torstai 25. helmikuuta 2021

MIKSI EN ENÄÄ PUHU VALKOISILLE RASISMISTA

RENI EDDO-LODGE : 
MIKSI EN ENÄÄ PUHU VALKOISILLE RASISMISTA
224s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Why I'm No Longer Talking to White People About Race / 2017
Suomennos: Saana Rusi
Pyydetty arvostelukappaleena

Black Lives Matter -liike kuljetti viime kesänä viimein rasismikeskustelun myös Suomeen. Toki se käynnisti samalla myös sen iänikuisen heijausliikkeen, joka toi mukanaan ne iänikuisen argumentit aina "en näe väriä" -puheista "eihän meillä täällä Suomessa" -puheisiin ja toisaalta graaveimmillaan valtavaan hiljentämiseen, ammattiloukkaantujaheittoihin ja  muihin siilipuolustustekniikoihin. Oman etuoikeuden tunnistaminen on vielä lapsenkengissä, jos sukupuolten välisessä keskustelussa niin ennen kaikkea myös valkoisuuteen liittyvässä keskustelussa. Rasismi hahmotetaan edelleen vielä hurjan usein pelkän äärioikeiston tekeminä väkivaltaiskuina tai suorana loukkaavien sanojen huuteluna, eikä rakenteellisuutta edes suostuta tarkastelemaan. Jokainen on oman onnensa seppä -tarina läpileikkaa koko yhteiskuntaa, ja kaikkein tiukimmin siihen uskovat ihmiset tekevät edelleen säännöllisiä ulostuloja niin twitterissä kuin valtamediassakin, että kunhan otat itseäsi niskasta kiinni, pystyt mihin tahansa. Se sanotaan usein valkoisesta, keskiluokkaisesta taustasta, koulutettujen vanhempien valkoisena cis-heterolapsena, ja siihen tunnutaan uskovan niin vilpittömästi, että välillä sitä epäilee ovatko nämä ihmiset koskaan oikeasti nähneet toisia ihmisiä. Siis muita kuin heidän itsensä näköisiä, kuuloisia ja samalla tavalla ajattelevia. Tunnistan tuon kuplan itsekin, olen kasvanut siinä. Olen saanut paljon elämässä helpolla siksi, että olen valkoinen keskiluokkaistaustainen nainen, joka osaa argumentoida, puhua, esittää asiansa, olla asiallinen, oikeanlainen ja norminmukainen. Eikä mikään noista ole oikeastaan minun henkilökohtaista saavutustani. Ne ovat minun etuoikeuksiani, jota yhteiskunnassa nykyjärjestelmässä suositaan. 

BLM-liikkeen myötä heräsi myös viimein tarve lukea, tutustua ja laajentaa myös omaa ymmärrystä lisää, ihan jo täällä valkoistenkin keskuudessa. Tähän tarpeeseen on onneksi nyt puolen vuoden mittaan edes hieman vastattu, kun näitä maailmalla bestseller-asemaan nousseita tietokirjoja rasismista on alettu viimein kääntää. Yksi myydyimpiä on ollut brittiläisen Reni Eddo-Lodgen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista -kirja, joka on saanut alkunsa Eddo-Lodgen 2014 kirjoittamassa samannimisestä blogitekstistä. Teksti sai alkunsa siitä turhautumisen tunteesta, mitä rasismista puhuminen pahimmillaan voi aiheesta tietämättömille aiheuttaa ja on johtanut tilanteeseen, jossa Eddo-Lodge puhuu aivan valtavasti rasismista. Valkoisille.

x

Eddo-Lodgen teos on taitavasti taustoitettu ja käsitteellistetty kirja. Se on paljolti sitä perustasoa, mutta se on sitä laadukkaasti: se avaa käsitteensä, kertoo mitä esimerkiksi luokkayhteiskunta, valkoinen feminismi ja rakenteellisuus rasismin yhteydessä tarkoittavat, ja jatkaa vasta sitten syventymällä aiheisiinsa. Ja vasta tämän teoksen parissa huomaan, mikä minua erityisesti häiritsi edellisessä luetussa Bolan Naamiotta-kirjassa: tämä kaikki perustelevuus ja pureutuvuus puuttui tuosta maskuliinisuuksia käsittelevästä kirjasta tältä tasolta, mitä Eddo-Lodge tässä rakenteellista rasismia käsittelevässä teoksessaan tarjoilee. Toki nämä ovat kaksi eri kirjaa, mutta Eddo-Lodgen ansioksi on ehdottomasti sanottava, että se todella onnistuu akateemisen tiedon ja konkreettisen arjen yhdistämisessä, avaamisessa ja näyttämisessä. Ei perustasoa pidemmällä vielä tarvitse automaattisesti ollakaan, mutta perustasoltakin pitää pystyä saamaan tiettyä syvyyttä. Ja sitä syvyyttä Miksi en enää puhu valkoisille rasismista tarjoilee.

Eddo-Lodge lähestyy rasismia useammasta eri näkökulmasta, ja kirja jakautuu seitsemään lukuun: historiaan, rakenteisiin, valkoiseen etuoikeuteen, mustan planeetan pelkoon, feminismiin, rodullisuuden ja luokan risteymiin sekä oikeudenmukaisuuteen. Tekstit toimivat irrallaankin, mutta yhdessä ne tarjoavat varsin kattavan katsauksen siihen mitä rasismi todella on. Miten se vaikuttaa ihmisen elämään, miten se ilmenee, minne se piiloutuu. Kirjan näkökulma on toki varsin brittikeskeinen, mutta ei vaadi kovinkaan suurta mielikuvitusta soveltaa Eddo-Lodgen tietoa myös kotimaiseen kontekstiin: tätä samaa tapahtuu täällä meilläkin, jatkuvasti ja joka puolella, oli sitä mukava myöntää tai ei. Kirjan kokonaisuus auttaa ymmärtämään, ettemme me elä täällä missään tyhjiössä. Myös meillä on nouseva äärioikeisto, ja etniseen profilointiin ja sitä huomattavasti suorempaankin rasismiin nojaava poliisilaitos. Ja erityisesti yhteiskunta: varsin on valkoista sakkia niin päättäjät, opettajat, puhujat kuin journalistitkin. Eikä se ole sattumaa.

Tärkeä kirja, niin aiheeseen tutustuville kuin jo siitä enemmänkin lukeneille. Tämän suomenkielisen painoksen alkusanat on kirjoittanut Maryan Abdulkarim, jolla on uskomattoman hieno taito osoittaa myös kotimaisen historiamme pitkä rasistinen historia. Usein kun kuulee puhuttavan, että tämä maahanmuutto on meillä niin uusi ilmiö, että eihän sitä vielä voi ihmiseltä odottaakaan ja sitä rataa, mutta kun samalla niin saamelaiset kuin romanitkin ovat jo vuosisatoja saaneet ihan täällä koto-Suomessakin tuta rakenteellisen rasismin kaikki raivokkaat puolet, ei ilmiön uutuuteen tai ulkomaalaisuuteen ole kovinkaan uskottavaa vedota. Me emme ole vapaita tästä rakenteellisesta syrjinnästä, vaan aivan yhtä vastuussa kuin kaikki muutkin etuoikeutetusta asemasta nauttivat kansanryhmät ympärillämme. Vastuuta ei voi pakoilla, ja se saa hyvän muistutuksen niin Abdulkarimin tekstissä kuin itse varsinaisessa kirjassakin. 

"Tasa-arvon ajatus ei aivan riitä. Ei riitä, että vaaditaan siivua epätasa-arvoisesti jaetusta vallasta. En tahdo tulla sisällytetyksi mihinkään. Tahdon sen sijaan tietää, kuka nämä jakoperiaatteet on luonut. Olen koko elämäni saanut edustaa toiseutaa, enkä tahdo tasa-arvoa. Tahdon purkaa ne valtarakenteet, joissa minut on leimattu erilaiseksi. En tahdo assimiloitua vallitsevaan maailmaan. Tahdon vapautua kaikista niistä kielteisistä oletuksista, joita kehooni liitetään. Vastuu muutoksesta ei ole minulla, vaan ympäröivällä maailmalla."

Helmet-haaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

maanantai 22. helmikuuta 2021

MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?

JJ BOLA : NAAMIOTTA – 
MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?
144s.
S&S 2021
Alkuteos: Mask Off: Masculinity Redefined 2019
Saatu arvostelukappaleena

JJ Bola on runoilija, kirjailija ja puhuja, jonka työtaustasta löytyy myös vuosia moniongelmaisten nuorten parissa. Hän asuu Lontoossa, mutta törmää omassa elämässään myös kirjaimellisiin kulttuuriperformanssieroihin isobritannialaisuuden sekä kongolaisuuden välillä. Bola on kirjoittanut Naamiotta kirjansa näiden erojenkin inspiroimana, ja päätynyt havainnollistamaan hyvin käytännönläheisesti mitä erilaiset maskuliinisuudet voisivat olla ja erityisesti: miksi patriarkaatti on haitallinen myös miehille.

Naamiotta jakautuu kahdeksaan lukuun, käytännönläheiseen ja simppelein esimerkein varusteltuun, joiden kautta laajemmat sukupuolentutkimuksenkin kentälle aiemmin lähes yksin kuuluneet käsitteet saavat arkimaailman kaikupohjaa. Patriarkaatti – eli näennäisesti miesten valta-asetelmalle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, joka rakentuu vahvojen valtahierarkkioiden varaan alistaen aina alempaa ryhmää niin, että korkeimmalla on hegemonisen aseman saavuttanut tietynlainen maskuliinisuus ja alimpana heikko feminiisyys – on jotain, joka vahingoittaa meitä kaikkia, myös miehiä. Patriarkaatti ei siis tarkoita sitä, että miehet ovat automaattisesti korkeammassa asemassa kuin naiset – vaan ennen kaikkea sitä intersektionaalisen feminismin tutuksi tuomaa näkemystä, jonka mukaan vallasta muodostuu suuret portaat, jonka ylimmällä tasolla istuu valkoinen järjenäänellä toimiva, fyysisesti ja psyykkisesti terve cis-heteromies, ylempään keskiluokkaan kuuluvana ja automaattisesti arvostuksensa ansaitsemana. Mikä tahansa ominaisuus poisotettuna: miehuus, järkevyys, cis-sukupuolisuus, valkoisuus jne. pudottaa yksilöä portaistolla alemmas. Näin siis esimerkiksi kärjistäen sanottuna valkoinen keskiluokkainen ja terve cis-heteronainen on korkeammalla portaalla kuin ruskea mies, ruskea cis-hetero taas korkeammalla kuin rodullistettu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva. Ylemmän portaan piirteitä leimaa kulttuurisesti muovautunut käsityksemme siitä, että kaikki toivottava piirteisyys on maskuliinisuutta ja ei-toivottu feminiinisyyttä. Mitä enemmän yksilöön sijoittuu feminiinisiä piirteitä, sen vähemmän hän kuuluu patriarkaatin valtaeliittiin. Ja mitä alemmalla portaalla työluokkaan kuuluva mies esimerkiksi on, sen vahvemmin hän käyttää maskuliiniseksi miellettyjä keinoja (esim. aggressiota tai tunteiden patoamista) pönkittääkseen omaa asemaansa suhteessa muihin. Että varmasti tulee selväksi, että ei tässä mitään neitejä sentään olla.

Bolan teos perustuu Judith Butlerin esittelemään teoriaan, jonka mukaan sukupuoli itsessään on performanssi, ja kaikki siihen liitetyt käyttäytymismallit siis (tiedostamatta) valittuja, toistettuja ja kulttuurissa jatkuvasti uusinnettuja tapoja, jotka perustuvat ennemminkin sanattomaan sopimukseen kuin johonkin biologiseen ja sisäsyntyiseen. Bola nostaa erityisesti esiin aggression performanssin, ja iskee monessakin kohtaa varsin vaikuttavia (britti-)tutkimuslähteitä pointtiensa tueksi. Pisteet myös suomennokselle: alaviitteissä löytyy mukavasti kotimaisia verrokkeja vastaavista täkäläisistä tutkimuksista. Niin sanotut "kovat faktat" eli selkeät prosenttilukemat tukevat kerrontaa, mutta tuntuvat pitävän hieman myös kiinni ensisijaisesta kohderyhmästä: miehistä, joille faktat ja selkeä esitys nyt vain toimii. Asetelma on sinänsä hieman nurinkurinen, sillä Bola sortuu kerran jos toisenkin kirjassa hieman toistamaan samaa, josta yhteiskuntaa kritisoi, mutta sitähän inhimillinen tiedon muodostaminen toki on. Emme ole valmiita emmekä täydellisiä, joten ei sitä tältäkään kirjalta tarvitse välttämättä odottaa, mutta ehkä vain itse olen jo sen verran aihetta käsitellyt, että sukupuolten erojen korostaminen ja miestieto/naiserityinen feminismi vierastuttaa. Haluaisin, että olisimme jo tästä pidemmällä, mutta sehän ei minun halustani ole kiinni. Emmekä me oikeastaan ole, emme, jos keskustelemme asiasta jossain muualla kuin omassa feministikuplassani. Ja siksi Bolan kirja on toki tärkeä ja ajankohtainen, edelleen. 

Bola särppii lyhyessä kirjassaan hurjan määrän eri aiheita, mutta toisaalta tuo väliin mukavan henkilökohtaisen tason, joka varmasti lisää samastumisen tunnetta. Kongossa syntynyt Bola näkee kahden eri kulttuurin tuntemuksen kautta sen yhteiskunnallisen tapanormiston sopimuksenmukaisuuden paremmin kuin vain yhtä kulttuuria elänyt ihminen, ja onkin herättävää esimerkiksi kiinnittää huomiota hänen itsensä lailla siihen, miten vaikkapa eri maista tulevat ihmiset suhtautuvat kahden miehen käsikkäin kävelyyn. Se kun on Kongossa suuri veljeyden ja läheisyyden merkki, meillä länsimaissa taas niin sanotusti naisten puuhia. No homo, kommentoisi valkoinen mies kun toista halaisi, ja jälleen kerran Bolan oivallisen avaamisen myötä tulisi korostaneeksi sitä, että läheisyys on naisten juttu, tai sitten naismaisten miesten, eli homojen, ja vain erikseen ilmoittamalla, että ei tässä homoja olla, voi ylipäätään toista koskettaa. Surullista, niin monella tapaa. 

Kokonaisuutena kirja oli ehkä hieman toisteinen ja toisaalta kovinkin pinnalliselle tasolle jäävä. Takakansi alleviivaa, ettei kirja tarvitse pohjaksi sukupuolentutkimuksen opintoja, mutta silti sisältö keikkuu hieman kummasti akateemisen ja käytännönläheisen rajapinnalla kuin osaamatta päättää, kumpaan suuntaan lähtisi. Akateemiseksi teokseksi se ei oikein tarjoa mitään uutta oivallusta tai näkökulmaa, mutta taas käytännönläheiseksi teokseksi se jättää hämmentävän usein omat käsitteet avaamatta ja määrittelemättä sen tarkemmin. Käytännön kautta tätä aihetta käsittelevää kirjaa olen kaivannut pitkään, niin työni kuin muun elämän tueksi, mutta tämä ei nyt ihan ehkä täyttänyt sitä aukkoa. Toisaalta on oleellista myös muistaa, että minulla toki on taustalla ne sukupuolentutkimuksen opinnot, enkä ole varsinaisesti muutenkaan kirjan ensisijaista kohderyhmää, joten subjektiivisen lukukokemuksen voin hyvillä mielin tämän kirjan kohdalla siirtää syrjään, ja todeta, että tällä on varmasti paikkansa, kun etsitään perustason teosta miehisyyksistä, maskuliinisuuksista ja feminismistä miehuuden näkökulmasta. Bola ei saarnaa eikä osoittele, vaan latelee faktoja omien muistojensa sekaan varsin näppärästi, joten kirja on yhtaikaa sekä helppo lukea että painava viestiltään. Toivon todella, että se saavuttaisi myös sen lukijakunnan, joka kirjan sisällöstä hyötyisi kaikista eniten. Maskuliinisuuksia on monia, ja vain maailmassa, jota ei hallitse eurooppakeskeinen patriarkaattinen tietojärjestelmä, moninaisuudelle on aidosti tilaa. Miehuudelle, joka voi sisältää herkkyyttä, huolenpitoa, hellyyttä, masennusta, tunteiden monitahoista kirjoa, kauneutta, keveyttä, heikkoutta ja feminiinisyyttä. Noin muutamista aloittaakseni.

Helmet-haaste 2021: 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki 

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE
135s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 
vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 
puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 
tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 
se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 
elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 
yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 
Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

lauantai 20. helmikuuta 2021

SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 
111s. 
Gummerus 2021
Alkuteos: 흰 // 2016
Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo
Vastasyntyneen vaate
Suola
Lumi
Jää
Kuu
Riisi
Aallot
Jademagnolia
Valkoinen lintu
Hymyillä kalpeaa hymyä
Valkoinen paperi
Valkoinen koira
Valkoiset hiukset
Käärinliina"


Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin 


maanantai 15. helmikuuta 2021

RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK
384s.
Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia 

lauantai 13. helmikuuta 2021

BLOGISTANIA-ÄÄNENI 2020

Vuosittain kirjabloggaajat ja tänä vuonna myös kirjasomettajat valitsevat keskenään vuoden parhaat kirjat eri kategorioissa. Tänään äänestellään vuoden 2020 parhaita kirjoja, ja tässäpä omat ehdokkaani perusteluineen, olkaapa hyvät. Onnea ja menestystä kaikille.


F I N L A N D I A

3 pistettäAura Nurmi : Leijonapatsailla / Otava
Upea, henkilökohtainen proosarunoteos kasvamisesta, luokkaeroista, elämästä. Nurmi kuvaa elämää suoraan ja kaunistelematta, ja silti niin heleän kauniisti, että kirjan pariin tahtoo palata uudelleen ja uudelleen.

2 pistettäMilja Sarkola : Pääomani / Teos
Sarkolan satiirinen kuvaus talousyhteiskunnasta, pääomasta niin rahan kuin kulttuurillisenkin näkökulman kautta. Tiivis, terävä ja suora teos puhuttelee ja osuu juuri tässä ajassa hurjan tärkeisiin teemoihin luokkanäkökulman kautta.

Henkilökohtainen tarina taitelijuudesta, ihmisyydestä ja ehkäpä myös rakkaudesta. Kaikki elämästä, ihmisvihasta ihmisrakkauteen, lempeän terävästi, kuten Holmalla ylipäätään on tapana. 



G L O B A L I A

Upea teospari ja tutkielma naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kulttuurisesta ihannoinnista. Ensimmäinen osa on hieno ja jopa dekkarimaisesti etenevä proosarunoteos, jälkimmäinen enemmän dokumentaarinen kuvaus murhaoikeudenkäynnistä. Hieno, kokonaisvaltainen kirjapari, joka on hienosti suomennettu yhdessä

2 pistettäYaa Gyasi : Maa ja taivas / Otava
Gyasin romaani on upea tutkielma kahtena erillisenä pidettyjen asioiden rajapinnoilta: tieteestä ja uskosta, henkilökohtaisesta kokemuksesta ja rakenteiden vaikutuksesta, mielenterveydestä ja normaalina nähdystä maailmasta. Gyasi kuljettaa tarinansa läpi taidolla, ja tarkastelee maailmaa tarkalla lempeydellä.

1 pisteEvie Wyld : Me olemme susia / Tammi
Wyldin teos tarkastelee niin ikään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kulttuurista fetissiä sitä kohtaan. Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.  



T I E T O

3 pistettä : Minna Salami : Aistien viisaus / S&S
Salamin feministinen esseeteos on uskomattoman tarkka, taitava ja hienosyinen teos kulttuuristamme mustan feminismin kautta nähtynä. Kirja on yhtaikaa ylätasolla että kiinni arjessa, teoreettinen että läsnä jokapäiväisessä elämässä. Se haastaa, monellakin eri tasolla, mutta lopulta palkitsee ja avartaa tavalla, johon mihinkään kirja ei hetkeen tällä tasolla ole omalla kohdallani yltänyt.

Lahtisen & Purokurun tietokirja liberalismista on nykypäivän self helppiä kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat uupuneet yksilökeskeisen kulttuurimme sisällä. Se avaa taitavasti käsitteensä ja toisaalta myös näyttää, mitä haitallisia malleja me jokapäiväisessä liberalistiskapitalistisessa elämässämme toteutamme. Teoksen myötä silmät ovat vähän enemmän auki, ja maailma näyttää taas asteen enemmän rakennetulta kuin ihan vain valmiina annetulta. Sen huomaaminen tekee hyvää kaikille.

Hieno, monisyinen esseeteos eksymisestä, löytämisestä, kulttuurista ja pienistä huomioista. 

torstai 4. helmikuuta 2021

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ
467s.
Tammi 2020
Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998
Suomennos: Marja Haapio
Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä