lauantai 29. kesäkuuta 2019

ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI


ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI
( )
317s.
Tammi 2019
Alkuteos: Call Me By Your Name // 2007
Suomennos: Antero Tiittula

Kevään 2018 ehdottomasti kaunein ja mieleenpainuvin elokuva oli Call Me By Your Name, tarina kahdesta miehestä, nuoresta ja vielä hieman nuoremmasta, jotka tapasivat toisen kesäpaikalla Pohjois-Italian paahtavan kuumassa kesässä 1980-luvun puolivälissä. Elokuva oli tunnelmallinen ja herkkä, mutta vaikka tiesin sen perustuvan hyvinkin suosittuun romaaniin, en varsinaisesti aikonut enää itse kirjaa lukea. Yleensä elokuvat eivät tavoita kirjan tunnelmaa kovinkaan kaksisesti, ja vaikka  tämä ei tosiaan mikään juonivetoinen tarina ole, vasta tämänvuotinen Helmet-haaste sai minut pyörtämään lukemattomuuspäätökseni.

"Tiesin sen jo alun alkaen. Piti vain odottaa. Tekisin hommia koko aamun. Kävisin uimassa. Pelaisin ehkä iltapäivällä tennistä. Tapaisin Marziaa. Palaisin keskiyöksi. Ei, vaan puoli kahdeltatoista. Suihku? Ei suihkua? Oh, siirtyä yhdestä vartalosta toiseen.
Eikö hänkin ollut mahdollisesti tekemässä samoin?
Siirtymässä yhdestä toiseen."

Elio on 17-vuotias professorin poika, joka viettää perheensä kanssa kesälomaa Pohjois-Italiassa. Hän on tietyllä tapaa viehättävän pikkuvanha, ja silti niin kovin nuori. Äärimmäisessä itsetietoisuudessaan hän kuvaa tapahtumia yhtaikaa paikan päältä ja etäältä, vuosien päästä. Elio on läsnä, mutta eniten omassa päässään, siinä miten hän tulkitsee asioiden tapahtuvan.

Oliver taas on 24-vuotias kesävieras, kirjaansa viimeistelevä jatko-opiskelija, jolle Elion isä tarjoaa kuuden viikon kesäresidenssijakson huvilallaan. Komea amerikkalainen astelee Elion perheen elämään itsevarmuutta ja komeutta uhkuen, eikä hänen aikeistaan saa kiinni, vaikka miten niitä pyrkii tulkitsemaan.

Ja kuten jo arvata saattaa, risteilee kirja hyvin pitkälti Elion ja Oliverin välillä, tulkinnasta ylitulkintaan, väärintulkintaan ja takaisin. Kuin kahden kompleksisen ihmisen kohtaamiset noin yleensäkin, edestakaisin ilman varmuutta yhtään mistään.

x

Kutsu minua nimelläsi on hienovireinen ja viipyilevä rakkaustarina, jota Elio kertoo aikuisena, vuosien päästä tapahtumista. Kuten suurimmat rakkaustarinat yleensä, on tämäkin jotain kiellettyä, ohimenevää ja hetkellistä, sitä, mikä ei koskaan kohtaa oikeaa arkea. Silti Aciman onnistuu kietomaan lukijansa sellaisen tarinan pauloihin, joka on kerrottu jo satoja ja tuhansia kertoja. Erona tällä kertaa vain on, että onnellista loppuaan saavuttamaton rakkaustarina on tarina kahdesta miehestä aikana, jolloin jo yhteiskunnan odotukset tekevät tällaisesta rakkaudesta kiellettyä. Ja tavallaan tärkeä muistutus kirjassa on, että se aika on olemassa edelleen, tässä hetkessä, tässä maailmassa. 1980-luku ei ole kaukana, mutta nykyaika ei silti vieläkään ole oleellisesti vielä valmiimpi, jos kahden miehen rakkaustarina on 2010-luvullakin kirjallisuudessa poikkeuksellinen.

Aciman onnistuu kuitenkin olemaan tekemättä aiheesta turhan alleviivaavaa numeroa, ja hän kuvaa rakastumista niin samastuttavasti, että tuntuu kuin olisi oikeasti Elion pään sisällä. Tavallaan uskon, että Elion täydellisen hyvin kuvattu, jopa ylianalyyttinen itsetietoisuus aukeaa parhaiten lähinnä niille, joilla on taipumusta samaan. Joilla on taipumusta jatkuvasti elää ja reflektoida näin: "Yritin kuulostaa ivalliselta ja salaperäiseltä, aivan kuin viittaisin sellaiseen inhimilliseen kokemukseen, josta hänellä ei voinut olla vähäisintäkään vihiä. Mutta onnistuin kuulostamaan vain äreältä ja hysteeriseltä." Aciman kuvaa tarinaa Elion kautta äärimmäisen kiehtovalla tavalla, ja kiehtovinta siitä tekee oman pään ja ajatusten täydellinen epäluotettavuus. Sellainen, johon itse kuitenkin ihan täysin uskoo, niin täysin että muiden versiot samoista tapahtumista kuulostavat jo lähes saduilta. 

"Marzia soitti sinä aamuna juuri kun Oliver oli lähdössä. Oliver vinkkasi silmää ojentaessaan minulle puhelinta. Siinä ei ollut hitustakaan ironiaa, ei mitään mikä ei olisi muistuttanut minua – ellen erehtynyt enkä usko erehtyneeni – siitä että meidän välillämme vallitsi niin täydellinen läpinäkyvyys, ettei sellainen ollut mahdollista kuin ystävien kesken.
Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin."

Aciman kuvaa nuorten miesten rakastumista taidolla ja intensiivisesti. Siinä missä elokuva asettui enemmän ulos Elion päästä, on kirjassa Elion ajatukset vieläkin voimallisemmin läsnä. Tavallaan näin päin teoksiin tutustuessa elokuvan tarkkuudesta lähinnä hämmästyy: miten sanattomin keinoin se onkin osannut vangita juuri nämä inhimillisyyden pilkahdukset, juuri nämä aikomukset valkokankaalle, ja miten taitavasti kirja täydentää niitä hiljaisia, viileitä ja silti niin kuumia välejä jatkuvasti. Ja toisin kuin yleensä, tämä toimii jopa paremmin näin päin. Kun on katsonut ensin elokuvan, kirjan sävystä ja tarkkuudesta osaa nauttia vielä enemmän. Kun tietää mitä odottaa, osaa jokaisessa hetkessä pysyä entistä pidempään.

Kuuma, ilmava, ja silti jollain omanlaisellaan tavalla tiivis romaani sopii aivan erityisesti kesälukemiseksi. Sen viipyilevä, lähinnä päänsisäistä maailmaa kuvaava tunnelma on koukuttava, vaikka kirjassa ei varsinaista juonta olekaan. Se varmasti jakaa lukijoita, mutta minulle se on parasta mitä on: lukea ja havainnoida hetkiä teennäisten tapahtumaketjujen ja -kuvioiden sijaan. Kauniista kielestä ja oivaltavista hetkistä nauttii aivan eri tavalla, kun niitä ei paketoida pakolliseen hurjastelutarinamuotoon. Toki on myönnettävä, että paikoin kerronta meinasi jo karata hieman sellaiseen paolocoelhomaiseen pateettisuuteen, mutta onneksi kesäaivoilla ja rakkaushuumassa sen voi antaa anteeksi. 

Mutta se Coelhosta. Kuten ehkä aiemmista jutuistani voinee jo päätellä, minulle tämä kirja ja siitä tehty elokuva ovat varsin merkityksellisesti yhtä teosta, jotka vain täydentävät toinen toisiaan. Niinpä loppuun on pakko sanoa, että pidin elokuvan lopusta hurjasti tämän kirjan loppua enemmän. Pidin siitä, miten asiat jäivät enemmän auki, enemmän mahdollisiksi, enemmän elämänkokoisiksi, vaikka olivat ne tavallaan sitä kirjankin lopetuksessa. Minun puolestani kirja olisi kuitenkin elokuvan tapaan saanut loppua 1980-luvun puoliväliin, Roomaan, kirjan toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Nurinkurista kyllä, nyt kirjan lopetus tuntui lähinnä vaihtoehtoiselta lopulta, mutta toisaalta jos siihen suhtautuu niin, sen voi myös ajan myötä unohtaa. Unohtaa, ja kuvitella, että tarina loppuu juuri siihen, mihin sen minusta oli hyvä päättyä. Ehkä lukijallakin on oikeus omaan lopetukseensa.

"Uskoin ymmärtäväni, miksi kaikki vannoivat Sant'Eustachion kahvin nimiin; tai ehkä vain halusin uskoa ymmärtäväni, mutta en ollut varma. En ollut varma, pidinkö siitä edes. Ehkei kukaan muukaan pitänyt, mutta kaikki tunsivat velvollisuutta yhtyä yleiseen mielipiteeseen ja julistivat, että hekään eivät voisi elää ilman sitä."

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

8 + 1 PARASTA KIRJAA KESÄLOMALUETTAVAKSI



Ihanaa pian koittavaa juhannusta kaikille! Kesä on jo tähän asti tuntunut jotenkin erityisen ihanalta, ja se on varsin mielekäs huomio siihen nähden, että olen kirjoitellut kouluhommia koko tähänastisen kesäkuun. On kirjojakin onneksi ehditty lukea, ja pientä lomaakin ajattelin tässä nyt pitää, joten senpä kunniaksi kokosin teille kesäsuosituslistan kirjoista, jotka erityisen kesäisiltä ovat minusta tuntuneet. Näitä sopii lukea lomalla, sängyn pohjalla, mökkilaiturilla tai vaikka hiekkarannallakin, missä sitä kukakin parhaiten viihtyy!


K E S Ä S U O S I T U K S E T  2 0 1 9 

Clinen Tytöt näkyi muutama vuosi sitten hurjankin paljon kirjablogeissa, mutta nyt en ole siihen hetkeen törmännyt. Romaani on hieno kuvaus tyttöidestä, kulteista ja paahtavan kuumasta kesästä, ja siksikin se sopii täydellisesti kesäkirjaksi. Pidin itse tarinasta valtavasti, tämä on kirja, johon tulen varmasti palaamaan vielä useita kertoja.

Alice Munro on yksi lempikirjailijoistani, ja viime kesänä luettu novellikokoelma ehdottomasti yksi hänen parhaimpiaan. Munron viipyilevä ja silti äärimmäisen tarkkanäköinen tapa kuvata ihmisiä ja ihmisyyttä ihastuttaa kerta toisensa jälkeen, ja nämä tarinat sopivat erityisen hyvin luettavaksi kiireettömien päivien keskelle.

Restrepon Intohimon saari on tarina valloittamisesta, syrjäisistä yhdyskunnista, seikkailusta ja selviytymisestä. Mukaansatempaava tarina koukuttaa, mutta tarjoilee myös hurjan vahvaa visuaalisuutta kesälomapäiviin. Toimii myös äärimmäisen hyvin Helmet-haasteen kohtaan pienkustantamon kustantama kirja!

Swärd kirjoittaa aistivoimaisesti, ja tämän kirjan kesäisyyden tuntee lähes fyysisesti. Tarina perheestä, rikkinäisyydestä ja sisaruudesta valloittaa, ja siihen uppoaa ilman liikaa vakavuutta. Erilaisuus ja erityisyys kuvataan kirjassa harvinaisen kauniisti. 

Uiden kotiin on jännä kirja, sillä muistan, etten innostunut siitä kauheasti juuri luettuani, mutta näin muutaman vuoden jälkeen se tuntuu lähinnä täydelliseltä kesäkirjalta. Teoksen pysähtynyt tunnelma on valloittava, ja se kutsuu lukemaan uudestaan, selvittämään mikä minulta tässä ensikerralla meni niin suuresti ohi.

Rooneyn kehuttu esikoinen on pyörinyt nyt paljon kirjasomessa, mutta se on pitkälti kaiken hypensä arvoinen. Ihmissuhderomaani on helppo, muttei höttöinen, ja sen milleniaalinen maailmankuva ilahduttaa elähtäneiden narratiivien keskellä. 

Gappahilta on tulossa syksyllä myös uutta suomennosta, mutta niitä odotellessa suosittelen auringonpaahtamia tarinoita Zimbabwesta. Lyhyehköt ja oivaltavat tarinat avaavat oven kulttuuriin, jonne näin vahva sisäänpääsy on muuten lähes mahdotonta.

Afrikkalaisella kirjallisuudella jatketaan, ja viimeisenä suosituksena Obioman Kalamiehet onkin vahva ja kouriintuntuva tarina Nigeriasta. Se edustaa oivallisesti maansa kerrontaa, toimii sellaisenaan, mutta antaa myös vahvempaa vertauskuvallisuutta Nigerian tilanteesta. Ja jos maa ei kulttuurina ole tuttu, ei hätää, epilogi auttaa kyllä näkemään syvemmät yhteydet.

Kesäkirja on täysin ohittamaton kesäklassikko. Luin sen itse ensimmäistä kertaa viime kesänä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


PSST! Eikö nämä vielä riittäneet? Tässäpä bonuksena linkit vuosien 2016 & 2017 kesäkirjalistauksiin, niistä irtoaa vielä muutamat kesäkirjasuositukset lisää!

maanantai 17. kesäkuuta 2019

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN
♥ ♥ ♥ 
396s.
Gummerus 2019
Alkuteos: How Do You Like Me Now? // 2018
Suomennos: Kristiina Vaara


Lähinnä nuortenkirjoistaan tunnetun Holly Bournen ensimmäinen aikuisten romaani, chick lit -tyylinen nykyhetken kuvaus on ensimmäinen kirja, jonka Bournelta luen. Olen ollut pidemmän aikaa jo onnellisen jumissa vähän kevyemmän kirjallisuuden parissa, ja mikäs sen paremmin alkavaan kesään käykään kuin täydellinen ihmissuhdehömppä.

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki. Musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on kolmekymppinen kirjailija, jonka yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt menestysteos on tarina hänen kaksikymppisyydestään. Tori on jo jonkinlainen brändi jatkuvine esiintymisineen ja fanisivustoineen, mutta siinä missä kaikki hänen naispuoliset ystävät ympärillä joko lisääntyvät tai menevät naimisiin tai lisääntyvät ja menevät naimisiin, hän itse kipuilee väljähtyneessä suhteessa oman onnellisen loppunsa, Vuorimiehensä kanssa. Elämä on sosiaalisessa mediassa täydellistä, mutta onko se sitä kauniiden kuvien ja voimaannuttavien hastagien takana?

Bournen romaani on hyvin vahvasti kiinni paitsi kolmikymppisyydessä, myös tässä nimenomaisessa ajassa. Naisille on yhteiskunnassa tasan yksi tehtävä, ja se on löytää kumppani, jonka kanssa tuottaa mahdollisimman laadukkaita jälkeläisiä jatkamaan yhteiskunnallista tehtävälistaa. Kirjan päähenkilö Tori on feministi, eikä hän suostu tähän yksitoikkoiseen narratiiviin, vaan vetää niin sanotut perseet ystävänsä kanssa, ja nauraa salaa paheksuen muiden vauva- ja hääpäivityksille. Mutta koska nauru on yleensä vain jonkinlainen suojakeino, ei tämänkään kirjan feministi ole turvassa niiltä odotuksilta, joita (etuoikeutetun ja keskiluokkaisen valkoisen) naisen harteille yhtenään heitetään. 

"En voi olettaa, että yksi ja sama ihminen täyttää kaikki tarpeet, joten on ihan okei ettei Tom täytä kaikkia tarpeitani. Itse asiassa on hyvä, että olen tajunnut sen. Se varmaankin tekee meistä onnellisempia ja terveempiä kuin kaikki ne pariskunnat, jotka ovat niin yltiörakastuneita ja toisilleen kaikki, niin että heidän täytyy kuolla samaan aikaan niin kuin The Notebookissa.

Läheisriippuvuudesta. Siitä se elokuva kertoo. Se on opettavainen tarina läheisriippuvuuden vaaroista."

Kirjassaan Bourne käsittelee kiinnostavalla tavalla sitä heteronormatiivisen yhteiskunnan pakkopaitaa, jonka nykymallinen, yksiavioinen parisuhdenormi pakottaa näkemään ainoana oikeana vaihtoehtona. Väljähtyneeseen ja huonoonkin suhteeseen jääminen nähdään nykyään parempana kuin kolmekymppisenä sinkkuna eläminen, ja lapsiakin kannattaa tehdä vähän varmuuden vuoksi, ettei vanhana kaduta. Ihan sama kenen kanssa niitä tekee, kunhan tekee, ja näin taas yhden naisen tarkoitus maapallolla on täytetty Kaava on niin lukkiintunut, ettei suurimmalle osalle tule edes mieleen kyseenalaistaa sitä, joten ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta toteuta, saavat kaikkein suurimman kuorman niskaansa. 

Kokonaisuutena kirja on lempeä muistutus siitä, että jokainen on vastuussaan omasta onnestaan, eikä meillä täällä yhteiskunnassa valmiiksi asetetusta muotista poikkeavilla ole sen tehtävän kanssa aina kovinkaan helppoa. Bourne kyseenalaistaa totutun tarinan onnellisista lopuista, ja onnistuneen (ja feministisen) viihdekirjan resepti on lopulta hyvin simppeli: Bourne vain kääntää päälaelleen sen maailman kuluneimman narratiivin epäonnistuneesta ja miestä janoavasta chick lit -tähdestä ja tarina on valmis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kääntö toimii jopa yllättävänkin hyvin, ja se tarjoaa luettavaa, johon harvoin tässä genressä törmää. Kirja on virkistävä ja taitavasti kirjoitettu, sen parissa viihtyy, vihastuu ja samastuu, ja se tuntuu alusta loppuun saakka ainoastaan ihanalta. 

Vaikka kirja on hyvin etuoikeutettua ja valkoista feminismiä, jossa naisen ongelmat kulminoituvat lähinnä ihokarvoihin ja yhteiskunnan paineisiin, on tarina silti tässä genressä ilahduttavan raikas ja silti lämpimän tuttu. Se ei sinällään tarjoa minulle elämästä kovin suuria oivalluksia, mutta toisaalta en niitä tämän kanssa odottanutkaan: ennemminkin halusin lukea hyvin kirjoitettua ja eettisesti kestävää viihdekirjallisuutta, ja sitä todella sain. Bournen huumori osuu varsin hyvin yhteen omani kanssa, hänen henkilöhahmonsa ovat monipuolisia ja rehellisiä. Tästä kirjasta pidin, ihan jopa ilman mitään puolustuspuheita hömpäntarve-filttereistä. 

torstai 13. kesäkuuta 2019

LIV STRÖMQUIST : EINSTEININ VAIMO

LIV STRÖMQUIST : EINSTENIN VAIMO
♥ ♥ ♥ 
139s.
Sammakko 2019
Alkuteos: Einsteins fru // 2008
Suomennos: Helena Kulmala
Arvostelukappale


Kesän odotetuin kirja on täällä!

Ja se on aivan ehdottomasti Liv Strömquistin uusin suomennettu sarjakuvakokoelma, Einsteinin vaimo.

Strömquist hurmasi minut feministisillä sarjakuvateoksillaan viime keväänä, ja etenkin Kielletystä hedelmästä tuli sellainen elämäni kirja, jonka tematiikkaan tunnun vähän väliä jollain tapaa palaavan. Strömquist käyttää terävää ja anteeksipyytelemätöntä huumoriaan mainiosti osoittamaan ne yhteiskunnan epäkohdat, joihin päivittäisessä elämässä edelleen törmäämme, ja historian esimerkkien avulla hän tekee näkyväksi ne tarinat, jotka nielemättä olemme tähän asti tottuneet hyväksymään. Sama terävä meininki jatkuu myös tässä uusimmassa teoksessa, jossa käsitellään kuuluisia ukkeleita ja naisia heidän takanaan.

Kun Strömquist (minulle) ensimmäisen kerran meni sohimaan nykyistä parisuhdekäsitettä ja naisten tekemää tunnetyötä Prinssi Charlesin tunteessa, voin suoraan myöntää hypänneeni hieman puolustuskannalle. Kyseenalaistihan hän sen rakenteen ja mallin, jossa minä elän, ja jota minä olin pitänyt kyseenalaistamattoman oikeana koko pienen elämäni. Vuosi lukukokemuksen jälkeen (ja hurjan monta muuta keskustelua ja artikkelia aiheesta lukeneena) olen kuitenkin saanut pureskella kritiikkiä tarpeeksi, ja huomaan jo moninkin paikoin yhtyväni siihen. Nyky-yhteiskunta kun tuntuu pitävän täysin automaattisena luonnollisuutena tilaa, jossa yksiavioisuus on ainoa oikea vaihtoehto ja kaikki tunnetyö kuuluu naiselle. Monille se varmasti toimii, mutta pääsääntöisesti siksi, että siihen ollaan sosiaalistuttu, eikä muuta ole edes huomattu kaivata.

Pidemmän päälle pelkkä toimiminen ei kuitenkaan riitä, sillä mallissa on vahingollisuutta niin miehille kuin naisillekin, ja se vääristää niin sukupuolten kuin heteronormatiivisenkin tasa-arvoisuuden mahdollisuutta. Kun nainen kantaa huolta sekä omasta että miehen tunne-elämästä, leimautuu hän paradoksaalisesti siksi tunteelliseksi hupakoksi, joka ei kykene elämässä etenemään saati ketään johtamaan, koska onhan hän täysin tunteellisuutensa armoilla. Samalla mies padottujen tunteidensa kautta astelee naiskasan päällä kohti korkeuksia ja yhteiskunnan huippupaikkoja. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuitenkin toistuvasti unohtuu, että loogisuus, kylmähermoisuus ja laskelmoivuuskin ovat vain tunteita, ja rationaalisena pidetty toiminta pohjaa lopulta turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen hakemiselle.



Tässä uusimmassa suomennoksessaan Strömquist tuntuu yllättävänkin rauhalliselta, mutta toisaalta ehkä oma ajatuksenikin on vuoden sisällä hieman mennyt eteenpäin. Terävä ja piikikäs hän on edelleen, mutta jotenkin perustelevammalla tavalla. Strömquist aloittaa kokoelmansa pitämällä gaalan maailman historian järkyttävimmistä poikaystävistä, joiden mukaan mahtuu niin Karl Marx kuin Albert Einsteinkin. Kummatkin kun ovat siitä perinteisiä jäbiä, että ovat paitsi tarvinneet naisen tunnetukea päästäkseen siihen missä ovat, ovat myös häpeilemättä ottaneet puolisojensa ajatukset ja mallit ihan vain omalle nimelleen. Kunnia sille kenelle se kuuluu, paitsi jos se kuuluu naiselle. Ja sitten vielä 2010-luvulla on pokkana porukkaa, jonka mielestä nainen historiassa on poikkeustapaus. Mutta onneksi on Liv, sillä hän jos kuka osaa näyttää hyvinkin voimakkaasti, miten tarinat muuttuu kun keskiössä oleva henkilö vaihdetaan totutusta tottumattomampaan. Historiakin on vain ihmisten kirjoittamaa, ja koska tähän asti sitä ovat kirjoittaneet miehet, eivät he näkökulmaansa ole juurikaan osanneet omasta navastaan muualle siirtää.

Paskimpien poikaystävien lisäksi Strömquist käy läpi heteronormatiivisuuden seurauksia, luonnollistamispuhetavan naurettavuuksia sekä esimerkiksi ydinperheprojektin käsittämätöntä propagandaa. Strömquistin provosointi toimii, ja yhtäkkiä ne kaikkein "luonnollisimmatkin" asiat ympärillä tuntuvat naurettavilta ja vanhanaikaisilta. Huumori on äärimmäisen oivallinen keino näitä asioita osoitella, ja siinä Liv onnistuu jälleen. Sarjakuva antaa kuitenkin myös keinoja ja argumentteja laajempaankin feministiseen keskusteluun, ja esimerkiksi sarjakuvan "Ikävystyttävät ihmistyypit" -kategorian historiaton nainen (eli menestynyt nainen, joka "ei tarvitse feminismiä, vaan on aivan itse tässä missä on" -kälätys) on mainioimmin kiteytetty neliruutuinen, mitä kirjassa on. 

Ylipäätään Liv Strömquistin sarjakuvat toimivat kaikille, joita kiinnostaa yhteiskunta, huumori tai ihmisyys. Tai koko kolmikko yhdessä. Strömquist ei käännytä tai saarnaa, ja saa silti viestinsä perille paremmin kuin moni muu. Tähän asti hänen (suomennettu) tuotantonsa on tosin ollut hyvin valkoista feminismiä, joten jos jotain toivoa saa, olisi ehkä aika myös intersektionaalisuudelle. Toisaalta suurin osa näistä Livin suomennetuista teoksista on jo kymmenisen vuotta vanhoja, joten toivoa edelleen on. Strömquistilta jos joltain kun myös luokkakriittisyys onnistuu, kuten jo Nousussa ja tuhossa jo parhaimmillaan nähtiin. Nyt vain kaikki kilpaa Strömquistin pariin, jos siis siellä joukossa vielä joku on, joka näihin ei ole muka ehtinyt tutustua.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

HELMET 2019 – MUKANA SITTENKIN

Hahah, vieläkö joku muistaa, kun alkuvuodesta vannoin, etten tänä vuonna lähde Helmet-haasteeseen mukaan? Juupa juu. Jo heti ensimmäisen vuoden kirjan sijoitin "leikkimielisesti" listalle, ja samalla leikkimielellä olenkin jo hieman yli puolivälissä koko haasteessa. Rentous toimii, ja ajattelin tänä vuonna mennäkin niin, että luen mitä luen, ja jos se sopii haasteeseen, hyvä niin. Muutamia erityisen mielenkiintoisia kohtia tässä haasteessa kuitenkin vielä täyttämättä on, ja niihin kaipaisinkin postauksen lopussa vinkkejä! Mutta ne luetut ensin, olkaapa hyvät. 




L U E T U T    K O H D A T 

01. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken 
02. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä Maria Semple : Missä olet, Bernadette?
03. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei 
05. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi Ulla-Lena Lundberg : Jää 
06. Rakkausromaani Niina Mero : Englantilainen romanssi 

07. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt Mercé Rodoreda : Timanttiaukio 
08. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Maria Jotuni : Kun on tunteet 
09. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja Alice Walker : Häivähdys purppuraa 
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa Souad Al-Sabah : Alussa oli nainen 

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut 
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti 
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Ossi Nyman : Röyhkeys 
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Liv Strömquist : Einsteinin vaimo

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria Kim Thúy : Ru
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja Emma Puikkonen : Lupaus 
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin Johannes Ekholm : Rakkaus niinku 
29. Kirjassa nähdään unia Aino Vähäpesola : Onnenkissa 
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista 

31. Kirjassa kuljetaan metrolla Saara Turunen : Rakkaudenhirviö 
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja 
36. Kirjassa ollaan yksin Clarice Lispector : Passio 
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja Eva Meijer : Mistä valaat laulavat? 

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen // kirja kertoo nykyhetkestä, jota myös mieluiten haluan elää. Naisena olisi aika ankea elää aiempinakaan aikakausina.
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua Rainbow Rowell : Eleanor & Park 
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi Zadie Smith : Swing Time
47. Kirjassa on alle 100 sivua Maggie Nelson : Sinelmiä 

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja Celeste Ng : Tulenarkoja asioita 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Anne Swärd : Kesällä kerran



L U K E M A T T O M A T   K O H D A T 

04. Kirjailijan ainoa teos
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla // Tämän luulisi olevan helppo kohta, mutten vielä ole onnistunut sopivaa siihen löytämään. Tai no, Lispectorin Passio siihen varmasti olisi käynyt, mutta se täytti jo toisen kohdan. Uutta vastaavaa odotellessa!
17. Kirjassa on kaksoset // Tähän otetaan vinkkejä vastaan!
19. Et pidä kirjan nimestä // Luulin tämänkin olevan helppo, mutta ilmeisesti kirjan nimet eivät minua hirveästi ärsytä. Epäviehättäviä kansia sen sijaan olisi helpompi bongailla!
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja // Tähän olen kaavaillut Antti Holman Järjestäjää, se minulla olisikin jo valmiiksi kirjastosta lainassa.

23. Kirjan nimessä on jokin maa // Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
24. Sokkona hyllystä valittu kirja // Ajattelin pistää oman hyllyn lukemattomat pinoon, ja napata sieltä sokkona jonkun lukuun! Tässä joskus...
26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan // Hahah, tähän asti ainoa kirja, jonka olen jonkun tuntemattoman nähnyt lukevan, on räikköskimin elämäkerta. Se ei niin hirveästi houkuttele, ehkä lähden bongailemaan ihmisiä kirjastolle/kaupunkiin enemmän kiinnostavan kirjallisuuden perässä!
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja // Tähän minulla ei ole mitään mietittynä. Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa toki voisi olla, mutta kun en kamalasti sille ensimmäisellekään lämmennyt..
28. Kirjan kannessa on kuu // Olen juuri lukemassa Alice Munron Jupiterin kuita, sehän täy tähän aivan täydellisesti.

32. Kirjan nimessä on ammatti // Brontën Kotiopettajatteren romaania odotellessa..
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan // Tää on vaikea, koska ensinnäkin katson aika vähän elokuvia, ja toisekseen olen aika tarkka, että luen ensin kirjan, ja katson vasta sen jälkeen elokuvasovituksen. Mutta ehkä voisin hieman joustaa tässä ehdottomuudessani, ja lukea esimerksi André Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin?
37. Pienkustantamon julkaisu
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

44. Kirja kertoo Berliinistä // Berliini-kirjavinkkejä otan vastaan mielelläni myös!
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä // Tämänkin kohdalla lyö tyhjää. Kinnusen Lopotin olen jo lukenut, pitääpä ihan tietoisesti etsiä muitakin. 

Miten teidän Helmet-haasteen kanssa menee? Mitkä kohdat tuntuu vaikeimmilta, mitkä ovat olleet lemppareita?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

ZADIE SMITH : SWING TIME


ZADIE SMITH : SWING TIME
♥ ♥ ♥ ♥
463s.
WSOY 2017
Alkuteos: Swing Time 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska

Luin Zadie Smithin Kauneudesta-romaanin nelisen vuotta sitten, matkalukemisena jossain päin Aasiaa, jos en täysin väärin muista. Romaani ei juurikaan ole mieleeni jäänyt, tai lähinnä se on tainnut sekoittua muihin vastaaviin, mutta pienoisen pettymyksen siitä muistan. Kohutun ja hienon kirjan maineessa ollessaan se oli kaikkea muuta kuin odotin, ja siksipä en juurikaan ole Smithin uudempiinkaan teoksiin sen koommin tarttunut.

Kunnes huhtikuun alussa kaipailin jotain keveämpää lukemista, ja jonkin mutkan kautta ajattelin lukuromaanimaisen Swing Timen olevan ehkä sopiva. 

"Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana."

Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär, villi ja vallaton, kertojan vastapari. Traceyn vie mukanaan tanssi, kirjan päähenkilön taas pop-tähti Aimee, jonka varjona ja henkilökohtaisena avustajana hän pian huomaa maailmaa kiertävän. Valta, etuoikeus ja raha vievät mennessään, vaikka niitä seuraakin vain jatkuvasti sivullisena vierestä.

x

Yhdellä sanalla sanottuna Swing Time on runsas. Se on romaani, jonka kansien väliin mahtuu kokonainen elämä, aikuiseksi kasvaminen, ystävyys-, perhe- ja työsuhteet. Se kurkottaa kerralla jokaiseen mahdolliseen suuntaan, mutta pysyy silti uomissaan, ei kasva eikä särpi liikaa. Se on taito, sillä usein näin monitahoisissa romaaneissa lähdetään kurottelemaan sinnekin minne ei tarvitsisi, tuodaan mukaan kokonaisuudesta irrallisia osia, joiden mukana oloon lähinnä pettyy kun huomaa etteivät ne lopulta johdakaan mihinkään. Tässä niin ei kuitenkaan ole, jokainen lanka yhtyy johonkin, vaikka langanpäiden etsiminen vaatiikin ajoittan kärsivällisyyttä. Swing Time kun kurkottaa niin 80-luvun lontoolaiseen lapsuuteen, 90-luvun työmaailmaan, aikaan jossa sähköpostit eivät vielä kulkeneet, ja se koukkaa myös rajattoman etuoikeutettuun elämään lähelle nykypäivää tanssi- ja show-businekseen.

Lopulta Swing Time on niin runsas, että hieman päivästä riippuen eri teemat nousevat sen vahvimmiksi. Juuri tällä hetkellä, jo hetki lukukokemuksen jälkeen esiin nousee kuitenkin erityisesti kirjan Afrikka-osuudet ja valkoisen pelastajan tematiikka. Romaanissa kertojana toimivan päähenkilön esimies Aimee lähtee perustamaan tyttökoulua pieneen länsiafrikkalaisvaltioon, ja sulkee hyvin vahvasti silmänsä siltä todellisuudelta, jonka hänen tarjoamansa kolikon kääntöpuoli paikallisille jättää jälkeen. Smith kuvaa rakenteen ongelmallisuutta: vaikka aikeet ovat hyvät, asioiden ylhäältä kaataminen voi olla jopa vahingollisempaa kuin kokonaan tekemättä jättäminen. Mustavalkoisuus leimaa koko projektia, ja vaikka tyttöjen kouluttaminen on kiistatta tie tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, Smith sivuaa hyvin myös sitä, millaisia tunteita vain tyttöjen koulu kyläyhteisössä herätään. Riittääkö koulutettu nainen, vai olisiko tasa-arvo enemmän sitä, että hänen rinnallaan olisi myös koulutettu mies?

Ja jos vielä kauemmas kirjasta lähdetään, jollain tapaa hyvää tarkoittamisen teema limittyy yhteen myös Suomessa jokin aika sitten käytyyn keskusteluun, kun Paola Suhonen lähti Planin kanssa yhteistyössä Sambiaan suunnittelemaan äitiysvaatemallistoa lapsiäideille. Tarkoituksena oli herätellä keskustelua ja ihmisten auttamishalua, mutta lopulta kampanjasta tuli oikeastaan vain rasistinen ja syrjiviä rakenteita entisestään vahvistava. Vahvan ja kovaäänisen kritiikin seurauksena kampanja kyllä poistettiin Planin sivustoilta, mutta rasismin vastustamiseen sitoutunut järjestö seisoo sen takana, eikä suostu pyytämään anteeksi, reflektoimaan omaa toimintaansa jälkikoloniaalisella kentällä. (Tästä lisää tässä hurjan hyvässä Noora Kotilaisen tekstissä, suosittelen lämmöllä ihan kaikille. Suosittelen ehdottomasti myös Mahadura & Özberkanin jaksoa aiheesta, sillä siinä ääneen pääsee rodullistetut itse, he, jotka aiheen ongelmallisuuden esiin alunperin nostivat.) Kampanjan takana seisominen tuntuu perustuvan hyvän aikomisen periaatteelle, jonka kanssa palataan myös takaisin Swing Timen pariin: joskus kauneinkin ajatus kääntyy täysin itsensä vastaiseksi, jos toimija ei tunnista omaa paikkaansa, omaa positiotansa toimijana. Siinä missä Plan sortuu esittämään edelleen "kehitysmaat" uhrikuvaston kautta toiseuttaen, Smith huomauttaa terävästi monen muunkin nykyjärjestön ja toimijan näkevän Afrikan maat lähinnä toiminnan kohteina, ei koskaan toimijoina itsenään.

x

Mutta vaikka toiseuttaminen onkin teemana suuri, on se itse romaanissa pieni sivupuro, joka jossain kohtaa yhdistyy suurempaan virtaan. Tätä romaania voisi ruotia myös aina kovin kiinnostavan äiti-tytärsuhteen tai ristiriitaisten ystävyyssuhteiden kautta. Sen voisi nähdä myös rodullistamiskeskustelun esiinnostajana, mutta toisaalta sillä on ehdottomasti paikkansa myös luokkaeroista puhuttaessa. Se muistuttaa, että on sukuja, joiden kaikilla esi-isillä on akateeminen koulutus, mutta se muistuttaa myös miten paljon täytyy tehdä töitä, jotta omasta lapsesta voisi tulla se suvun ensimmäinen korkeasti koulutettu. Taitavimmillaan Smith kuitenkin kirjoittaa niin, että tästä kaikesta, rodusta, vallasta, representaatioista ja kulttuurinomimisista tulee huomaamattomia normien kyseenalaistajia, ilman että siitä varsinaisesti tehdään numeroa ja siitä tulee numero juuri siksi. Se tuntuu jotenkin niin virkistävän vahvasti tältä päivältä, että vaikka sen ehkä kuuluisi olla jo jollain tapaa feministisen viitekehyksen läpi tarkasteltuna itsestäänselvyys, ei se sitä vielä ole. Smith tuo tuon tematiikan tarinaan kuitenkin taitavasti, ja etenkin kirjan Afrikka-osuuksissa yhteiskunnallisuus on niin vahvasti kirjan rivien väliin sisäänkirjoitettua, että se valloittaa kriittisemmänkin lukijan. Tarkkanäköinen sivustakatsoja paljastaa jatkuvasti asioita, jotka suurimmalta osalta jää huomaamatta, mutta sillä ei repostellen hierota lukijan naamaan, että katsokaa kun tällaistakin on. Sen sijaan sen saa löytää ja lukea itse, peilata todelliseen maailmaan, oikeisiin pop-tähtiin, valkoisiin pelastajiin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Pop-tähtenä Aimee peilatuu taitavasti niihin kymmeniin upporikkaisiin länsimaalaisiin, jotka vain menevät ja perustavat kouluja pieniin kolmannen maailman kyliin huomaamatta toimintansa ongelmallisuutta. Vielä hienommin yleisön reaktio tällaiseen toimintaan kuitenkin peilaa sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä elämme myös täällä todellisuuden puolella: kaikki tämä ostetaan, otetaan vastaan ja hyväksytään. Julkkisadoptiot, kummitoiminnat ja ylhäältä kaadetut täysin toteuttamiskelpoiset ideat ovat yhtaikaa laupiaan samarialaisen ja pr-kuvaansa kiillottavan julkkiksen toimintaa, ja ne toimivat siksi, ettei niitä kyseenalaisteta. Että näennäinen hyvyyskin voi olla pohjimmiltaan tuhoa aiheuttavaa.

Ihan yhtä taitavasti kirjan taustalla kulkenut jonkinlainen kehysjuoni ei toiminut, mutta tällaisen runsaudensarven keskellä se tuntuu lähinnä pikkuseikalta. Muutamakin käänne oli lopulta hieman pakotetun oloinen, ja juonivetoisena tätä lukiessa olisi todennäköisesti aiheuttanut pienen pettymyksenkin, mutta tällaisenaan tuollaiset kauneusvirheet on helpohko ohittaa jonkinlaisena sivuseikkana. Lopulta hahmojen kehitys, kasvu ja ihan vain elämä ovat ne tärkeimmät yksityiskohdat, muulla ei ollut niin kovin paljon edes väliä. Toki tunnistan, että jos nämäkin olisivat olleet täysin kohdallaan, olisi tämä todennäköisesti ollut yksi huumaavimmista romaaneista, jonka koko vuonna olen lukenut. Mutta ehkä ihan aina totaalista täydellisyyttä ei ole edes kohtuullista odottaa, saati sitten vaatia, joten kyllä tästä tällaisenaankin nautti. Ja sitä juuri nyt kaipasinkin eniten, nautintoa, älykkyyttä ja tietynlaista nokkeluuttakin. Kepeyttä ilman helppoutta. Yhteiskunnallisuutta alleviivaamatta. Vahvuutta ilman pullistelua.

x

Viittaan usein täällä blogissanikin tietynlaisten teosten yhteydessä siihen, että jos olisin lukenut nimenomaisen kirjan joitain vuosia sitten, olisin todennäköisesti siitä pitänyt enemmän. Tarkoitan tällä lähinnä siis sitä aikaa, jolloin vain luin, nautin kaikesta enkä ollut kovinkaan vaativa saati kriittiinen lukemisteni suhteen. Sellaisessa ajassa monikin kirja olisi valloittanut sydämeni todennäköisesti vahvemmin, ja vähemmän tiedostavana pienet epäkohdat varmasti ohittuneet aivan huomaamattaan. Mutta oikeastaan vasta nyt Smithin kohdalla ensimmäistä kertaa tulen ajatelleeksi, että tämä saattaa toimia myös toisin päin: nelisen vuotta sitten lukemani Zadie Smithin Kauneudesta kun tuntui tuolloin lähinnä tympeältä ja lattealta, ja juuri Swing Timen lukeneena on vaikea kuvitella Smithin kirjoittaneen mitään tympeää ja latteaa. Ehkä siinäkin oli siis jotain, joka ei toiminut silloin, mutta josta saisin enemmän irti nyt? Ja voisiko sama koskea esimerkiksi Jhumpa Lahirin tuotantoa, joka minut samoihin aikoihin tuntui jättävän kovinkin etäälle? En tiedä, täytynee ottaa selvää. Ja jos tämänkin vielä laskee Swing Timen ansioksi, nousee tämä kirja kyllä hurjan korkealle arvostusasteikollani.