteen, ei hetkauta toista tai yhtaikaa kaksi aivan erilaista asiaa saattaakin yhdistää maailmanlaidoilta kaksi hyvinkin epätodennäköistä ihmistä samaksi.

Ahavan kieli on jälleen kaunista, ei liian, vaan sellaista, joka silti kulkee jouhevasti eteenpäin. Yleisesti ottaen en juurikaan innostu lapsikertojista, ehkäpä siksikin, että lasten kanssa päivittäin työskentelen. Eikä edes sillä, ettenkö heidän näkökulmaansa jaksaisi enää iltaisin, vaan ennemminkin koska kirjallisuuden lapset ovat aina aikuisen toiveajattelua lapsista, aina vähän aliarvioituja tai omiin agendoihin valjastettuja aikuisajatuslapsia. Kun työskentelee intensiivisestikin kuusivuotiaiden kanssa, on kirjan välissä olevat kuusivuotiaat harvoin kovinkaan uskottavia. Ne ovat aina liian joko yksinkertaisia tai mukasyvällisiä, ne eivät ole sitä, mitä lapsi aidosti on. Ja silti, vaikka se osittain häiritsi myös tässä, nousi silti kirjan ensimmäinen osa, juuri se lapsikertojan ympärillä pyörivä teoksen lempiosakseni. Se oli kaunis, todentuntuinen ja koskettava, siinä ei ollut mitään liikaa.

Toinen ja kolmas osa vaihtoivat taas uusiin aikuisnäkökulmiin, keskenään erilaisiin mutta samaa tarinaa eteenpäin kuljettaviin. Jos en ole ihan se suurin lapsikertojafani, häiriinnyn myös hieman saman kirjan sisällä olevalle tyylilajivaihtelulle, eikä se ihan tässäkään toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä, jos oltaisiin keskitytty yhteen, mutta hieman taas syyllistyttiin kaiken haalimiseen saman tarinan alle, ja se teki säröjä kokonaisuuteen, yhtenäisyyteen. Mutta lopulta, Saaran, sen jo ensimmäisen osan lapsikertojan näkökulmaan palatessa hellyin taas, annoin tarinan vetää mukanaan ja tykkäsin, oikeastaan aika paljonkin. 

Tämä ei noussut mielestäni ihan tuolle esikoisteoksen tasolle, mutta silti se oli ihana. Lempeä, ymmärtävä, lohdullinen, hiljainen ja syvällinen olematta olevinaan. Moni asia tässä hieman särähteli, mutta silti kokonaisuus toimi. Ei se ehkä mieleenpainuvan upea ole, sellainen, jota muistelen vielä vuosienkin päästä, mutta taitavaa kotimaista kaunokirjallisuutta kuitenkin. Ei tämä turhaan Finlandia-ehdokkuuttaan ole saanut. Ahavalta odottaa mielellään lisääkin kirjallisuutta luettavaksi.

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA

 

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

205s.

Gummerus 2010

Pakkasin minä tänne mökkilomalle sentään jokusen omankin kirjan mukaani, otin sellaisia, joiden oikeaa lukuajankohtaa olen etsinyt, niitä, joiden olen olettanut olevan rauhaa ja tasapainoa vaativia lukukokemuksia. Yksi niistä on kevään kierrätyskeskuskierroslöytöjen ja oman hyllyn kymmenen lukutoiveen joukossakin ollut Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, teos, jonka ostin mukaani, koska Ahavan uudempi, Taivaalta tippuvat asiatkin kiinnostaa kovin. Eikä pehmeän harmaata, mutta silti lämmintä ja tyyntä kesäpäivää sopivampaa lukuhetkeä tälle olisi voinut enää ollakaan.

"Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjääneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli, millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti."

Eksyneen muistikirja kertoo Annasta, vanhana ja nuorena, muistinsa kanssa ja sen jo pienentyneenä palasiksi maailman tuuliin. Kun Anna ei muista, hän haluaa kadota itsekin ja muistaessaankin on vaikea sanoa mikä on totta ja mikä mielen suojelukeinoa kaiken menetyksen keskellä. Kirja vie lukijansa keskelle sitä kaikkein suomalaisinta kesämaisemaa, hypähtää epärealistiseen ja silti niin kouriintuntuvaan Lontooseen ja kulkee lempeästi mukana kohti vanhuuden polkua, kevyessä laineikossa kulkevaa soutuvenettä, se rakas keltainen huopa polvien päällä.

Tarina Annasta, Antista, saaresta ja Lontoosta on kaunis ja lumoava. Kirjan teksti on viipyilevää, pientä ja hiljaista ja silti niin kaunista, että esimerkiksi ensimmäinen saaresta kertova luku piti lukea kahdesti, eikä kolmaskaan kerta olisi lumousta poistanut. Ajan ja paikan hajoaminen tuovat muistamisen vaikeudet lähelle ja Annan elämää ja tuskaa huomaa elävänsä itsekin. Mutta toisin kuin esimerkiksi viime kuussa lukemani Asta Lepän Sinä et hävinnyt -teos, tämä ei jättänyt jälkeensä ahdistusta ja pahaa oloa, se loi jonkinlaista lohdullisuutta katoavaisuuden ja surullisuudenkin keskelle.

Usein etenkin esikoisteoksia joutuu hieman moittimaan kaiken ahtamisesta yksien kansien väliin. Tuleeko kirjailijalle niin suuri halu kertoa se kaikki vuosia sisällä patoutunut heti ensimmäisessä teoksessaan, en tiedä, mutta tämänkin kirjan kanssa joku saattaisi hieman syyttää Ahavaa samasta. Kun on lapsettomuutta, kuolemaa, uusia alkuja, muistihäiriöitä ja on ajassa katoamista. Mutta silti ainakaan itseäni se ei tässä häiritse lainkaan. Niin kuin kai täällä ihan kansien ulkopuolisessa maailmassakin, mahtuu yhteen elämään yleensä aika paljon. Jos mahtuu iloa, mahtuu surua, monenlaisista asioista, tekemättä ja saamatta jääneistä, menetyksistä ja tyhjistä syleistä. Tässä asioiden ja teemojen paljous kietoutuu pieneksi keräksi, yhdeksi inhimilliseksi elämäksi, jonka Annan kanssa sai yhdessä elää. Ja vaikka tietyt kohdat eivät tässä täydellisyyttä hiponeet, uskallan kovasti toivoa tämän kirjan silti nousevan yhdeksi tärkeimmäksi luetuksi kirjakseni. Niin kaunis, hiljainen ja surullinen se oli. Inhimillisen kokoinen.