maanantai 12. marraskuuta 2018

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA (NAPOLI-SARJA #4)


ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA
512s.
WSOY 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta // 2014
Suomennos: Helinä Kangas
Arvostelukappale

Hämmentää. Tällä kertaa minä itse, lukijana. Aloitin Napoli-sarjan viime joulukuussa, ja kerroin ensimmäisestä osasta sen olleen "juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailmaa hehkutettu". Toisen kohdalla taisin jopa käyttää sana viihteellinen. Ai Napoli-sarja? Viihteellinen? Mitä kirjoja vajaa vuosi sitten olen oikein lukenut? Ja olisiko tämä hyvä tekosyy lukea kaikki neljä uudelleen putkeen, nyt kun viimeisimmän osan takakansikin on tullut kirjan päälle lopullisesti laskettua?

No. Viihteellisyydestä sun muusta en tiedä, mutta onhan tämä varsinainen tulevaisuuden klassikko koko sarja. Ferrante hurmasi minut totaalisesti jo ensimmäisellä osallaan, ja vaikka nyt jälkikäteen tuntuu, että olen lukenut sitä aivan väärin, on se osaltaan ollut myös uskomaton matka kepeästä ja maailmaa kyseenalaistamattomasta lapsuudesta läpi yhteiskunnallisten sekä henkilökohtaisten kuohujen aina 2000-luvun Italiaan, joka on seitsemässä vuosikymmenessä kokenut päähenkilöidensä rinnalla vaikka jos mitä. Traagista, repivää, rikkovaa ja julmaa, mutta myös kaunista, intohimoista ja kiihkeää. Juuri niin sekavaa ja silti suoralinjaista kuin kirjan päähenkilö kokonainen elämä vain voi olla.

Ja koska kenellekään ei liene enää epäselvää, että Ferranten Napoli-sarja on kasvanut allekirjoittaneelle yhdeksi elämäni suurista lukukokemuksist, kerron teille nyt neljä syytä, miksi minä näitä kirjoja rakastan.

01. Kirjojen kasvaminen lukukokemuksen edetessä // Viimeisen osan myötä Napoli-sarjan päähenkilöt Lenu ja Lila ovat aikuisia, työssäkäyviä naisia, jotka elämä on kuljettanut täysin päinvastaisiin suuntiin. Vuosikymmeniä on kulunut tarinallisesti kirjan ensimmäisestä osasta, ja viimeisen osan myötä aikuiseksi, jopa vanhukseksi kasvaa paitsi korttelin väki, myös itse kirjasarja. Tässä on jotain levollisen vanhenevaa, ja juuri se tästä koko sarjasta tekee niin täydellisen: jokainen osa, lapsuus ja nuoruus, nuori aikuisuus sekä aikuisuus ja vanhuus, näyttäytyvät paitsi hahmoissaan, myös kokonaisessa rakenteessa, rytmissä ja mittakaavoissa, joissa Lenun ja Lilan elämiä tarkastellaan.

02. Ystävyys // Ferranten ystävyyskuvaus on jotain, mihin en juurikaan ole kirjallisuudessa törmännyt. Lenun ja Lilan ystävyyttä kuvataan realistisesti, välillä jopa epämiellyttäviä asioita esiin nostaen. Ferrante luo hurjan todentuntuisen asetelman, jossa kaksi ystävystä on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, yrittäen tasapainotella siinä yhdessä, mutta ollen silti aina tilanteessa, jossa kumpikin ei voi yhtaikaa olla ylhäällä. Ferrante kuvaa raadollisesti sitä, miten ihminen on aina olemassa suhteessa johon kuhun toiseen, ja miten sellainen toiseus ei voi myöskään olla täysin tasapainoista. Se mitä toisella on, on toiselta pois, ja jos toinen on Subjekti, tulee toisesta Toinen, putoaa hän toiseuden kategoriaan eikä nouse kuin vaihtaakseen subjektiuden ja toiseuden paikkoja päikseen. Ei ole väliä kumpi ystävyyden subjekti on, mutta kaksi sitä ei voi yhtaikaa olla.

Ferrante kuvaakin sitä kateutta ja ohitushalua ällistyttävän tarkasti, johon tällainen toiseuden asetelma ihmiset johtaa. Elena on loistava päähenkilövalinta, sillä hänen vimmansa päästä subjektiiviksi on suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin poukkoilevan Lilan, jolle ihailu tuntuu olevan merkityksetöntä. Ainakin siihen asti, kun hän joutuu ihailijan rooliin. Onkin hurjan virkistävää, että tällaista toisen kautta itsensä peilaamista kuvataan kahden naisen kautta. Vaikka suhteita ja rakkauksia tulee ja menee, on Lilan ja Lenun suhde se, mikä määrittää heidän paikkaansa elämässä. Ei (ystävyys-)myyttisen tasapainoisesti saati neutraalisti toista rakastaen ja hänen vikojaan hyväksyen, vaan vimmaisesti, jopa väkivaltaisesti. Korttelin kuohunta ja ajan politiikka on vain taustahumua, jonka päälle ystävyyskuvaus piirtyy hämmästyttävän tarkasti.

"Korttelin syvyyksistä, paikasta joka tuntui minusta nyt pikkuruiselta loukolta, hän [Lila] piti minua yhä itsensä jatkeena. Hän sai Pietrolta puhelinnumeroni Genovaan ja alkoi soitella minulle usein välittämättä että häiritsi appivanhempiani. Niillä kerroilla, kun hän onnistui tavoittamaan minut, hän ei ollut huomaavinaan harvasanaisuuttani vaan puhua puhui kuin papupata meidän molempien puolesta."

03. Kyky kuvata yhteiskunnalliset asiat yhtaikaa niiden keskeltä ja silti objektiivisesti // Ystävyyden lisäksi Ferrante kuvaa yhteiskuntaa ja sen kuohuntaa ajasta toiseen sellaisella tarkkuudella, että huomaamattaan oppii paitsi Italian myös Euroopan lähihistoriasta enemmän kuin koulun historiantunneilla yhteensä. Ferrante saa vasemmistoliikehdinnän, feminismin ja työväenliikkeiden synnyn vaikuttamaan mielenkiintoisimmalta mitä voi tapahtua, ja etenkin hänen taitonsa kuvata kyseisiä ilmiöitä sisältä päin kriittisesti tuntuu harvinaisen tervetulleelta, sellaiselta, joka yleensä kirjallisuudessa joko ohitetaan tai ei tunnu omalta. Ferranten henkilögalleria on kuitenkin niin harkitun täysi, että heidän kauttaan voi tuoda eteen ilmiön kuin ilmiön ilman, että se tuntuu tarinassa päälleliimatulta. Ferranten Napoli-sarja on yksi kokonainen maailma, ja näin todellisen maailman luominen on taidoista uskomattomin.

"Ajat olivat sellaiset. Minullekin kävi eräänä iltana huonosti Ferrarassa. Moron ruumiin löytymisestä oli kulunut runsas kuukausi ja tulin kutsuneeksi hänen sieppaajiaan murhaajiksi. Sanojen kanssa oli aina hankalaa; yleisöni vaati, että osasin sovittaa ne äärivasemmiston vallitsevaan kielenkäyttöön, ja minä tein parhaani. Mutta usein kiihdyin ja suustani pääsi suodattamattomia lauseita. Sana 'murhaajat' ei sopinut kenellekään kuulijoista – murhaajia olivat fasistit – ja minua vastaan hyökättiin, minua kritisoitiin ja pilkattiin."

04. Naiseus // Ferrante kirjoittaa naiseudesta, naisen asemasta ja tarpeesta määritellä oma itsensä yhteiskunnassa, jossa kaikki lähtökohtaisesti kuuluu miehille. Hänen kumpikin päähenkilönsä on ensin tyttöjä, sitten naisia, ja vaikka he ovat toistensa vastakohdat niin monissa asioissa, yhdistää heitä silti erityisesti oman paikan löytäminen patriarkaattisen kulttuurin keskeltä. Miesten maailma kulkee sivussa, kun nämä kaksi vahvaa ja omalla tavallaan itsenäistä hahmoa rakentavat elämäänsä itsensä, ei miestensä ja poikiensa varaan. Se ei ole päälleliimaavaa, ja silti se on tärkein sankaritarina, mitä tässä ajassa lukea voi. Aina ei tarvitse tehdä jotain ensimmäistä kertaa kaikista naisista ollakseen itsenäinen ja vahva, usein suurin sankaruus tulee siitä, että uskaltaa nostaa itsensä keskiöön maailmassa, jossa naiselle ei tuota paikkaa ole tavattu valita. Ferrante tuskin tätä valintaa on tiedostamatta tehnyt, ja vaikka hyvinkin moni tarinan sivuhahmoista sekä Lilaa että Lenua yrittää normienmukaiselle paikalleen saada, he eivät taivu. He ovat eniten olemassa toisilleen ja toistensa kautta, halusivat he sitä tai eivät. Mutta miesten maailma ei heidän maailmansa välejään riko, vaikka se siellä maskuliinisia rumpuja jatkuvasti paukutteleekin.

x

Harvoin tulee vastaan sellaisia kirjailijoita kuin Elena Ferrante. Hänen tarkkanäköisyytensä tuntuu kumpuavan taidosta asettaa itsensä sivulliseksi, mutta entistä vaikuttavampaa tässä taidossa on nähdä myös sivustakatsoja kertoja ikään kuin sivusta, vikoineen ja erheineen. Vaikka tässä Napoli-sarjan viimeisessä osassa ei ole samanlaista pauhua ja jyrkkyyttä kuin aiemmissa teoksissa, sinetöi se upeasti sarjan paikan tulevien klassikoiden joukossa. Upea, upea sarja, toivottavasti tämän hienouden löytää vielä moni sukupolvi meidän jälkeemmekin. Tällaista kirjallisuutta varten minä luen, ja onneksi sitä myös välillä onnistuu löytämään. 

6 kommenttia :

  1. Viimeisen kirjan jälkeen olo oli jotenkin sanaton. Ferranten tapa kirjoittaa on niin mahtava, että lukiessa kykenee näkemään itsensä tapahtumein keskelle. Tarinan soljuminen läpi neljän kirjan on todella sulavaa. Kirjat herätti tunteita niin ihastuksesta ärsytykseen eikä päästänyt otteestaan ennen kuin kirjat oli luettu. Äänikirjaa kuunnellessani kolmen ensimmäisen kirjan osalta löysin itseni usein vain tuijottamassa seinää tarinan viedessä mukanaa.

    Lukiessa tarinaa ja omassa mielessä analysoiden Lilan ja Lenun ystävyyttä sitä pakosti alkoi miettimään omia suhteita läheisiin ystäviin ja miten elämä on niitä ystävyyksiä muuttanut. Lukeminen aiheutti kyllä aika paljon itseanalyysia oman elämän asioissa.

    Menee uudelle lukukierrokselle ja tällä kertaa ihan kirjan muodossa kun äänikirjat tuli jo käytyä läpi. Lukemalla fyysistä kirjaa pääsee varmasti taas aivan uudelle tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo itseanalyysi ja tarinan sisältöjen kasvaminen omaankin elämään/ympäröivään yhteiskuntaan on ainakin itselleni parhaan mahdollisen lukukokemuksen merkki. Kirjoista tulee suuria, kun ne koskee muutakin kuin sen henkilöhahmoja.

      Nämä voisivatkin olla hieno kokemus myös äänikirjoina, ehkä itse taas teen kanssasi juuri toisin päin, ja kokeilen sitä muotoa myös. Fyysisissä kirjoissa on kyllä taikansa, uskon, että tulet varmasti myös niin tästä sarjasta nauttimaan ihan uudella tavalla. <3

      Poista
  2. Minä olen itse edelleen jumissa toisen kirjan puolessa välissä. Tai no, kirja on toki palautettu ajat sitten kirjastoon, mutta henkisessä jumissa. Haluaisin kyllä lukea nämä loppuun, mutta en ole vielä keksinyt miten pääsisin eteenpäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tunteen henkisestä jumista, minulla myös sama tilanne muutamankin eri kirjan kanssa, jotka loppuun haluaisin, mutta ei vain lähde. Ehkä joku lukumaraton tai määrätietoinen sitoutuminen kirjaan hetkeksi voisi auttaa, jos se vaikka taas lähtisi soljumaan. Toisaalta taas kaikki kirjat ei ole kaikille, ja jo kesken jääminen voi merkki olla jostain, mutta joskus taas uudelleen yrittäminen antaa juuri sen, mikä ensimmäisellä kerralla jäi syystä tai toisesta puuttumaan!

      Poista
  3. Mulle näistä tärkein oli kolmas osa, jossa on juuri paljon tuota yhteiskunnallista puolta, jota osuvasti tekstissäsi kuvaat.

    Hienoa muuten kuulla, miten oma suhtautumisesi Ferranten kirjoihin on matkan varrella muuttunut. Olisi myös tottavie kiinnostavaa kokeilla kuunnella näitä äänikirjoina, mutta luovuin äänikirjapalvelusta, koska se oli mielestäni liian kallis.

    Kerroksia näissä kirjoissa on niin valtavasti, että huh. Olen aloittanut hänen teoksensa Frantumaglia, jossa hän puhuu kirjoittamisestaan ja siinä käy hyvin ilmi, miten älyttömän huolellisesi hän teoksensa suunnittelee yksityiskohtia myöten. Tosin vielä en ole ko. kirjassa niin pitkällä, että oltaisiin päästy Napoli-sarjaan asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle myös se kolmas oli ehdottomasti henkilökohtaisesti osuvin ja sitä myötä tärkeinkin. Tätä viimeistä en enää osannut lukea sarjasta irrallisena, ja se taisi tulla arvioiduksikin koko sarjan näkökulmasta.

      Ferrantea täytyy kyllä saada lukea lisää, tuo Frantumaglia kiinnostaisi myös. Uskomattoman työn hän on tätäkin sarjaa kirjoittaessaan ja taustoittaessaan tehnyt, ja se todella näkyy jok'ikisessä pienessä yksityiskohdassakin. Onneksi nämä löytyy kaikki omina, täytyy lähteä pian uusintakierrokselle!

      Poista