VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA

251s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Companion Piece // 2022

Suomennos: Kristiina Drews 

Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

KEVÄT (VUODENAIKAKVARTETTI #3)

ALI SMITH : KEVÄT

352s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Spring, 2019

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Huhtikuu. Kylmä, ankara ja paljas, lupaus jo kepeämmästä ja valoisammasta, mutta silti vielä viiltävän tuulen kautta kiinni edeltävässä talvessa. Kaikki hangen alle kuollut on tullut esiin, ja juuri ennen kuin vihreä alkaa versota pikkuhiljaa lämmittävän auringonvalon ansiosta, armoton valo paljastaa kaiken sen kyönän, jonka harhaisesti kuvittelimme lumen alla katoavan itsestään. Kevät on jälleen täällä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ollut vaikuttavaa luettavaa. Syksy jo omanlaisena runsaudensarvenaan ja Brexit-kirjanaan vei mennessään, ja erikoisia ihmiskohtaloita yhteen tuovan Talven luettuani en oikein voinut ymmärtää, miten tämä kvartetti enää tästä voisi parantua. Ja sitten tuli Kevät. Paljas, kuulas, nenäkäs, terävä ja jälleen niin oivaltava. Ali Smith on yksinkertaisesti kirjailijana nero.

Kevät lähtee liikkeelle pohjoiselta junalaiturilta jostain päin Skotlantia, jonne Richard on aivan sattumalta joutunut. Jonkin aikaa sitten menetetty ystävä, torjuttu hautajaispuhe ja mielikuvitustytär risteilevät Richardin mielessä, tasaiseen tahtiin kovaäänisistä tuleva pahoittelu junan myöhästymisestä rytmittää poikkoilevaa mieltä. Hänet on palkattu ohjaamaan tv-elokuva brittikirjailijan teoksesta Huhtikuu, jossa runoilijat Katherine Mansfield sekä Rainer Maria Rilke asuvat samassa hotellissa Sveitsissä, tekevät samaa työtä, mutteivat kohtaa toisiaan. Richard ei kuitenkaan vastaa puhelimeen, sillä puhelin on jossain lontoolaisessa roskakorissa. 

Toisaalla Brit työskentelee jonkinlaisena vartijana säilöönottoyksikössä, jonne turvakit päätyvät erinäisistä syistä. Kyseistä yksikköä puhututtaa putipuhtaat wc-tilat, jotka yksikköön tullut pikkutyttö on saanut johtajan siivouttamaan. Tyttö on vain kävellyt sisään, turvatarkastusten ohi, tuosta noin vain johtajan puheille. Ja nyt on siistiä. Pöntöt kiiltävät paikassa, jossa lain mukaan turvapaikan hakijaa saa pitää 72 tuntia, mutta todellisuudessa osa on ollut paikassa jo vuosia. Nälkälakossa, itsetuhoisena, ihmisyytensä menettäneenä. Hakemassa huomiota.

"Brit ja tyttö ovat sensijaan viettäneet aikaa pelaamalla peliä, jonka nimi tytön mukaan on 13 Onnen kysymystä. 

Se menee näin: minä kysyn kolmetoista kysymystä, ja meidän pitää kummankin vastata niihin. Käykö? tyttö kysyi.

Käy, Brit sanoi.

Kerro suosikkisi: lempiväri, suosikkilaulu, mieliruoka, mielijuoma, lempivaate, paikka, vuodenaika ja viikonpäivä. Mikä eläin olisit jos olisit eläin. Mikä lintu. Mikä hyönteinen. Sano yksi asia, jossa olet tosi hyvä. Miten mieluiten tahtoisit kuolla. 

Viimeinen kysymys on aika helkkarin masentava, Brit sanoi. Kuka tämän pelin on keksinyt?

Minä, tyttö sanoi. Ja se viimeinen kysymys on nimenomaan syy siihen miksi pelin nimessä on sana Onni.

Mitä onnekasta on siinä, että ihmisellä on oma suosikkitapansa kuolla? Brit kysyi.

Jos et tiedä kuinka onnekas sinä olet, kun voit edes keskustella valinnan mahdollisuudesta, tyttö sanoi, niin sinä olet todella, todella onnekas, ei voi muuta sanoa."

Ali Smith kutoo vuodenaikakvartetinsa kolmannen osan samoille rakennuspalikoille kuin kaksi edellistä; tuo yhteen näennäisen kaukaisia ja satunnaisia henkilöhahmoja, viljelee tiuhaan intertekstuaalisia viittauksia, esittelee marginaaliin jääneitä naistaiteilijoita, käyttää nerokkaasti lapsikertojaa sekä yhdistää pienen ja arkisen suureen poliittiseen kysymykseen. Muuten kirjat eivät sinänsä liity toisiinsa, teemat, henkilöt ja tarinat vaihtelevat, mutta vuosi on ja kuluu, ja paljastaa aina vuodenajalle ominaisella tavalla yhteiskunnastamme jotain uutta. Tähänastisista osista Kevät tekee sen ehdottomasti taitavimmin ja kovaäänisimmin, tuo eteen niin karun todellisuuden, että paikoin huomaan kirjaimellisesti kääntäväni katseeni pois tekstistä, kun Smith nostaa esiin sen vastenmielisimmän kyönän, jonka olemme kuvitelleet voivamme piilottaa edellisen talven lumien alle. Siinä missä kaksi aiempaa osaa pyöri henkilökohtaisemman ympärillä sinänsä silti kommentoiden Brexitiä ja aktivismia, Kevät on se vähemmän mieltä ylentävä Ryövärintyttären keväthuuto, jolta jokainen meistä haluaisi sulkea silmänsä. Mutta tässä se on, vielä henkiin heräämättömän maan päällä, maatumatta, meidän edessämme. Se, miten yhteiskuntamme kohtelee heitä, joilla on ollut kaikkein suurin tarve päästä pakoon oman kotimaan tilannetta.

Smith onkin kirjailijana yksi aikamme taitavimpia yhteiskunnallisia kommentoijia ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajia. Hänen neroutensa piilee näennäisen kujeilevassa tekstissä, oivallisessa yksilöiden pään sisään menemisessä sekä vaietuistakin ajatuskuluista, jotka hän tuo hahmojensa kautta yllättävänkin inhimillisesti esiin. Samalla kun Hesarin Sipilä vääntää iänikuista kaltevan pinnan argumentaatiovirhettään, "mitään ei saa enää sanoa", Smith näyttää kirjaimellisesti miten rankkojakin aiheita todella voi käsitellä kaunokirjallisuudessa yleisöä herätellen, mutta ketään tietoisesti loukkaamatta. Kirjallisuuskolumnistitkin voisivat ehkä pikkuhiljaa herätä nykytodellisuuteen, jossa tietoisuus rakenteellisesta syrjinnästä sekä toiston ja kerronnan vaikutuksista alennetaan ennakkosensuurksi, ja keskittyä siihen, miten moninaista, monipuolista ja runsasta yhteiskuntakritiikkiä sitä edelleen kirjoitetaankaan. Suosittelen aloittamaan esimerkiksi Ali Smithistä.

Helmet-haaste 2023: 05. Kirjassa ollaan maan alla

GIRL MEETS BOY

ALI SMITH : GIRL MEETS BOY

164s.

The Canons 2007

Tarina, joka lie yhtä vanha kuin tarinankerrontataitomme; tyttö tapaa pojan. He rakastuvat, ovat täysin toisensa, mutta vaikeudet tulevat tielle. Joskus rakkaus – tai jumalat – ovat suopeita, rakkaus voittaa, ja pari elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Rakkaustarinat, myytit, sukupuoliroolit ja seksuaalisuus heräävät aivan omalla tavallaan henkiin Ali Smithin Girl meets boy -pienoisromaanin sivuilla, kun jatkan omaa Smith-putkeani. Tällä kertaa tarinoiden taitava kuljettaja tuo antiikin Oividiuksen muodonmuutosmyyteistä tutun Ifisiksen tarinan nykypäivään, 2000-luvun alun Skotlantiin, kahden sisaruksen Anthean ja Imogenin luo. Ifis on Telethusan ja Ligduksen lapsi, jonka isä käski surmata, jos lapsi ei ole poika. Lapsi syntyi, tyttönä, mutta äiti vei pienokaisensa temppeliin, jossa jumalat käskivät Telethusan kasvattaa lapsen poikana, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Telethusa antoi lapselleen nimeksi Ifis, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Poikana kasvaneelle Ifikselle löytyi puoliso, Ianthe, ja nämä kaksi nuorta rakastuivat syvästi toisiinsa. Häiden aikaan Telethusa pelkäsi petoksensa paljastuvan, mutta erinäisten käänteiden jälkeen hän kääntyi Isis-jumalan puoleen, joka kaikessa suopeudessaan muutti häiden alla Ifiksen ihan oikeaksi pojaksi. Anthea ja Imogen taas etsivät paikkaa nykymaailmassa normien, rakkauden ja riistokapitalismin myrskynsilmässä. 

Smith kuljettaa pienoisromaaniaan hänelle hyvin tyypillisellä tavalla, kerronnantasoilla leikitellen, kielen rekistereillä näkökulmia tehostaen, polkuja näennäisen summamutikassa risteillen, mutta kuitenkin äärimmäisen koherentisti ja taiten. Girl meets boy vaatii yli puolet sivuistaan, ennen kuin lukija alkaa hahmottaa mitä ja mistä Smith kertoo, mutta tarinan taika tempaa mukaansa jo ensi sivuilta - sen kyseinen kirjailija todella osaa. 

Tarinan alussa Anthea ja Imogen ovat nuoria tyttöjä isovanhempiensa luona, seuraavassa osassa jo suuryrityksen palveluksessa olevia nuoria aikuisia. Anthea, sisaruksista nuorempi, rakastuu, vimmaisesti. Hän haastaa, uhmaa ja unelmoi. Imogen, vastuullinen isosisko, taas mukautuu, nöyrtyy ja huolehtii. Anthea tuo Ifiksen tarinan moderniin muotoon, Imogenin hahmoa Smith taas käyttää näyttääkseen toteen muut yhteiskunnan totuudeksi muuttuneet myytit: herrasmiestaktiikat, jossa ideointipalaverissa naisen idea ohitetaan, mutta hetken myöhemmin miehen sanomana tismalleen sama nostetaan framille, sukupuoliperformanssit, jossa äijä on äijä, valtaa käyttävä, pehmeitä homotteleva, maailman luonnonvarat tuotteeksi muuttava karikatyyri, jonka käsissä nyky-yhteiskunta on muuttunut muotoon, jossa vesi on lain mukaan kaupallistettavissa oleva hyödyke, ei ihmisoikeus, kuten maalaisjärki ehkä sanoisi.

Ali Smith tuo molemman keskeisen hahmonsa kautta eri puolet yhteiskuntakritiikistä jälleen hurjan taitavasti näkyviin. Smith muistuttaa myös oleellisesti, että todellisuus todella on tarina. Se on tarina, jonka varassa elämme ja suunnistamme, jonka varaan rakennamme todellisuutemme, se, jonka avulla näemme mitä onnellinen loppu todella vaatii. Millainen onnellinen loppu voi olla. Smith ei sinänsä ota kantaa, antaa lukijan tehdä valintansa itse. Hän näyttää, ei alleviivaa, vaikka tässä nimenomaisessa teoksessa tyylikeinona käytetty kärjistys on muuta tuotantoa vahvempaa. Smith todella näyttää, mikä voi tarinoilla on.

"And it was always the stories that needed telling that gave us the rope we could cross any river with. They balanced us high above any crevasse. They made us be natural acrobats. They made us brave. They met us well. They changed us. It was in their nature to."

Helmet-haaste 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

THE ACCIDENTAL / SATUNNAINEN

ALI SMITH : THE ACCIDENTAL

306s.

Penguin Books 2005

(Suomennettu nimellä Satunnainen

Otava 2006, suom. Kristiina Drews)

Smartin perhe viettää kesälomaa pienessä Norfolkin kaupungissa, kukin omassa nurkassaan. Perheen kuopus, Astrid, kuvaa kaikkea lähes pakonomaisesti, kun esikoinen Magnus taas käy yhä uudelleen ja uudelleen läpi päässään edellisen lukuvuoden tapahtumia koulumaailmasta. Sisarusten äidin uusi kumppani, Michael, elää kaksoiselämää perheensä ja yliopistouransa parissa, ja lasten äiti Eve taas kärsii pihavajassa suuresta kirjoitusblokista. Kun Amber, kutsumaton vieras, saapuu paikalle, alkaa perheen tarinat pikkuhiljaa aueta myös lukijoille.

Ali Smith on noussut Vuodenaika-kvartetin suomentamisen myötä paremmin myös suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen, vaikka häneltä onkin jo vuonna 2007 käännetty Otavan kirjastoon sekä tämä The Accidental  nimellä Satunnainen (joka on ehkä onnistunein käännösnimi romaanille viimeisten vuosikymmenten aikana) että vuonna 2013 romaani Oli kerran kello nolla. Smithin taika hurmaa syystäkin, hänen kielenkäyttönsä on omaleimaista, nokkelaa ja jopa ironista, kerronnan eri tasoilla ja tyyleillä taiten leikittelevää, ja toisaalta tarinoita yhdistää myös aina jokin absurdi käänne, yleensä joko kummat ihmissuhteet tai outo, kutsumaton vieras, jonka avulla Smith pureutuu syvemmälle peribrittiläiseen perhedraamaan kuin pelkän ennakko-oletuksen perusteella voisi odottaa. Smith on äärimmäisen taitava näyttämään hahmonsa mitä moninaisimmissa valoissa tuomitsematta ketään, asettumatta kenenkään puolelle, ja siinä hän onnistuu myös tämän nimenomaisen kirjan kohdalla.

The Accidentalissa ollaan jälleen varsin tyypillisen keskiluokkaisen tarinan äärellä: uusperhe viettää kesälomaa näennäisesti yhdessä, mutta silti täysin itseensä uppoutuneena. Kirja jakautuu kolmeen osaan, alkuun, keskikohtaan sekä loppuun, joista jokainen sisältää erikseen luvun kultakin perheenjäseneltä. Jokaisen osan välissä on lisäksi minä-kertojan muodostama pieni silta Alhambrasta, jonka osuuden tarinassa lukija saa itse päätellä. Ratkaisu on onnistunut, sopivasti lukijaa haastava mysteeri, joka aukeaa jokaisen henkilön kohdalta omalla tavallaan. Smith leikittelee kielen rekistereillä, temmolla ja rytmillä, ja hän kuvaa niin hienosti lapsen ja nuoren teinin ajatusmaailmaa, että toista Smithin vertaista lapsikertojan käyttäjää saa hakea.

Varsinaisessa tarinassa Smith käyttää Amberin hahmoa paljastamaan Smartin uusperheen sisäiset halkeamat, tragediat ja sudenkuopat. Amber on kuin perheen äidin Even romaanisarja; yllättävä käänne, joka herättää fiktiolla henkiin jonkun oikeassa elämässä kuolleen hahmon, kehittää ihmepelastumisen ja sepittää vaihtoehtoisen lopun todellisuudessa onnettomasti päättyneelle tarinalle. On aika ennen Amberia, Amberin aikaan ja Amberin jälkeen, aivan kuin yhteiskunnastakin voi löytää tapahtumia, jotka jakavat todellisuutemme eri osiin. Kutsumaton vieras tai odottamaton mullistus ei kuitenkaan tuo onnea ja auvoisuutta, hän ennemminkin paljastaa sen epämiellyttävän todellisuuden perheestä, jossa jokainen on niin haltioitunut omista tragedioistaan, ettei oikeastaan edes näe omien lastensa, vanhempiensa tai sisarustensa kärsimystä, on se miten lähellä tahansa. Jokaisen katse on omassa navassa, omassa todellisuudessa, jokainen on oman elämänsä kiistaton keskipiste siihen saakka, että se muuttuu sokeudeksi muita kohtaan. Tarvitaan jotain täysin ulkopuolista, jotain täysin talon tyhjentävää, jotta perheestä tulee perhe, jotta itsensä voi lopulta edes oikeastaan nähdä.

Ja kuten Smithin romaanit yleensä, myös The Accidental/Satunnainen on tarina yksittäisen perheen laajemmasta omanapaisuudesta ajassa, jossa on aika ennen ja jälkeen. Even kautta kokonaisuudessa hahmottuu myös aika, jossa on aika ennen Iso-Britannian liittymistä Irakin sotaan ja aika, jossa sota pauhaa taustalla, kuvat ruumiista, räjähdyksistä ja Saddamin pojista valtaavat perheen idyllisen kulissin takana TV-ruudut. Smith tuo tapansa mukaan maailman tapahtumat osaksi romaaniaan niin vaivihkaa, että niihin pitää oikeasti osata kiinnittää huomiota, katsoa sinne, mistä romaanin jokainen henkilöhahmo enemmän tai vähemmän katsoo pois. Smithin käsissä yksilön tarina on aina myös tarina ajasta, jossa sitä eletään, maailmasta, jonka näkee vain yllättävien sattumien ja kutsumattomien vieraiden kautta. Joskus yhteinen uhka onnistuu tuomaan perheet ja yhteisöt yhteen, mutta kestääkö side, jos se perustuu ainoastaan ulkoiselle viholliselle? Entä milloin oman heikkouden esiin tulo, intohimon riistäminen, kosto tai keskinkertaisuuden paljastaminen kuljettaa yhteisöjä enemmän yhteen kuin erilleen?

Smithin romaani esittää jälleen monitahoisia kysymyksiä, mutta kieltäytyy vastaamasta niihin itse. The Accidental vilisee elokuvallisia viittauksia, intertekstuaalisuutta ja toisaalta hyvin visuaalista kerrontaa jo itsessään.  Smith luottaa lukijaansa tässä kuten kaikissa muissakin tähän asti häneltä lukemistani teoksistaan, ja juuri se saa minut rakastamaan kyseistä kirjailijaa erityisen paljon. 

Helmet-haaste 2023: 04. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

TALVI (VUODENAIKAKVARTETTI #2)

ALI SMITH : TALVI

336s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (Seasonal #2) // 2017

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

On joulupäivä. Olen matkustanut Elvi-koirani kanssa joulun viettoon Pohjois-Savoon vanhempieni luokse, tänne on tullut myös idempää siskoni kumppanineen, sekä isoisäni. Koolla on siis eri sukupolvia, erilaisia kokemuksia, paloja toistemme henkilöhistoriasta, erillisiä, mutta risteäviä. Ja joulu on myös kirjassa, jonka tänään saan loppuun, Ali Smithin Talvessa, jossa niin ikään joulupäivänä kokoonnutaan, ulkoa katsottuna kovinkin luonnollisella joukolla, mutta syvemmälle sukeltaessa jokin silti onkin hieman vinksallaan. Kuten äärimmäisen viehättävästi Ali Smithin romaaneissa yleensä.

Ali Smithin Talvi on toinen osa hänen vuodenaikakvartetistaan, jonka ensimmäinen osa Syksy ilmeistyi suomeksi aiemmin tänä vuonna. Itsenäistä jatko-osaa yhdistää edeltäjäänsä lähinnä vuodenaikojen symboliikka, ja siinä missä edellisessä osassa tosiaan oltiin kuolevan ja lepoon asettuvan luonnon äärellä, nyt ollaan keskellä pimeintä hetkeä, niin vuodenkierrossa kuin ihmiskunnan omassa kansainvälisessä epähumaaniudessa. Smith yhdistää, jälleen kerran, henkilökohtaisen poliittiseen sellaisella taituruudella, että harva nykykirjailija siihen pystyy, ja, jälleen kerran, olen yhden vuoden lempikirjani parissa Smithin uusinta suomennosta lukiessani.

"Jumala oli kuollut: ensi alkuun.

Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut.

Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet."

Sophian luo on ilmestynyt jostain pää. Elävä ja eloisa, huomiota vaativa lapsen pää, joka keikkuu ilmassa kuin ilmapallo. Noin 3-kymppinen Art on riidellyt rajusti tyttöystävänsä Charlotten kanssa, ja saa aivan kumman idean yrittäessään piilottaa tätä faktaa äidiltään. On joulu, Englannissa, nykyajassa, ja kummien sattumusten kautta joulupöydän ympärillä on pian Art, ei-Charlotte, Artin äiti Sophia sekä Sophian sisko Iris, jonka kanssa Sophie ei ole ollut tekemissä kymmeniin vuosiin. Kukaan eikä mikään ole ihan siltä miltä näyttää, ja eriskummallinen vyyhti selkenee hitaasti, pieni pala kerrallaan. Mutta koska kyseessä on Ali Smithin kirja, kyseessä ei ole mysteeri, vaan otos niin aidonoloisesta elämästä, että yhtäkkiä sitä unohtaa lukevansa kirjaa eikä seuraavansa vierestä erään englantilaiskylän tapahtumia reaaliajassa.

Smith kuvaa romaanissaan Talvi jälleen kerran lempeällä taidolla niin perhesuhteita kuin yhteiskuntaa, Iso-Britanniaa Brexitin kynsissä ja Eurooppaa taantuvan, yhtäkkiä rajoistaan ja näennäisistä omistaan hyvinkin tarkan ilmapiirin keskellä. Smith tuo yhteen sisarussuhteet ja ruumiit Välimerellä, aktivismin matkan vuosikymmenten mielenilmauksista poliittisiin blogiteksteihin ja ihmisen oikeuden tietoon omasta henkilöhistoriastaan toisen oikeuteen pitää tiettyjä asioita yksityisinä. Suurimmillaan Smith tuntuu kuitenkin tutkivan sitä, mikä kaikki lopulta onkaan poliittista maailmasa, jossa kansat sotivat keskenään, jossa tuholaisia torjutaan ympäristöä tuhoavilla aineilla ja jossa ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että  voivat estää kuolemassa olevien pakolaisten hengissä selviämiseen liittyvät auttamisopetaatiot. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he hajoavat meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin, ja onko populistiset rajojen rakentajat ennemminkin seuraus kuin syy? Ja kuka meidät tuo enää yhteen, kun roolit eri laidoille rakennetaan jo lapsuudessa?

Smithin leikkisä kieli ja vakavat aiheet ovat kiehtova ja tehokas yhdistelmä, ja hän onnistuukin herättelemään tavalla, johon harva näin kaunokirjallinen romaani pystyy. Smith kuvaa hankalia ja monitahoisia hahmojaan lempeydellä, mutta epämiellyttävää inhimillisyyttä piilottamatta; hänen käsissään sietämättöminkin hahmo on jollain perusinhimillisellä tavalla rakastettava. Kaikki tämän päivän yhteiskunnallisuus voisi olla saarnaava sekametelisoppa, mutta Smith punoo kokonaisuuden yhteen sellaisella taidolla, että lähinnä hämmentää miksei hänestä puhuta valtavasti enemmänkin. Kristiina Drewsin tyylipuhdas suomennos kruunaa kokonaisuuden, ja jo näiden kahden ensimmäisen osan perusteella povaan tästä vuodenaikakvartetista yhtä modernin ajan klassikkoa myös Suomessa. Sen paikan nämä kirjat todella ansaitsevat.

"Kuvaus kuulostaa jotenkin siivottomalta: siinä sen näkee kuinka sanojen kanssa käy. Tuo ei ole sitä mitä hän tarkoitti. Joskus sanat kutistavat kokemusta tai muuttavat sen joksikin mitä se ei ole."

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY

272s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016

Suomennos: Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 

He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

OLI KERRAN KELLO NOLLA

ALI SMITH : OLI KERRAN KELLO NOLLA

284s.

Otava 2013

Alkuteos: There But For The // 2011

Suomennos Kristiina Drews

Ah. Onnea on lukuhaasteet, joiden avulla löytää aivan uusille kirjallisille vesille. Juuri tänään on käynnistynyt nimittäin kirjainstagramin Kevät Otavan kirjastossa -lukuhaaste, jossa on tarkoitus koko huhtikuun ajan lukea mahdollisimman paljon Otavan kirjaston käännösteoksia. Ja vaikka itse haasteen kisaosuus jää minulta tälläkin kertaa välistä – viimesyksyisessä Keltaisen kirjaston -lukuhaasteessa kärki luki toista sataa kirjaa kuussa – hyppään tähän haasteeseen mukaan juurikin lukukokemusten monipuolistamisen näkökulmasta. Kirjan elinkaari kun tuntuu olevan harmillisen lyhyt, ellei se hyppää jonkinlaiseen klassikkokaanoniin jo pian syntyessään. Näiden haasteiden avulla taas tulee tartuttua kirjoihin, jotka muuten ehkä jäisivät välistä, ja tämä aloituskirja, brittiläisen Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ehdottomasti sellainen, johon en aivan heti olisi ymmärtänyt ilman haasteita tarttua.

Ja se onni, kun huomasin jo ensisivuilla löytäneeni aivan uuden kirjallisen maailman, lempikirjan, tarinan, jonka ansiosta olisin toivonut työmatkojen vai jatkuvan ja jatkuvan, että olisi ehtinyt lukea enemmän. 

Smithin upea Oli kerran kello nolla on valloittavan nokkela satiiri brittiläisestä keskiluokasta, sellaisesta päällepäin kovin koreasta, yhteisiä kutsuja järjestävästä ulkokultaisesta paremmuudesta. Se saa alkunsa – ja oikeastaan koko tarinan kiepautuksensa eräistä illalliskutsuista, joiden aikana eräs vieras nousee pöydästä ja lukkiutuu vierashuoneeseen. Isäntäperheen piina kasvaa kun he ymmärtävät, ettei vieras ole lähdössä minnekään, ja tätä kummaa tapausta Smith alkaa pyörittää eri kertojien avulla enemmän tai vähemmän auki. Tavallaan kirja kertoo vieraan kautta kaikesta muusta kuin hänestä, vieraasta tulee vierauden tunne, jonka läsnäoloon jokainen kirjan henkilö suhtautuu täysin eri tavalla. Toinen tuntee tulleensa kotiin, toinen taas tekee siitä elämänsä tarkoituksen.

Oli kerran kello nolla jakautuu neljään erilaiseen osaan, neljään kertojaan, omanlaiseensa ja eri tavoin keskustarinan ympärille kiepahtavaan. Mukana on vierashuoneen vieraan nuoruuden tuttava,  illalliskutsujen 60-vuotias avec, iäkäs rouva pinkissä sairaalakaavussa, olevinaan kaikista nokkelin nokkela 9-vuotias. Smith kuvaa jokaisen hahmonsa kautta maailmaa heidän tavoillaan, niin taitavasti kieltä ja sen eri rekisterejä käyttäen, että välillä lukija unohtaa olevansa jonkin fiktiivisen tapahtuman keskellä. Smith taitaa erityisesti kielen, nokkelat sanaleikit, kerronnan metatasot, eri kertojien ajatuksen juoksun, havainnot, koko maailman sanojen avulla. Yhtaikaa vierashuoneeseen jumiutuva kutsumaton vieras on hahmoille täysin totta ja toisaalta myös jotain suurempaa, vertauskuva, häiriötekijä keskiluokkaisessa arjessa, särö, joka paljastaa identiteettien onttouden, kun ne rakentuvat esimerkiksi vähemmistöjen halveksinnalle. Miles – se vierashuoneeseen lukkiutunut vieras – on henkilö, jota pidetään itsestäänselvyytenä kenties, mutta joka muille herkille, syrjään jääneille, kuulematta tulleille on jotain huomattavasti suurempaa, jotain, jonka katse ja läsnäolo voi muuttaa kaiken. Niin monella eri tasolla. Symbolinen vieras ja vieraus kantaa koko romaanin läpi, ja Smith käsittelee sitä herkullisilla, oivaltavilla ja äärimmäisen tarkoilla tavoilla aina lempeydestä nokkelaan rosoisuuteen.

Tekisi mieli sanoa, että Smith on taitavin ihmismielen sisäisen puheen kuvauksessa, mutta toisaalta hän on ehdottomasti myös taitavin dialogeissa, ihmisten välisten suhteiden esiin tuomisessa, ajatusten paljastamisessa, oikeastaan näemmä allekirjoittaneen näkökulmasta hieman kaikessa mitä hän tekee. Täytyy myöntää, että näitä lukemiani viiden tähden kirjoja sekä niistä kirjoitettuja arvosteluja toki leimaa aina tämä tällainen vilpitön ihailu, mutta toisaalta, sehän on koko lukemisen tarkoitus, ainakin itselläni. löytää kirjoja, jotka vievät niin täysin mukanaan, että hetken on ihan jossain muualla. Oli kerran kello nolla on siis yksi vuoden ehdottomasti suurimpia lukuhelmiä, ja Smithin pariin täytyy päästä palaamaan pian uudelleen. 

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle