tiistai 16. lokakuuta 2018

HELSINGIN KIRJAMESSUTÄRPIT 2018

(kuva: Tero Ahonen & Messukeskus Helsinki)

Helsingin kirjamessut ovat jo ensi viikolla, joko sinulla on sinne lippu? Jos olet tulossa, ja moinen vielä uupuu, klikkaa itsesi tästä kirjainstagramini puolelle, jossa moisen voit voittaa!

Itse olen ainakin muutamaksi päiväksi messuille myös tulossa, ja kuten viime vuonnakin, ajattelin nyt tänne blogiinkin nostaa itseäni eniten kiinnostavia messutapahtumia tärpeiksi niin itselleni kuin muillekin. Omat vinkit painottuvat perjantaille ja sunnuntaille, jollon itse eniten messuilla aion olla, mutta lisää ohjelmaa pääset tutkimaan virallisesta messulehdestä.

T O R S T A I  

Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? Sivumennen-podcast on ollut yksi kirjallisuuspodcastien ehdottomista kärkiohjelmista, ja heidän livenauhoitustaan Simone de Beauvoirin Toisesta sukupuoliesta olisi hurjan mielenkiintoista päästä kuuntelemaan. Mitä merkitystä sukupuolella on 2010-luvulla, kun feminismistä ja #metoo-liikkeestä puhuu muutenkin kaikki? Vai puhuuko? // 13:30 Hakaniemi

Eläintehtaat Kristo Muurimaan sekä Juho Kerolan salaa kuvaamat valokuvat tehotuotantotiloilta asettavat ihmisen ja eläimen oikeudet varsin raa'allakin tavalla syyniin. Miten me suhtaudumme eläimiin, ja voisiko sitä suhdetta jollain tapaa muuttaa niin, että kaikki eivät automaattisesti enää kärsisi? // 18:00 Kallio

P E R J A N T A I 

Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä Holman, Järvenpään & Tervosen blogissakin näkynyt kirja pääsee esille Kallion lukiolaisten haastattelemana. Mukana myös sarjakuvataiteilijat, muunsukupuoliset Apila Pepita Miettinen sekä Kimmo Lust. // 11:30 Kallio

Rouva C. Rytisalon uusin romaani ihastutti, ja olisikin mielenkiintoista käydä kuuntelemassa kirjailijan ajatuksia sekä Minna Canthista että itse romaanin kirjoitusprosessista. // 13:00 Senaatintori

Sivuhenkilö Turusen toinen romaani on muodostunut itselleni hurjan tärkeäksi kirjaksi, ja myös häntä olisi sen tiimoilta mielenkiintoista käydä kuuntelemassa. Onneksi nämä ovat perjantaina, omana messupääpäivänäni! Sama esiintyjä myös tapahtumassa Kritiikkitapaus: Saara Turusen sivuhenkilö kiinnostaa ehdottomasti. // 16:00 Senaatintori & 17:30 Töölö

Lyriikkakeskustelu: D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. Feministinen räppikollektiivi keskusteluineen kiinnostaa aina! Tämä on aikalailla henkilökohtaisesti koko messujen kiinnostavin keskustelu. // 18:00 Senaatintori

Saamelainen nykyrunous meillä ja muualla sekä Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa menevät harmillisesti päällekkäin, mutta jompaa kumpaa olisi kiinnostava käydä kuuntelemassa. Ehkäpä saamelainen runous menee edelle, sillä se on jotain, josta harvemmin kuulla saa. Elina Tuomen kirjasta lisää täällä. // 18:30 Hakaniemi (saamelainen nykyrunous) & 18:30 Kallio (Itsenäisiä naisia)

L A U A N T A I

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Pseudonyymin takana Magdalena Hai & Susinukke Kosola keskustelevat pseudonyymin takana kirjoittamisesta Virpi Hämeen-Anttilan kanssa. // 13:00 Töölö


S U N N U N T A I 

PANEELI: Kun systeemi loppuu, mikä alkaa? Aktivismista ja politiikasta keskustelemassa ovat täysin automatisoitua avaruusluksushomokommunismia kannattava Pontus Purokuru, salakuvaaja ja eläinoikeusaktivisti Kristo Muurimaa, demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäljärvi, aktivisti Senni Moilanen sekä kirjailija-toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen. Jos yhteiskunnallisuus kiinnostaa, kannattaa tämä nuorten aktivistien paneeli käydä kuuntelemassa // 12:00 Kallio

#METOO - Mitä nyt? Emma Kari, Maaret Launis & Heidi Lindén keskustelevat Sofi Oksasen haastattelemana seksuaalisen väkivallan perinteestä suomalaisessa kulttuurissa. Missä mennään nyt ja mitä tapahtuu tasa-arvoisemmassa maailmassa seuraavaksi? // 12:30 Senaatintori

HS Esikoiset Hesarin esikoiskirjailijapalkinnon finalistiehdokkaat pääsevät ääneen suurella lavalla. Miltä näyttää tämän hetken kotimainen esikoiskirjallisuus ja ketkä ehdokkaaksi ovat ylipäätään nousseet? // 14:00 Senaatintori

Runoilijat kohtaavat: Susinukke Kosola & Helena Sinervo Tänne menen itse lähinnä Kosolan perässä, mutta toki aihe kiinnostaa muutenkin. Runoilijat keskustelevat teoksistaan Varisto & Merlevi. // 14:00 Töölö

Nykyrunous & feminismi Feminismi kiinnostaa aina hurjasti. Keskustelussa mukana Veera Antsalo, Stina Saari & Nihkee Akka sekä  // 14:30 Töölö

Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi Mikä meitä vaivaa -podcastistakin tuttu Pontus Purokuru esseekokoelma pohdiskelee niin politiikkaa, historiaa kuin popkulttuuriakin. Odottelen vielä itse kyseistä teosta kirjastojonossa, mutta Purokurua olisi mielenkiintoista käydä myös ihan livenä kuuntelemassa. // 15:00 Kallio 

Mukavia messuja kaikille Helsinkiin ensi viikolla tuleville! Ehkä nähdään siellä?

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

SARJAKUVASUNNUNTAI OSA 2 – METSÄNPEITTOA JA VIIDETTÄ BEATLES-JÄSENTÄ

Sarjakuvat ovat tänä vuonna lyöneet lukemistossani läpi ensimmäistä kertaa sitten yläastevuosien. Olin jotenkin stereotypisesti ajatellut, ettei sarjakuvista voi lyötyä mitään aikuisille, ettei visuaalinen muoto jostain syystä tarinankerronnan tukena ole minun. Sitten luin tammikuussa Helmet-haasteeseen Ulla Donnerin Spleenishin ja siitä se lähti. Liv Strömquistin kautta Alison Bechdeliin, Marjane Satrapia ja Tuuli Takalaa. Yhteensä olen tänä vuonna lukenut 19 sarjakuvaromaania/-kokoelmaa, ja tässä olisi niistä nyt viisi viimeisintä. Mainioita välipaloja pidempien romaanien sekaan, mutta myös yksi omaa valtavaa kokoakin suurempi mahtuu joukkoon.


SANNA HUKKANEN & INKERI AULA : METSÄNPEITTO
166s.
Arktinen banaani 2018
Luettu syyskuussa 2018

Hukkasen & Aulan sarjakuvakokoelma sisältää sekä luontosuhteeseemme että kansantaruihimme pohjautuvia sarjakuvia, joiden keskiössä on kahdeksan eri Suomessa kasvavaa puulajia. Idea on kaunis, ja se herättää esimerkiksi Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kautta tutuksi tulleet pohjoismaiset uskomukset ja tarut maagisella tavalla henkiin. Mitä tapahtuu kun joutuu metsänpeittoon, entä miksi toivotamme toisemme hiiteen?

Vahvimmillaan tämä teos oli ehdottomasti Koivu-osuudessaan, jossa tekstiä ei ollut lainkaan. Ehkäpä joko muitakin sarjakuvia olisi pitänyt osata vielä entistäkin enemmän lukea kuvitus edellä tai sitten jo tekovaiheessa luottaa niihin, jättää tekstillinen kerronta vähemmälle, mene ja tiedä. Minulle tämä kuitenkin toimi lähinnä keskinkertaisesti; tekstit nimittäin veivät lähinnä voimaa upeilta kuvituksilta. Mutta oli tässä ehdottomia helmiäkin, Mänty-sarjakuva oli jollain tapaa myös koskettavin aikoihin. Siinä kun uskallettiin ehkä kaikkein parhaiten luottaa myös lukijan tulkintakykyyn selittämättä asioita liikaa auki.

Hieno ja monipuolinen teos tämä on, suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Metsästä kiinnostuneille ja niin puidemme kuin luontosuhteemme historiaa ymmärtää haluaville.


x

CRAIG THOMPSON : HABIBI
672s.
Like 2012
Alkuteos: Habibi // 2011
Suomennos: Ida Takala
Luettu syyskuussa 2018


Habibi on sarjakuvaromaanina heittämällä upein, minkä koskaan olen lukenut. Kaunein, mitä olen nähnyt, tarkin, mikä on piirretty ja moniulotteisin, mitä kuvan ja tekstin yhdistelmällä voi saada aikaan. Tuntuu kuin olisi yhtaikaa katsonut sekä elokuvaa että lukenut valtavan pitkää romaania, ja se tunne on uskomaton.

Thompsonin piirrustusjälki on upeaa, jokaista kuvaa voisi katsoa tuntitolkulla. Jokainen kuva kertoo myös kliseisesti miljoonia sanoja, pienet eleet ja ilmeet kuljettavat tarinaa kuin huomaamatta eteenpäin. Tämä on ehdottomasti sarjakuvaromaanien laadukkainta kärkeä.

Toki se on osin myös problemaattinen, ja vähän lähes seitsemässä sadassa sivussa ehti jo väsyä esimerkiksi tapaan kuvata alastonta naista sekä osin myös Lähi-Idän valitsemiseen miljööksi. Toisaalta jälkimmäisen saa anteeksi kuvituksen runsauden upeudella, ainakin hetkellisesti. Kyseenalaistaa ehtii lukuhetken jälkeenkin, lukiessa tätä vain rakasti. Ja se tuntuu hurjan suurelta sanoa sarjakuvasta. Edelleen allekirjoittaneella siis hieman ilmassa jonkinlaista sarjisepäluuloa, myönnetään. Mutta jos jotain juonivetoista ja maagisen kaunista haluat lukea, lue tämä. Lue, vaikket sarjakuvien ystävä mielestäsi olisikaan.


x

KATI RAPIA & JUHA HURME : PYRSTÖTÄHTI JA MAAILMANLOPUN MEININKI - SUOMENNIEMEN ENSIMMÄISEN TÄHTITIETEILIJÄN ELÄMÄ & SEIKKAILUT
164s.
Teos 2018
Luettu lokakuussa 2018

Vähän sekava, mutta viehättävän vimmainen fiktiivinen sarjakuvaelämäkerta Sigrfid Forsiuksesta, 1600-luvulla eläneestä papista/tähtitieteilijästä/astrologista/maailmanlopun ennustajasta. Tyypit lähtee hieman maanisenkin Forsiuksen kanssa retkelle jäämeren luo, halki koko silloisen Suomenniemen ja lumisten Lapin metsien. 

Erityisesti pidin Rapian piirrustustyylistä ja sen oivallisesta sopivuudesta tarinaan, Hurmeesta taas ei aina ota aivan selvää. Tarina särppii vähän sinne tänne, kiroilu tuntuu vähän tarkoituksenmukaiselta "haha, katsokaa kun uskallan rikkoa rajoja" -tehokeinolta, asioiden ei ehkä kuitenkaan anneta niin vahvasti soljua kuvituksen voimalla, vaan tekstiä on paikoin huomattavasti liikaakin. Ihan hauska tämä silti oli, ehkäpä ainakin paatuneille sarjisten ystäville. 



ARNE BELLSTORF : 
BABY'S IN BLACK - ASTRID KIRCHHERRIN JA STUART SUTCLIFFEN TARINA
214s.
Sammakko 2012
Alkuteos: Baby's in Black - The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (2010)
Suomennos: Seppo Lahtinen
Luettu elokuussa 2018

Tämä sarjakuvaromaani 1960-luvun muusikkopiireistä, taiteilijoista ja The Beatlesista tarttui mukaan lähinnä hurjan kiinnostavan piirrustusjäljen myötä. Luen sarjakuvia edelleen valitettavan usein teksti edellä, mutta tässä kuvituksessa oli sellaista taikavoimaa, että kerrankin se sai vangittua suurimman osan huomiostani. Upea, haikeankatkera tarina taiteilijoista, taidepiireistä ja rakkaudesta.

Bellstrorfin Saksa herää hienosti henkiin tämän sarjakuvan kautta, nuorista beatleseista tulee samaistuttavia ja herkkiä. Kielimuurinkin takaa onnistuu syntymään kaunis, mutta traaginen rakkaustarina, josta en ollut ennen kuullutkaan, vaikka varsin paljon elämässäni olen kyllä The Beatles -aiheista knoppitietoa isältäni saanut. Kaunis ja viehättävä sarjakuva, ehdottomasti.



VILLE RANTA : KUNINGAS MENETTÄÄ PÄÄNSÄ
173s.
WSOY 2018
Luettu lokakuussa 2018

Hervottoman hauska ja kipeän osuva älykkösarjis, jossa vertauskuvallisuus tihkuu Rannalle hyvin tyypillisen ja tunnistettavan piirrosjäljen takaa ja sen väleistä. Vanhan ja modernin yhdistelmä oli raikas lähtökohta tarinalle, eniten innostuin sen kautta kuvatulle mieskuvalle ja sen rehdille kyseenalaistamiselle. Vaikka Ranta ehkä kuvaa paikoin hankalankin kautta, tarjosi tämä varsin mukavan aivopähkinän erään illan ratoksi. Alkuun tuntui, ettei mikään liity mihinkään, mutta loppu kuroi kokonaisuuden näppärästi yhteen, ja tästä tuli varsin hulvaton ajankuva, joka vain oli heitetty konservatiivisten muurien sisäpuolelle.

Edelleen fanitan enemmän Rannan poliittisia pilapiirroksia, niiden humaani ja kärkevä maailmankuva pistelee juuri oikeita yhteiskunnan kipukohtia. Mutta toimi tämäkin, ja mainiosti toimikin.

x

Ja koska olen taas siinä laihassa tilanteessa, jossa olen lukenut kaikki minulle jo suositellut sarjikset, mitä vain lähikirjastosta löytyy, kysyisinkin nyt: mitä sarjakuvaa suosittelisit minulle seuraavaksi? Näiden lukemisesta tosiaan on alkanut tulla tapa! Mutta mielummin edelleen sarjakuvaromaaneja kuin yksittäisiä strippejä, huom huom! Vai pitäisiköhän seuraavaksi lukea uudelleen Muumi-sarjakuvat, hmm...

torstai 11. lokakuuta 2018

9+1 SUOSITUSTA SYKSYYN



Lempijuttuni lähiaikoina on ollut kaikenlaiset suosituslistat. Erityisesti kirjasuositukset, mutta myös monienkin podcastien harrastamat, jakson loppuun tulevat listat, nostot, asiat ja ilmiöt, jotka heitä milloinkin kiinnostaa. Ja tämä siitäkin huolimatta, että koskaan en mitään näistä suositelluista kirjoista, asioista tai ilmiöistä ole lukenut saati kokeillut. Ehei, en ole tainnut edes harkita. Mutta rakastan itse listojen lukemista ja kuuntelua, sillä ne paljastavat tausta-ajatuksia suosittelijoidensa omien takaa, tuntuvat henkilökohtaisilta, kun mieltymykset ja inspiroivat asiat tulevat julki. Siksi  haluaisin itsekin tehdä nyt pienen suosituslistan. Asioista, jotka ovat innostaneet ja inspiroineet lähiaikoina  p a l j o n. 


1  N A N E T T E // Olen mahdollisesti internetin viimeinen tyyppi, joka ei ollut nähnyt tätä Hannah Gadsbyn stand up -keikkaa Netflixistä. Jos jostain syystä olinkin toiseksi viimeinen, katso se. Ehdottomasti. Vaikea uskoa, että tulisit pettymään.

2  T U N N E J A K S O T // Omaa luokkaa -podcast on ihan ehdoton superlempparipodcastini, ja tämän uusimman kauden tunneaiheiset jaksot osuvat kuin veitsi siihen kuuluisaan vegaanilevitteeseen. Menikö tunteisiin? -avausjakso oli itselleni supervoimauttava, mutta yksittäisiin tunteisiin keskittyneet jaksotkin ovat toimineet myös paremmin kuin hyvin. Jos fanittaisin jota kuta, fanittaisin todennäköisesti ainakin vähän Taija Roihaa ja Mia Haglundia.

3  H E R R U U S T E K N I I K K O I H I N  T U T U S T U M I N E N // Jos tunnet minun tapaani usein jääväsi toiseksi, oli kyse työpaikan yhteisistä keskusteluista tai ryhmäaivoriihistä, tutustu herruustekniikoihin esimerkiksi tämän Saara Särmän mainion kolumnin avulla. Myös Omaa luokkaa -podcastaajat ovat tehneet tästä oman jakson, joka kannattaa kuunnella. Herruustekniikat tuntemalla oppii parhaimmillaan huomaamaan, milloin puheenvuorojasi vastaan käytetään yleisiä valtakeinoja ja miten niitä vastaan voi taistella. Oman kokemuksen mukaan kyseisiä tekniikoita käytetään varsin surutta sukupuolisuudesta riippumatta, joten hereillä olo kannattaa. Omia tunteita ja epäreiluja vastapuheenvuoroja vastaan kannattaa nousta, sillä puolensa pitäminen on avain myös omaan hyvinvointiin.

4  F E M I N I S T I N E N  R A P // Kyseisellä musiikkigenrellä on varsin naisvihamielinen maine, mutta on ehkä hieman turhan kiihkeää vetää silti yhtäsuuruusmerkit misogynian ja rapin välille. Jos genre kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaa, kokeile kotimaisia artiseja F tai Sofa. F:lta suosittelen biisiä OVIKELLOO, Sofalta esimerkiksi Ei tipu tai Legginsit on housut -riimittelyjä. Myös Adikian Koskematon -musiikkivideo on  s u p e r.

5  M I KÄ  M E I T Ä  V A I V A A  - P O D C A S T // Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun keskusteluita on paitsi hurjan mielenkiintoista kuunnella, saa niistä myös valtavan paljon uutta ajateltavaa. Sekä sanallistettuna sitä, mikä itseänikin monessa asiassa on lähiaikoina vaivannut. Eniten olen fiilistellyt nyt uusimpia jaksoja, Twitter-sotaa ja sivistystä sekä Sanders, Corbyn ja Sarasvuo'ta. Lähiaikoina on muutenkin kiinnostanut kriittisyys yleensä sekä etenkin yhteiskuntakriittisyys, ja sitä Lahtinen & Purokuru todella tuovat kuulokkeiden läpi omaankin arkeen. Mikään ei ole liian pyhää pureskeltavaksi palasiksi, ja se tässä podcastissa mahtavaa onkin. Kun asioita ei oteta valmiina, "luonnollisina" totuuksina, voidaan niitä viimein muuttaakin. Parhaimmillaan Mikä meitä vaivaa on minulle jonkinlaista poliittista self help'iä, ja se jos mikä on varsin mahtava omienkin ajatusten kritisoinnin ja kyseenalaistamisen lähtökohta.

6  K I R J A S A R J A A N  H U R A H T A M I N E N  // Minä nyt hurahtelen aina vähän mihin sattuu ja loppuunviemisen into onkin sitten vähän niin ja näin, mutta! Kirjasarjat, joita rakastaa jo ensimmäisestä osasta, ah! Tuntuu, että edellinen löydetty sarja on ollut, öh, Potterit? Muutamaakin eri sarjaa tässä välissä toki olen ehtinyt kokeilla, mutta mitkään eivät ole avausosaa pidemmälle kiinnostaneet. Paitsi Cuskin Ääriviivat, onneksi niitä tulee lisää. Ja tietenkin Ferranten Napoli-sarja. Sen viimeinen osakin on suomeksi viimein täällä, ja nyt täytyisi päättää säästelenkö sitä mahdollisimman pitkään vai käytänkö esim. koko viikonlopun vain sen parissa. Vahvasti veikkaan jälkimmäistä.

7  R A U H A L L I S E T  S O I T T O L I S T A T // Kynttilöiden ja kirjojen taustalle käy kaikkein parhaiten lempeä ja kaunis musiikki, omia suosikkejani on ehdottomasti lähiaikoina ollut sekä Fenne Lily että Aisha Badru. Varsinaisessa tehosoitossa kumpainenkin, enkä muuta voi kuin lämpimästi suositella heitä myös eteenpäin.

8 H E R K U T T E L U // Suolaisen himoon ruissipsit/-nachot yhdistettynä Sevanin munakoisotahnaan (tai jaksavaisena itse tehtyyn Baba Ghannougeen), makeannälkään Earth Control'n lakritsitaatelit. Ja luumut, ne on vielä hetken kaikkein parhaimmillaan. Näillä on itse tullut elettyä puoli syksyä aika kevyesti. (Ja ok, se Fazerin uusi turkinpippurisuklaa on saattanut myös kuulua jonkin verran ruokavalioon. Ja italiailaisen Pasquan 11 Minutes -roséviini. Oikeastaanhan olisin halunnut suositella pelkästään sitä, mutta piilotan sen nyt tällälailla sulkuihin, ettei pääse iskemään mikään alkoholiin liittyvä moraalipaniikki. Suomen alkoholikeskustelusta kun ei koskaan oikein tiedä.)

9  L A H J O I T A  // Koska on kansainvälinen tyttöjen päivä, ja monet tytöt ympäri maailmaa tarvitsevat vielä kollektiivista apua ollakseen edes lähellä samoja mahdollisuuksia kuin pojaksi syntyneet, voi itsekin viedä kortensa kekoon ja lahjoittaa omastaan eteenpäin. En tee nyt omaa keräystä, vaan suosittelen Helmi Kekkosen jo valmiiksi luomaa. Se löytyy täältä, käykää antamassa joko sen tai Planin kautta ylipäätään hieman yhteisen hyvän eteen rahaa!

+  M U I D E N  S U O S I T U S L I S T A T // Kuten alussa sanoinkin, niiden lukeminen antaa aivan uudenlaisen kuvan toisten ajatusten takaa. Joten, kerro blogissasi mitä sinä suosittelisit juuri nyt tai tule jakamaan suosituksesi tänne kommentteihin! Tämä kiinnostaa minua hurjasti!

lauantai 6. lokakuuta 2018

HULLAANNUTTAVAA SIVULLISUUTTA - RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT
207s.
S&S 2018
Alkuteos: Outline // 2014
Suomennos: Kaisa Kattelus
Arvostelukappale

Tiedättekö sen tunteen, kun hullaantuu jostain niin paljon, ettei voi lukea sitä eteenpäin, ettei se loppuisi, muttei myöskään kykene pitämään siitä sormiaan erossa? Kun alkaa merkitsemään itselleen pienin note it -lapuin lempikohtia ylös, ja huomaa laputtaneensa koko kirjan kannesta kanteen? Kun uppoutuu niin syvälle kirjan maailmaan, että hätkähtää hetkeksi tajutessaan että makaakin omassa sängyssään, kirjan sivut käsissä kääntyen, eikä itse olekaan hahmojen seassa Ateenassa? Kun luulee, että edellä olevan kaltaiset lauseet on vain jotain turhanpäiväistä kirjablogilätinää, joilla yritetään epätoivoisesti sanallistaa jotain, mitä ei sanoiksi saa, mutta kohtaatte kirjan, jonka kanssa tuo kaikki yhtäkkiä onkin totta? 

Oletteko te lukeneet jo Rachel Cuskin Ääriviivat?

Minä olen. Sen kirjan välissä on yhteensä pieni paketillinen note it -lappua.

Arvioin kirjan Goodreadsiin lainaamalla täydellisyyden määritelmää sanakirjasta.

Voisin arvioida sen blogissa luettelemalla kaikki sanakirjan täydellisyydelle tarjoamat synonyymit. 

Eli näin: Rachel Cuskin Ääriviivat oli absoluuttisen ehdoton, kokonainen, täysi, hyvä ja perinpohjainen. Se oli tarkka, valmis, ylittämätön, sensuroimaton, totaalinen sekä ehjä. Tunsin, että se oli selvä, suoranainen, kertakaikkinen, ilmiselvä, pelkkä ja puhdas. Osittain myös silkka, perusteellinen, täysimittainen, rajaton sekä niin luodinkestävä kuin vedenpitäväkin. Laantumaton, lieventymätön, loputon, ikuinen, syvä, virheetön ja taitava. Arvovaltainen, esikuvallinen, klassinen, moitteeton ja eheä.

(En kuitenkaan nyt tee sittenkään niin, koska tajusin juuri noita sanoja listaillessani, että sehän tuntuu jo aivan minulle maneeriselta tavalta blogata kirjasta, josta olen pitänyt. Hah.)

Tämän kanssa kävi hyvin samalla tavalla siis kuin Maggie Nelsonin Argonauttien kanssa kesän alussa. Se meni ns. tunteisiin.

Huomaan kyllä itsekin, että olen pulassa. Maalaan kirjasta niin totaalisen täydellisen upean mahtavaa kuvaa, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi muuta kuin pettyä. Ja silti mikään ylisana ei tunnu liioittelulta, sillä jos hullaannun, hullaannun täysin. Totaalisesti, ehdottomasti, you name it. En usko, että edes saan sanallistettua sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja mitä kaikkea se minulle merkitsi. Enkä toisaalta edes tahdo yrittää, sillä se on jo nyt minulle niin henkilökohtaisen tärkeä, etten tahdo minkään tulevan väliimme. En muiden mielipiteiden tai ajatusten. 

Ja kuten totesin jo Argonauttien kohdalla, näin henkilökohtaisesti tärkeän kirjan kanssa tuntuu lähinnä brutaalilta pistää se palasiksi, analysoida rakkauden syitä blogiin tai selittää mikä tässä niin taianomaista on. Koska lopulta, voiko taianomaista koskaan selittää?

Käännän tämän postauksen nyt aivan päälaelleen, ja sanon loppuun, että Ääriviivat on kymmenen tarinaa erilaisista ihmisistä, ja tarina yhdestä, joka kertojana tulee esiin vain yksittäisin sivulausein. Ääriviivat on siis täydellistä tarkkailua, sivullisuutta, vapaaehtoista varjoon jäämistä, sellaisessa paikassa pysyttelyä, missä toisten olemista pystyy herkeämättä seuraamaan ja kirjan sivuilla dokumentoimaan. Cusk haastaa yhtaikaa sekä objektiivisuuden että subjektiivisuuden, ja vaikka kirjassa on sivuja vain kaksi sataa, mahtuu sen sisään niin valtavan suuria asioita arkipäiväisen pieninä huomioina, että luulin lukeneeni tätä kauemminkin.  

Ääriviivat näyttää ihmisen itsekeskeisyyden, itseensä käpertymisen ja subjektiivisuuden hämmentävän objektiivisesti. Se on taitava ja terävä, tarkkoja ääriviivoja asioille ja ihmiskohtaloille piirtävä. Se näyttää ihmisyyden tavalla, jolla sitä harvoin kuvataan. Tarkkaillen, läsnäollen, itsensä hämmentävän upeasti häivyttäen, vaikka kertojana toimiikin. Ihmisten tarinat näyttäytyvät yhtäkkiä kaikkein inhimillisimmiltä, kun ne eivät olekaan varmoja, absoluuttisia ja paikkaansa pitäviä. Epävarmuus on kaikkein suurinta ihmisyyttä, vaikka lähes kukaan tarkasteltavista hahmoista ei itse sitä tuntunutkaan huomaavan.

 Ja siksi, siksikin se on minulle täydellinen. 

Eikä täydellisyyttä lainkaan vähennä se, että tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos. Tätä on siis luvassa lisää. Ja se jos mikä tekee minut juuri nyt hyvin, hyvin onnelliseksi. 

Muualla: Täysien sivujen nautintoReader, why did I marry him? & Sivutiellä

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN


HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN
408s.
Gummerus 2015
Alkuteos: To Kill a Mockingbird // 1960
Suomennos: Maija Westerlund

Jos uskoisin noloihin tunnustuksiin tai lukuvikoihin, eli siihen, että on olemassa muka jonkinlainen "nämä kirjat kaikkien tulee lukea" -kaanon, saattaisin nyt hieman häpeillen tunnustaa, että en todellakaan ole koskaan Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä ole ennen tätä lukenut. Mutta koska en usko, nostan tämän nyt lähinnä riemulla blogiini, seuraavaksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjaksi ja ehkäpä yhdeksi uudeksi lempikirjaksenikin. Niitä kun ei koskaan voi olla liikaa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä lukea jotain, joka olisi muka pitänyt jo aikoja sitten olla luettuna.

"You never really understand a person until you consider things from his point of view... Until you climb inside of his skin and walk around in it."

Leen Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun alabamalaiseen pikkukylään Maycombiin, jossa 7-vuotias Scout viettää lapsuudenpäiviään veljensä Jemin sekä isänsä Atticuksen kanssa. Scout on kovapäinen poikatyttö, aikaansa sopimaton tai sitä hurjasti edellä. Yhdessä Jemin ja parhaan ystävänsä Dillin kanssa he kulkevat aurinkoisilla kaduilla, keksivät näytelmiä tai yrittävät houkutella naapurinsa mystisen Boo Radleyn ulos talostaan. Eletään yhtä aikaa keveää ja onnellista lapsuutta, mutta myös aikaa, jolloin ihonväri määrittelee ihmisen. Etenkin kun vastaan tulee oikeustapaus, jossa todisteina on lähinnä mustan miehen sana valkoisen miehen sanaa vastaan.

Lee maalaa Maycombin sekä 1930-luvun asennemaailman aistivoimaisen vahvasti esiin, ja Scoutin valinta lapsikertojaksi lisää tarinaan jonkinlaista äärimmäisen viehättävää tuittupäisyyttä, mutta myös naiviutta, helpostilähestyttävyyttä, jonka äärelle pääsee, jos joskus on itsekin lapsi ollut. Tarina on hämmentävänkin hidas, mutta juuri siksi täydellisen kaunis, viivyttelevä, ja juuri siksi niin realistinen. Asioilla ei hoppuilla, draamaa ei luoda kerronnan tueksi, lähinnä kerronta tukee jo olemassa olevien ilmiöiden ilmiömäisen tarkkaa kuvaamista.  Harper Lee on kirjoittanut uskomattoman upean kirjan, ja on mieletöntä, että se tällaiseksi klassikoksi onkin noussut.

Rotuerottelun historiasta on aina pysäyttävää lukea. Siitä tietää, se näkyy populaarikulttuurissa sekä poliittisessa keskustelussa vuodesta toiseen, mutta silti yksittäiset esimerkit ja tarinat jaksavat joka kerta edelleen lyödä raadollisesti päin kasvoja, tehdä tiettäväksi niitä edelleen vaikuttavia rakenteellisen rasismin muotoja, joita yhteiskuntamme on täynnä. Niin Amerikassa, mutta sieltä myös Eurooppaan ja meille Suomeen valuen. Se taito, mikä ihmisellä on erilainen eläimelliseksi alistaa, on aivan uskomaton. Etenkin, kun se tuntuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vain säilyvän, kohteen ehkä silloin tällöin hieman vaihdellen. Vaikka yleensä ei välttämättä sitäkään. 

Lee kirjoittaa tästä toki valkoisesta näkökulmasta, hieman asioiden ulkopuolelta, mutta niin solidaarisesti kuin toisen alisteista asemaa vain etuoikeutettuna on mahdollista kuvata. Scoutin isä, Atticus Finch on kaikessa lapsen silmin katsotussa vilpittömässä hyvyydessään ylimaallisen lohdullinen hahmo, sellainen, joka palauttaa edes jonkinlaista uskoa ihmiskuntaan. Hän on jonkinlainen solidaarisuuden ruumiillistuma, se rohkea askel, joka pyrkii tekemään hyvää ja oikein, vaikka ajan moraali sallisikin enemmän myös itsensä ajattelemisen. 

Nykyfeminismin näkökulmasta tässä(kin) tarinassa on ongelmakohta jos toinenkin, sillä rotusorrosta valkoisten kautta kerrottuna voidaan toki olla perusteellisesti aivan toistakin mieltä. Ei tämä meidän tarinamme ole, saati Scoutin tai Atticus Finchin tragedia, mutta onneksi sitä ei sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Se on tarina etuoikeutetusta näkökulmasta, ja sitä lukiessa on hyvä muistaa, että kaikessa hyvyydessään se näkökulma on myös vallan kapea. Toisaalta kuitenkin kirjallisuutta, kuten taidetta noin ylipäätään, pitää minusta tarkastella ensisijaisesti aina oman aikakautensa, ei nykyhetken kautta. Lähes 60-vuotias teos on kestänyt aikaa lopulta kuitenkin äärimmäisen hyvin, ja suurilta osin sen sanoma voisi olla kiinni aivan yhtä hyvin tässä päivässä kuin 1930-luvun Alabamassa. Vaikkei valkoisuus, tyttöys ja naiseus kirjan keskiössä ollutkaan, Lee käsitteli sitä päähenkilönsä Scoutin kautta kuitenkin lempeän ilkikurisesti, normeja tönien niitä toisten hahmojen kautta toisintaen. Se oli pieni juonne pidemmälle yltävän rotuerotteluhistorian keskellä, mutta sitäkin taitavampi ja aikaansa sopivampi, sanoisin.

En edes muista, milloin olisin lukenut kirjan, jonka kulissit olisivat oikeasti tuntuneet, tuoksuneet ja näyttäytyneet mielessä näin vahvasti kuin tässä Leen klassikkoteoksessa. Tämänkaltaiset kirjat olivat pitkään minulle kaikista rakkaimpia: hitaat ja kokonaisia yhteisöjä eteen kasvattavat, rauhallisesti kokonaisen maailman eteen piirtävät. Ja vaikka tätä olisin rakastanut vaikkapa viitisen vuotta sitten kuuhun ja takaisin, ei se kovin kauas nytkään jää. Maycombissa olisin viihtynyt aivan helposti vielä toisetkin neljä sataa sivua, ja ehkäpä vielä joskus toisten viihdyn uudelleenkin. Upea, klassikkoasemansa ansainnut teos tämä todella on.

Kirjasta lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ullan luetut, Kirsin Book Club, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Notko, se lukeva peikko, Kirjahyllyn kätköistä & Jokken kirjanurkka
Ja lainaus on englanniksi, koska a. rakastin sitä ja b. en löytänyt sitä enää suomeksi kirjasta, koska unohdin merkitä itselleni muistiin sivun jolla se oli. Hah.

maanantai 1. lokakuuta 2018

SYYSKUISET KIRJAT



Aamukahvi kahvilasta vaikka kotonakin olisi ehtinyt, Helsingin kohteliain automies, joka päästi tien yli päin punaisia, koska huomasi minun kaihoisasti kärkkyvän juuri pysäkille saapunutta raitiovaunua. Neuroottinen varmuus, että jätin ulko-oven lähtiessäni auki, vaikkei koskaan niin ole käynyt, silmiin paistava aurinko aamujunassa, joka on vasta iltapäivällä perillä. Tämä aamu tuntuu syksyn ensimmäiseltä, sillä syyskuu oli minulle monella tapaa vielä aivan kesää. Rose-viiniä, omaa rauhaa, uusia ihmisiä ja maailman ihanimpia juhlia. Sellaisia, joiden päätteeksi on vain oikeus ja kohtuus katsoa seuraavana päivänä kolme elokuvaa ja kaksi jaksoa Sohvaperunoita, koska juhlailtana on elänyt hieman useammankin päivän edestä. (Ja tanssinut. Etenkin tanssinut.) 

Paluu Joensuuhunkin on näkynyt omassa voinnissa ja aikaansaamisessa, paitsi joka suuntaan särppivien opintojen parissa, myös perinteiseen tapaan kirjallisuutta lukiessa. Kirjasto palasi takapihalleni, olen käynyt siellä varmaan useammin kuin yliopistolla. Myös Miran kanssa puolihuolimattomasta instagram-kommentista kehitelty Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on vienyt jo totaalisen mennessään, ja saanut keikautettua lukutottumuksia näinkin lyhyessä ajassa aivan uusiksi. Päivän jos toisenkin olen myös käyttänyt kerätäkseni yli sadan kirjan vinkkilistaa haastetta varten, ja yhäkin se vain tuntuu vajaalta. Miten upeita kirjailijoita meillä maailma onkaan täynnä.


L U E T U T  K I R J A T

06 Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen
07 Ben Brooks : Rohkeiden poikien kirja
08 Rachel Cusk : Ääriviivat
09 Sanna Hukkanen & Inkeri Aula : Metsänpeitto
10 Craig Thompson : Habibi

O S T E T U T  K I R J A T

Virginia Woolf : Orlando
Virginia Woolf : Oma huone
Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Ostetuista huomaa, kehen hieman hurahdin tämän kuukauden aikana, mutta täytyy sanoa, että elämäni kirjoja on muutenkin löytynyt useampiakin, Stroutin Lucy Barton ensin, ja sen jälkeen jonkinlaisen aivokemiani räjäyttäneen Rachel Cuskin Ääriviivat, joka on yksinkertaisesti  p a k k o  lukea heti putkeen uudelleen, jotta siitä voi mitään järkevää sanoa. Upea oli tosiaan myös Woolfin Orlando, ja erityisesti se jätti jälkeensä hurjan palon lukea kyseistä kirjailijaa lisää. Valtavasti lisää. Postauksia on tosiaan toki tulossa vielä myös kaikista linkittömistä kirjoista, ei ole kirjoittaminen pysynyt taaskaan lukemisen perässä. Mutta sekin tuntuu vain sopivalta, blogi nykyään lähinnä bookstagram-tilin laajennusosalta, sellaiselta, joka pärjäilee kyllä ilman jatkuvaa päivittelyäkin. 

Tänään kääntyneelle lokakuulle toivon lähinnä opiskelumotivaation löytymistä jostain kaapin perältä sekä kykyä muistaa, että vaikka tämä ehkä viimeinen syksy näissä merkeissä onkin, ei vuoden päästä edessä olevia asioita ehkä kannata ihan vielä stressata. Voisin vain siis muistaa keskittyä hyvään nykyhetkeen, enkä pilata sitä huomisen huolilla. Ja lukea. Ja nähdä lisää ihania ihmisiä. Piipahtaa kirjamessuilla, juoda viiniä ystävän lattialla ja sulkea hetkeksi silmät kaiken ärsyttävän kaivelulta internetin uumenista. Joskus parasta self helppiä on tietoinen kuplautuminen. Se voimaannuttaa, ja auttaa taas kohtaamaan hieman rauhallisemmin maailmaa, kun sieltä kuplasta tipahtaa pois. Mutta jospa se nyt ainakin pimeimmän yli kantaisi, tällä kertaa. 

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

NAISTENPÄIVÄ-KLASSIKKOHAASTEEN AVAUS – VIRGINIA WOOLF : ORLANDO


VIRGINIA WOOLF : ORLANDO
251s.
Tammi 2002
Alkuteos: Orlando: A Biography // 1928
Suomennos: Kirsti Simonsuuri

Ja viimein Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa ollaan otettu se ensimmäinen varsinainen askel: saatu kirja luettua. Orlando oli itseasiassa jo valmiiksi kirjastopinossani, lähtenyt mukaan jo ennen kuin Miran kanssa edes olimme mitään haastetta keksineet. Tammen painos on kaunis, ja no, Orlando oli ainoa Woolf, joka lähikirjastoni hyllystä löytyi. Nyt tämä kirja tosin jo löytyy omastakin hyllystä, samaisena painoksena, Oman huoneen vierestä, joten kenties Woolfia on vielä haasteen aikana lisääkin luvassa.

"Sillä tässä jälleen tulee vastaamme ongelma. Vaikka sukupuolet ovat erilaisia, ne ovat sekoittuneita. Jokaisessa ihmisolennossa tapahtuu heilahtelua toisesta sukupuolesta toiseen, ja usein vain vaatteet pitävät yllä miehen tai naisen kaltaisuutta, kun niiden alla sukupuoli on kokonaan vastakkainen. Täten johtuvasta monimutkaisuudesta ja sekaannuksesta jokaisella on ollut kokemuksia." 

Ja voihan Woolf.

Ensimmäisten sivujen jälkeen pohdin hetken, että mitähän taas olenkaan valinnut luettavakseni, tarina taas yhdestä miehestä historian saatossa? Sivulla 50 pohdin lähinnä, miksen ole koskaan aiemmin Woolfia lukenut ja sadannen sivun kohdalla olin täysin myyty. 

Orlandoa tuntemattomille sanottakoon, että lyhykäisyydessään tämä on kai tarina ajasta, yhteiskunnasta ja sukupuolisuudesta. Esimerkiksi. Se on myös fiktiivinen elämäkerta 1500-luvulla syntyneestä aatelismiehestä Orlandosta, hänen rakkaudestaan naisiin ja kirjallisuuteen, sekä ylipäätään hänen elämästään 36-vuotiaaksi asti, eli siis täysin normaalisti aina vuoteen 1928. Se on tarinana ilkikurinen ja hauska, ja silti haudan vakava ja hulvaton. Se on tahmainen ja hidas, koukuttava ja nopea, haastava olematta vaikea, monitasoinen kompastumatta omiin kerroksiinsa. Se on kenties Woolfia taitavimmillaan, mutta toisaalta, mistä minä sen tiedän, kun en ole muuta kyseiseltä kirjailijalta koskaan lukenut.

Mutta aion kyllä lukea, tämän jälkeen aivan ehdottomasti. Vaikka käsitykseni mukaan Orlando ei ole ehkä se kaikkein tyypillisin teos Woolfin tuotannossa, antaa se mitä mainioimman kuvan kyseisen kirjailijan kerronnallisesta lahjakkuudesta ja äärimmäisestä tarkkuudesta mitä tulee ajan kuvaamiseen, ajankuvaan ja aikakausia leimaaviin henkiin ja stereotypioihin. Woolf käyttää sekä huumoria että kliseitä mitä täydellisimpinä keinoina kuvata Orlandon elämäntarinaa, eikä se järjettömän suuresta aihekavalkadistaan huolimatta kompastu omaan monimutkaisuuteensa. Vaikka Woolf kirjoittaa runsaasti ja polveillen, on tarinaa helppo seurata sen äärimmäisen kiinnostavuuden vuoksi. Ja Woolfin omaleimaisen, voimakkaan kertojaäänen ansiosta, ennen kaikkea.

Tavallaan Orlandosta on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa, ja silti en nyt osaa lopettaakaan tätä postausta mihinkään puolilatteaan loppukaneettiin. Tuntuu nimittäin uskomattomalta, että lähes sata vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallinen teos, fiktiivinen elämäkerta osuu esimerkiksi sukupuolisuuden käsityksessään jotenkin huomattavasti paremmin myös tähän aikaan kuin moni tässä ajassa kirjoitettu teos. Yllättävä käänne päähenkilön sukupuolessa avaa mitä mainioimman tavan käsitellä mieheyttä ja naiseutta - ennen kaikkea yhteiskunnallisesti, sillä niinhän me olemme jo vuosisatoja tottuneet sukupuolikäsitystämme rakentamaan. Se kun ei niinkään rakennu minkään biologisen tai "luonnollisen" varaan niin kuin me olemme ajatelleet sen rakentuvan, vaan luo yhteiskunnalliset normit sellaisia käytössääntöjä, ettemme enää eroita mikä on sisäsyntyistä ja mikä aikamme kuvaa. Tätä Woolf kuvaa maagisen upeasti eri aikakausiin henkilöhahmonsa sijoittaen, asenteita ja valistuneisuutta armottoman tarkkapiirtoisesti kuvaten. Woolf kuitenkin erotti o sata vuotta sitten sosiaalisen sukupuolisuuden siitä näennäisesti määriteltävissä olevasta fyysisestä, ja vaikka käsitykset voisivat tällaisenaan istua hyvin tämänpäiväiseenkin keskusteluun, on jotenkin käsittämätöntä, ettei tässä välissä ole juuri mitään rooleille ehtinyt tapahtua.

Woolf käyttää taitavasti aikakausia kuvaamaan ihmismielen kehitystä, kulloisiakin arvoja ja rakenteita. Hän tekee se äärimmäisen taitavasti asettaen samalla kyseiset rakenteet vallan naurunalaisiksi nauramatta kuitenkaan niille. Tavallaan aihe on yhtaikaa piikikkään kertojankin silmissä vakava, ja siinä missä 1700-luvun valistusmielisyys antaa vapauksia niin sukupuolisuuden  kuin romanttisen rakkaudenkin edessä, kaappaa 1800-luvun taantumus ja tiukka kirkollisten normien herääminen esimerkiksi avioliiton muodossa tarinan päähenkilön aivan uudenlaisten vaatimusten pariin. Enkä enää itsekään tiedä kumpaa lopulta ihastelin tarinan keskellä enemmän, itse tarinaa vai Woolfin kekseliäisyyttä luoda se.

Tämän takia minä luen nyt ennen kaikkea naisten kirjoittamia klassikoita. Tämänkaltaista kirjallisuutta minä olen jo pitkään halunnut löytää. Tämän kirjan tapaisten romaanien vuoksi toivon, että mahdollisimman moni löytää sekä Woolfin että naisten kirjoittamat klassikot lähivuosisadoilta ja -kymmeniltä uudelleen tämän haasteen myötä. Woolf on sille toiveelle erityisen vahva alku.

Orlandosta muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä 

lauantai 22. syyskuuta 2018

NYRJÄHTÄNEISYYTTÄ ILMASSA – MAIJA SIRKJÄRVI : BARBARA JA MUITA HURRIKAANEJA


MAIJA SIRKJÄRVI : BARBARA JA MUITA HURRIKAANEJA
235s.
Teos 2018

Vastailin jokin aika sitten bookstagramissa haasteeseen, jossa piti kertoa oma lempikirjallisuuden laji/genre. Vastailin tuohon pokkana, että novellit ja nykykirjallisuus. Myöhemmin mietin, että jaahas novellit, aina niiden pariin saa jotenkin itsensä taistella, ja silti miellän ne yhdeksi parhaimmaksi kirjallisuuden muodoksi, puolialitajuisestikin jo näköjään. Päätin tehdä korjausliikkeen, ja hakea kirjastosta lyhyitä kertomuksia romaanien seuraksi, välipalaksi tai ihan vain omana itsenään vangitseviksi tarinoiksi. Uutuushyllyssä patsasteli Sirkjärven esikoisnovellikokoelma, josta olin lukenut kirjablogeista paljon, joten lukuvuoroon se siitä sitten siis.

"Muistutan itseäni siitä, miten koskaan ei tule aliarvioida ihmisen – mukaan lukien itseni – tarvetta miellyttää toista ihmistä. Kunnioituksen tarve on Maslovin hierarkiassa korkeammalla kuin itsensä toteuttamisen tarve. Ihminen haluaa mieluummin olla muitten silmissä pidetty ja arvostettu kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ehkä jopa sitä, mikä on oikein."

Sirkjärven kokoelma on kimara tarinoita, jossa näennäinen normaalius saa novellille tyypillisen käännekohdan jälkeen aivan kummalliset mittasuhteet tai tarina päätökset. Osassa novelleista omalaatuinen tunnelma vangitsee jo ensimmäisistä lauseista alkaen, ja sen tämä esikoinen osaa: vangita. Nimittäin kaikessa kummallisuudessaan ja omaleimaisuudessaan näitä tarinoita on helppo lukea, ne imevät mukaansa. Ne eivät mene pelottavan tai järkyttävän puolelle aiheistaan huolimatta, ja ne ovatkin raikas tuulahdus kaiken vastaavanlaisen kirjallisuuden ja shokkiuutiskerronnan keskellä.  Sirkjärvi käyttää lisäksi hyväkseen novellien muotokieltä mitä parhaimmalla tavalla, ja uskaltaisin myös väittää, että nämä toimisivat hyvin myös novellikammoisille.

Takakantta lainaten, Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma liikkuu kauhun ja kumman maastoissa. Sitä se todella tekee, ja niistä elementeistä nämä omalaatuiset tarinat ammentavat voimansa. Vähän kuin George Saundersin Kymmenes joulukuuta tai jopa Sotapuiston perikato, mutta ei ehkä aivan yhtä happopäinen. Todellisuus etenee muka normaalisti, mutta yhtäkkiä matto viedään jalkojen alta, naapurin koira syö vahdittavan lapsen tai sisko hallitsee aikuisen veljensä elämää karmivalla tavalla. Omia suosikkinovelleitani oli ehdottomasti aloitustarina Kolme kuulustelua, jossa ääneen syytetyn sijaan kolme todistajaa, kummallinen ja hieman kuvaamaton Ankerias sekä päätösnovelli Hopeatoffee, jossa leikitellään hieman häiriintyneellä riippuvuussuhteella omaa puolisoa kohtaan. Muutkin olivat vähintäänkin keskivertomainioita, vaikka ihan pientä epätasaisuutta kokonaisuudessa olikin havaittavissa. Vai pidättelyäkö, ehkä? Sillä ne, missä uskallettiin antaa palaa ja luotettiin lukijan kykyyn ottaa täydellinen omituisuus vastaan, toimivat ehdottomasti kaikkein parhaiten.

Sirkjärvellä on etenkin esikoiskirjailijaksi mahtava taito luoda kiinnostavia, moniulotteisia ja kulmikkaita hahmoja, kuin moottorisahalla yhteen leikattuja ja liimattuja. Mutta silti jotenkin samaistuttavia ja tarkkoja, kaikessa yliampuvuudessaan. Hulvaton oli myös kirjailijan tapa nimetä henkilöhahmonsa. Vaikka toki jokainen nimi oli aivan normaalia kotimaista nimistöä, leikitteli hän silti nimiin liittyvin assosiaatioin mitä herkullisimmin. Hahmojen luomisen lisäksi Sirkjärvi kuvaa hämmästyttävän osuvasti myös elotonta ympäristöään, muuttaa yksityiskohdat keskeisiksi tekemättä niistä numeroa. Esimerkiksi näin: 

"Eteisessä oli kosteampaa kuin kerrostaloissa. Pitsiverhon rakosista väijyi hämärää, pilvisen päivän valoa. Oli äänetöntä lukuun ottamatta ötököitä, jotka kopsahtelivat verhon takana ikkunalasia vasten kuin haaveissa elävät idiootit."

Sirkjärven novellit olivat siis yhteenvetona mahtavan outoja ja hillittömän vinksahtaneita. Absurdit käänteet, kummuus ja häiriintyneisyys loivat hulvatonta ja sopivan karmivaakin fiilistä. Tämä oli minulle siis ennen kaikkea litania mitä omalaatuisimpia adjektiiveja, mutten tiedä tiivistyvätkö ne lopulta kovin suureksi tunteeksi. Sen todennäköisesti lähinnä aika luetun kirjan jälkeen.

Kummallisuuksista ja absurdeista käänteistä lisää: Lukuisa, Kosminen K, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää & Tekstiluola

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

SYDÄMENI VALLOITTAJA – ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON



ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON
164s.
Tammi 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016)
Suomennos: Kristiina Rikman

Joskus luen kirjoja, koska joku on puhunut niistä kauniisti, joskus valitsen vuoroon jonkun ohuen, koska tuntuu helpommalta sitoutua vain hetkeksi. Toisinaan jo ajattelen etukäteen, etten takuulla pidä, koska muutama muukaan kirjaihminen ei ole oikein pitänyt, ja toisinaan en ajattele mitään, nappaan kirjastosta mukaan vain koska kansi näytti tutulta jostain.

Kaikkea eikä oikeastaan silti näistä mitään oli etukäteen minulle Lucy Barton. Mutta sitten Helmi hämmästeli instragramissani enkö todella ole vieläkään lukenut tätä kirjaa, joten se piti lukea. Aikalailla heti. Sillä jos jonkun kirjamaun tiedän olevan kanssani varsin yhtenäinen, se on Helmin.

"Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää."

Kun luin tätä, en ajatellut alkuun mitään.

Ja kun luin tätä pidemmälle, ajattelin etten voi lukea tätä pidemmälle, ettei tämä vain lopu. Niin minulle käy kun haltioidun kirjasta. Lopetan sen lukemisen, jotta se säilyisi mahdollisimman kauan. (Juuri nyt minulla on esimerkiksi ollut Rachel Cuskin Ääriviivat viikon kesken. Ensimmäisen luvun kohdalta. Jotain samankaltaista hehkutusta siis luvassa todennäköisesti siitäkin kuukauden päästä. Ehkä.) Mutta tätä en silti osannut olla lukematta, vaan luin muutamassa päivässä. Ja haltioiduin lisää.

Nimeni on Lucy Barton on tarina Lucysta, joka makaa yhdeksän pitkää viikkoa newyorkilaisessa sairaalassa, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Hän makaa siellä leikkauksen ja hieman epäselväksi jääneiden jälkivaivojen kourissa, eikä mies käy katsomassa, koska vihaa sairaaloita, lapset eivät ehdi, koska ovat vielä varsin pieniä ja elävät omaa elämäänsä. Yhtäkkiä sängynpäädyssä istuu äiti, äiti, joka ei koskaan poistu kotoa, lähde Illinoisista.

Lucy Barton on tarina äidistä ja tyttärestä, köyhästä lapsuudesta ja luokkanousuista. Se on tarina rakkauden kaipuusta ja ihmisitä, jotka elämän aikana ovat vilahtaneet ohi. Se on varsin juoneton ja sinällään pieni, mutta sen voima onkin pienuudessa. Arkisuudessa ja yksityiskohdissa, jotka ovat yhdesssä säkenöivän voimakkaita. Tyttäressä, joka janoaa koko elämänsä äidiltään jotain sellaista, mitä ei ole saanut, ja sen asian järjetöntä surullisuutta ilman, että Lucy itse edes asiaa osaa surra. Hän kun on yksi lukemani kirjallisuushistorian viehättävimpiä hahmoja; niin pehmeän naiivi ja ymmärtäväinen, ihan viimeiseen mahdolliseen asti, oman itsensäkin kustannuksella. Lucy Barton on herkkä ja kaunis hajoamatta, ja sellaisenaan tämä naishahmo onkin äärimmäisen onnistunut. Aina kun ei tarvitse olla viiltävän kova ja vahva maskuliinisuuteen normaalisti liitetyin keinoin pärjätäkseen, pysyäkseen koossa vaikka koko elämän. Vahvuutta on monenlaista, ja vaikka tapaamme ihailla sitä horjumatonta versiota, uskaltaisin väittää, että virheelliset ja virheensä myöntävät ne kaikkein vahvimpia lopulta ovat. Heillä mikään ei ole piilossa, heidän ei tarvitse käyttää energiaansa peittelyyn. Ja se jos mikä antaa voimia selvitä tästäkin päivästä kaikkien odotusten ristiaallokoissa.

Lucy pärjäsi, selvisi lapsuudestaan, nousi kirjailijaksi, teki lopulta itseäänkin yllättäviä päätöksiä elämässä, sellaisia, joita jälkikäteen lähinnä ihmettelee. Mutta palaisin taas samaan, jonka sanoin jo; sellaista on elämä. Ei sitä voi mitata onnistuneiden päätösten jatkumolla vain jälkikäteen asioita tarkastellen. Ja kaikessa pienuudessaan Lucy Barton on koko elämä, kaikkine kuoppineen päivineen. Ja se jos mikä tuntuu kirjallisuudessa ihanan kauniilta ja samaistuttavalta. Arkinen pienuus ja suuruus, ilman pakotettua sankariviittaa kenenkään hartioilla. Tällaista on tavallisuus, ja näin kaunista se parhaimmillaan on.

Stroutin teksti on heleää, vähän epäuskottavaa ja silti täysin todentuntuista. Se on alicemunromaisen tarkkanäköistä havainnointia ihmisten mielenliikkeistä, syistä, sattumista ja seurauksista. Se on tovejanssonmaisen kaunista ja herkkää olematta sitä imelästi. Se on luciaberlinmäisen pidäkkeetöntä ja paljasta olematta paljastelevaa. Se on kaunis, joidenkin mielestä liiankin rakastettavaksi tehtyä, mutta minuun se iski. Juuri tällaisenaan. Juuri näin. En edes tiedä oikein miksi ja silti kuitenkin tiedän. Ymmärrän. Kuten Lucykin, kaikkea, kaikkia, kaikkialla, mutta ei kuitenkaan täysin vaan aina vain itsensä kautta.

Tällaisten lukukokemusten takia minä ylipäätään luen. Löytääkseni tällaisia kirjoja, löytääkseni kirjojen kautta tällaisia tunteita. Löytääkseni kirjoja, joita elää.

"Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda."

Lucy Bartonista muualla: Sivulauseita, Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Lady Dandy, Kirja vieköön! & Reader, why did I marry him

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

NAOMI ALDERMAN : THE POWER


NAOMI ALDERMAN : THE POWER
341s.
Penguin 2017

Kuvittele päivä, jolloin naisilla on yhtäkkiä sisäsyntyinen voima, jonka avulla he voivat satuttaa jopa kuolettavasti muita. Etenkin miehiä.

Kuvittele päivä, jolloin naiset ympäri maailman huomaavat voimansa, ja sen seurauksena kaiken sen alistuneisuuden, jonka he tähän asti ovat eläneet.

Kuvittele se päivä, jolloin he ymmärtävät, että tuo voima on valtaa.

Aldermanin The Power on romaani naisista, joilla yhtäkkiä tuo voima on. 

"Power doesn't care who uses it."

Alderman maalaa dystopiansa historialliseksi fiktioksi, tarinaksi siitä, miten matriarkaatti syrjäytti patriarkaatin. Teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat lähes samanaikaisesti, että heidän sisällään virtaa jonkinlainen voimanlähde, power, jonka avulla he voivat viimein puolustaa itseään. Nousta korkeammalle, jopa alistaa itse. Voima tulee ja menee, mutta sitä voi opetella kontrolloimaan ja hallitsemaan. Ja mikä kiinnostavinta, sen voi antaa eteenpäin, tytöltä tytölle, naiselta naiselle.

The Powerissa tuodaan esille valtakuvioita, ja sitä minkälaisen valtajakauman keskellä me tälläkin hetkellä elämme. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo jo sanan power suomennos: se kun englanniksi tarkoittaa sekä voimaa että valtaa. Alderman on ottanut sanan kumpaisenkin merkityksen hyvin mielenkiintoisella tavalla tarinansa keskiöön, ja näyttää sen hieman karunkin todellisuuden, että vallassa ovat usein ne kaikkein voimakkaimmat. Eikä voima välttämättä aina ole fyysistä, se on usein myös rahallista, yhteiskunnallista tai tietyssä asemassa olemista. Kirjailija jakaa vallan eri päähahmojensa kautta myös aloille, jolla se eri tavoin todellisuudessakin vaikuttaa: uskontoon, politiikkaan, journalismiin sekä niin sanottuun mustaan, hyvinkin laittomaan talouteen. Jokainen päähenkilö symboloi jollain tapaa yhtä vallan aluetta, ja se on varsin mainio ratkaisu noin yhteiskunnallisestikin: noissa neljässähän se valta meidänkin kulttuureissamme on yleensä tavannut kulminoitua.

Vallan sijainnin näyttääkseen Alderman kääntää kaiken ylösalaisin, ja vaikka naiset toteuttamassa samankaltaista kollektiivista miesten alistamista kuin he ovat itse joutuneet kokemaan, on toki ehkä osittain jopa turhankin helppo ratkaisu, tekee se ainakin äärimmäisen näkyväksi sen, minkälainen valta miehillä on kautta aikain ollut. Se särähtää silmiin ja tuntuu uskomattomalta, kun sen pukee naisten vaatteisiin, naishahmojen käytösmalleihin, mutta toisaalta mitä raaemmalta se tuntuu, sen terävämmin sen kykenee näkemään olevan aivan patriarkaalisessa nyky-yhteiskunnassakin totta. Kun miehet joutuvat pelkäämään turvallisuutensa ja fyysisen koskemattomuutensa puolesta, herää lähes väkisinkin huomaamaan, miten paljon pelko naisten elämää edelleen koskettaa. Ihan täällä Suomessakin. Tästä nimittäin tulee mieleen eräs muutaman vuoden takainen Twitter-keskustelu: mitä sinä tekisit, jos miehet katoaisivat jostain syystä kokonaan kaduilta tai julkisilta paikoilta? Miten sinä liikkuisit, missä tuntisit itsesti turvalliseksi? Lähtisitkö kaduille öisinkin, oikaisisitko puistojen kautta? Kulkisit ilman, että ketään tarvitsee väistää ja pukeutuisit ehkä juuri niin kuin aina olisitkin pukeutunut? Olisiko pelko toisenlaista tai olisiko sitä enää lainkaan? Jokaisella tähän lienee omat vastauksensa ja ajatuksensa, mutta pohjimmiltaan idea on sama: tiedostimme sitä tai emme, tila ja tilat ovat usein edelleen miesten hallussa, ja ilman heidän valtaansa katumme todella näyttäisivät toisenlaisilta.

x

Mutta itse kirjaan palatakseni täytyy tosin sanoa, että en ehkä ollut varsinaisesti niinkään tämän sen kovin suuri fani.  Tämä romaani ei ehkä ollut toteutettu niin hienosti kuin toivoa olisi saattanut, ja  olisin kaivannut hieman reflektiivisempää otetta vallan jakautumista ja päälaelleen kääntymisestä sekä vähän vähemmän raflaavan juonikuvion, jotta oikeasti mielenkiintoisen tematiikan äärelle olisi maltettu pysähtyä. Alderman ei oikein malttanut luoda hahmojaan kunnolla, ja välillä vähän joka suuntaan räiskiminen veti voiton mielenkiintoisiltakin ajatuksilta. Mutta vaikka The Power kirjana olikin lopulta aika keskivertokastia, sitäkin enemmän sen jälkeen jättämät ajatuskelat ovat pyörineet jo pitkään päässäni, ja sekin on kaunokirjalliselta teokselta varsin suuri saavutus jo se. En siis täysin tuomitse, ja jos tämä esimerkiksi jossain vaiheessa suomennetaan, suosittelen kokeilemaan. Sen verran kiinnostava tämän kirjan ydin on. (edit. Ja suomennetaankin, Gummeruksen kustantamana, ilmeisesti vielä tämän vuoden puolella/vuoden 2019 alussa, nimellä Voima!)

Ja loppuun vielä lainaus oivaltava lainaus tämän kirjan Goodreads-sivuilta:

"Q: What would happen if an author wrote a book about men having the power to electrocute to death, women? 

A: it would be under history category -Natalie"

The Powerista muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirjapolkuni & Reader, why did I marry him?

tiistai 11. syyskuuta 2018

KLASSIKKONAISET - MITÄ LUKEA JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEESEEN



Varsin usein naisten kirjoittamista klassikkokirjoista puhuttaessa esiin nousee tasan kaksi nimeä: Austen & Brontë. No, Brontëja toki on kolme ja Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon luettuani sanoisin, että varsin on vahvoilla perusteilla kaikki klassikkolistausten kärkipäässä. Mutta jos klassisesta kirjallisuudesta yleisemmin puhutaan, harvoin esim. miesten puolelta mainitaan vain Charles Dickens tai muita 1800-luvun janareita. Siksi, nyt muutama päivä Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen julkaistuamme halusin itsekin syventää hieman monipuolisemmin itselleni sitä, mitä naisten kirjoittamat klassikkokirjat todellisuudessa ovat. Uppoiduin tähän puuhaan muutamaksi päiväksi, selasin internetin ja monet keskustelut varsin antautumuksella läpi ja keskustelin mielenkiintoisia keskusteluja ylipäätään klassikkouden määrittelemisestä. Koluttuani tarpeeksi sain nyt kasaan jonkinlaisen lukuvinkkilistan, niin itselleni kuin mahdollisesti joillekin muillekin. Linkin takaa löytyy omia arvioitani, muuten kirjat ovat minullekin pääsääntöisesti lukemattomia. Ja senkin vuoksi kategorioihin asettelu on karkeahkoa, joten jos bongaat selkeän virheen, huikkaa minulle niin korjaan sen! Mutta nyt asiaan, eli niihin kirjoihin.



M I T Ä  L U K E A ?


Klassikoiden klassikot

Louisa May Alcott : Pikku naisia
Jane Austen : muun muassa  Emma /
Järki ja tunteet / Ylpeys ja ennakkoluulo
Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani / Syrjästäkatsojan tarina
Emily Brontë : Humiseva harju
Emily Dickinson : muun muassa Valitsee sielu seuransa 
Margaret Mitchell : Tuulen viemää
L.M. Montgomery : Anna-sarja / Pieni runotyttö
George Sand : muun muassa Pikku Marie / Hiidenlampi *
Murasaki Shikibu : Genjin tarina *
Sei Shōnagon : Tyynynaluskirja *
Laura Ingalls Wilder : Pieni talo Preerialla



Kotimaisia

Anni Blomqvist : Myrskyluodon Maija *
Minna Canth : Hanna / Työmiehen vaimo / Köyhää kansaa
Saima Harmaja : Huhtikuu
Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase
Anja Kauranen : Pelon maantiede / Sonja O. kävi täällä
Sisko Istamäki : Liian paksu perhoseksi *
Tove Jansson : Kesäkirja
Eeva Joenpelto : Vetää kaikista ovista / muu Lohja-sarja *
Maria Jotuni : Kun on tunteet / Huojuva talo
Leena Lander : Harjula-trilogia / Käsky *
Aino Kallas : Sudenmorsian
Leena Krohn : Tainaron *
Aila Meriluoto : mm. Lasimaalaus *
Sally Salminen : Katrina
Edith Södergran : Runoja
Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina
Fredrika Runeberg : Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä
Marja-Liisa Vartio : Hänen olivat linnut *
Hella Wuolijoki : Niskavuoren naiset / muita näytelmiä *



Klassikoita Amerikasta

Maya Angelou : I Know Why the Caged Bird Sings
Djuna Barnes : Yömetsä
Louise Erdrich: Pyöreä talo *
Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani
Flannery O'Connor : Palava kehä *
Annie Proulx : Lyhyt kantama *
Susan Sontag : In America / Death Kit *
Alice Walker : Häivähdys purppuraa



Feministisiä klassikoita 

Margaret Atwood : Orjattaresi
Marilyn French : Naistenhuone
Erica Long: Lennä, uneksi
Sylvia Plath : Lasikellon alla / Ariel / Sanantuojat
Virginia Woolf : Mrs. Dalloway / Majakka / Oma huone



Klassikoita maailmalta

Djuna Barnes : Yömetsä
Pearl S. Buck : Hyvä maa *
Hélène Cixous : Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
Marguerite Duras : Hiroshima, rakastettuni / Rakastaja
Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja
Doris Lessing : Ihon alla
Clarise Lispector : Passio
Arundhati Roy : Joutavuuksien jumala
Françoise Sagan : Tervetuloa, ikävä *
Christa Wolf : Kassandra



Kauhua, dekkareita ja scifiä, eli genreklassikoita

Agatha Christien tuotanto
Patricia Highsmith: Ripley-sarja
Mary Shelley : Frankenstein
Daphne Du Maurier : Rebecca
Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme
Ursula K. Le Guin : Pimeyden vasen käsi *



Lasten ja nuorten kirjallisuutta


Enid Blyton : Viisikko-sarja *
Sylvia Louise Engdahl : Lumotar *
Tove Jansson : Muumit
Kirsi Kunnas : Tiitiäisen satupuu
Marjatta Kurenniemi : Onneli ja Anneli -sarja / Kuinka Kum-Maa on kaikkialla *
Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa *
Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Ronja, ryövärintytär / Peppi Pitkätossut
Aili Somersalo : Mestaritontun seikkailut *



Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta

Lila Abu-Ludhog : Do Muslim Women Need Saving?
Ruth Benedict : Kulttuurin muodot *
Judith Butler : Hankala sukupuoli
Rachel Carson : Äänetön kevät *
Simone de Beauvoir : Toinen sukupuoli
Mary Douglas : Purity and Danger *
Donna J. Haraway : A Cyborg Manifesto *
bell hooks : Ain't I a Woman? *
Audre Lorde : Sister Outsider
Margaret Mead - Coming of Age in Samoa *
Valerie Solanas : SCUM-manifesti *
Marilyn Strathern - Gender of the Gift *
Mary Wollstonecraft : Naisten oikeuksien puolustus *



Joko näitä saa sanoa klassikoiksi?

Joan Didion : Maagisen ajattelun aika
Ranya ElRamly : Auringon asema
Sirpa Kähkönen : Mustat morsiamet
Jhumpa Lahiri : Kaima
Rosa Liksom : Yhden yön pysäkki / Hytti nro 6 *
Ulla-Lena Lundberg : Jää *
Alice Munro : Hyvän naisen rakkaus
Sofi Oksanen : Puhdistus
J.K. Rowling : Harry Potter -sarja
Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi *
Donna Tartt : Jumalat juhlivat öisin




Oma lista lukemattomista klassikoista alkaa näyttää jo hyvin vahvasti siltä, että tähän ei ihan seuraavat puoli vuotta riitä, mutta runsauden pula lienee vain positiivinen asia tässä yhteydessä. Ujo tavoitteeni tavoitteen alkuun oli kaksi kirjaa, mutta voisin yrittää nostaa sen kuuteen: yksi naisen kirjoittama klassikko kuukaudessa olisi ehkä vielä realistinen, nyt kun opintojen ohessa oikeasti on myös aikaa lukea.

Toki oman keskustelunsa tosiaan aikaan saa myös, jos lähtee pohtimaan miten klassikkoteos määritellään. Voiko viimeisen 10 vuoden sisällä julkaistua kirjaa vielä nimittää klassikoksi? Ja toisaalta, kaikki ihan vain vanha kirjallisuuskaan tuskin klassikkoasemaan vain iän myötä pääsee. Jos yleisesti heitetään, että peruste klassikkoasemalle löytyy merkityksellisyydestä sekä omalle aikakaudelleen että sen merkityksen siirtymistä myös myöhemmille lukijapolville, ollaan varmaan jo jonkinlaisten raamien sisällä. Seuraava kysymys on sitten toki, että mikä nyt on merkityksellistä, kenelle ja suhteessa mihin. Joten no, häilyväähän tämä on.

Tähän tuskin siis kukaan suoriltaan voi vastata, mutta ainakin oman haasteemme klassikkomääritelmä saa edelleen olla varsin rento, kunhan se pysyy tosiaan naisten kirjoittamien merkkiteosten sisällä. Klassikkokaanonia määritellessä kun törmää helposti myös valta-asetelmiin; kuten esimerkiksi Saara Turunen oivallisesti Sivuhenkilö-teoksessaan pohtii, klassikko on usein se, jota tarpeeksi usein peräkkäin klassikoksi kutsutaan. Aikojen saatossa tämä on suosinut hyvin paljon miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, joten nyt lähinnä on aika ottaa tila takaisin haltuun. Naiset ovat kirjoittaneet lukuisia merkkiteoksia, klassikoita ja kulttikirjoja kautta aikojen, joten jos pystyt perustelemaan kirjavalintasi kuuluvan johonkin noihin luokkiin, se olkoon tässä haasteessa klassikko. Julkaisuaikakaudestaan riippumatta.

(Listan kokoamiseksi on käytetty apuna teidän kommenttejanne instagramissa/täällä/Twitterissä blogissa, keskustelua Ompun kanssa sekä tätä Saara Turusen Sivuhenkilö-kirjassa olevaa listaa uusista klassikoista. Tämä ei missään nimessä ole kattava saati ainoana oikeana totuutena esiintyvä lista, mutta antaa osviittaa mitä kaikkea haasteeseen voikaan lukea! Lisävinkkejä otetaan edelleen enemmän kuin mielellään kommenteissa vastaan. Haasteen lopuksi päivittelen listaan myös kaikki teidän lukemanne klassikot. *-merkityt kirjat on lisätty listaan julkaisun jälkeen erinäisten keskusteluiden/tämän postauksen kommenttien innoittamana!)

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE


Kun selaa internetin 100 kirjaa, jotka sinun täytyy lukea ennen kuolemaasi -listoja tai listauksia kaikkien aikojen suurimmista klassikkokirjoista, törmää jatkuvasti hieman vinoutuneeseen sukupuolijakaumaan, mitä kirjojen kirjoittajiin tulee. Yleinen keskustelu pyörii hurjan herkästi miesten kirjoittamien kirjojen ympärillä, miesten kirjoja myös markkinoidaan sekä miesten että naisten luettavaksi, kun taas naisten kirjoittamia kirjoja markkinoidaan lähinnä naisille.

Eilen julkaistun Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen tiimoilta haastoin omia instagram-seuraajiani pohtimaan lukevatko he enemmän miesten vai naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Yllättävän moni kommentoi, ettei ollut edes kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, mutta kysely sai tutkimaan omia tilastoja. Kirjoja ei tokikaan ole tarkoitus valita luettavaksi kirjailijan sukupuoli edellä, mutta jos lukee vinoutuneesti vain tunnetuimpia miesten kirjoittamia klassikoita, väitän, että kirjallisuuden edustama moninaisuus vähenee tai vähintäänkin vääristyy.

Siksipä laitoimme pystyyn @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen, ja haastamme jokaisen teistä lukemaan seuraavan puolen vuoden aikana vähintään yhden naisen kirjoittaman klassikkoteoksen! Laji ja genre on vapaa, kunhan teos jollain tapaa voidaan laskea kirjallisuuden piiriin. 

Haaste on varsin vapaamuotoinen, mutta jotta pysymme jonkinlaisissa yhteisissä raameissa, tässä tiivistetysti haasteemme säännöt:


 J O K A  P Ä I V Ä  O N  N A I S T E N P Ä I V Ä  - K L A S S I K K O H A A S T E

  • Miten osallistun? Lue haasteaikana 9.9.2019-8.3.2019 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
  • Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2019 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi emännöi ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
  • Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja joitain hyviä klassikkolistoja löytyy myös muun muassa täältä ja täältä. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
  • Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
  • Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
  • Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2019 naistenpäivään mennessä!
  • Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥
Tervetuloa siis mukaan haasteeseen aivan kaikille! 
Lukuiloa ja hienoja kirjalöytöjä kaikille toivotellen Laura ja Mira

lauantai 8. syyskuuta 2018

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA -LUKUHAASTEEN KOOSTE



Bookisteaparty-blogin ihana Katri lanseerasi Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen ajalle 8.3.-8.9.2018. Ideanahan tässä naistenpäivänä startanneessa mahtavassa haasteessa on nostaa ja lukea näkyviin lisää naisten kirjoittamia kirjoja genreissä, joka on syistä tai toisista usein ollut hieman miesten hallussa, ja toisin kuin jokaikisen muun haasteen kohdalla mainitsen, tämän kanssa en hetkeäkään edes harkinnut ettenkö lähtisi mukaan, tämä on niin minun juttu. Nyt kun mahtava haaste alkaa olla finaalissa, on aika esitellä omat haasteeseen lukemani kirjat. Lähdin haasteeseen kevyin mielin ajatellen lukea jokaiseen kategoriaan yhden kirjan, mutta osaan niitä lopulta tuli useampiakin!


H A A S T E E S E E N  L U E T U T  K I R J A T

♀ Naisen kirjoittama dekkari

♀ Naisen kirjoittama viihdekirja

♀ Naisen kirjoittama tietokirja


♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja
Piia Leino : Taivas 
Naomi Alderman : The Power (postaus tulossa)

♀ Naisen kirjoittama (oma-)elämäkerta
Maggie Nelson : Argonautit


18 kirjaa siis yhteensä, tulipa luettua! Ja poistuttua jopa omalta lukumukavuusalueelta, kun sukelsin sekä viihde-, dekkari- että scifi-kirjallisuuden pariin. Myönnettäköön, että dekkarin määritelmä oli tässä yhteydessä tosin hieman venyvä, ei vai vakavuus nyt yleensä näissä haasteissa se päämäärä ole, onneksi.  Kestävää, moninaisuuden huomioon ottavaa dekkarikirjallisuutta saa suositella enemmänkin, sellainen voisi ainakin ujosti hieman kiinnostaa!

Noin muuten tämä haaste oli minulle paitsi erityisen mieluinen, myös helpohko. Olen ehtinyt tänä vuonna lukea yhteensä jo 73 erilaista painettua kirjallista teosta, ja niistä 52 on ollut naisten kirjoittamia/tekemiä. Huomaan kallistuvani tietoisen tiedostamatta tälle kannalle jatkuvasti enemmän ja enemmän, en miehiä sivuun jättääkseni, vaan omaa mielenkiintoani toteuttaen. Viimeisen vuoden sisään etenkin feminismi, vähemmistöjen oikeudet ja ihmisyyden moninaisuus on kiinnostanut erityisesti, ja ne jos mitkä ovat aiheina varsin naisten hallussa. Aiheet yhdistävät oikeastaan jokaista tämän haasteenkin kirjaa (poisluettuna viihdeosasto), joten jos lukuvinkkejä kaipaat, näistä on ehdottoman mainio aloittaa!

Kiitos vielä Katrille mahtavasta haasteesta, oli ilo olla mukana! 

tiistai 4. syyskuuta 2018

VIELÄ KERRAN TYTTÖKIRJOISTA: TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE


TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE (JA KAIKILLE MUILLE)
220s.
Into 2018

Syksyn kolmas sankarinaisten tietokirja on täällä. Kaksi aiempaa käsittelin muutama viikko sitten jo yhdessä, mutta koska postilaatikosta tipahti itse ennakkoon joukkorahoituksen kautta tilaamani Into-kustantamon versio, mahtunee sekin vielä tänne muiden kirjapostausten sekaan.

Anttosen & Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille noudattaa tuttua ja turvallista kaavaa, sitä samaa kuin kaksi aiempaakin. Se on yhtä uskollinen esikuvalleen kuin Tuomenkin teos, mutta toisaalta sen taustalla näkyy positiivisesti suurempi työryhmä sekä Kapinallisten tyttöjen jälkeen jättämä aiheellinen kritiikki ja keskustelu. Tämän kirjan tekoon on osallistunut yhteensä 24 kirjoittajaa sekä 41 kuvittajaa. Esittelyssä on 60 suomalaista naista, joista osa menee päällekkäin muutamaa viikkoa aiemmin julkaistujen Tuomen sekä Salmisen & Salmisen kirjojen naisten kanssa, mutta onpa mukaan päässyt hurjan moni sellainen, joka ei noissa aiemmissa kirjoissa sivuilla ollut.  Vaikka painopiste on edelleen valkoisissa, keskiluokkaisissa naisissa, joiden taustan vaikutusta menestykseen ei juurikaan reflektoida, on mukana useampi saamelainen, romani, rodullistettu suomalainen sekä pakolaistaustainen nainen. Taustoja ja erilaisuutta kuitenkaan liikaa korostamatta. 

Kirjan lukemisen aikoihin kuuntelin myös Lukuvika-podcastia, jonka toimittajat Essi ja Jenni ovat myös yksiä kirjan tekoon osallistuneita kirjoittajia. Osittain tämä kirja-arvio menee nyt keskusteluksi tuoreimman podcast-jakson kanssa, sillä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuulla ajatuksia kirjan teosta tekijöiden näkökulmasta. 

Aiempia kirjoja käsitellessä yksi kritiikkini kohdistui tietynlaiseen sankari- ja julkkispalvontaan, siihen, että yhteiskunnassamme on jatkuva tarve nostaa yksilöitä ylitse muiden. Myös tämä kirja esittelee useita jo ennestään hyvinkin tuttuja naisia, vaikka ihailtavan paljon uusia nimiäkin se on onnistunut nostamaan esille. Lukuvika-podcastissa puolustettiin tätä "julkkislinjausta" kysymällä, miten "arjensankarius" rohkaisee esimerkiksi tyttöjä tavoittelemaan pörssiyhtiön toimitusjohtajan paikkaa, jotain poikkeuksellista, ja sellaista, missä tyttöjä ei ole totuttu näkemään. Näkökulma on oivallinen, tavallaan, ja tokihan poikkeuksellisten saavutusten ihailu on helpompaa kuin sen arjensankaruuden. Tässä kohti itse haluaisin tosin vielä jatkaa keskustelua hieman eteenpäin: onko arjen sankarin ja poikkeuksellisen naisen välille silti todella tarpeellista tehdä rajalinja? Eikö näitä käsikirjoittajia ja tähtitieteilijänaisia voitaisi nähdä enemmän arjen sankareina? Aivan tavallisina naisina, jotka ovat saavuttaneet elämässään erinäisiä asioita? Onko jonkun nostaminen sankariksi todella tässä ajassa edelleen tarpeellista? Etenkin kun tämä kirja todella onnistuu tuomaan mukaan huomattavan erilaisia naisia. Monipuolisimmin koko syksyn uutuuskolmikosta. 



No, myyvää se ainakin on, sen Lukuvian Essi & Jenni nostivat myös esille. On totta, että vaikka nämä kirjat ovat jonkinlaisia tekoja paremman yhteiskunnan puolesta, ne ovat myös nykyjärjestelmässämme tuotteita, jotka täytyy saada kaupaksi. Ja tokihan kuuluisa myy paremmin kuin täysin tuntematon arjen puurtaja. Ehkä oma kyseenalaistamiseni kilpistyykin enemmän tähän: jos tarinoita myydään aina yksi, tuttu kärki edellä, tuleeko niistä myös yksi ainoa totuus? Voisiko sankaruutta kyseenalaistaa laajemminkin, ja mahduttaa sen alle huomattavasti erilaisempia ihmisiä ja kohtaloita? Tarvitseeko kaikkea aina tehdä samoin riittävä? Eikö se ole hieman vastoin jo koko kirjankin pohjimmaista ideaa?

Onneksi itse kirja vastaa useammassakin kohdassa tähän tarpeeseen, ja painottaa sankaruuden olevan usein ihan vain arkisuutta, sitä, että tekee asioita, joissa on hyvä tai joita rakastaa. Toki vallan etuoikeutettu näkökulma sekin, mutta kiinni ajassaan, keskiluokkaisuuden tiukassa ihannoinnissa.  Se ei tämän kirjan vika ole, eikä se muutamalla yksittäisellä kirjalla ole korjattavissa, mutta onneksi siihen on kuitenkin edes jollain tasolla jo kiinnitetty huomiota. Sankaripalvonnalla kun on hieman kiistanalainen kääntöpuoli: jos julkkiksen ja "arjen sankarin" väliin tehdään selkeä rajanjako ja tällöin tietynlaisista ihmisistä tehdään jotain yli-inhimillistä. Se saa aikaan kuvan, ettei kenestä tahansa ole mihin tahansa. Jalustalle nostetuista ihmisistä nähdään vain hyvin tarkoin vaalittu kiiltokuvamainen puoli, joka ei virheitä tee saati syyllisty inhimillisiin negatiivisiin puoliin: he eivät ole kateellisia saati tee virheitä ja vääriä valintoja. He vain menevät eteenpäin aurinkoisesti eläen helppoa elämäänsä, joka on kuitenkin sellaisenaan varsin monien saavuttamattomissa. Kuva on vahingollinen, koska se ei ole totta. Se ei myöskään anna kunniaa taustatekijöille, rakenteille, etuoikeuksille ja valta-asemille. Tai vie sitä niiltä pois. Se laittaa suuret suoritukset vain yksilön harteille, ja saa aikaan ilmiön, jossa kaikki pyörii entistä enemmän yksittäisten napojen ympärillä. Ja siksi sankaruuden määritelmää tulisi tuulettaa ja huolella. 

No, takaisin itse kirjaan. Kuten aiemman kahden kohdalla sanoin, en missään nimessä halua osoitella näitä, vaatia valmiimpaa saati täydellistä. Nämä kirjat ovat hienoja, ja niillä on tärkeä paikka juuri tässä ajassa. Ne muistuttavat, että tyttö ei voi koskaan olla liian fiksu, fyysisesti levottomasta voi tulla sirkustaiteilija siinä missä muistakin eikä kaikkea tarvitse osata saati sietää yksin. Tyttöyden määritelmä laajenee kauniisti, kun mukana on moninaisuutta ja monenlaisia elämänpolkuja. Tässä tullaan jo pitkälle ajatuksesta, jonka mukaan kunnon tyttö on kiltti ja hiljaa, ei tunteile saati nosta omaa mielipidettään esiin. Ja se jos mikä on mahtavaa.

Elämäkertahyllyjä täyttävät miesten kasvot, parhaillaan samalla hyllyllä on samasta ihmisestäkin kaksi kirjaa, kuten Lukuvika-podcastissa oivallisesti huomautetaan. Siksi tilausta naisista kertovaan kirjallisuuteen todella on, ja toivon, että tämänkaltaiset kirjat ovat portti johonkin uuteen ja erilaiseen. Aidosti moninaisempaan ja monipuolisempaan. On oivallista, että tällainen innostus kohdistuu juuri lastenkirjallisuuteen, sillä luetaanahan sitä lähtökohtaisesti yhdessä, aikuinen ja lapsi. Jospa seuraava vaihe olisi nostaa vahvuutta ja erilaisten naisten kohtaloita myös elämäkerta-, kaunokirjallisuus- ja tietokirjahyllyille. Ihan yksittäisten, syventyen, tai useampien, sukupuolisuuden moninaisuuttakin paremmin esiin nostaen. Jospa nämä kirjat olisivat jonkinlainen sysäys laajemmallekin näkökulmamuutokselle.