keskiviikko 30. toukokuuta 2018

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME
198s.
Fabriikki 2018
Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle (1962)
Suomennos: Laura Vesanto

Fabriiki kustannuksella on mitä mainioin kirjallisuuskonsepti: he suomentavat unohtuneita tai marginaaliin jääneitä helmiä, ennen kääntämättömiä klassikoita ja vahvan taiteellisia teoksia. Sen lisäksi heiltä saa aina vuoden kirjat yhdellä tilauksella toimitettua, nauttia jokaisesta teoksesta aivan tuoreeltaan. Nyt kolmatta kirjallisuusvuottaan viettävän kustantamon teemana on naisten kirjoittama kirjallisuus, ja Shirley Jacksonin goottilainen klassikko on vuoden ensimmäinen käännösteos. Ja kuten arvata saattaa, se on jokin aika sitten pudonnut ennakkotilauksen muodossa myös minun postilaatikostani alas.

"Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautumaan!"

Blackwoodien komea kartano on ympäröity tiukoin aidoin, joka estää kulkijan oikaisemasta heidän pihansa läpi läheiselle valtatielle. Aitojen sisäpuolella asuvat sisarukset Merricat sekä Constance Blackwood Julian-setänsä kanssa. Koko heidän muu perheensä on kuollut. Kerran viikossa Merricatin tehtävänä on poiketa kylään ruokaostoksille, uskaltautua ihmisten silmien ja pilkkalaulujen alle. Hyvinä päivinä hän suoriutuu tehtävästä ilman suurempaa huomiota, huonoimpina hän kerää särkyneitä kananmunia keskeltä tietä ilkkuvien kyläläisten ympäröimänä. Arki kuitenkin sujuu tietyn, hieman pakkomielteisenkin kaavan mukaisesti, kunnes Constance tekee jotain odottamatonta, ja päästää taloon vieraan ihmisen. Päästää, vaikka Merricatilla on kaikista vahvimmat taikasanat päiväänsä suojaamassa.

En tiedä miten teillä muilla lukijoilla, bloggaavilla etenkin, oma kriittisyys ja ajatustyö lukuhetkien keskellä vaikuttaa itse kirjasta pitämiseen, mutta minulle se on välillä jopa pienimuotoinen ongelma. Oli se jo ennen blogiakin, olen aina vähän turhankin tietoinen tekemisistäni, olemisistani sekä lukemisistani, mutta etenkin nyt kun näistä "pitäisi" osata jotain järkevääkin sanoa, huomaan analysoivani lukemaani koko ajan, joka käänteessä, jokaisen lauseen kohdalla. Pidinkö tästä, miten tuo ja tuo yksityiskohta istuu kokonaisuuteen, olisiko tämä voinut olla jollain tapaa parempikin. Tietyn kriittisyyden takana toki seison edelleen, ja niin tulen jatkossakin tekemään, se on osa minua ja tapaani jäsentää kokemaani, enkä edes voisi kuvitella osaavani kokea kaikkea vain uutena ja mahtavana. Mutta paikoin se on äärimmäisen raivostuttavaa. Kun analysoi vain menemään, eikä osaa nauttia.

Mutta! Kerrankin tässä aiheessa tulee kirjoitusmaneereilleni tyypillinen mutta, mutta positiivisessa mielessä! Tämä kirja on nimittäin pitkästä aikaa sellainen, että sen tunnelma oli niin vangitseva, etten antanut itseni analysoida ollenkaan. Toki tämäkin jälleen oli tietoista, sillä mikäpä minulla ei olisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tällä kertaa onnistuin tietoisesti lakaisemaan tielle tulevat, ylianalyyttiset pohdintani kynnyksen yli kokonaan toiseen huoneeseen ja nauttia.

Ja kyllä minä nautinkin. En edes muista, olenko koskaan ennen lukenut tällaista kirjaa. Kirjaa, jota yhtaikaa tekee mieli hotkia, mutta ei voi, koska yksikin luku käy jollain kummalla tavalla voimille. Kirjaa, jota ensimmäistä kertaa ehkä koskaan tekee mieli kuvata hämmentäväksi, jopa positiivisella tavalla hyvin häiritseväksi. Jackson käytti kirjassaan tehokeinona vahvaa toistoa, samojen asioiden pyörittämistä, jopa liiallisuuksiin menevää ahdasmielisyyden ja ahneuden korostamista. Ja se toimi. Olin kirjan vanki jo ensisivuilta lähtien, nautin sen lukemisesta aina kun ei ahdistanut liikaa.

Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.

Tällaisissa mysteerikertomuksissa rakastan ennen kaikkea avoimia loppuja ja asetelmaa, jossa lukija jätetään tarkoituksella hieman ulkopuoliseksi ja pimentoon. Jos olisin ollut ylianalyyttisella tuulella, olisin ehkä saattanut hieman pettyä, jälleen kerran yhteen ainoaan lauseeseen, liian selittävään ja siksi turhaan, mutta nyt huitaisin senkin sivuun ja tulin lopputulokseen, että tämä oli tällaisenaan aivan mahtava. Erilaisuuden, erityisyyden ja ahdasmielisyyden kuvaus nousi niin vahvaksi ja toimivaksi, että se antaa anteeksi sen, ettei tämä yltänyt ihan täydellisten mysteeriromaanien kriteeristöni korkeimmalle askeleelle. Ja mitä enemmän tätä kirjaa pohdin ja siitä kirjoitan, sitä enemmän alan pitää tätä ehdottoman nerokkaana teoksena. Yhtenä kevään vahvimmista, ehdottomasti. Goottilaista kirjallisuutta parhaimmmillaan.

Linnasta muissa blogeissa: Lumiomena, Mummo matkalla & Taikakirjaimet

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO
TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA
111s.
2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.


Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.

torstai 24. toukokuuta 2018

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS
250s.
S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

tiistai 22. toukokuuta 2018

PALOJA MONTENEGROSTA


Kesä oli tänä vuonna aikaisin, niin Suomessa, mutta meilläkin puolisoni kanssa, kun nostettiin rinkat selkään ja lennettiin (Dubrovnikin kautta) Montenegroon. Aikaa vain viikko, silti edessä jotain uutta ja ihanaa.

Montenegro on pieni ja jalokivenkaunis maa, jota en ollut edes ajatellutkaan matkakohteena vielä puoli vuotta sitten. Kotorinlahti oli valloittava, viehättävä ja edelleen hurjan autenttisen tuntuinen, ainakin vielä toukokuun ensipäivinä. Durmitorin luonnonpuistossa tuntui kuin olisi kävellyt Suomen kesässä, käet kukkuivat ja västäräkit lentelivät kuusimetsissä. Kunnes edessä olikin lumihuippuinen vuori, jolle kiivetä ja katsoa sen huipulta alas puolessatoista kilometrissä aukeavaan Žabljakin kylään. Matkaoppaana toimi satunnainen, eräässä laaksossa mukaan lähtenyt matalatassuinen koiravanhus, joka kulki kanssamme lumirajalle ja sen yli. Tyyppi ohjasi meidät polkua pitkin ainakin puolentoista tunnin ajan, kunnes alas kääntyessämme totesi vauhtimme liian hitaaksi ja lasketteli itse hankirinteitä pitkin kotiinsa. Tai niin alhaalta löydetyistä tassunjäljistä ainakin päättelimme.

Ystävällisten ihmisten ja selvästikin myös eläinten lisäksi Montenegro on myös maa, jonka suurimpien kaupunkien liepeillä tien ylittää lammaslauma paimenensa kanssa. Tavallaan yllätyn, kun lammaspaimenella on yllään viimeisimmän muodin mukaan valitut vaatteet ja samalla naurattaa, että oletan heidän 2010-luvulla pukeutuvan edelleen raamatunaikaisiin kaapuihin. Lauma tien vieressä tuntuu levolliselta, ei siltä, että se olisi merkki jotenkin kehittymättömämmästä. Ennemminkin se on merkki siitä, että se mistä minä tulen, on paikoin jopa liikaa. Ylikehittynyttä. Liian pitkällä. Jotain sellaista, josta on jo aikoja sitten kadonnut se, miten olemme tavanneet elää. Olemme lopulta eläneet aina.

Montenegro on pieni, omaleimainen ja silti ihanan balkanilainen. Lähtisin sinne uudelleen milloin tahansa, mutta poikkeaisin lisäksi myös ainakin Bosniassa sekä Albaniassa. Montenegro jätti jälkeensä kaipuun tutkia lisää ja laajemmin, ja se jos mikä on aina onnistuneen matkan merkki. Siellä on myös ehdottomasti yhdet Euroopan paitsi kauneimmista, myös vähiten löydetyistä vaellusreiteistä. Seuraavan kerran mekin pakkaamme teltan mukaan. Sillä se seuraava kerta tulee vielä takuulla joskus.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

SARJAKUVASUNNUNTAI: LYHYTARVIOITA MARJANE SATRAPISTA SUOMEN SISÄLLISSOTA-ANTOLOGIAAN

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 
- IRANILAINEN LAPSUUTENI
155s.
Otava 2004
Alkuteos: Persepolis: A Story of a Childhood
Suomennos: Taina Aarne
Luettu helmikuussa 2018

&


MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 2 - KOTIINPALUU
189s.
Like 2007
Alkuteos: Persepolis 3-4 (2004 & 2005)
Suomennos: Taina Aarne
Luettu maaliskuussa 2018


Tässä on sellainen sarjakuvaparivaljakko, että oksat pois. Olisin tahtonut osata kirjoittaa näistä enemmän ja pidemminkin, mutta en jostain syystä kyennyt. Satrapi piirtää ja kuvaa noin muutenkin ihailtavan monipuolisesti yhteiskunnan muutosta fundalistisempaan suuntaan, sekä sitä erillisyyden tunnetta, joka ihmisessä syntyy hänen siirtyessä ns. turvaan yhteiskuntaan, jossa suurimpia ongelmia ei olekaan pommituksen uhat vaan oman identiteetin muodostaminen muiden silmissä mahdollisimman edulliseksi.

Mitään tästä ei jäänyt puuttumaan siis, paitsi minun kykyni sanallistaa tätä lukukokemusta. Mutta ehkä aina ei tarvitsekaan, vaan voin vain vilpittömästi suositella näitä sarjakuvia kaikille, joilta ne edelleen on jääneet lukematta. Korjatkaa tämä lukuvika pian, kiitos!

Persepolis I :Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Persepolis II: #lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva & Helmet-haaste: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama 

TIITU TAKALO : TUULI JA MYRSKY
79s.
Suuri kurpitsa 2009
Luettu huhtikuussa 2018

Takalo on minulle niinikään entuudesta tuntematon sarjakuvataiteilija. Häntä on useampaankin otteeseen suositeltu, kun olen uutta sarjakuvaluettavaa etsinyt, eikä missään nimessä syyttä. Tyyli ja myrsky -sarjakuvaromaanissa on keskiössä vahvojen mimmien kerho, jonka kokouksessa käy ilmi, että yksi heistä on edellisiltana raiskattu. Raiskaus järkyttää koko ryhmää, ja saa lukijankin pohtimaan, missä menee rangaistuksen rajat, miten sukupuoliset ilmaisut määrittävät edelleen miehet raiskaajiksi ja naiset raiskauksen uhreiksi ja miten erilaiset näkemykset raiskauskulttuurin poistamisesta risteävät myös vahvojen feministien keskuudessa.

Takalon piirrustustyyli on upeaa ja vahvaa, ja kuvat kertovat tässä kliseisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Sisältö oli jopa hieman opetuksellinen ja ehkä paikoin vähän päälleliimatunkin oloinen, kun tiettyyn asioihin ei maltettu syventyä syvemmin, mutta tällaisenaan se toimii ehdottoman loistavana puheenavauksena ja porttina koko raiskauskulttuurista keskusteluun. Onko lehdissä tarpeen kertoa, että mies on raiskannut naisen vai riittääkö passiivimuoto nainen raiskattiin? Kuinka ahtaita muutenkin sukupuolikäsityksemme ovat, ja miten niistä voisi esimerkiksi raiskauskeskustelun ympärillä yrittää päästä irti? Miten raiskaajan aidosti saa parhaiten ymmärtämään tekojensa vääryyden, ja mitä me kaikki voimme tehdä, jotta tuo kulttuuri saadaan katkaistua?

Tätä kaikkea pohtii Takalon sarjakuva, ja sen lukemista suosittelen ehdottomasti kaikille. Terävää, muttei missään nimessä mutkia suoriksi vetävää.

&

TIITU TAKALO : KEHÄ
60s.
Suuri kurpitsa 2007
Luettu huhtikuussa 2018

Kehä taas on Tuulia ja suurta myrskyä yksityisempi, ja se keskittyy enemmän nuoren tytön kasvutarinaan, seksuaalisuuden löytämiseen ja ympäristön normatiiviseen homofobiaan. Tämä oli sympaattinen ja koskettava kuvaus nyrkkeilijätytöstä ja rakkaudesta. Se sivusi oivallisesti myös niitä kaksoisstandardeja, jotka ohjaavat poikaoletettuja puhumaan nussimisesta ja vitun homoista kaverien kesken kun tyttöystävän seurassa voidaan olla vapaammin omia itsejään. Terävä ja hyvä sarjis tämäkin, suosittelisin erityisesti nuoremmille lukijoille, mutta myös meille hieman vanhemmille muistaaksemme teini-iän ristipaineita.

Takalon sarjakuvia muissa blogeissa: Sivutiellä, Pieni kirjasto, Klassikkojen lumoissa & Lukupino


REETTA LAITINEN (TOIM.) : SISARET 1918
112s.
Arktinen banaani 2018
Luettu huhtikuussa 2018

Niin kauan kun historiamme on totuttu kirjoittamaan ja lukemaan miesten kautta, päädymme harhaanjohtavaan kuvaan, jonka perusteella voisi kuvitella myös historiallisina toimijoina olleen vain miehiä. Näinhän toki ei ole ollut, vaikka monelle se edelleen hämmentävän uskomattomalta tahtoo hieman tuntuakin. Naisten olemassa oloa historian tarinoissa pidetään edelleen yksityistapauksina, erillistä perustelua vaativina erikoistapauksina tai muuten vain stereotypisina "naiset olivat kotona hoitamassa lapsiaan" -yksinkertaistuksina. Tätä kuvaa toistaa kirjallisuus myös Suomen sisällissodasta vielä 100 vuotta myöhemminkin, ja sitä pidetään edelleen täysin normaalina, sellaisena luonnollisuutena, että naisten näkökulman puuttumisen mainitsemisestakin saa lähinnä takaisin defenssit päälle vedettyjä puolustuspuheita siitä, että kyllä sille on syynsä, miksi vain miehistä on kirjoitettu. Niin tietysti onkin. Koska miehiä kiinnostaa tuntuu edelleen kiinnostavan vain miehet.

Tämä kymmenen sarjakuvan antologia onkin raikas poikkeus sotakirjallisuuskaanonissamme. Reetta Laitinen on koonnut yhteen kymmenen suomalaista sarjakuvataitelijaa, jotka kukin omalla tyylillään ovat antaneet panoksensa arkistoista kerättyjen, aidosti sodan keskellä eläneiden naisten tarinoiden julki tuomiseksi. Idea on hyvä ja tärkeä, ja näille tarinoille toivoisi aivan yhtä paljon lukijoita kuin muullekin sotakirjallisuudelle.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että tämä antologia olisi keskittynyt ehkä lukumäärältään vähempiin, mutta tarinoiltaan syvempiin kohtaloihin. Nyt suurin osa naisten kohtaloista jäi harmillisen pinnallisiksi, ja jätti toiveen vahvemmasta.

Muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book & Eniten minua kiinnostaa tie

HANNELE MIKAELA TAIVASSALO & CATHERINE ANYANGO GRÜNEWALD : SCANDORAMA
65s.
Teos & Förlaget 2018
Suomentaja: Raija Rintamäki
Luettu huhtikuussa 2018

Scandorama tuli vastaan kirjaston suositushyllyssä, ja nopealla selailulla sen kuvitus vakuutti täysin. Nopeasti luettu, mutta hitaasti aukeava sarjakuvaromaani on Taivassalon kirjoittama ja Anyango Grünewaldin kuvittama dystooppinen tarina skandinaavisesta yhteiskunnasta, jossa rajojen sisälle ei ole helppo päästä, mutta sieltä joutuu sitäkin helpommin ulos. Asetelma on synkkä, mutta jollain tapaa taianomainen, ja sivut kääntyivätkin niin tiuhaan, että meinasin jo myöhästyä sovituista menoista.

Lopulta itse tarinasta jäi hieman sekava ja hämmentynyt olo, tuntuu, että tätä täytyisi saada vielä lisää, jotta kaikki palat loksahtelisivat paikalleen. Kuvitus on kuitenkin niin maagisen kaunis, että se nostaa tämän sarjakuvaromaanin tasoa hurjasti. Suosittelen kokeilemaan, mitään tämän kanssa ei ehdottomasti menetä.

Helmet-haaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Muissa blogeissa: Lukuisa

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984
370s.
WSOY 2014
Alkuteos: 1984 (1949)
Suomennos: Raija Mattila

Yksi tälle vuodelle asettamistani lukutavoitteista oli lukea vuoden aikana vähintään neljä klassikkoa. Luen niitä yleisesti ottaen nykyään varsin vähän, sillä nykykirjallisuus ja sen ympärillä käytävä keskustelu vie hyvin herkästi mennessään, saa kääntämään itsekin puhuttavien kirjojen sivuja, jotta voi itsekin perustellusti osallistua kohinaan. Kotimaisista klassikoista suurimmat (tai ainakin muutamat niistä..) minulla jo on hallussa, mutta etenkin maailmankirjallisuuden klassikoissa koloja riittää. Yksi pitkään kiinnostaneita on ollut ehdottomasti Orwellin klassikodystopia, etenkin nyt kun tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat muutenkin lähiaikoina tuntuneet tarttuvan herkemmin luettavien listoille. Pitäähän sitä hieman kartalla olla, mihin monet niistä enemmän tai vähemmän viittaavat.

"SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

En tiedä kuinka monelle Orwellin poliittinen trilleri Oseanian totalitaristisessa yhteiskunnasta valvovine Isoveljineen kummempia esittelyitä kaipaa, mutta tiivistyksenä kerrottakoon, että Vuonna 1984 on siis 40-luvun lopulla kirjoitettu teos, joka nimensämukaisesti sijoittuu oletettavasti noin kahdeksankymmentäluvulle. Päähenkilönä toimiva Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, kuuluu puolueen ulkopiiriin ja häntä seuraa teleruudut ja uudiskieli kaikkialla, minne hän ikinä kulkee. Pahinta maailmassa on ajatusrikokset, sellaiset, jotka pienikin väärä ilme saattaa paljastaa. Valtion tehtävänä on pitää valta käsissään ja kansalaisensa kurissa, onhan päällä jatkuva sotatila. Kuri yltää jopa ihmisten mieliin, uniin ja propagandan avulla juurrutetun ajatusmallin avulla kenellekään ei tule edes mieleen taistella sitä vastaan.

Vuonna 1984 on klassikkopaikkansa ansainnut. Se kuvaa äärimmäisen tarkasti tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa tunteille ja inhimillisyydelle ei ole enää minkäänlaista sijaa, ja sen esittelemät ilmiöt on näin 70 vuotta myöhemminkin käyneet tavalla tai toisella toteen niin diktatuureissa kuin meidän omissa kapitalistisissakin yhteiskunnissamme. Ihmisten mieliin vaikuttaminen on varsinaista, hyvin karmivaa tiedettä, ja se jos mikä osataan niin mainostoimistoissa kuin populismissakin. Orwellin ajatukset olivat kenties aikaansa edellä, mutta tälläkin hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Itse lukukokemuksena jopa yllätyin tämän kirjan sujuvuudesta ja koukuttavuudesta. Harvoin tulee luettua tällaisella intensiteetillä kirjaa, jossa vain lähes tapahtuu jotain. Orwellin luoma dystopistinen yhteiskunta on niin aidon ja monitahoisen oloinen, että sen todella uskoo voivan olla totta. Se saa nauttimaan, kääntämään sivuja, sukeltamaan yhä syvemmälle Oseanian Lontoon kaduille yhdessä Winstonin kanssa. Välttelemään teleruutuja ja Isoaveljeä, etsimään jotain, joka lopulta kääntyykin vain valemuistoksi.

Aihe tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta, sillä media on varsin paljon viime aikoina kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon eri sosiaalisen median yritykset meistä todella tietävätkään ja mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään. Luin itse jokin aika sitten jotain satunnaista blogia, sen sisustuspostausta ja ihastelin sen kautta muutamaa design-kalustetta. Alle vuorokaudessa samaisen kalusteen mainos oli instagram-tililläni, vaikkei kyseinen sovellus millään tapaa tuohon toisessa sovelluksessa tapahtuneeseen klikkaukseen liittynytkään. Pieniä, arkisia esimerkkejä, mutta siitä voi jonkin murusen verran päätellä, miten valtavasti tietoa erilaisissa tietokannoissa meistä ympäri sosiaalista mediaa onkaan. Toki ainakaan vielä tätä tietoa ei käytetä "muuhun" kuin turhakkeiden tuputtamiseen, ajatusten muokkaamiseen, jotta kuvittelisimme tarvitsevamme jotain, minkä olemassa olosta emme puoli tuntia sitten edes tienneet, mutta onhan se kutkuttava (ja juu, karmivakin) ajatus, että jossain salaliittoteoriamaisesti olisi joku tai jokin, joka meitä syvällisempiinkin tarkoitusperiin seuraisi. Olemme täysin onnistuneesti luoneet 2000-luvulla itsellemme täysin Orwellin kuvaamat teleruudut, tuoneet vielä kotiimmekin ilman minkäänlaista vastalausetta aiheesta.

Tämän ajankohtaisuuden lisäksi esimerkiksi ajatusten muokkaaminen, historian uudelleen kirjoittaminen, totuuden muutettavuus, ne ovat kaikki tämän kirjan suuria teemoja, ja aivan erityisen mielenkiintoisesti Orwell ne esittää. Tiedon muuttuva luonne on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, etenkin, kun sitä erilaisin propagandakeinoin tehdään ihan nyky-yhteiskunnassammekin. Ihmisten mieliin on äärimmäisen helppo vaikuttaa, massatasolla noin erityisesti, ja se on lopulta aika helvetin pelottavaa. Valta kun tuntuu olevan sillä, kuka sanomaansa osaa oikeista naruista vedellen parhaiten kansalaisille syöttää. Niin kauan kun pahalle ei ole aidosti toimivaa vastarintaa, vaan lamaannus saa suuren enemmistön hiljaiseksi, tuntuu Orwellin teemat jopa pahaenteisen uskottavilta.

Vuonna 1984 on siis taitava ja tarkkanäköinen romaani. Toki esimerkiksi sen naiskuva on hyvinkin problemaattinen ja kuluttava, mutta yritän olla kompastumatta siihen liikaa. Ei tämä varsinaisesti sukupuolisuutta käsittele, heijastelee vain kirjoitusaikansa yleistä ajatustapaa. Jostain syystä se on helpompi antaakin anteeksi 70-vuotiaan teoksen kuin nykykirjallisuuden kohdalla. Pidin tästä siis mitä suurimmissa määrin, vaikka siinä omat ongelmakohtansa olivatkin. Alkuun tuntui myös, että kokonaisuus jäi jopa yllättävänkin latteaksi, mutta nyt kun lukuhetkestä on kulunut jo enemmän aikaa, kasvaa tämä vain suuremmaksi. Ei mikään elämäni mullistavimpiin kirjoihin kuuluva teos, mutta vahva ja toimiva poliittinen muistutus vallasta ja sen käytöstä, ehdottomasti. Ehkäpä seuraavaksi sitten olisikin jo jossain vaiheessa Orwellin ja Eläinten vallankumouksen vuoro.

Helmet-haaste 2018: 07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

maanantai 14. toukokuuta 2018

AYÒBÁMI ADÉDÁYÒ : ÄLÄ MENE POIS

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois
300s.
Atena 2018
Alkuteos: Stay With Me, 2017
Suomennos: Heli Naski
Arvostelukappale

Adébáyọ̀n esikoisromaani on ollut minulle ehdottomasti yksi tämän kevään odotetuimpia käännöskirjoja. Nostin sen kärkeen jo ennen joulua tutkiessani tulevia julkaisuja odottaen kenties jotain hieman lempikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien kaltaista, elämää muuttavaa kirjallisuutta, jonka jälkeen vähintäänkin kaikki on hieman toisin. Hyvin realistisia toiveita lukemattomalle kirjalle siis, kyllä.

Adébáyọ̀ lähtee kuljettamaan Yejiden ja Akinin tarinaa lähes nykyhetkestä, vuoden 2008 Nigeriasta, jossa rakkauden yhteentuoma pari on syystä tai toisesta erkaantunut toisistaan jo aikoja sitten. Viimein on tullut hetki, jolloin he kohtaisivat taas toisensa, mutta ennen sitä on aika sukeltaa 1980-luvulle, vuosiin jolloin kaikki alkoi, aikaan, jolloin rakkaus oli suurta, mutta suru lapsettomuudesta vielä suurempaa. Niihin hetkiin, jolloin oikeastaan muuta ei ollutkaan kuin erilaisia hoitoja, perinteisiä sekä nykylääketieteellisiä, joiden ainoana tavoitteena oli saattaa Yedije raskaaksi. Tuottaa Akinille jälkeläinen.

"Rakastin Yedijeä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhannen pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta."

Nigerilaisessa kulttuurissa 1980-luvulla parin onnellisuutta määritteli se, kuinka paljon heillä oli lapsia, ja miten vahvoja heidän poikansa olivat. Lapsettomuus ei ollut vaihtoehto, ei edes silloin kun se ei tuntunut olevan omissa käsissä. Tavallaan ajatus tuntuu ainakin osittain kaukaiselta, mutta lopulta kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, en tiedä onko lasten saaminen tai saamattomuus lopulta edelleenkään niin yksityinen asia saati valinta, kuin modernissa yhteiskunnassa voisi sen kuvitella olevan. Lähtökohtaisestihan vika on myös aina naisessa: oli kyse sitten vapaaehtoisesta tai vastentahtoisessa lapsettomuudessa, on yhteiskunnan silmissä syy aina naisen. Hän on joko viallinen tai vääränlainen, jos jälkeläisiä ei maailmaan saateta. Ei sitä automaattisesti ääneen sanota, mutta kyllä sen ymmärtää. Olenhan itsekin elänyt aikuisuuttani jo varsin pitkään lapsitta.

Lapsettomuusteema on kirjassa suuri. Kun lasta ei kuulu maholta vaimolta, hankkii anoppi Akinille toisen vaimon. Tapahtumat alkavat kiertyä pikkuhiljaa tiukemmin aiheensa ympärille, ja lopulta ollaankin varsin monitahoisessa vyyhdissä, josta ei enää noin vain hypätäkään pois. Ei, vaikka omat valinnat alkaisivatkin kaduttamaan.

Aiheisiinsa nähden Adébáyọ̀n esikoinen on yllättävänkin kevyt ja helppolukuinen. Ihan Adichien tasolle tämä ei tällä kertaa päässyt, mutta toisaalta, olen lähiaikoina tavoittanut sellaisen kriittisyyden pisteen omissa lukemistottumuksissani, etten tiedä miten nykyään suhtautuisin tuohon lempikirjailijaanikaan, jos häntä ensikertaa nyt lukisin. Adébáyọ̀ sen sijaan on kieltämättä taitava ja koukuttava kirjailija, enkä lainkaan ihmettele tämän teoksen maailmanlaajuista huomiota ja hehkutusta. Se on varmasti jokaisen kehuvan sanansa ansainnnut, sen uskon kyllä. 

Minulle se helppous ja keveys kuitenkin loi sellaisen kompastuskiven, etten ihan saanut sitä, mitä olin tältä kirjalta toivonut. Lapsettomuus, kulttuurit, joiden ainoana tehtävänä on saada jäsenensä tuottamaan lisää terveitä lapsia ja potria poikia, on aiheena niin suuri, syvä ja iso, että siitä toivoisi kirjoitettavan jotenkin suuremmin ja syvemmin. Tai edes niin, että hahmojen ahdingon pystyisi tunnistamaan. Nyt itselleni jäi sellainen tunne, että tarina on lähinnä keksitty, sen hahmot ovat keksittyjä ja vaikka sen jonkinlainen sanomantapainen on tärkeä, sekin on hieman päälleliimattu ja teennäinen. Ja kaikki siksi, etten uskonut kertojan täysin ymmärtävän, miltä hänen kuvaamistaan hahmoista vastaavissa tilanteissa aidosti tuntuisi. Lapsettomuus ei tuntunut aidolta, kipeältä saati samaistuttavalta. Se tuntui lähinnä tietoiselta valinnalta, raflaavalta aiheelta, joltain joka myy. Ja jos yhtään minua lukijana tuntee, tietää etenkin tuon jälkimmäisen työntävän luotaan ja vauhdilla.

On toki totta, että fiktiivinen kirjallisuus saa ollakin fiktiivistä, sitä en kiellä. Minulle tämä tarina kaikkine käänteineen jäi kuitenkin hieman liian ohueksi ja hieman liian epäuskottavaksi, että olisin siitä täysin rinnoin voinut nauttia. Ehkä se ohuus menee osittain esikoisuudenkin piikkiin, mutta näinkin suurta huomiota saaneelta kirjalta sitä uskaltautui odottamaan hieman enemmän. Ja samalla ehkä hieman sättii myös itseään, sillä eikös usein ne kaikkein myyvimmät kirjat ole myös pohjimmiltaan aika kepeitä? Sellaisia, jotka voivat näennäisesti puhua vaikeistakin aiheista, mutta jättävät silti hyvän olon, jotta kirjan kannet suljettuaan kenellekään ei vain jäisi paha mieli? Onhan niillekin paikkansa, mutta minua se ei lähestymistapana henkilökohtaisesti puhuttele. Minun maailmaani se ei muuta.

Vaikka se viihteenomaisuus ei minua lopulta siis puolelleensa tällä kertaa saanutkaan, jään mielenkiinnolla kuitenkin seuraamaan Adébáyọ̀n kirjallista uraa. Tässä kirjassa on jotain, joka saa häneltä odottamaan lisää. Tiedä sitten, jos seuraavaan saisi jo hieman enemmän syvemmälle suuntaavaa painoakin lisää.

lauantai 5. toukokuuta 2018

10 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA JA NE JOITA EN LUKENUTKAAN


Nyt ei ole ihan hetkeen tullut luettua yhtään kirjaa loppuuna asti niin, että aiheesta riittäisi sanottavaa blogiinkin asti. Se ei tosin onneksi estä kirjoista puhumista, ja mikäs sen mainimpaa, kuin puhua niistä, joita omistaa! Jatkan nimittäin tänäkin vuonna Katrin Oman hyllyn himoituimmat "haasteen" linjalla, ja listaan kymmenen vuoden kiinnostavinta kirjaa sieltä oman kirjahyllyn perukoilta. Konsepti on edelleen maailman mahtavin: listata nyt kirjoja, jotka haluaisi pikimmiten lukea ja unohtaa ne kaikki seuraavaan vuoteen asti! Ennen kuin kerron teille, mitkä kirjat hyllyssäni tällä hetkellä eniten kuumottelee, katsotaanpa miten viimevuotisten on käynyt. 

V U O D E N  2 0 1 7  H I M O T U I M M A T

02 Anni Kytömäki : Kultarinta
03 Ernest Hemingway : Kenelle kellot soivat/Ja aurinko nousee 
(jälkimmäinen luettu puoliksi)
05 Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi
06 Heidi Köngäs : Hertta
07 Tove Jansson : Nukkekaappi
08 Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä
09 John Irving  : Oman elämänsä sankari
10 Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät

2,5/10, ai että meni taas hyvin. Ja sanoisinko, että Janssonia lukuunottamatta minkään muun lukemista en edes harkinnut. Ja ei, enää kolmatta vuotta peräkkäin Valtonen ei pääse tälle listalle. Siellä se raukka saa edelleen lämmittää tosin hyllyä, kohtahan se jo on paikkaansa täyttänyt neljä mukavaa vuotta. Saattaa olla, että takaisin lämmittäjäksi siirtyy myös puoliksi luettu Hemingway. Vaikka Vanhus ja meri olikin hurjan kaunis ja ihana kirja, tämä "nuoret miehet ryyppää Pariisissa ja pohtii eksistentiaalisia ongelmiaan" -rakennelma on vähän, no, väsynyt. 

Mutta koska listaaminen on aina maailman parasta, tehdäänpä nyt tälle vuodelle uusi kymmenen odotetuimman kerho. Uusia hankintoja on kuitenkin jonkin verran tullut kierrätyskeskuksista tehtyä, joten jospa joku näistä vaikka lukuunkin pääsisi. Voisi sitten antaa tuomion, että saako todella jäädä hyllyyn vai onko kirjan parempi palata kiertoon jonkun muun iloksi.


V U O D E N  2 0 1 8   H I M O T U I M M A T

David Ebershoff : Tanskalainen tyttö Haluaisin hurjasti nähdä tämän elokuvan (koska Eddie Redmayne ♥___♥), mutta jos elokuva on tehty kirjan pohjalta, täytyy kirja tietenkin lukea ensin. Tämä voisi olla potentiaalinen reissukirja, koska sen olen kierrätyskeskukselta pokkarina löytänyt. Yleensä välttelen kirjoja elokuvakansilla, mutta edelleen, Eddie Redmayne. ♥___♥

Sarah Perry : The Essex Serpent Ostin tämän Oslon lentokentältä heinäkuussa 2017 ajatellen, että luen sen  h e t i . Olisikohan se heti jo tänä vuonna? 

Nathan Hill : Nix Öö joo, tää on mulla kustantamolta saatuna ennakkokappaleena. Anteeksi Gummerus. Joskus ei vain lähde, vaikka etukäteen on totaalisen varma, että tämän kanssa lähtee. Mutta jos käännän tämän niin, että olen ainakin puhunut kirjasta nyt lähes kokonaisen vuoden, ja seuraavan sitten vaikka luen sitä? 

Tove Jansson : Kesäkirja Mulla on tullut tähän kirjaan jonkinlainen rimakauhu. Tai Janssonin tuotantoon ylipäätään, en kestä, jos en rakastaisikaan näitä sydämeni pohjasta. Mutta ehkä nyt on tullut aika aktivoitua tämän jo lähes klassikkokirjan parissa. Ostinhan sen itsellenikin jo melkein vuosi sitten.

Emma Cline : Tytöt Niin ikään kierrätyskeskuslöytö, kirja, jota en halunnut tuoreeltaan lukea, kun siitä puhuttiin joka paikassa, mutta se kiinnostaa nyt kun siitä on hiljennytty. Päätin lukea sen myös heti, mutta sitten joku sanoi, ettei tykännyt tästä ja olin että höh, mutta sitten joku taas sanoi, että tämä on ihana, joten olin että ah! Kummastakin reaktiosta on tosin kulunut jo kuukausi, pari, joten... Ehkä vain luen tämän.

Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme Jacksonin romaani on ensimmäinen joululahjaksi saamani Fabriikki kustannuksen kotiin kuljetettu tämän vuoden uutuus, ja sen haluaisin lukea pian! Fabriikki ei ole tähän mennessä kertaakaan pettänyt, joten kova odotus on tätäkin kirjaa kohtaan päällä.

Margaret Atwood : Orjattaresi Tätä ei ehkä tarvitse edes perustella? Paljon hehkutettu dystopia täytyy lukea ensin kirjana, ennen kuin siitä tehdyn HBO-sarjan pariin edes voi ajatella siirtyvänsä. Tämä on siitä harvinainen kirja, että olen ostanut sen itselleni aivan uutena, joten olisi myös mukava, jos lukisin sen.. :--) 

George Orwell : Vuonna 1984 Klassikkoja klassikkoja. Ostin tämän ajatellen Helmet-lukuhaasteen kohtaa, jossa piti lukea omaan synnyinvuosikymmeneensä sijoittuva kirja, mutta luinkin siihen muuta. Se tosin ei liene silti syy olla lukematta tätä, vaikka tällä hetkellä se onkin puolisollani lainassa.

Haruki Murakami : 1Q84 Voihan Murakami! Olen pitänyt nyt lähes kahden vuoden tauon herran kirjallisuudesta (ja maneereista), joten voisi viimein olla aika siirtyä tämän jättiläistrilogian pariin. Jostain syystä tosin tuntuu, että Orwell täytyy lukea ensin, eli saattaa siis hetki vielä kestää, että tämän tiiliskiven parissa todella olen.

Elizabeth Kolbert : Kuudes sukupuutto Jotta mukana olisi edes joku tietokirja, mutta tämä toki kyllä ihan kiinnostaakin. Enhän sitä kai muuten olisi viimesyksyisiltä kirjamessuilta ostanut. Aihe ehkä hieman ahdistaa etukäteen, mutta toisaalta olisi siksikin tärkeää sen parissa olla. Ehkä kuljetan tämänkin kesäksi Helsinkiin, jotta se oikeasti jonkinlaisen mahdollisuuden luetuksi tulemisesta saa. 

Mitkä kirjat teidän hyllyissänne vaikuttaa kaikkein mielenkiintoisimmilta? Tai mistä kirjasta minun täytyisi ehdottomasti tämän vuoden himotuimpia aloittaa?