MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI

368s.

Tammi 2022

Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994

Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS

ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

192s.

WSOY 2019

Alkuteos: L'amore molesto // 1992

Suomennos: Taru Nyström

Pyydetty arvostelukappaleena

Elena Ferrante on ollut yksi suurista kirjailijarakkauksista. Napoli-sarja on täyteläinen ja upea, Hylkäämisen päivät taas yksi elämäni kirjoista. Ferranten (ainakin tällä pseudonyymilla kirjoitettu) esikoinen Amalian rakkaus taas on roikkunut lukulistalla jo pidempään, mutta puhtia kirjaan tarttumiseen sain vasta, kun tuo teos julkaistiin tänä syksynä uudestaan WSOY:n toimesta.

"Lapsuus on keskeneräisten valheiden tehdas joka jatkuu menneisyydessä."

Amalia hukuttautuu päivänä, jolloin hänen tyttärensä Delia täyttää vuosia. Kuolema ja siihen johtavat tapahtumat ovat outoja, ja vaivaavat Deliaa, jolla on hyvin tarkka ja selkeä kuva omasta äidistään. Amalia oli eläessään koruton, mutta vahva, pysyvä ja muuttumaton. Lapsuus Napolin meluisilla ja saastaisilla kaduilla alkaa kuitenkin hautajaisten jälkeisinä päivinä rakentua uudelleen, kun äiti elämään vaikuttaneena henkilönä alkaa järjestyä uudelleen Delian päässä. Eikä uudelleen luotu totuus koske vain Amaliaa – oikeastaan koko Delian elämä lapsuudesta alkaen rakentuu noiden päivien aikana täysin toisin kuin se on koskaan ennen nähty.

Ferrante käsittelee esikoisteoksessaan taiturimaisesti niin naisen seksuaalisuutta patriarkaattisessa yhteiskunnassa, äiti-tytärsuhdetta kuin muistamisen vääristymiäkin. Ensimmäinen on aiheeltaan yhteiskunnallisesti tärkein, mutta jälkimmäiseen taas jollain tapaa uppouduin vahvimmin itse. Olen jo pitkään ihaillut kaunokirjallisuudessa eri kirjailijoiden kykyä kyseenalaistaa objektiivisena pidettyä totuutta ja rakentaa tarinoihinsa oikeaa ihmismieltä vastaavampaa tunnelmaa – siis sekavaa, valikoivaa ja asioita omaksi edukseen kääntävää. Usein tuo tehdään kertojaäänen vaihteluiden avulla, mutta Ferrante menee vielä askeleen pidemmälle: hän rakentaa todellisuuden esiin kuoriutumisen vain ja ainoastaan yhden päähenkilön, Delian, kautta. Delian koko minuus on rakentunut valheellisuuden ja väärien muistojen päälle, mutta miten viisivuotiaana tehdyt valinnat voisivatkaan olla lopulta muita kuin vinoon kasvaneita?

Ferranten tyyli on jo tässä ensimmäisessä teoksessa raivoisan vimmainen. Napoli-sarjaan hän tuntuu jo rauhoittuneen, mutta sekä tämä Amalian rakkaus että tämän sisarkirjalta tuntuva Hylkäämisen päivät kuvaavat sellaisella voimalla voimakkaita naishahmojaan miehisen väkivaltaisessa maailmassa, ettei ihan hetkeen kukaan muu kirjailija ole kyennyt samaan. Amalian rakkaudessa tunnelma on vielä absurdimpi kuin Hylkäämisen päivissä, ja muutamakin kohta täytyy lukea uudestaan ymmärtääkseen sen ajan ja tilan, missä Dalia milloinkin liikkuu. Silti tarinasta kasvaa suuri ja tavallaan jopa kammottava. Se on yhtaikaa kuvaus yksittäisestä lapsesta sekä väkivaltaan taipuvaisen maailman keinoista rakentaa vaihtoehtoisia todellisuuksia ja menneisyyksiä, kun se todellinen on liikaa käsitellä. 

Ferrante on uskomattoman taitava kirjailija, ja sen tästä teoksesta huomaa. Luin tämän itse hetkenä, jolloin kaikki muukin kuin kirjan sisältö oli elämässäni hieman muuttokaaoksessa, ja osin siksikin tuntuu, että kirja jäi hieman etäiseksi. Uskon kuitenkin vakaasti, että toisena hetkenä, rauhallisempana, kirjan oma sisäinen kaaos järisyttäisi vielä vahvemmin, ja veisi mukanaan. Vaikka Amalian rakkaus on julkaistu italiaksi jo lähes 30 vuotta sitten, se kliseisesti todettuna on ajankohtaisempi kuin koskaan.

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA

 

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

205s.

Gummerus 2010

Pakkasin minä tänne mökkilomalle sentään jokusen omankin kirjan mukaani, otin sellaisia, joiden oikeaa lukuajankohtaa olen etsinyt, niitä, joiden olen olettanut olevan rauhaa ja tasapainoa vaativia lukukokemuksia. Yksi niistä on kevään kierrätyskeskuskierroslöytöjen ja oman hyllyn kymmenen lukutoiveen joukossakin ollut Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, teos, jonka ostin mukaani, koska Ahavan uudempi, Taivaalta tippuvat asiatkin kiinnostaa kovin. Eikä pehmeän harmaata, mutta silti lämmintä ja tyyntä kesäpäivää sopivampaa lukuhetkeä tälle olisi voinut enää ollakaan.

"Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjääneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli, millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti."

Eksyneen muistikirja kertoo Annasta, vanhana ja nuorena, muistinsa kanssa ja sen jo pienentyneenä palasiksi maailman tuuliin. Kun Anna ei muista, hän haluaa kadota itsekin ja muistaessaankin on vaikea sanoa mikä on totta ja mikä mielen suojelukeinoa kaiken menetyksen keskellä. Kirja vie lukijansa keskelle sitä kaikkein suomalaisinta kesämaisemaa, hypähtää epärealistiseen ja silti niin kouriintuntuvaan Lontooseen ja kulkee lempeästi mukana kohti vanhuuden polkua, kevyessä laineikossa kulkevaa soutuvenettä, se rakas keltainen huopa polvien päällä.

Tarina Annasta, Antista, saaresta ja Lontoosta on kaunis ja lumoava. Kirjan teksti on viipyilevää, pientä ja hiljaista ja silti niin kaunista, että esimerkiksi ensimmäinen saaresta kertova luku piti lukea kahdesti, eikä kolmaskaan kerta olisi lumousta poistanut. Ajan ja paikan hajoaminen tuovat muistamisen vaikeudet lähelle ja Annan elämää ja tuskaa huomaa elävänsä itsekin. Mutta toisin kuin esimerkiksi viime kuussa lukemani Asta Lepän Sinä et hävinnyt -teos, tämä ei jättänyt jälkeensä ahdistusta ja pahaa oloa, se loi jonkinlaista lohdullisuutta katoavaisuuden ja surullisuudenkin keskelle.

Usein etenkin esikoisteoksia joutuu hieman moittimaan kaiken ahtamisesta yksien kansien väliin. Tuleeko kirjailijalle niin suuri halu kertoa se kaikki vuosia sisällä patoutunut heti ensimmäisessä teoksessaan, en tiedä, mutta tämänkin kirjan kanssa joku saattaisi hieman syyttää Ahavaa samasta. Kun on lapsettomuutta, kuolemaa, uusia alkuja, muistihäiriöitä ja on ajassa katoamista. Mutta silti ainakaan itseäni se ei tässä häiritse lainkaan. Niin kuin kai täällä ihan kansien ulkopuolisessa maailmassakin, mahtuu yhteen elämään yleensä aika paljon. Jos mahtuu iloa, mahtuu surua, monenlaisista asioista, tekemättä ja saamatta jääneistä, menetyksistä ja tyhjistä syleistä. Tässä asioiden ja teemojen paljous kietoutuu pieneksi keräksi, yhdeksi inhimilliseksi elämäksi, jonka Annan kanssa sai yhdessä elää. Ja vaikka tietyt kohdat eivät tässä täydellisyyttä hiponeet, uskallan kovasti toivoa tämän kirjan silti nousevan yhdeksi tärkeimmäksi luetuksi kirjakseni. Niin kaunis, hiljainen ja surullinen se oli. Inhimillisen kokoinen.