keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

HETKI AIKAA SYVENTYÄ – GOETHE : VÄRIOPPI

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE : 
VÄRIOPPI
324s.
Teos 2019
Alkuteos: Zur Farbenlehre, 1810
Suomennos: Pirkko Holmberg & Pajari Räsänen
Arvostelukappale


Olen yrittänyt lähiaikoina – jo ennen tätä koronakriisiä siis – haarukoida ja nimetä asioita, jotka tuovat elämääni iloa, jotka inspiroivat ja saavat minut nousemaan yleisestä ahdistuksen alhosta. Tuollaisten asioiden löytämisen kuvittelisi olevan helppoa: listata vain juttuja, joista tulee hyvä mieli, joiden parissa voi viettää aikaa vaikka millä mitalla. Mutta se on osoittautunut huomattavasti haastavammaksi kuin voisi tosiaan luulla. Osaan kertoa vaikka minkälaisen listan asioita, jotka ahdistavat ja pelottavat, mutta inspiroituminen onkin ollut lähikuukausina vaikeampaa kuin koskaan. Jos nyt auringonvaloa ei lasketa, se jostain syystä inspiroi ja piristää aina. Mutta kun senkään olemassa oloon ja ilmenemiseen ei ihan kamalasti ole voinut vaikuttaa.

Haparoiden yritin kuitenkin tuossa vajaa kuukausi sitten eräälle älykkäälle, minua tukemassa olevalle ihmiselle jäsentää sitä, mikä tässä maailmassa nyt sitten minua sitten innostaa. Sopertelin erinäisiä pieniä asioita, poukkoilin sinne ja tänne, kerroin että no gradu ja siitä puhuminen, mutta ei sekään niin, sen tekeminen kylläkin silloin, ja ajatus että tekisi ja syventyisi uudestaan, ja sitten vähän ne opinnot, tai kaipuu niihin, tentteihin ja esseisiin ja oivaltamiseen ja ja ja. Hetken horinoitani kuunneltuaan tuo henkilö sitten tiivisti, että niin. Sinua inspiroi siis syventyminen ja uuden oppiminen. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se on juuri se, mitä olen tässä nyt yrittänyt hapuilla, jonka ääreen olen yrittänyt uudelleen päästä. Miten simppeliltä se kuulostaa noin sanottuna, ja miten vaikea se onkaan viime kuukausien aikaan ollut sanallistaa. Saada siitä kiinni, palata sen äärelle konkreettisesti. 

Eikä se ole helppoa, eikä oikein mahdollistakaan juuri nyt. Ei siinä suuressa mittakaavassa, ei siinä elämää muuttavassa, ja vaikka koko ammatillista uraa ohjaavassa. Mutta pienissä virroissa sentään vähän, jos nyt jossain. Sillä olin jo tuolloin pohdinnan alkuvaiheilla, helmikuun lopulla ehkäpä, törmännyt museokaupassa Värioppiin, huomannut Goethen klassikon tulleen suomennetuksi. Jokin tuossa kirjassa veti minua jopa intuitiivisesti puoleeni, ja siksipä päädyin sen pyytämään arvostelukappaleena omaksi asti. Siitä huolimatta, ettei värin fysiologiset, kemialliset saati kuvataiteelliset ulottuvuudet nyt varsinaisesti elämääni kosketakaan.

Mutta ei niiden tarvitsekaan koskettaa. Uuden oppiminen koskettaa. Ja siihen jos mihin Goethen klassikkotutkielma todella avaa valtaisat ovensa, kutsuu putoamaan 1800-lukulaisen tutkimuksen keskelle. Väreihin, väriin, sen ilmemeniseen, sameuteen, fysiikan ilmiöihin, prismoihin, värikokeisiin, kasveihin, väriharmoniaan, ihan mihin tahansa. Sillä jos jokin on nyt ilmiöpohjaisesti käsiteltävissä, se todella on värioppi.

Goethe on tehnyt väritutkimustaan 1700–1800-lukujen vaihteessa, ja nyt se tutkimus on tosiaan viimein saatu myös suomeksi. Suomennos on todella taiten tehty, ja siitä hurjan suuret pisteet Holmbergille & Räsäselle. Tokikaan en ole alkukielistä itse lukenut saati edes siihen kielitaidoltani kykeneväinen, mutta tässä käännöksessä on sellaista huolellisuutta ja samalla Goethen tietynlaista humoristisuuden säilyttämistä, että tuntuu kuin varsin alkukielistä tekstiä lukisi. Goethe on kirjoittanut alkuteoksensakin varsin kaunokirjallisella otteella, ja se onneksi näkyy. Värien fyysiset ominaisuudet kevenevät, kun väleissä on tällaisia huomioita (taustana: tässä puhutaan siis kuvien säilymisestä silmän verkkokalvolla):

"28
Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Ah. Voi Goethe. 

Goethe etenee väriopissaan silmän kautta fysiikkaan, kemiaan, luonnontieteeseen sekä lopulta maalaustaiteeseen ja sen tarpeeseen ymmärtää värien teoreettista taustaa. Suomentajan esipuhe antaa mukavasti perspektiiviä Goethen tutkimuksille, ja kiinnittää sen tiukemmin aikaan kuin alkuperäinen tekijä ehkä itse osaa tehdä. Goethen intohimo aihetta kohtaan kuitenkin on säilynyt kansien välissä tänne vuosisatojen päähänkin, ja hänen innostuksensa väriopin ilmiöihin vetää vähemmän aiheesta kiinnostuneen lukijansakin mukanaan. (Vaikkakin kannattaa pitää mukana myös pieni kriittisyys, eikä vain tieteellisten tulosten toistettavuuden kannalta, vaan ihan jo tuossa 1800-lukulaisessa ihmis- ja luontokäsityksessä. Toki Goethen ajatukset ihmisyyden ja etenkin aina niin vastenmielisen rotuopin kannattavuudesta ovat vain heijastumia omasta ajastaan, mutta tässä hetkessä ihmisen tai tietyn ihonvärin ylivertaisuuspohdinnat vain ja ainoastaan puistattavat. Eikä vähiten siksi, että näihin historiallisiin jämäajatuksiin pohjaa edelleen tiettyjen ihmisryhmien ahdasmieliset ajatuskulut.)

Mutta niin. Näinpä yhtäkkiä huomaan, että juuri tällainen juuri nyt kiinnostaa eniten: sellaisen tekstin lukeminen, jonka kirjoittaja todella suhtautuu aiheeseensa intohimoisesti. Teoksen tieteelliset ansiot ovat minulle nyt sivuseikka, minulle on pääasia, että saan syventyä uuteen. Oli ilmiö sitten mikä tahansa. Ja nyt tätä kirjaa lukiessani muistan, että juuri tällaiset kirjathan minua on viime vuosina muutenkin kiinnostaneet. Mieleenpainuneempina muun muassa rutosta kertova tietokirja, eläinten kielenkäytön tutkimiseen perustuva luonnontieteellisfilosofinen teos tai vaikkapa pakkomielteenomainen tutkielma epäonnistuneesta naparetkestä. Nämä kaikki ovat vetäneet puoleensa hyvin intuitiivisesti, ja kaikkien näiden lukemista olen rakastanut. Nippelitietoa, besserwisser-tason yksityiskohtien tuntemista, mutta sitäkin ihanampaa.

Että niin. Kiitos tästä kirjasta, sekä suomentajat että kustantaja vuonna 2020 sekä Goethe 210 vuoden takaa. Sillä pakko myös sanoa, että onhan kirjan kaiken muun merkittävyyden ohella myös varsin hilpeää ajatella kyseistä saksalaisukkelia painelemassa silmiään pimeässä huoneessa 1700-luvun lopulla ja kirjoittamassa näitä havaintojaan ylös meille tänne 2020-luvulle saakka. Siinä on jotain niin lohdullista, että nämä eristyksellisetkin päivät tuntuvat muutaman gramman keveämmiltä kantaa.

Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE


ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE
374s.
Tammi 2020
Alkuteos: Olive Kitteride, 2008
Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.


Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

maanantai 9. maaliskuuta 2020

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -LUKUHAASTEEN PÄÄTÖS



Joka päivän todella kuuluisi olla naistenpäivä. Naisten oikeuksien kuuluisi olla samalla viivalla miesten oikeuksien kanssa, niin palkka-, etuoikeus- kuin ihmisoikeusmittareillakin katsottuna. Näin ei vielä kuitenkaan ole, ei edes edelläkävijänä tunnetuissa Pohjoismaissa, Suomessakaan, vaikka meillä toki moni on jo paremmin kuin jossain muualla. Se ei kuitenkaan riitä, ei riitä, että on hyvä vain verraten. Hyvä täytyy olla myös omalla asteikollaan, omiensa keskuudessa. Ketään syrjimättä, oli kyseessä sitten sukupuolisuuden kokemus, etnisyys tai vaikkapa uskonto.

Lanseerasimme puolitoista vuotta sitten @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa #everydayiswomensdayreadingchallengen, sillä myös kirjallisuuden klassikkokaanon on edelleen äärimmäisen mieskeskeinen. Haasteen on ollut tarkoitus kiinnittää huomiota paitsi lukemiston miehisyyteen myös nostaa esiin muiden kuin miesten kirjoittamia klassikoita. Representaatiolla on väliä, myös siinä minkä ajattelemme klassiseksi kirjallisuudeksi.

Näin haasteen vetäjänä täytyy myöntää, että oman elämäni muut kiireet veivät ehkä tältä toiselta kierrokselta hieman puhtia, mutta niin somessa kuin kirjablogeissakin on ollut ihana huomata, että teidät lukijat se edelleen on pitänyt mukanaan. Kaksi kierrosta myös ainakin toistaiseksi riittää - toki joku halukas saa kolmattakin lähteä vetämään, mutta siltä toivoisin itse vielä rohkeampaa moninaisuutta. Sitä, että seuraavaksi luettaisiin myös muiden kuin valkoisten naisten kirjoittamia klassikoita, että kirjallisuuden kentällä oma etuoikeus myös länsimaisena lukijana tunnistettaisiin paremmin. Tekisin tämän itse, jos aikaa ja puhtia olisi, mutta nyt juuri ei ole. Onneksi se ei kuitenkaan estä painottamasta lukemisiaan jatkossakin yhä moninaisempaan suuntaan. Hastag elää toivottavasti sosiaalisessa mediassa kuitenkin edelleen, joten etenkin kirja-instagramista sen alta kannattaa käydä etsimässä mitä hienompia lukuvinkkejä!

Eli kiitos siis kaikille näistä 1,5 vuodesta, jotka haasteen mukana olette viettäneet! Tähän postaukseen saa linkkailla mahdollisia haastekoontejaan, nostan ne linkeiksi myös itse postaukseen. Ihana kun olette olleet mukana, tämä on ollut hienoa. Valmista tästä ei koskaan tule, mutta askel kerrallaan etenemme toivottavasti koko ajan parempaan suuntaan. Näin ainakin toivon.

Ja tässäpä niitä teidän haastekoosteitanne: