perjantai 7. joulukuuta 2018

10 KIINNOSTAVINTA KIRJAA KEVÄÄLTÄ 2019


Ensi vuoden kirjakatalogit ovat täällä taas, ja mikäs sitä mielenkiintoisempaa onkaan, kuin tulevien julkaisuiden selailu. Olen jo kokemuksesta oppinut, että puolet kiinnostavimmiksi valituistani jäävät toki aina lukematta ja vähintään sama määrä menee minulta katalogeissa ohi, ja löytää luokseni vasta muiden blogien kautta, mutta mitäs pienistä. Selailin joka tapauksessa ensi kevään julkaisulistoja, ja valkkailin teille kymmenen minua eniten kiinnostavaa kirjaa pieneksi listaksi. 

1 0   K I I N N O S T A V I N T A 
K E V Ä Ä L T Ä   2 0 1 9

01 Rachel Cusk : Siirtymä // S&S, maaliskuu 2019 Jos olette blogiani ja kirjainstagramiani edes puolihuolimattomasti aiennen seuranneet, tietänette, että olen totaalisen hullaantunut syksyn aikaan Cuskin Ääriviivat -kirjasta. Nyt kolmiosaisen sarjan toinen teos julkaistaan suomeksi, enkä ehkä enää onnellisempi voisi olla. Tätä odotan hurjasti.

02 Maggie Nelson : Sinelmiä // S&S, huhtikuu 2019 Jo kulttiteokseksi maailmalla muodostunut Sinelmiä on eräänlainen tyynyaluskirja sinisistä asioista. Rakastin Nelsonin Argonautteja yli kaiken, joten tämän suomennos saa minut erityisen onnelliseksi. Oikeastaan tämä jakaa ykköspaikan Cuskin kanssa, mutta ehkä tällä tarkalla järjestyksellä ei ole niin väliä. 

03 Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti // Siltala, maaliskuu 2019 Kekkosen Helmistä on muodostunut kotimainen lempikirjailijani lyhyessä ajassa paitsi toki ihanan persoonallisuutensa myös  loistavien kirjojen vuoksi. Nyt häneltä julkaistaan keväällä uusi, äitiydestä kertova kirja. Oikeastaan kaikki mitä Helmi kirjoittaa, kiinnostaa, joten tämä on myös korkealla kärjessä kevään kirjajulkaisuja odottaessa.

04 Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista // Tammi, maaliskuu 2019 Tämä on nyt selvästi minun kirjakevääni, kun kaikki vuoden 2017 lempikirjailijat saavat uudet suomennoksensa muutaman kuukauden sisällä! Hurmaannuin pienestä Nimeni on Lucy Bartonista hurjasti, joten toki Stroutin uudempikin käännetty teos kiinnostaa. Tässä Lucy palaa synnyinseuduilleen Amgashiin, ja tarinat paikallisista asukkaista antaa toivottavasti edes osin jotain, mitä ensimmäinen teos antaa odottaa.

05 Minja Koskela : Ennen kaikkea feministi // Karisto, huhtikuu 2019 Olen seurannut Koskelaa jo pitkään sosiaalisessa mediassa, ja pidän hurjasti tästä teräväsanaisesta ja rohkeasti kantaaottavasta henkilöstä. Nyt häneltä tulee kirja keväällä, ja koska sekä Koskela että hänen feminisminsä kiinnostaa erityisesti, tämä täytyy saada lukea.

06 Saara Turunen : Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä // Into,  huhtikuu 2019 Neljä näytelmää esipuheineen ilmestyy yksissä kansissa. Kirjan lisäksi Turusen näytelmä Medusan huone - kuvia vallasta kiinnostaa kevään Q-teatterin ohjelmistossa. 

07 Helmi Kekkonen & Aino Louhi : Nurinkurin Anna // S&S, maaliskuu 2019 Lastenkirjat eivät nyt opintovapaalla ole niin kuuluneet lukemistooni, mutta kuten jo sanoin,  ihanan Kekkosen teokset kiinnostavat aina. Louhen kuvitukset ovat myös viehättäviä, joten tähän täytyy tutustua myös!

08 Kim Thúy : Ru // Gummerus, huhtikuu 2019 Omaelämäkerrallinen romaani vietnamilaisuudesta, venepakolaisuudesta ja uusista aluista. Vaikka itse Vietnamin sodasta onkin jo vuosia, venepakolaisuus on edelleen järjettömän kansainvälisen politiikan kammottavampia puolia ihan täällä meidän eurooppalaisillakin vesillämme. 

09 Celeste Ng : Tulenarkoja asioita // Gummerus, maaliskuu 2019 Ng:n Little Fires Everywhere on näkynyt hurjasti kirjasomessa, ja voittipa se vuoden 2017 Goodreads-palkinnonkin lukijoiden äänestäessä vuoden kirjaa. New York Times bestseller kuulostaa kiinnostavalta, toivottavasti muutenkin kuin siksi, että siitä on vain kuullut hyvin paljon kaikkialta.

10 Soili Pohjalainen : Valuvika // Atena, maaliskuu 2019 Pohjalaisen Käyttövehkeitä oli kaikessa arkisuudessaan jotenkin erityisen sympaattinen teos, ja vaikkei ehkä itselle maailman suurimmaksi kirjaksi noussutkaan, jätti jälkeen vilpittömän halun lukea lisää kyseiseltä kirjailijalta. Toisessa romaanissaan Pohjalainen sukeltaa sukupolvierojen ja avioliittojen monimutkaiseen maailmaan, mikä myöskin kaikessa tavallisuudessaan kuulostaa varsin mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Tai ainakin Pohjalaisen kohdalla, sillä kenen tahansa muun kirjoittamana tämän olisin saattanut aivan totaalisesti ohittaakin.

x

Lisäksi muista vanhoista tutuista Laura Lindstedtiltä (Teos), Emma Puikkoselta (WSOY) & esimerkiksi Jeffrey Eugenidesiltä (Otava) on myös tulossa uutta kevään mittaan. Jälkimmäiseltä vielä novellikokoelma, joka ehkä täytyy ottaa lukuun, vaikka Naimapuuhia olikin ihan jättimäinen pettymys. Myös André Acimanin Kutsu minua nimelläsi ilmestyy Tammen kustantamana maaliskuussa, Call me by your name -elokuva oli viehättävä, joten kenties kyseiseen kirjaan täytyy ennättää tutustua myös. Ei taida keväälläkään tulla hyvästä lukemisesta pulaa! 

Löytyikö listalta yhteisiä odotuksen kohteita? Mitä muuta te odotatte kirjakeväältä 2019?

tiistai 4. joulukuuta 2018

MYKISTYNYT YLISTYS – SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS
185s.
Savukeidas 2018

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelma Pölyn ylistys on sellainen rakkautta ja rimakauhua -tyylinen kirja. Niin hyvä, että sitä rakastaa aivan kritiikittä, mutta silti jollain tapaa vähän pelottava, rimakauhua aiheuttava, ainakin jos kirjallisessa muodossa täytyisi pystyä purkamaan miksi sitä rakastin. Muutamien kirjojen kohdalla en tämän vuoden aikana ole oikein edes jaksanut yrittää. Olen vain tolkuttomasti hehkuttanut ja ollut kirjallisestikin mykistynyt. Sarjaan on kuulunut tähän asti muun muassa Janssonin Kesäkirja, Nelsonin Argonautit sekä Cuskin Ääriviivat. Ja nyt siis Hosseinin Pölyn ylistys, jos ette vielä sitä jostain syystä ymmärtäneet.

"Vuosia iloitsin soijanakeista, tein hodareita ja makkarakeittoa ja olin onnellinen. Sitten paljastui, että herkullisimmat soijanakit valmistavan Hälsans Kökin tehdas on israelilainen ja sijaitsee jossain laittomassa siirtokunnassa. Olen siis nakkia syömällä osallistunut palestiinalaisten riistoon!

Mihin kuluttaja voi enää luottaa, jos jopa soijanakki, maailman hyväntahtoisin elintarvike, on osa likaista suurvaltapolitiikkaa?"

Hosseinin kahdeksan esseetä risteilevät aina lifestyle-blogien kautta Dubaihin ja sieltä Camus'n Sivulliseen. Ne käyvät myös Leonard Cohenin huonoimman albumin kimppuun sekä ylistävät nurkassa pölyttyneitä, rumana pidettyjä klassikoita. "Ei kuitenkaan kannata ponnistella siksi, että tulisi muistetuksi, sillä aika tekee lopulta jokaisesta muistosta selvän", ne sanovat. Ja se todella on totta.

Kirjoittaa Hosseini mistä tahansa, en voi olla ihailematta hänen taitoaan paitsi äärimmäiseen tarkkanäköisyyteen, myös siihen, miten hän kevyesti hän kuljettaa lukijansa esseidensä läpi. Ajatuskulut ovat välillä näennäisesti hyvinkin kaukana toisistaan, poukkoilevat ja lähtevät ikään kuin karkuun, mutta silti yhdellä nasevalla lauseella Hosseini palauttaakin ne yhtäkkiä ruotuun, ja limittää täysin toisistaan erilliset asiat yhdeksi, perhosvaikutukselta vaikuttavaksi ketjuksi, jonka osat saavat palata esseen päättymisen jälkeen takaisin paikoilleen, mikä minnekin. Ja ehkä juuri tämä saa mykistymään kaikkein eniten: miten kukaan voikaan yhtaikaa antaa näin paljon itsestään ja ajatuksistaan repostelematta ja nostamatta itseään esiin? Miten voi vaikuttaa toisen ajatuksiin käskemättä ajatella jollain tietyllä tavalla?

"Ehkäpä on niin, kuten antropologi Gilmore päättelee, että naisiin epäluuloisesti suhtautuvat miehet ovat niitä, jotka naisia eniten ihailevat, haluavat ja tarvitsevat. Misogyynisiä tekstejä onkin kirjoitettu paljon juuri ajanjaksoina, jolloin kirjallisuus on pursunnut naisille osoitettua rakkautta ja ylistystä. Osa naisvihan ilmaisusta on ollut reaktio tällaista kohtuutonta idealisointia vastaan."

Ja itseasiassa juuri niin. Käskemisestä, totuutena esittämisestä ja ehdottomuudesta kun seuraa yleensä vain vastareaktioita. Vastareaktiot voivat toki tarkoittaa puolustusmekanismeja ja jopa tiedostamatonta syyllisyyttä, joka puetaan hyökkäykseen, ettei omaa vajaavaisuuttaan ja erehtyväisyyttään tarvitse paikallistaa saati tunnustaa. Hosseinin kanssa defensseille ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä hän esittää asiansa niin itsensä kautta, ettei se tunnu syyttävältä. Ja sitten sitä huomaakin, että oma ajatus on lähtenyt esseen mukaan, saanut uuden näkökulman, hioutunut ja ehkä jopa parantunutkin. Enkä edes usko, että se oli näiden esseiden suurin tavoite ja juuri siinä, omassa epäuskossani, koko taika piileekin.

Sen lisäksi, että Hosseini jättää lukijalleen tilaa, hän saa esseillään minut kiinnostumaan aiheesta kuin aiheesta. Ja toisin kuin monissa muissa laadukkaissakin esseeteoksissa, tässä ei häirinnyt lainkaan, jos viittaukset, klassikot tai kaupungit eivät olleet itselle tuttuja, sillä Hosseini teki niistä tuttuja. Olen lukenut lähivuosinakin monta sellaista esseetä, joista huomaa jo lukiessaan miten paljon enemmän niistä saisi irti, jos tuntisi sen kulttuurituotteen, jonka ympärille teksti on rakennettu, mutta Hosseinin kohdalla niin ei kertaakaan ollut. Päin vastoin, nyt luulen jopa kuunnelleeni esimerkiksi Leonard Cohenin Death of a Ladie's Man -levyn. En kokenut minkäänlaista ulkopuolisuutta, enkä huomannut eroa, oli kyse sitten minulle tuntematonta levyä sivuavasta esseestä tai Camus'n Sivullisesta, jonka itsekin olekin lukenut. Ja se tuntuu esseistiikan saralla erityisen merkitykselliseltä taidolta, kirjoittaa juuri näin.

"Toisaalta näen kaduilla usein kaupunkilaisia, joiden takinhelma pullistelee takamuksesta, koska he eivät ole irrottaneet halkioon kiinnitettyjä tehdasompeleita, joilla estetään liepeiden taittuminen ja rypistyminen takin kuljetuksessa ja varastoinnissa.

Jos ihmiset eivät kykene ymmärtämään edes halkion ideaa, miten ihmeessä he pystyisivätkään lukemaan postmodernia latinalaisamerikkalaista kaunokirjallisuutta?"

Hosseini nousi tänä vuonna HS:n esikoiskilpailun finaaliin yhdeksän muun teoksen kanssa, ja se tuntuu pakahduttavan hienolta jo näin lukijastakin. En osaa ottaa kantaa, oliko voittaja tätä paljonkin parempi, sillä en saanut sitä luettua loppuun asti. Osin syytän ylityöllistettyä päätäni, mutta osin rakkauttani riitti noihin aikoihin vain Pölyn ylistykselle. Tämä on nimittäin kirja, jota aloin lukea kirjastomatkaltani jo kävellessäni kotiin. Kirjaimellisesti. 

Pölyn ylistys on nimittäin viehkeä, älykäs, tarkka ja raikas teos, joka ansaitsee huomionsa ja ehdokkuutensa. Rakastuin Hosseinin kirjoittajaääneen, kykyyn kertoa alleviivaamatta. Toivon hänelle paikkaa nousevana esseistinä, sillä tätä yksinkertaisesti täytyy saada lisää. Ja mitä nopeammin, sen parempi.

"Olen pitänyt kyvyttömyyttäni ymmärtää uskovan kokemusmaailmaa puutteena. Useille ateisteille se on ylpeyden aihe, sillä he kuvittelevat, että heidän tapansa puhkua älyllistä ylemmyydentuntoa uskoviin nähden on heille kunniaksi. Minusta se on typerää ja vaarallista."

Hosseinin esseistä muissa kirjablogeissa: Tekstiluola & Reader, why did I marry him?

lauantai 1. joulukuuta 2018

MARRASKUUN KUULUMISIA KIRJOINEEN


Marras oli pimeä ja ankea ja kylmä, ja silti jotenkin harvinaisen valoisa ja ihana. Ehkä valo ei aina tulekaan auringosta, joskus oma pää riittää, ja tämä on niitä kuita kun se on riittänyt. On ollut intoa tehdä kouluhommia, lukea ja muuttaa. No, lukeminen on ollut aika keveää, mutta saahan se sitä ihmeessä välillä olla myös. Kouluhommatkin tosin, vaikka on tässä parikin isoa esseetä saanut kirjoittaa ja päätään vaivata uusilla asioilla pieniin räjähdyspisteisiin saakka. Ja muutto, sekin on viimein takana! Vaikka edellistä asuntoani kovin kotina pidin, luulen, että tästäkin jotain hyvää vielä mieleen jää. Vaikkapa nuo auringonkeltaiset seinät.

Noiden päälimmäisten asioiden lisäksi marraskuusta on jäänyt mieleen ihana armollisuus, pimeys, jonka ansiosta saa rauhassa maata sängyllä ja sekä lukea että katsoa puhdasta hömppää. Märkyys, jossa ei jaksa juurikaan kävellä en minä eikä koirani. Ja ne hetket, joita läheisteni kanssa olen viettänyt, normaalia jotenkin hurjasti enemmän. (Ja punaviini. Aina myös kunnia sille, jolle kunnia ainakin osin kuuluu.)

L U E T U T  K I R J A T

04 Saima Harmaja : Huhtikuu
05 Silvia Hosseini : Pölyn ylistys
06 Timo Mäkelä : Neiti Brander

O S T E T U T  K I R J A T

Saara Turunen : Rakkauden hirviö
Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja

Marraskuun kirjoista sananen: pitkästä aikaa luin enemmän keskivertoa kuin täydellisen ihanaa, ja sekin on tehnyt hyvää. Välillä liian monen vaikuttavan kirjan putkeen lukeminen saa lähinnä puuduksiin, ja nyt luin tarkoituksellakin vähän toisenlaista. Nautin ja yllätyin, jälkimmäistä eniten Savonlahden teoksesta, mutta oli Harmajan Huhtikuukin hieno. Kirkkaimpana tähtenä kuukauden kirjoissa kuitenkin loistaa ehdottomasti Hosseinin Pölyn ylistys, josta kyllä on tulossa postaus, ainakin joskus. Se oli vain niin mykistävän hieno, että jokainen siitä kirjoitettu sana tuntuu lähinnä mitättömältä matoselta, joten on ollut hieman aloituspaineita. Mutta enpä muuten edes muista, milloin viimeksi olisin käsiini saanut kirjan, jota aloin lukea jo matkalla kirjastosta kotiin, kävellessäni. Niin hyvä Hosseini on, ja enemmänkin.

Nyt nautin ensimmäisestä aamukahvista uudessa asunnossa, ja odotan että aurinko kääntyisi asuntoani kohti. Kaunis pakkaspäivä ulkona kruunaa jotenkin tämän muuton. Vaikka asunnon koko on entiseen nähden itseasiassa täysin sama, on pohjaratkaisu pienellä erillisellä makuusopella sen verran verraton, että täällä olen oikeastaan nyt hurjankin kotona. Eikä muutossakaan ole kadonnut kuin kaksi hassua asiaa: lempikorvikseni, mutta ne olivat halvat ja niitä saa uusia sekä yksi yksittäinen sormikas. Jälkimmäistä en olisi varmaan muuten huomannutkaan, ellei se olisi Elvin lempilelu. Jotkut lämpeää palloista, minun koirani yksinäisistä sukista ja sormikkaista. Rakkaudenkohteensa kullakin.

Lempeää joulukuuta sinne kaikille, kolmen viikon päästä alkaa päivätkin jo pidetä!

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 
JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME
335s.
Otava 2018
Alkuteos: The Light We Lost
Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 
Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO
229s.
Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

maanantai 19. marraskuuta 2018

SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU


SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU
304s.
Gummerus 2018
kuunneltu äänikirjana, lukijana Pirjo Heikkilä


Sisko Savonlahden esikoisromaani on ollut erityisen paljon niin kirjainstagrammaajien kuin -bloggaajienkin puheenaiheena viimeisten kuukausien ajan. Entistä suuremmin se sai näkyvyyttä jo lokakuun lopulla, kun Hesari nosti sen kymmenen parhaan joukkoon esikoisteoskilpailussaan., ja onpa Savonlahti näkynyt valtamediassa varsin paljon noin muutenkin. Paitsi kirjailijan ytimekkäästä kieltäytymisestä suorittajasankarirooliin astumisesta, on myös itse romaanista on saanut lukea niin lukemattomista paikoista, että siitä on ehtinyt muodostaa jo muiden arvioiden perusteella omankin mielipiteen. Syksyn "keveämmät kirjat" -putkessani äänikirjana tämän kuunneltuani voin sanoa, että ainakin itselläni se mielipide on ollut täysin väärä.

Savonlahden romaani on kenties viihteellinenkin aikalaiskertomus helsinkiläisnaisesta, joka painii erosta toipumisen ja työn etsimisen ristitulessa samalla kun yhteiskunta arvostaa vain Onnistujia ja Oman onnensa seppiä, isolla oolla. Se on toki jopa chicklittimäinen, mutta lähinnä olemalla kevyt ja helpostilähestyttävä, ei kepeä ja kliseisiin uppoava. Se on hurjan hyvin kiinni tässä päivässä, ja siinä epätoivossa, joka helposti ihmisen valtaa, kun hän ei tätä myyttisen yksinapaista normikoodistoamme joko suostu tai kykene sellaisenaan toteuttamaan. Töitä ei ole ja sydänkin on erityisen rikki,  ja vain opintolainalla rahoitettu New Yorkin reissu ja mitä hienoimmat ystävät pitävät päähenkilöä enää pinnalla.

Savonlahden romaani on kaivattu särähdys menestystarinoiden ja kaiken muuttavien onnellisten tapahtumien keskelle, ja erityisesti siksi on hienoa, miten paljon näkyvyyttä se on saanut. Tuntuu vähän kummaltakin lukea kauhisteluja siitä, miten itseä ei vain oteta niskasta tai miten velkarahalla voidaankin matkustaa maailmalle, kun samalla istutaan onnellisesti normijunan kyydissä ja voidaan nauttia niistä etuoikeuksista, jotka syntymäasema tai sattuma meille on luoneet. Miksi itselleen hyvien asioiden suominen olisi oikeutettua vain niille, joilla sattuu olemaan työ ja mukava parisuhde?  Miksi toiselta lainaaminen tuntuu edelleen niin äärimmäisen nololta asialta, että sitä hävetään romaanin päähenkilön puolestakin? Miksi olemme tilanteessa, jossa vain yhdenlainen pärjääminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää? Näitä soisi enemmänkin julkisessa keskustelussa käsiteltävän, mutta samalla: onneksi on Sisko Savonlahti, joka kirjoitti niistä kirjan. Ja sen myötä on saanut myös kolumneja Hesarillekin kirjoitella. Maailma ei ole vain niiden, jotka ovat syntyneet tietynlaisten tähtien alla, myös muilla on oikeus hyviin asioihin ja elämästä kiinni pitämiseen. Syyllistäminen ei ketään auta mistään nousemaan, ja miksi ihan aina sankarina tarvitsisikaan nousta. Vain siksikö, että lukijalle tulisi parempi mieli? Onko epäonnistumiseen nykyaikana todella niin vaikea samaistua, että sitä voi jopa toisen kohtalona vihata?

Kirjan tematiikka on siis tärkeä, mutta erityisesti ilahduin myös siitä päähenkilön ajatusmaailman kuvauksesta, jota valotetaan jotenkin hurjan raikkaasti, sellaisin tavoin, joihin ei kirjallisuudessa aina ole tottunut. Kun muutamaa päivää sitten tavatun miehen hiuslaadusta päästään pohtimaan yhteistä tulevaisuutta. Tai vietetään sivukaupalla aikaa kuvaillen, miten ja missä sipsit kannattaa ehdottomasti syödä. Onhan meillä Suomessa klassikkokirjoja, joissa selostetaan seitsemänkymmentä sivua piipun polttamista, miksi meikkirutiinien kertominen tai kermaviilin koostumuksesta puhuminen olisi lopulta yhtään sen vähemmän merkityksellistä? On ihanaa, miten Savonlahti antaa vain mennä, kirjoittaa siitä mikä hänelle on tärkeää. Vain sellaisesta voi tulla lukijallekin tärkeää, vain niin toisen maailmaan voi itsekin päästä sisälle.

Vaikka Pirjo Heikkilä kaikessa lakonisuudessaan oli enemmän kuin täydellinen lukija tälle kirjalle, harmittaa hieman, ettei minulla tätä paperisena ole. Olisin halunnut palata yhteen jos toiseenkin kohtaan uudelleen, tutkia ja syventyä, palata ja kerrata. Ehkä vielä joskus hankin tämän jostain omaan hyllyyni, ja palaan parhaimpiin kohtiin myöhemmin. Sillä välin suosittelen, että lukekaa tekin tämä. Ei Savonlahden esikoinen suotta ole romaani, joka tuntuu nyt olevan vähän kaikkien huulilla.

Savonlahden kirjasta on kirjoittu jo hurjasti, mutta lisää siitä voi lukea mm. näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukupino, Kirjaluotsi, Bibbidi Bobbidi Book, Lukuisa, LumiomenaCarry on reading & Sivulauseita

torstai 15. marraskuuta 2018

KIRJA MUISTIINPANOINA – MARIA VEITOLA : VEITOLA



MARIA VEITOLA : VEITOLA
352s. / 7h 21min
2018 / Johnny Kniga
kuunneltu äänikirjana
lukija: Maria Veitola

Nyt on selvästi kevyemmän ja helpomman kirjallisuuden kausi. Minulla siis. Marrasankeus vie taas täysin mennessään, ja varsin täydet koulupäivät takaavat, ettei pään sisällä mitään järisyttävän suurta toimintaa enää iltaisin ole. Vähän harmittaa, klassikkohaasteen kannalta ehkä etenkin, mutta toisaalta: ihan sama. Luen sitä, mitä huvittaa, ja nyt huvittaa helppous. Sekin on täysin ok, yritän itselleni väittää.

Niinpä otin eräästä kirjatoistopalvelusta muutaman viikon ilmaisen kokeilujakson, ja nappasin vuoroon Veitolan, jota en ollut edes ajatellut lukea, mutta joka äänikirjana jostain syystä kuitenkin kiinnosti. Ja koska joskus on kiva kokeilla jotain uutta, ajattelin pitää Veitolasta luku-, tai oikeastaan kuuntelupäiväkirjaa ja jakaa sen teillekin tällaisenaan. Se, mitä tästä vielä tulee, on minullekin tässä vaiheessa arvoitus. Aloitetaan!


 2.11.
kuunneltu päivän päätteeksi yhteensä noin 40 minuuttia

Aloitan Veitolan iltalenkillä, ja tajuan, että vaikken sitä tahtoisi myöntää, on kyseinen toimittaja ärsyttänyt minua aina. Veitolan puhuessa mummistaan mietin mistä se johtuu. Ehkä siitä mediapersoonasta, joka hänelle on vuosien aikana rakentunut, ehkä siitä, miten hän tekee viihdettä kiusaten Johanna Tukiaista TV:ssä kymmenen vuotta sitten. En tiedä voiko noin kauan sitten tehty TV-ohjelma todella häiritä vielä tänäänkin, mutta huomaan myös ärtyväni Veitolan puhuessa mummostaan. Kyseenalaistan hetken kuunteluvalintaani, mutta tulen lopputulokseen, että koska en haluaisi ärsyyntyä Maria Veitolasta, häneen paremmin tutustuminen liene ihan hyvä tapa aloittaa. Ehkä tämä postauskin päättyy sanoihin, että "ennakkoasenteestani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi."

x


Olen jo lopettanut kirjan kuuntelun tältä päivää, mutta huomaan pohtivani edelleen syitäni ennakkoasenteisiini. Kyseenalaistan ärsytysmotiivejani: ärsyynnynkö oikeasti Veitolasta vai ärsyynnynkö siitä normeja rikkovasta ja anteeksipyytelemättömästä olemuksesta, tietynlaisesta röyhkeydestä, jonka hänestä olen aistivinani? Ja jos kyse on jälkimmäisestä, ärsyynnynkö siis siitä, että hän ei ole sellainen kuin yhteiskunta odottaisi hänen olevan, naisena? Eli siis nöyrä, kuuliainen, kiltti ja mukautuva. Hiljainenkin, tietysti, sillä vaikka miten ekstroverttiutta julistetaan oikeanlaisuudeksi, väittäisin että harva suo suorapuheisuutta ja räiskyvyyttä aidosti kanssaolijoilleen. Oivallus ärsyttää minua, sillä ärsyynnyn itseeni kun jään tällaisesta ärsyyntymisestä kiinni. Päätän jatkaa Veitolan kanssa loppuun asti, sillä paperilla hän on juurikin se tyyppi, kenen puolesta jatkuvasti tasavertaisuusmonologeissani liputan. Ärsyttää. Mutta nyt tosiaan siis oma pääni.


3.11.
kuunneltu kokonaisuudessaan noin 1h 50 min

Edellisillan itseenimenemisten jälkeen tämä alkaa viimein sujua. Neulon samalla vuosi sitten kesken jäänyttä villahuivia, ja pääsen vihdoin sisään Veitolan ajatusmaailmaan. Isän kuolemasta ja omasta syömishäiriöistä kertovat tekstit saavat Marian kuulostamaan hauraalta kaiken voimakkuutensa alla, ja samalla mietityttää miksi ihmisistä täytyykin aina tietää heidän kipupisteitään voidakseen ymmärtää myös vahvuutta? Eikö ole aikalailla itsestäänselvää, että niitä on, onko kenelläkään oikeus vaatia silloin niistä tilille, jotta toinen olisi itselle inhimillisempi? En tiedä kumpaa nyt tämän kirjan kanssa pyrin enemmän ymmärtämään, itseäni vai Veitolaa, mutta tämä alkaa vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta matkalta.


4.11.
kuunneltu kohtaan 2h 30min

Kirjoitan aamulenkillä muistiinpanoihin seuraavan lauseen: "tajusin (vauva-ajan kolumneista & ennen vauva-aikaa kirjoitetuista muiden vanhemmuuskolumneista), että Veitolan yksi leimaavimmista piirteistä on tuomitsevuus - hän istuu sivussa ja paheksuu muita ja listaa minkälaisia ihmisiä inhoaa tai miten on muuttunut inhoamakseen ihmiseksi ja se onkin ok". Onneksi Maria välikommenteillaan huomaa oman armottomuuden itsekin, mutta jälleen kerran päästään minuun: mitä minusta kertoo se, että inhoan ihmisiä, jotka inhoavat ihmisiä? Hah. Pohdin myös omaa tulkintaa Veitolan sanoista, ja sitä, minkä niin todeksi olen lähiaikoina erinäisissä internet-keskusteluissa huomannut: kun itse sanomme jotain, tiedämme, että emme ole niin ehdottomia, miltä kuulostamme ja ymmärrämme omien ajatustemme keskeneräisyyden. Parhaimmillaan siis, ainakin. Mutta kun toinen sanoo jotain ääneen, luemme sen helposti ehdottomana, muuttumattomana mielipiteenä, jota hän on tarkkaan harkinnut ja päättänyt nyt maailmalle julistaa. Vähän ristiriitaista, sanoisin. Miksi sitä toisia kohtaan onkin niin hurjan helppo olla armoton?

5.11.
kuunneltu kohtaan 2h49min

Veitolalla on ihania ajatuksia sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta, hän on jotenkin niin monella tapaa nykyisen empaattisemman kasvatuksen ytimessä katoamatta silti pelkästään äitiyteen. Enkä minä äitiyteen katoamistakaan sinänsä vierasta, ehkä enemmän sitä, että sieltä kadotuksesta huudetaan totuuksia niille, jotka siellä eivät syystä tai toisesta ole, tai halua olla. Ehkä ehdottomuus lopulta kääntyy aina hyvääkin sanomaa vastaan, ajattelen. Ja Veitolalta se ainakin tästä aiheesta tuntuu puuttuvan.

Ja hänellä on ihana ääni. Huomaa radiotoimittajataustan, koska hänen itse lukemanaan tätä äänikirjaa on erityisen mukava kuunnella.

8.11.
kuunneltu yhteensä noin 3h 50 min

Pari päivää vaivannut lukujumi siirtyy näemmä myös äänikirjan pariin, mutta se ei oikeastaan haittaa.  Ihastuttaa Veitolan ajatukset työelämästä, ja lisäksi oivallan hänen kauttaan miten olen sekoittanut sen tietyn TV-ohjelman tietyn Veitola-kuvan ns. oikeaan Mariaan, vaikka haastatteluiden ynnä muiden taustalla on kokonaisia tuontantoryhmiä. Tekee kyllä niin hyvää jäädä itselleen jatkuvasti kiinni vähän epäloogisista ajatuskeloista, sillä vain niin niitä voi työstää edes hieman paremmiksi.

x

Työ-osio loppui, ja rakastin hurjasti Veitolan heittämää ajatusta siitä, tehdäkö asioita siksi, että niistä saa itse jotain vai siksi, että näyttäisi tietynlaiselta muiden silmissä. Tätä olen vähän toisella tapaa itsekin sattumalta juuri pyöritellyt päässäni, ja Veitola onnistui sanallistamaan sen dilemman mainiosti. Myös Marian pohdiskelu rohkeudesta oli hurjan samaistuttava, ja näytti hänestä puolen, jollaista en kyseisessä julkisuuden henkilössä ollut ennen tunnistanutkaan. Äänikirjassa vähän häiritsee kuitenkin, kun ei aivan tiedä mitkä kommentit olivatkaan kolumnia ja mitkä nykypäivän puhetta, lähinnä siis siksikin, että puuhailen kuuntelun parissa muuta, enkä vain kuuntele, mutta onneksi sen kanssa voi kuitenkin ihan elää.

9.11.
kuunneltu 4h 39min

En edelleen ole täysin varma, mikä on jälkikäteen muisteltua ja mikä johonkin lehteen kirjoitettua, mutta ainakin kuunnellessa tuntuu, että jälkikäteen kirjoitetussakin on hämmentävän paljon toistoa: Maria kertoo monia asioita uusina, sellaisia, joista hän ihan vasta jo puhui. Jos toisto tulisi kolumneista, ymmärtäisin sen paremmin, nyt se tuntuu lähinnä huolimattomuudelta, koska korvaani se kuulostaa näiltä tänä vuonna kirjoitetuilta jälkihuomioilta.

Neljännessä osassa Veitola puhuu ihmis- ja rakkaussuhteissaan, ja samaistun moniin ajatuksiin. Hänen tarpeensa ymmärtää, miten muut ovat hänet tyttöystävänä nähneet on ihanan samaistuttava, vaikka se ääneen lausuttuna tuntuukin vähän itsekeskeiseltä. Pohtia nyt entisiä suhteita vain itsensä kautta, entisiä ihmisiä siten, miten he näkivät sinut. Mutta ymmärrän sen ajatuksen, tiedän sen ajatuksen ja tarpeen. Siksi on ihana, että joku sanoo sen ääneen.

Huomaan myös, että ihastelen Veitolaa eniten, kun hän puhuu asioista, jotka minäkin itsessäni tunnistan, vierastan eniten taas, kun hän ajattelee eri tavoin kuin minä. Silloin pidän häntä turhankin ankarana ja ehdottomana, kykenemättömänä ymmärtää asioita erilaisten ihmisten näkökulmasta. Vaikkapa niiden, jotka ovat olleet aina yhdessä ja samassa parisuhteessa, ja saaneet sen toimimaan. Mutta sitten mietin, että eihän se Marian vika ole, näinhän sitä ihminen vain ylipäätään toimii. Tulee vihaiseksi, kun joku ei automaattisesti ymmärrä omaa tapaansa olla, tai ilmaisee, että se on hänelle vieras. Teenhän niin itsekin. Enkä minä ole ajatellut hyökkääväni ketään vastaan, vaikka minua kohtaan niin tekeminen tuntuukin hyökkäykseltä.

12.11.
kuunneltu 6h 30min

Viidennessä osassa Veitola puhuu tyylistään ja ulkonäöstään. Hän tuo esiin mielettömän hyvin sen vääristyneen ja vastenmielisen ulkonäkökulttuurin, joka liittyy oikeastaan kaikkiin ihmisiin, jotka julkista työtä tekevät: kun julkisuuteen astuu, kuvittelee järjettömän moni, että toisen ulkonäön, naaman, painon, iän ja tyylin ruotiminen on sallittua. Ja he tekevät sitä sumeilematta, unohtaen, että arvostelun kohde on myös ihminen. Tavallaan minusta on myös sama arvosteleeko toisen ulkonäköä kotona piilossa vai tekeekö sitä suoraan kohteelle, yhtä väärin se on ja yhtä vääristyneessä, ulkonäkökeskeisessä mielentilassa sitä joka tapauksessa elelee. Jos toisesta ihmisestä ei löydä hyvää sanottavaa tai ajateltavaa, on surullista, että pahansuopuus tehdään edelleen niin monin paikoin hyväksytyksi tavaksi nähdä ja käsitellä ihmistä.

x

Kuudennessa osassa Veitola siirtyy ystävyys- ja ihmissuhteisiin, ja aihe tuntuu kiinnostavalta. Hänellä on taas sekä ihastuttavia että vieroksuttavia ajatuksia, mutta ne toki hänelle suotakoon. Alan jo itsekin ymmärtää, että Veitolan ei kirjoittaessaan tarvitse, tai edes kuulukaan ottaa kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä huomioon, eihän hän voi itsestään kirjoittaa muiden hyvinvointia ajatellen. Ei silloin voisi sanoa mitään.

Ystävyysosiossa pidän ehdottomasti eniten Marian tavasta puhua ystävyydestä yhtenä ihmissuhdemuotona, joka sisältää koko sen tunteiden vuoristoradan, mitä kahden ihmisen suhde nyt sisältää vain voi. Ystävyys ei ole itsestäänselvää, eikä huonoa käytöstä kuulu hyväksyä automaattisesti vain toisen ihmisen peruspiirteenä. Veitola alleviivaa toisen tasa-arvoista kohtaamista, mutta muistuttaa, että ystävyyteen kuuluu ihan samalla tavalla riitoja, erimielisyyksiä ja eroja kuin vaikkapa romanttisiin parisuhteisiinkin. Vaikka siitä ehkä osin puhutaan enemmän kuin ennen, on tällainen vaihtoehtoinen, realistisempi ystävyyskertomus huomattavasti kiinnostavampi kuin se, joka antaa ymmärtää, että ystävään ystävystyttyä ystävyys kestää elämän loppuun saakka, tai ihan korkeintaan vain haalistuu pois. Menee se joskus niinkin, mutta silloin sitä on varsin onnekkaassa asemassa. Jos löytää elämänvaiheystävän lisäksi elämän mittaisen ystävän.

13.11.
kuunneltu yhteensä 7h 21min

Veitola on lähivuosina tullut tunnetuksi myös bossladyna, ja vaikka sanaa vierasta, olen tämän roolin häneen omista ennakkoluuloistani huolimatta yhdistänyt aina suht positiivisessa merkityksessä. Maria näyttää miten tila otetaan haltuun, ja vaikka hän saa sen näyttämään helpolta, on tässä miehisessä yhteiskunnassa varsin itsestäänselvää, ettei se sitä ole. Omassa työelämästä kertovassa osiossa Veitola puhuu viisaita sanoja muun muassa naisen asemasta suhteessa työtä tekeviin miehiin - ja myös siitä, miten miesten valta-asema saa altavastaaja-asemassa olevan naiset kilpailemaan pikemminkin keskenään kuin yhdistämään voimansa tilan haltuun ottamiseksi. Pysäyttäviä ajatuksia, ja vaikka nämä toki onkin jo itselle tuttuja, on aina mahtavaa, että omaa tilaa käytetään näistä asioista puhumiseen.

Kirjan lopuksi

Olipahan matka. Sain melkein pari viikkoa tämän kirjan parissa kulumaan, mutta toisaalta siinä ajassa se ehti suureksi kasvaakin. Ei ehkä maailmaa mullistavaksi, mutta matkaksi vielä enemmän itseeni kuin Maria Veitolan ajatuksiin. Ja juuri siinä tämän kirjan hienous piilikin, oppia nyt ymmärtämään omia ajatusketjujaan paremmin. Ja jälleen kerran tajuamaan sen, miten monitahoisen kompleksisia hahmoja me ihmiset olemme, ja miten meillä on aina tapana tulkita heitä vain itsemme ja ennakkokäsitystemme perusteella. Jos joskus vain istuisimme ja kuuntelisimme aidosti mitä ja miten he asiansa sanovat, mitkä asiat heidän ajatuksiinsa vaikuttavat ja miten heistä on rakentunut vuosien saatossa juuri heitä, ymmärtäisimme maailmaa ehkä hieman paremmin. Oman navan kautta elämää kun voi ymmärtää hyvin rajallisen määrän vain.

Kirjoitan tähän nyt siis ilman minkäänlaista itseironiaa: ennakkoluuloistani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi. Ainakin näin itsensä kertomana.

Veitolasta muissa blogeissa: bookishteapartyReader, why did I marry him?, Books by Taru & Kirjanmerkkinä lentolippu 

maanantai 12. marraskuuta 2018

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA (NAPOLI-SARJA #4)


ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA
512s.
WSOY 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta // 2014
Suomennos: Helinä Kangas
Arvostelukappale

Hämmentää. Tällä kertaa minä itse, lukijana. Aloitin Napoli-sarjan viime joulukuussa, ja kerroin ensimmäisestä osasta sen olleen "juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailmaa hehkutettu". Toisen kohdalla taisin jopa käyttää sana viihteellinen. Ai Napoli-sarja? Viihteellinen? Mitä kirjoja vajaa vuosi sitten olen oikein lukenut? Ja olisiko tämä hyvä tekosyy lukea kaikki neljä uudelleen putkeen, nyt kun viimeisimmän osan takakansikin on tullut kirjan päälle lopullisesti laskettua?

No. Viihteellisyydestä sun muusta en tiedä, mutta onhan tämä varsinainen tulevaisuuden klassikko koko sarja. Ferrante hurmasi minut totaalisesti jo ensimmäisellä osallaan, ja vaikka nyt jälkikäteen tuntuu, että olen lukenut sitä aivan väärin, on se osaltaan ollut myös uskomaton matka kepeästä ja maailmaa kyseenalaistamattomasta lapsuudesta läpi yhteiskunnallisten sekä henkilökohtaisten kuohujen aina 2000-luvun Italiaan, joka on seitsemässä vuosikymmenessä kokenut päähenkilöidensä rinnalla vaikka jos mitä. Traagista, repivää, rikkovaa ja julmaa, mutta myös kaunista, intohimoista ja kiihkeää. Juuri niin sekavaa ja silti suoralinjaista kuin kirjan päähenkilö kokonainen elämä vain voi olla.

Ja koska kenellekään ei liene enää epäselvää, että Ferranten Napoli-sarja on kasvanut allekirjoittaneelle yhdeksi elämäni suurista lukukokemuksist, kerron teille nyt neljä syytä, miksi minä näitä kirjoja rakastan.

01. Kirjojen kasvaminen lukukokemuksen edetessä // Viimeisen osan myötä Napoli-sarjan päähenkilöt Lenu ja Lila ovat aikuisia, työssäkäyviä naisia, jotka elämä on kuljettanut täysin päinvastaisiin suuntiin. Vuosikymmeniä on kulunut tarinallisesti kirjan ensimmäisestä osasta, ja viimeisen osan myötä aikuiseksi, jopa vanhukseksi kasvaa paitsi korttelin väki, myös itse kirjasarja. Tässä on jotain levollisen vanhenevaa, ja juuri se tästä koko sarjasta tekee niin täydellisen: jokainen osa, lapsuus ja nuoruus, nuori aikuisuus sekä aikuisuus ja vanhuus, näyttäytyvät paitsi hahmoissaan, myös kokonaisessa rakenteessa, rytmissä ja mittakaavoissa, joissa Lenun ja Lilan elämiä tarkastellaan.

02. Ystävyys // Ferranten ystävyyskuvaus on jotain, mihin en juurikaan ole kirjallisuudessa törmännyt. Lenun ja Lilan ystävyyttä kuvataan realistisesti, välillä jopa epämiellyttäviä asioita esiin nostaen. Ferrante luo hurjan todentuntuisen asetelman, jossa kaksi ystävystä on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, yrittäen tasapainotella siinä yhdessä, mutta ollen silti aina tilanteessa, jossa kumpikin ei voi yhtaikaa olla ylhäällä. Ferrante kuvaa raadollisesti sitä, miten ihminen on aina olemassa suhteessa johon kuhun toiseen, ja miten sellainen toiseus ei voi myöskään olla täysin tasapainoista. Se mitä toisella on, on toiselta pois, ja jos toinen on Subjekti, tulee toisesta Toinen, putoaa hän toiseuden kategoriaan eikä nouse kuin vaihtaakseen subjektiuden ja toiseuden paikkoja päikseen. Ei ole väliä kumpi ystävyyden subjekti on, mutta kaksi sitä ei voi yhtaikaa olla.

Ferrante kuvaakin sitä kateutta ja ohitushalua ällistyttävän tarkasti, johon tällainen toiseuden asetelma ihmiset johtaa. Elena on loistava päähenkilövalinta, sillä hänen vimmansa päästä subjektiiviksi on suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin poukkoilevan Lilan, jolle ihailu tuntuu olevan merkityksetöntä. Ainakin siihen asti, kun hän joutuu ihailijan rooliin. Onkin hurjan virkistävää, että tällaista toisen kautta itsensä peilaamista kuvataan kahden naisen kautta. Vaikka suhteita ja rakkauksia tulee ja menee, on Lilan ja Lenun suhde se, mikä määrittää heidän paikkaansa elämässä. Ei (ystävyys-)myyttisen tasapainoisesti saati neutraalisti toista rakastaen ja hänen vikojaan hyväksyen, vaan vimmaisesti, jopa väkivaltaisesti. Korttelin kuohunta ja ajan politiikka on vain taustahumua, jonka päälle ystävyyskuvaus piirtyy hämmästyttävän tarkasti.

"Korttelin syvyyksistä, paikasta joka tuntui minusta nyt pikkuruiselta loukolta, hän [Lila] piti minua yhä itsensä jatkeena. Hän sai Pietrolta puhelinnumeroni Genovaan ja alkoi soitella minulle usein välittämättä että häiritsi appivanhempiani. Niillä kerroilla, kun hän onnistui tavoittamaan minut, hän ei ollut huomaavinaan harvasanaisuuttani vaan puhua puhui kuin papupata meidän molempien puolesta."

03. Kyky kuvata yhteiskunnalliset asiat yhtaikaa niiden keskeltä ja silti objektiivisesti // Ystävyyden lisäksi Ferrante kuvaa yhteiskuntaa ja sen kuohuntaa ajasta toiseen sellaisella tarkkuudella, että huomaamattaan oppii paitsi Italian myös Euroopan lähihistoriasta enemmän kuin koulun historiantunneilla yhteensä. Ferrante saa vasemmistoliikehdinnän, feminismin ja työväenliikkeiden synnyn vaikuttamaan mielenkiintoisimmalta mitä voi tapahtua, ja etenkin hänen taitonsa kuvata kyseisiä ilmiöitä sisältä päin kriittisesti tuntuu harvinaisen tervetulleelta, sellaiselta, joka yleensä kirjallisuudessa joko ohitetaan tai ei tunnu omalta. Ferranten henkilögalleria on kuitenkin niin harkitun täysi, että heidän kauttaan voi tuoda eteen ilmiön kuin ilmiön ilman, että se tuntuu tarinassa päälleliimatulta. Ferranten Napoli-sarja on yksi kokonainen maailma, ja näin todellisen maailman luominen on taidoista uskomattomin.

"Ajat olivat sellaiset. Minullekin kävi eräänä iltana huonosti Ferrarassa. Moron ruumiin löytymisestä oli kulunut runsas kuukausi ja tulin kutsuneeksi hänen sieppaajiaan murhaajiksi. Sanojen kanssa oli aina hankalaa; yleisöni vaati, että osasin sovittaa ne äärivasemmiston vallitsevaan kielenkäyttöön, ja minä tein parhaani. Mutta usein kiihdyin ja suustani pääsi suodattamattomia lauseita. Sana 'murhaajat' ei sopinut kenellekään kuulijoista – murhaajia olivat fasistit – ja minua vastaan hyökättiin, minua kritisoitiin ja pilkattiin."

04. Naiseus // Ferrante kirjoittaa naiseudesta, naisen asemasta ja tarpeesta määritellä oma itsensä yhteiskunnassa, jossa kaikki lähtökohtaisesti kuuluu miehille. Hänen kumpikin päähenkilönsä on ensin tyttöjä, sitten naisia, ja vaikka he ovat toistensa vastakohdat niin monissa asioissa, yhdistää heitä silti erityisesti oman paikan löytäminen patriarkaattisen kulttuurin keskeltä. Miesten maailma kulkee sivussa, kun nämä kaksi vahvaa ja omalla tavallaan itsenäistä hahmoa rakentavat elämäänsä itsensä, ei miestensä ja poikiensa varaan. Se ei ole päälleliimaavaa, ja silti se on tärkein sankaritarina, mitä tässä ajassa lukea voi. Aina ei tarvitse tehdä jotain ensimmäistä kertaa kaikista naisista ollakseen itsenäinen ja vahva, usein suurin sankaruus tulee siitä, että uskaltaa nostaa itsensä keskiöön maailmassa, jossa naiselle ei tuota paikkaa ole tavattu valita. Ferrante tuskin tätä valintaa on tiedostamatta tehnyt, ja vaikka hyvinkin moni tarinan sivuhahmoista sekä Lilaa että Lenua yrittää normienmukaiselle paikalleen saada, he eivät taivu. He ovat eniten olemassa toisilleen ja toistensa kautta, halusivat he sitä tai eivät. Mutta miesten maailma ei heidän maailmansa välejään riko, vaikka se siellä maskuliinisia rumpuja jatkuvasti paukutteleekin.

x

Harvoin tulee vastaan sellaisia kirjailijoita kuin Elena Ferrante. Hänen tarkkanäköisyytensä tuntuu kumpuavan taidosta asettaa itsensä sivulliseksi, mutta entistä vaikuttavampaa tässä taidossa on nähdä myös sivustakatsoja kertoja ikään kuin sivusta, vikoineen ja erheineen. Vaikka tässä Napoli-sarjan viimeisessä osassa ei ole samanlaista pauhua ja jyrkkyyttä kuin aiemmissa teoksissa, sinetöi se upeasti sarjan paikan tulevien klassikoiden joukossa. Upea, upea sarja, toivottavasti tämän hienouden löytää vielä moni sukupolvi meidän jälkeemmekin. Tällaista kirjallisuutta varten minä luen, ja onneksi sitä myös välillä onnistuu löytämään. 

perjantai 9. marraskuuta 2018

MISSÄ MENNÄÄN JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEESSA?


Minun ja Miran lanseeraamasta Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta on kulunut jo kolmannes, kaksi kuukautta. Koska kaikenlaiset väliyhteenvedot, listaukset ja lukusuunnitelmat kiinnostaa (etenkin tasan niiden tekemisen ajan, suunnitelmat nyt tunnetusti on kaikkein ihanin unohtaa heti julkaisu-napin painamisen jälkeen), ajattelin keräillä muutamia haja-ajatuksiani haasteesta tähän asti. Joko sinä olet mukana? Lukenutkin jo jotain? 

Itselläni on tavoitteena lukea vähintään kuusi kirjaa, eli yksi joka kuussa. Tähän asti olen saanut luettua kuussa kaksikin, mutta marrasväsymys ja lukukauden loppuun kasaantuneet kouluhommat ovat hidastaneet nyt hieman lukemista. Ylipäätään klassikkokirja kuussa on tuntunut tähän asti varsin mainiolta vauhdilta, ja ennen kaikkea sellaiselta, jota voisin hyvinkin ajatella jatkavani myös haasteen jälkeen. Tähän asti kun hienointa haasteessa on ollut paitsi se, miten paljon se jo muutaman kirjan avulla on onnistunut laajentamaan omia lukutottumuksiani myös uutuuskirjojen ulkopuolelle, myös se oivallus, miten valtava määrä naisten kirjoittamaa klassista kirjallisuutta maailma onkaan pullollaan. Että klassikoita lukiessa ei tarvitse lukea vain harmaita setiä. Vaikka oivallisia ja edelleen ajankohtaisia monet heistäkin ovat, ei klassikkokirjallisuudesta kovin monipuolista kuvaa vielä saa pysyessään vain niiden kaikkein tunnetuimpien miesten kirjoittamien teosten parissa.


 Kirjat, jotka olen jo tähän mennessä lukenut:

Sylvia Plath : Sanantuoja

Kirjoja, joita olen haasteen aikana haaveillut lukevani:

Virginia Woolf : Oma huone / Mrs Dalloway
Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani
Marguerite Duras : Rakastaja
Clarise Lispector : Passio
Maria Jotuni : Kun on tunteet
Margaret Atwood : Orjattaresi

Lisäksi kiinnostaisi kovin esimerkiksi Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli, jota eräälle kurssille johdannon verran jo luin. Tietokirjallisuudesta kiinnostaisi myös Judith Butlerin Hankala sukupuoli, mutta tiedän itsekin että koulutyö- ja graduteoriakirjallisuussumassa jaksan todennäköisemmin keskittyä nyt lähinnä fiktioon. Alice Walkerin Häivähdys purppuraa taas minulla on ollut kesken jo yli kuukauden, mutta se ei haittaa. Tuo teos on niin voimakas, että se vaikuttaa harvakseltaan, pienissä pätkissäkin luettuna valtavasti. Kesken se ei ole siis jäämässä, vaikka joku toinen tällaisilla lukuajoilla jo olisi. 

Mutta niin. Mitä sinä olet lukenut tai lukemassa tähän haasteeseen? Oletko löytänyt jotain aivan uutta, vai onko tämä sinulle kaikessa tuttuudessaan hyvinkin helppo haaste?

Ja muistutuksena vielä, täältä pääsee ilmoittautumaan mukaan, jos mielenkiinto heräsi vasta nyt! Ja jos vielä on hukassa mitä lukisit, suosittelen tätä yhteistyössä monien muiden bloggaajien, instagraammaajien ja tviittaajien kanssa koottua listaa. Sieltä löytynee todella jokaiselle jotakin!

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

ANYWAY, HEMINGWAY, AURINKO MYÖS LASKEE – PAPERI T : POST-ALFA


PAPERI T : POST-ALFA
96s.
Kosmos 2016


löydän ensin paperi t:n kaikki on hyvin -levyn
josta muistan että runokirjakin oli

kaksi vuotta myöhemmin kuin muut
ja silti ihan ajassa

luen sukat jalassa
peiton alla
päiväunet välissä

aloitan alusta ennen kuin edes
pääsen loppuun

mä niin tiiän
miltä susta
tuntuu,
paperi t

"menestys on vain menetys ylimääräisellä ässällä"

hesari väittää viivästyneen teini-iän tutkielmaksi
unohtaa positionsa ei-millenaalien äänitorvena

olen juuri sitä ikäpolvea kuin
paperi t
tiedän päälle kaatuvat facebook-seinät
somehiljaisuudet joita kukaan ei huomaa
klikkausäänen kun olen maybe attending
menetyksen
ja menestyksen

"kaikki pettää
sisuskalut 
sisu ja kalu"

ja minunkin maailmassani kaikki pettää
tietenkin eri tavalla
silti samaistuttavalla

toisaalta ainainen samaistuminen
siihen vaatiminen
ryydyttää
huomaan että yksi lempisanoistani on ymmärtää
oikeasti edes en, luulen vain
ei muiden kuin itsensä tunteita kai lopulta edes voi

"suhteemme viimeisinä päivinä takerruin asioihin
kuten sohvankulmaan
ja eteisen karmeihin"

siksi samaistumista
ymmärtämistä
paremmin
ajattelen että joku sanoittaa minua
tekee minun sisällä myllertävistä lihansyöjäkasveista
sanoillaan oikeita

"kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään
yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote
voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua"

lopulta
saa minut jollain tapaa
tuntemaan itseni hyväksytyksi

"nää on rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin"

ja hyväksyttävyys kai on tunne
jota jokainen kaikkein eniten
janoaa vaikkei sitä
myönnäkään ääneen

(postauksen otsikko paperi t:n paniikki-kappaleesta.
post-alfasta muualla: sivutiellä, kujerruksia, kirjojen keskellä, poikakin lukee & amman lukuhetki)

perjantai 2. marraskuuta 2018

LISÄYS KOTIMAISEEN KLASSIKKOKAANONIIN – SALLY SALMINEN : KATRINA


SALLY SALMINEN : KATRINA
448s.
Teos 2018
Alkuteos: Katrina // 1936
Suomennos: Juha Hurme

Kirjojen Suomi -hanke nosti viime vuonna Sally Salmisen Katrinan uudelleen puheenaiheeksi, uusi suomennos kirjan kirjabloggaajien ja -instagrammaajien hitiksi ja Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste teoksen viimein myös minun tietoisuuteeni. Tässä kohtaa täytyy siis sanoa, että häpeäkseni en todella ollut tästä kotimaisesta aikansa bestseller-teoksesta edes kuullut. Ja tällä kertaa häpeä ei ole vain minun, sillä väittäisin, että on kansallinen häpeä, että tällainen suurteos on ylipäätään päässyt unohtumaan, tippunut klassikkokaanonista pois. Tekisi mieli myös väittää, että hyvin pitkin osin se johtuu kirjailijan sukupuolesta, mutta se toki on keskustelu erikseen se. Nyt sanon, että jo oli aikakin nostaa Katrina takaisin esiin. Ja nyt on meidän vuoromme se siellä esillä pitää. Sillä jokaisen ylistyssanansa tämä romaani on ansainnut.

Katrina alkaa kun nimikkopäähenkilö tapaa Pohjanmaan katuja kulkiessaan veikeän merimiehen Johanin, joka maalaa kotikonnuistaan Ahvenanmaan kallioisista saarista niin vastustamattoman kuvan, että Katrina rakastuu paitsi paikkaan, myös sieltä kotoisin olevaan herrasmieheen. Häät saadaan järjestymään heti ja pari lähes karkaa matkaa kohti uutta kotiaan ehtimättä edes kapioita saada matkaansa mukaan. Perillä todella odottaa kauniita huviloita omenapuineen, mutta Johanin koti ei ehkä aivan olekaan sitä, millaiseksi suurisuinen veijari on sen puheissaan maalannut. Jo muutaman päivän jälkeen tuo tuore aviomies jättää vaimonsa kesäkaudeksi yksin uuteen ympäristöönsä, suuntaa merille laivansa mukana. Ja Katrina on yksin keskellä vierasta karuutta, sisäänpäin käpertyneessä yhteisössä, johon ei hieman säälittävän pelleilijän maineessa olevan Johanin vaimoa tuosta vain mukaan päästetäkään.

" 'Sain pellavaa, joo. Mutta pellavan hinnan ja päiväpalkan mukaan siitä tulee vain kahden ja puolen päivän maksu. Minulla on yksi ja viisikymmentä saamista. Johan sai muutamia lautoja veneentervauksesta, annetaan sen olla sujut. Mutta Erik ei saanut pennin latia työstään.'
'Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.'
'Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.
'Ajatella! Ja köyhän kansan matkat useiden kymmenien kilometrien päähän lääkäriin ovat myös turhaa touhua. Minun aikanani väki on elänyt ja kuollut Herran armosta, mutta nyt näyttää synti hallitsevan.'"

Tästä karusta kuvastosta Katrina lähtee kuitenkin päättäväisesti elämäänsä rakentamaan, ja Salminen tarinaansa luomaan. Jo pian käy ilmi, ettei talollisen tyttärellä ole juuri maaorjaa kummempi kohtalo, ja tämän asetelman kautta Salminen ottaa ajoittain kärjekkään äänekkäästi kantaa niin omaisuuden jakautumiseen jo valmiiksi rikkaiden kesken kuin naisen asemaan patriarkaattisessa yhteiskunnassa. Vuodet vierivät, perhe kasvaa, mutta onnen sijaan kasvaa myös nälkä ja hätä, kun palkaksi annettu pilaantuva maito ei ehjiksi vaatteiksi muutu.

Siinä missä Salmisen Katrina on yksi kotimaisen kirjallisuuden vahvimpia henkilöhahmoja, on myös jokaisella sivuhenkilöllä upea, täyteläinen paikkansa tarinassa. Johanin ja Katrinan kaunis kumppanuus ylittää sosiaalisen häpeäleiman, joka erilaisuuden päälle on jokaisessa ajassa niin kiivaasti tahdottu lyödä. Heidän lapsensa uhmaavat niin saarta kuin sitä ympäröivää merta, ja romaanista tulee useamman sukupolven mittainen tarina. Salmisen pakoton kerronta ja koko elämän kurottava tarina Katrinasta puhuttelee alusta loppuun. Se saa itkemään, kadottamaan todellisuuden ympäriltä ja kasvattamaan suojamuurit arjen ajatuksia vastaan. Se on kokonainen elämä, ja se elämä on upea.

Salmisen Katrina on tosiaan jäänyt äänekkäämmin tilaa vieneiden kotimaisten klassikoiden alle, mutta täysin turhaan. Se ei hetkeäkään kalpene esimerkiksi Väinö Linnan rakastetulle Täällä Pohjantähden alla -trilogialle, vaikka samaa historiaa ja torpparin kurjaa elämää kuvaakin. Se ottaa paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtä itsevarmasti kuin päähenkilönsäkin, eikä se herroja kumartele. Salminen kuvaa niin täydellisen upeasti köyhän ihmisen elämää vajoamatta synkkyyteen, mutta kuitenkaan sitä lainkaan romantisoimatta. Tämä ei ole kaunis ja kaihoisa tarina, jonka voi näppärästi luettuaan unohtaa, se vaikuttaa syvästi ja muistuttaa terävästi, ettei nämä luokkaerot vieläkään Suomesta minnekään ole kadonneet. On ne, jotka omistavat ja ne, jotka eivät. Almuilla Katrina ei elää suostu, eivätkä myöhemmin hänen poikansa lapsuudenkotiaan omakseen tahdo tunnustaa, mutta selkä suorana itse kukin kohtaa omat kohtalonsa. 

Klassikot syntyvät, kun tiettyä kirjaa kutsutaan tarpeeksi usein tarpeeksi kirjallisissa piireissä klassikoksi. On siis aika korjata tämän romaanin kohdalla tehty virhe, ja nostaa se takaisin sinne minne se todella kuuluu. Puhua siitä yhtenä suurena suomalaisena klassikkoromaanina. Sitä se todella on.

Maailmanvalloitushaasteen lisäosa: Ahvenanmaa
Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book that make you escape your life

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

LOKAKUU x 3



3 x  U U T T A  A S I A A

x sain alkukuusta tietää, että muutan joulukuussa. Uusi asunto on valmiiksi jo tuttu siellä käymättäkin, sillä muutan siskoni naapuriin, lähes identtiseen asuntoon. Eniten ihastuttaa eteläikkunat ja -parveke, eniten epäilyttää keltainen tehosteseinä olohuoneessa. Toisaalta siinä, että minä muutan, ei tosin ole varmaan mitään kovin uutta kenellekään, onhan seuraava asuntoni jo aikuisikäni yhdeksäs. Eikä siihen edes lasketa Oslossa asumista. Pahoitteluni kaikille, jotka edelleen ylläpitävät käsinkirjoitettua osoitemuistiota.

x 12. tatuointi. Piti käydä ottamassa ystävän kanssa ex temporena jo kesällä, mutta ei helteillä malttanut (/ehkä kannattanutkaan). Ajattelin jo jonkin aikaa, että alkaa ehkä nämä kuvat jo riittää, mutta nyt tekisi mieli suunnitella kolmattakintoista. Ensimmäisen ottamisesta tulee tammikuussa 10 vuotta, täytyy ehkä ensi vuonna siis ottaa jokin juhlavuositatuointi jonnekin. Hah.

x uudet hiukset. Olen lykännyt kampaajalla käyntiä jo aivan liian kauan, joten pyysin saman tien vielä lyhyemmän kuin normaalisti. Logiikkana kai se, että näin ei taas vuoteen tarvitse käydä hiuksiaan leikkauttamassa, vaan ainakin sinne asti hiukset näyttäytyvät vielä jonkinlaisena polkkatukkana.


3 x  M I E L E N K I I N T O I S I N T A  H E T K EÄ

x kirjamessut. Päädyin lopulta pyörimään messuilla vain perjantain, mutta sekin kuusituntinen oli omalle hälyä ja ihmispaljoutta tietoisesti välttelevälle päälleni jo hurjan paljon. Jaksoin tosin itsenikin yllätykseksi yllättävänkin kauan (paljon tosin auttoi Katrin ihana seura), ja messuilla ilahdutti paitsi muutkin kirjablogikaverit, myös mielettömien keskusteluiden seuraaminen. Saara Turusen puheenvuorot noin etenkin, hän onnistui ottamaan messuilla kyllä erityisen hyvin oman tilansa haltuun. Pisteet siitä.

x yliopiston kuvataiteen tunti ja hiilipiirtäminen. Rakastuin hiileen tekniikkana, koska se on henkäyksenohuena mahdollista luoda esiin ja kadottaa ties kuinka monta kertaa niin, että lopputulokseen voi aidosti kokea olevansa jopa tyytyväinen. Työn aloittaminenkin oli helpompaa, hiili ei aseta tyhjänpaperinkammoa, vaan tottelee ja tuo esiin kerroksellisuutta jopa taitamattomammallekin tekijälle. Jos oikein innostuisin, voisin ehkä ostaa piirrustushiiltä jopa kotiinkin.

x pitkä viikonloppu Helsingissä tuntui kaupunkilomalta. Omat nurkat ja lempikadut tutuilta ja turvallisilta, yksin syöty lounas siltä, että kuului muidenkin joukkoon. Vuosi poissaoloa tarvittiin, että opin taas kyseisestä kaupungista pitämään, jospa toinen vuosi saisi jo täysin valmiiksi sinne myös palaamaan.

3 x  K I R J A T

x lokakuun luetut:

03 Sylvia Plath : Sanantuojat
06  Sally Salminen : Katrina
07 Paperi T : post-alfa
08 Elena Ferrante : Kadonneen lapsen tarina

x lokakuun ostetut:

Virginia Woolf : Orlando
Virginia Woolf : Oma huone
Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Leena Krohn : Erehdys
Helmi Kekkonen : Vieraat
Saara Turunen : Sivuhenkilö
Elin Willows  : Sisämaa

x oli taas hyvä lukukuukausi, ja ehdin lukea enemmän kuin kirjoittaa. Kaikista linkittömistäkin on lähiaikoina tulossa postaus, kunhan ehdin. Eniten pidin ehdottomasti Sally Salmisen Katrinasta, Paperi T:n post-alfata sekä Ferranten Napoli-sarjan päätösosasta, mutta kaikki muutkin olivat vähintään ihan ok. Ainoa, jonka kanssa fiilis on lukuhetkestä laskenut, on Rytisalon Rouva C. Kirjailijan upea tapa käyttää kieltä valloitti lukiessa aivan totaalisesti, mutta taika ei ole oikein riittänyt tänne asti, ja kirjassa häiritsee entistä enemmän ne samat asiat kuin jo postattua: miksi näin päälleliimatun kaunista, miksei Minna Canthista rohkeammin, miksi siirappia oikeasti eläneestä ihmisestä, miksei markkinointi muistuta tarpeeksi hyvin, että kyse on fiktiosta, ei elämäkerrasta? Messuilla kuulin yhden jos toisenkin tästä elämäkertana puhuvan, ja se jos mikä särähti. Rytisalo tekee kirjassaan asian toki selväksi, mutta selvemmin siitä muutenkin toivoisin puhuttavan.

torstai 25. lokakuuta 2018

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI
469s.
Gummerus 2018

Reija Wren istuu junassa matkalla Pietariin, taskussa kotiin jääneeltä kihlatulta kilahtelevat viestit ja edessä upeat etenemismahdollisuudet, kunhan vain sisäisen tarkastajan hommat venäläisessä tytäryhtiössä on saatu taputeltua kasaan. Kunnianhimoinen antisankari pelaa pleikkaria, polttelee sikareita, tutkii tilikirjoja ja työntää nenänsä myös sellaisiin excel-taulukoihin, joihin se ei aivan välttämättä kuulu. Yhtäkkiä skumppahuuruiset illat vaihtuvatkin kuumottaviin savustusyrityksiin, pahoinpitelyihin, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija enää tiedäkään mihin on pienen polkkatukkaisen päänsä työntänyt.

"Olin muistuttamassa, kuka oli kaksi vuotta sitten ratkaissut tiimimme ainoan pubivisan voiton tietämällä georgialaisen ruokalajin hatšapuri po adžarski, mutta en kerinnyt marinoitua omassa erinomaisuudessani, kun sisään astui mustahiuksinen mies valkoisessa kauluspaidassa. Suupieliäni kirveli baarissa syömäni mausteinen ruoka ja verisuonten kohina kuului yli kovaäänisen visailujuontajan. Pubivisan jenkkivetäjän ärsyttävä ääni taantui muhvimaiseksi, enkä enää kuullut, mitä kysymykset koskivat. - - - 'Mikä on? Kenet sinä näit?' Inna kääntyili tuolillaan. 'Tuo mustatukkainen Kristian Beil tai Mettju MakKonahi?'"

Tarasovan esikoinen on metka yhdistelmä chick lit -kirjallisuutta, dekkaria ja kevyttä ihmissuhdeviihdettä. Se tuo Venäjän oikeasti lähelle, ja hyppää naapurimaamme syövereihin avaten kulttuuria aivan uudella tavalla sitä tuntemattomalle. Tarasovan tavasta kirjoittaa henkii innostus ja halu jakaa tietämäänsä (ja kuvittelemaansa) eteenpäin, ja se jos mikä on vallan mainio lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Teksti on pakotonta, paikoin hulvatontakin, ja on ihailtavaa, miten sen suhteen on osattu antaa vain mennä. Pidättelemättömyys näkyy, ja se on ehdottomasti tämän kirjan suurin vahvuus.

Toinen ehdoton vahvuus on kirjan Venäjä-kuvaus. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kyllästymiseen asti saatu lukea stereotypistä hyvis-pahisasettelua suomalaisten ja venäläisten väliltä, ja se on äärimmäisen puuduttavaa ja tylsää yksinapaista  jo miljoonaan kertaan kerrotun uudelleen toisintamista. Tarasovan teoksesta tämä puuttuu kokonaan, ja kerrankin venäläinen kulttuuri kuvataan yhtenä kulttuurina muiden joukossa, ei jossain reunalla häilyvänä kaksipäisen paholaisena. Tuntuu, että Pietari herää tämän kirjan sivuilla aidosti henkiin, ja miljöön luomisessa Tarasova onkin taitava. Pieniä yksityiskohtia ja tarinoita olisi kaivannut taustalle jopa vieläkin enemmän, selitystä, miksi sillat nousevat ja laskevat öisin, miltä kaduilla tuoksuu ja kuulostaa. Näinkin se oli jo mainio, mutta jätti siis lähinnä vain hurjan kiinnostuksen tietää yhä enemmän ja enemmän.

Mitään kovin syvällistä sanottavaa tämän kirjan sisällöstä tai sen tematiikasta ei lopulta kuitenkaan löydy, mutta tämä onkin viihdekirja, joten se lienee tarkoituksellistakin. Hieman harmittaa se, että vielä yhdellä hiomis-, tiivistämis- ja editoimiskierroksella tästä olisi voinut saada jopa tätäkin mainiomman, nyt tietynlainen raa'aksi jäänyt jälkimaku pääsi paikoin häiritsemään. Lähinnä siis vähän kömpelösti tarinaan liitettyjen hahmojen, muutaman kokonaisuuden kannalta täysin ylimääräisen tyypin ja yllättävänkin epäloogisesti etenevien aikasiirtymien osalta. Ei mitään kovin vakavaa, lähinnä sellaista, joihin kompastuu, jos ei aivan haltioissaan tarinaa juuri sillä hetkellä satu lukemaan. Päivämäärät lukujen alussa olisivat tehneet paljon, samoin pakollisen alkuun esitetyn takauman parempi liimaaminen paikalleen. Nyt se vaikutti vain jälkikäteen satunnaisesti esiin nostetulta luvulta, joka oli unohtunut paitsi lukijalta myös kirjailijalta itseltään.

Vaikka täydellisen chick lit -kirjallisuuden etsinnät jatkuvat kohdallani edelleen, täytyy sanoa, että kyllä minä tämän parissa paikoin jopa viihdyin. Sillä oli vetonsa ja hetkensä, ja vaikka se ei lähtökohtaisesti ollutkaan missään vaiheessa oikein minun kuppini samovaarista valutettua teetä, se ei missään nimessä ollut kirjan vika, en vain ollut sitä kaikkein osuvinta kohderyhmää, tälläkään kertaa. Kirja tuli kuitenkin juuri oivalliseen hetkeen, sellaiseen, kun en mitään painavampaa kaivannut. Klassikoiden ja suurten kirjojen väliin se tuntui kirjamaailman inkivääriltä. Sellaiselta makuaistit nollaavalta välipalalta, jonka jälkeen voi tyhjin aivoin jatkaa mihin tahansa suuntaan. Oikeaan aikaan luettu kirja, jota voi vaivattomasti suositella eteenpäinkin. Ainakin sellaiselle, joka on kepeän ja vähän päättömänkin viihteen ystävä. 

Venäläisiä tilikirjoja lisää mm. seuraavissa kirjablogeissa: Kujerruksia, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki

perjantai 19. lokakuuta 2018

TURVALLISEN KAUNISTA - MINNA RYTISALO : ROUVA C.


MINNA RYTISALO : ROUVA C.
367s.
Gummerus 2018
Arvostelukappale

Rytisalon esikoinen valloitti paitsi kirjablogit, myös minut muutama vuosi takaperin. Lempi oli uskomattoman kaunis, karu ja kaiken herkkyytensä keskelläkin yllättävä, sanattomaksi jättävä. Upea, yhdellä sanalla sanottuna siis. Siksipä niin kirjablogimaailma kuin allekirjoittanutkin on tuntunut olevan koko alkusyksyn erityisen odottavalla kannalla Rytisalon uusimman teoksen, Rouva C:n suhteen. Se on näkynyt jo nyt paljon blogeissa, ja aivan takuulla kehuvyöry tulee jatkumaan pitkin loppuvuotta, uskaltaisin väittää.

Tällä kertaa Rytisalo kirjoittaa Rouva C:sta, Minna Canthista, historiamme yhdestä suurimmista kirjailijoista, naisesta, joka on ainoa sukupuolensa edustaja, jota Suomessa vielä tänäkään päivänä liputetaan. Ja koska itse kirjailija että kirjailija, joka kirjailijasta kirjoittaa ovat Minnoja molemmat, jatkossa viittaan Minna Rytisaloon vain sukunimellä, etunimeä Minna käyttäessäni puhun kirjan päähahmosta, Minna Canthista. Ihan vain selvyyden vuoksi.

"Uuden edessä määrätietoinenkin voi epäröidä vaikkei se ulospäin näy, ja varmaa esittävä pelätä. Sekunnin puolikkaassa ehtii joskus havaita lukemattoman määrän asioita, penkkirivit, salin etuosan korokkeen ja kateederin, jonkun paksut hiukset ja toisen likaiset saappaat, lyhyen naurunhelähdyksen ja röyhelöisen helman, ruusuisen hajuveden, matalan miesäänen. Havaintojen ruuhkassa huolestuu, että kaikkiko ne jo toisensa tuntevat, miten täältä oman paikkansa löytäisi."

Rouva C. alkaa edellisestä lainauksesta, ajasta, jolloin Minna Canth oli vielä Mina Johansson, kangaskauppiaan tytär Kuopiosta, joka jännittyneenä aloittaa opettajaseminaarinsa järvikaupungissa. Paikalla ovat niin rehtori Cygnaues kuin luonnontieteen lehtori Canth'kin, sekä hurja määrä tulevia kansankynttilöitä. Niitä opettajaoppilaita, joiden tehtävä on kattaa Suomen maa kansakouluilla, sivistää rahvas ja nostaa maamme kurjuudesta yhteisen sivistyneisyyden avulla.

Rytisalon romaani sijoittuu sekä Minnan seminaarivuosiin että myöhempään avioliittoon lehtori Canthin kanssa. Ennen kaikkea romaani on rakkaustarina, hiljalleen kasvava kertomus kumppanuudesta, joka oli vähintäänkin normistoja rikkova vielä 1800-luvulla. Vaikka näkökulmat vaihtelevat tarinan sisällä aina lehtori Canthista Minnan ystävään Floraan, on keskiössä koko ajan Minna. Joko itsensä tai muiden kautta peilattuna, vahvana ja herkkänä omana itsenään. Niin vahvana, että se on ollut usein liikaa niin kanssaihmisille, sen aikaisen yhteiskunnan normistolle kuin osin hänelle itselleenkin. Rytisalo onkin aivan uskomattoman taitava käyttämään näitä näkökulman muutoksia sen ristiriidan peilinä, joka Minnan edistyksellisen ajatusmaailman ja 1800-lukulaisen yhteiskunnan normiston välillä on. Vaikka huomio siirtyy hetkeksi pois Minnasta, se onnistuu kuvaamaan häntä vain entistä kokonaisempana. Ja tätä taitoa Rytisalolta ei voi kuin ihailla. 

Hetkeäkään Minna ei siis tarinassa ole yksin. Eniten hänet kuitenkin kuvataan suhteessaan aviomieheensä Ferdinand Canthiin, ja se tästä rakkausromaanin tekeekin. Minna on olemassa suhteessa aviomieheensä, vaikkakin vallan tasaveroisesta sellaisesta. Aviomiehen rooli on ollut huomattavan suuri, sillä eihän nainen tuohon aikaan voinut vahva olla ilman puolison lupaa, vaikka tiedostamatta annettuakin. Vaikka se nurinkuriselta tuntuukin, on ainakin tämän kertomuksen Minnan vahvuus hurjasti sivistyneen ja edistyksellisen miehen käsissä, armoillakin.

Yksi mielenkiintoisimpia kohtia tässä kirjassa oli se fakta, ettei Rytisalon maalaama Canth käynyt yhteen lainkaan sen itseni rakentaman mielikuvan kanssa. Se tuntui haastavalta lukiessa, se tuntui vääryydeltä oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan. Mutta kun aloin pureskella tarkemmin tätä pääni sisäistä ristiriitaa, tajusin yhden asian: Rytisalon Minna ei kohdannut minun mielikuvaani, koska olin jostain syystä rakentanut päässäni kuvan kovasta, määrätietoisesta feministi-Minnasta, joka ei miesten hyväksyntää tarvitse ja avioliittonsa kautta maailmaa näe. Ja vaikkei se nyt ehkä ihan suoraan Rytisalon ansiota ollutkaan, oli varsin herättävää jäädä itselleen kiinni näin valtavan kapeasta narratiivista, kertomuksesta millainen feministin muka pitäisi olla. Olenhan itsekin feministi, enkä lähelläkään sitä, mitä sellaiselta mielikuvissani vaadin. Siksikö olen itseänikin aina pitänyt vähän huonona feministinä, kun olen ollut epäonnistumisissani vetäytyvä, en tarpeeksi vahva? Kokenut että herkkyys vie muka jollain tapaa voimaa pois, vaikka juuri se ehkä lopulta onkin se yksi suurimpia tekijöitä, jotka itselleni voimaa nimenomaan on aina antanut lisää? Mielenkiintoinen ajatus, ja kaipaa selvästi lisää pohdintaa, joskus, jossain.

Mutta palataan itse kirjaan. Rytisalo kirjoittaa uskomattoman heleästi, herkästi ja aistikylläisesti. Kerronta ei kuitenkaan kaadu kauneuteen, vaan soljuu puromaisesti hiljalleen eteenpäin, kiihtyy virtapaikoissa ja jää pyörimään kivien ympärille elämän suvantokohdissa. Aikasiirtymät, niin loikkivia kuin ne ovatkin, eivät minua päässeet häiritsemään, toivat elämän eteen sellaisena kuin se olisi voinut olla; pieninä välähdyksinä sieltä täältä.

Kauneus ei siis kompastuttanut itse kerrontaa, mutta jotain se tarinalle teki, ja se on ehkäpä jonkinlainen satumaisuus. Siitä tulee jollain hieman omaleimaisella tavalla mieleen lähinnä aikuisille suunnattu hyvänmielentarina, vähän kiillotettu ja kilpenä arjen kamaluudelle toimiva. Valinta tuntuu nurinkuriselta, jos sitä vertaa Canthin omaan realismiin ja sen voimakkuuteen, mutta toisaalta tämä Canth on selvästi Rytisalon oma, ei yleisiin mielikuviin milläänlailla nojautuva. Rytisalo on kirjoittanut Canthistaan tällaisen, ja se hänelle suotakoon. Tarkkana kannattaa lähinnä olla siinä vaiheessa, jos tämän pohjalta meinaa keikahtaa ajattelemaan todellisuudessakin elänyttä Rouva C:ta, puhumaan kirjasta elämäkertana, sillä sitä tämä ei erityisestikään ole. Paikoin yltiökauneus ja huuruisen upea rakkaustarina oli ainakin minulle nimittäin liiankin imelää, ja se vei jollain tapaa uskottavuutta tarinan Minna Canthilta. Jotain rosoa tämä olisi kaivannut, vieläkin enemmän. Kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuutta, uskallusta olla edes hieman samaan suuntaan aatemaailmassaan esikuvaansa edellä. Nämä ratkaisut kun osiltaan olivat vähän liiankin varmoja ja liiankin rakastettavaksi tehtyjä. Ja nimenomaan Minna Canthin kohdalla se on jopa hieman harmillisen turvallista.

Mutta niin. Upeasti ja kokonaisen Minnan esiinluovasti Rytisalo kirjoittaa. Ja kuten ehkä tarkoituskin oli, minäkin tästä pidin. Joskus kauneus ja sopiva kärsimys siellä kaukana tekee ihan hyvää, kunhan sen satumaisuuden tiedostaa. Kauniillekin tarinoille on paikkansa, ja tämä romaani siihen rintamaan ehdottomasti kuuluu.

Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book you can relate to
Fiktiivistä elämäkertaa Canthista muualla kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Kirjan pauloissa