keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT
304s.
Otava 2016
Alkuteos: The Girls (2016)
Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

KESKEN JÄÄNEITÄ (JA UUTTA MAHDOLLISUUKSIA ODOTTAVIA)

Jätän todella vähän kirjoja kesken. Ennen luin kaiken loppuun, vaikka hampaat irvessä, ja hyllyyn kertyikin vaikka millä mitalla kirjoja, jotka saatoin arvioida yhdellä tai korkeintaan kahdella tähdellä. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää lukea välillä myös huonoja kirjoja, kirjoja joista ei pidä ja kirjoja, joiden lukeminen on taistelua, sillä liian helpolla itsensä päästäminen kaventaa kokemusmaailmaa huomattavasti.  Joku sanoisi, että elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille, mikä toki suuremmassa mittakaavassa pitää paikkansa, mutta minä sanon, että eihän hyvät tunnu hyviltä, jos ei välillä joudu hieman rämpimään kehnompien tai ihan vain vaikeampien seassa. 

Kuten suurin piirtein kaiken mahdollisen kanssa, en ole tässäkään enää niin ehdoton kuin joskus. Olen opetellut jättämään kesken ne, joista en saa yhtään mitään irti, laittamaan tauolle ne, jotka kyllästyttävät. Jotkut ovat jääneet tauolle myös vahingossa, sillä olen vasta viime vuosina alkanut lukemaan useampaa kirjaa yhtaikaa, mikä saattaa johtaa jopa vuoden lukuaikaan tiettyjen teosten parissa. Mutta koska näistä kirjoista harvemmin täällä tulee puhuttua, ajattelin listata nyt kesken jääneitä ja niitä, joiden pariin palaamisesta vielä ainakin varovasti haaveilen!

K E S K E N   O N   J A  
T O D E N N Ä K Ö I S E S T I   M Y Ö S   P Y S Y Y

Andrés Neuman : Vuosisadan matkustaja Tämä on tästä poppoosta vanhin, sain luettua ehkä 30 sivua.  Tiedän toki kokemuksesta, että tiiliskiviä harvoin näin pienen prosentin perusteella kannattaa tuomita, mutta kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Vaikea kuvitella, että tähän enää uudelleen tarttuisin.

Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max Tämän kanssa huomasin jo alkumetreillä ärsyyntyväni samoista asioista, joiden vuoksi en pitänyt Parkkisen myöhemmästä, Säädyllisestä ainesosasta, jonka olen puolisentoista vuotta sitten luin. Ja koska en alun aikana päässyt ärsytyksestäni yli, en kokenut reiluna jatkaa, sillä olisin todennäköisesti vain lytännyt kelpo kirjan täysin väärin perustein. Ja ehkä Parkkinen ei vain ole minun kirjailijani. Tämä palasi jo kierrätyskeskuskiertoonkin, jospa sen löytäisi joku muu, joka siitä osaa nauttiakin!

Beth Lewis : Suden tie Tässä tapahtui ja selvisi ensimmäisen viidenkymmenen sivun kohdalla se, mistä kirjassa olin kiinnostunut, ja sen jälkeen se menetti otteensa. Tai kai monet muut ovat eri mieltä, mutta itse tästä lässähdyksestä en päässyt yli. Ja sitä paitsi, oi kyllä, jos tässä olisi ollut vaikka samanhenkiset kannet kuin Ane Rielin Pihkassa, olisin todennäköisesti lukenut tämän loppuun. Pinnallisuuden multihuipentuma.

Laura Gustafsson : Pohja Pohjaa luin jopa puoleen väliin, ja siinä kohden minulle on enää äärimmäisen harvinaista kirja kesken tietoisesti jättää. Se ei vain tuntunut omalta, ja kuten Parkkisen kohdalla, tuntui lähinnä epäreilulta kirjaa kohtaa lukea se, jos sen kanssa ei pääse sille tasolle, millä kirjailija itse liikkuu. En halunnut olla tykkäämättä tästä, joten en siis lukenut sitä. Loogistako? En tiedä. Mutta näillä mennään.

Morten A. Strøksnes : Merikirja - eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana Olin odottanut tätä erityisen paljon kevään julkaisuista, mutta tunnelma lässähti jo ensimmäisten muutaman kymmenen sivun jälkeen. Myönnän, että aloitin tämän vähän hankalaan aikaan, hetkessä, jossa lukeminen ei oikeastaan muutenkaan kiinnostanut, mutta mutta. Alusta jäi jotenkin erityisen vahvasti mieskirjallisuusfiilis, jolla tarkoitan lähinnä kuvaa siitä, että kun joku havaitsee, että merissämme ui jokin vuosisatoja vanha upea eläin, niin hei tapetaanpa se. Tai istutaan nyt ainakin veneessä ja pohditaan maailmaa. (Ihan kuin tämä jälkimmäinen muistuttaisi jotain muutakin mieskirjallisuuden klassikkoteosta..) Merelle asti en tämän kirjan kanssa siis päässyt, ja jos olen ymmärtänyt sen alun perusteella totaalisesti pieleen, saa korjata käsitystäni. Ehkä siirrän sen sitten tuohon seuraavaan kategoriaan. Todennäköisesti kuitenkaan en.


U U T T A  M A H D O L L I S U U T T A  O D O T T A V A T

Laura Bates : Everyday Sexism Tän kesken jääminen hämmentää mua kaikkein eniten, koska tästä minun olisi kuulunut tykätä, hullaantua ja hurmaantua. Luin vajaan kolmasosan, ensin olin äärettömän vihainen ja kiukkuinen maailman tilasta, sen jälkeen lähinnä tyhjä ja turta. Uskon vakaasti, että palaan tähän vielä, mutta nyt tuntuu, että koska seksismi tunkee niin vahvasti jokapäiväisestä mediakulttuuristakin iholle, en jaksa enää ottaa sitä tämän kirjan sivuilta vastaan. Ehkä joku päivä ostan tämän omaksi ja luen loppuun.

Ernest Hemingway : Ja aurinko nousee Kaloista ja mieskirjallisuusfiiliksestä huolimattakin Rakastin Vanhusta ja merta, ja tämänkin kanssa pääsin suurempia taistelematta puoliväliin, mutta siihen se sitten jumahti. Olen pariin kertaan yrittänyt tarttua siihen uudelleen, mutta eih. Jätin nyt sivujen väliin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjanmerkin, jos vaikka vielä parin vuoden sisään kuvittelisin tätä jatkavani ja muka muistavani, mitä alussa tapahtui. (Ei sillä, että siellä olisi edes tapahtunut mitään. Eli ei suuria menetyksiä siis, vaikka tarttuisikin joskus keskeltä uudelleen.)

Jouni Inkala : Nähty. Elämä Valitsin lukuun, koska kansitaide, juu juu. Nämä olivat minulle ehkä liian vaikeita, joten luovutin, mutta elättelen toiveita, että pääsen vielä tälle tasolle joskus, mikä se taso ikinä sitten onkaan. Runojen kanssa pitänee kuitenkin olla hieman kärsivällisempi kuin muuten, jotta niiden kanssa oikeasti oppii olemaan ja tuntemaan itsekin.

Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa Olen aloittanut tämän itseasiassa kahdesti, ensimmäisen kerran kesällä 2015 ja toistamiseen kaksi vuotta myöhemmin. Olen saanut luettua tasan samat esseet siis kahteen kertaan, mutta aina tyssää ensimmäiseen osaan. Minulla oli pitkään suuri tunteenpalo eläintein oikeuksista kertovaan kirjallisuuteen, mutta luin sitä niin paljon, että ehkä tuli jo hieman tunne, ettei tämä pystynyt enää tarjoamaan mitään uutta? Haluaisin silti yrittää, sillä mistä minä tiedän mitä tämä tarjoaa, jos luen esseistä vain neljä. 

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia Tää on niiin hypetetty, ja pääsin itsekin jo lähes puoleen väliin yllättävän helpostikin, mutta siihen se sitten tyssäsi! Tuntui, että se jäi siinä kohti kiinni siihen rahajankkaukseen, mutta kuten aiemmassa, mistäs minä tiedän, kun en ole jatkanut lukemista. Sitten kesän 2017.

Svetlana Aleksijevits : Tšernobylista nousee rukous Tämäkin pääsi komeasti jo yli puolivälin, kesällä 2016. Väitän silti muistavani pelottavankin hyvin tämän kirjan alun, ihan jo siksi, koska se on niin valtavan voimakas, taitava, iholle tuleva ja painava, joten voinen jatkaa tätä suoraan siihen, mihin olen jäänyt. Tietäisi vain, milloin sekin hetki todellisuudessa koittaa.

Erlend Loe : Tosiasioita Suomesta & Leo Tolstoi : Anna Karenina Kuten aiemmissakin, näissä on edelleen kirjanmerkit välissä. Loessa se täyttää samalla kohdalla pian 12 vuotta, Tolstoissakin jo kuusi. En suostu sanomaan että nämä ovat jääneet kesken, ne ovat vain tauolla. Pitkällä tauolla. Sellaisethan saattavat päättyä minä päivänä hyvänsä. Tietenkin. 

Löytyikö tuttuja teoksia jommasta kummasta kategoriasta? Sellaisia, jotka minun täytyy lukea tai saan luvalla olla lukemattakin? Mitkä kirjat teillä on lähiaikoina jääneet kesken?

torstai 14. kesäkuuta 2018

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA
146s.
Fabriikki 2018
Alkuteos: Éve de ses décombres (2006)

Fabriikki kustannuksen uusin, reilu kymmenen vuotta sitten alunperin kirjoitettu Näistä raunioista on mauritiuslaisen kirjailijan Ananda Devin palkittu ja elokuvaksikin muutettu pienoisromaani. Sen tarinaan tarttuu kiinni jo ensisivuilta, ja ennen kuin huomaakaan, sen intensiiviseen maailmaan on uponnut niin, että kirjan lukee lähes yhdeltä istumalta. Tai lukisikin, jos ei haluaisi säästellä sen tunnelmaa itselleen hieman pidemmäksi aikaa.

"Kun naapurusto hiljenee, on kuin saaren äänet ympärillämme muuttuisivat. Kuuluisi uudenlaista musiikkia, vähemmän synkkää sointia, kassakoneiden kilinää, kehityksen säihkettä. Turistit katselevat meitä nenänvarttaan pitkin, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Raha on tehnyt heistä naiiveja. Saamme huijattua muutaman rupian, kunnes he eivät enää luota ystävällisiin, petollisiin kasvoihimme. Saari pukeutuu taivaansiniseen leninkiinsä vietelläkseen heidät. Sen haarovälistä nousee merellinen tuoksu. Täältä käsin me emme näe kauniiksi pynttäytynyttä saarta, eivätkä heidän auringon sokaisemat silmänsä näe meitä. Niin se vain on."

Kaksi päivää sen lukemiseen sitten lopulta vain meni, mutta näennäisestä lyhyydestään huolimatta tämä tarina oli niin tiivis ja ilmaisuvoimainen, että tuntui kun sen parissa olisi viettänyt pidempääkin aikaa. Tuntuu kuin sen maailmaa olisi oikeasti elänyt hetken itsekin.

Näistä raunioista on tarina turistirantojen takaa, sieltä, minne paikalliset ovat pystyttäneet hökkelinsä menetettyään syklonien myötä omat kotinsa. Osa heistä on joutunut sinne vastikään, toiset ovat eläneet sen likaisilla kaduilla aina. Siellä missä paratiisirannat ovat vain yksi, saarelaisille itselleen kuulumaton puoli, kasvaa slummeissa jälleen uusi sukupolvi, jolla on haaveita, muttei välttämättä tulevaisuutta. Tämä sukupolvi toistaa joko jo aina koettua tai kuvittelee hetkellisesti pystyvänsä muuhunkin, mutta lopulta kompastuu itseään toistavaan ennustukseen. Mutta hetkeä ennen kompastusta kaikki on kaunista, sillä jos ei kykene rakastamaan 17-vuotiaana, ei kykene mihinkään muuhunkaan.

Näistä raunioista etenee nuorisonelikon, Sadiqin, Éven, Clélion sekä Savitan kautta. Se on tarina rakastamisesta, itsensä myymisestä, jengeistä ja pienestä toivon hiukkasesta. Ja se tarina on kaunis, mutta äärimmäisen surullinen. 

Devin pienoisromaani todella lumoaa. Se luo runollisella, mutta silti harvinaisen epäitsetoisella kerronnallaan eteen maailmoja, kulttuureita ja tulevaisuuden puutteen luomaa vihamielistä kapinallisuutta, sellaista, joka on jollain tapaa hurjan yleismaailmallista, mutta paikantuu kuitenkin yhteen kurjaan kaupunginosaan. Etuoikeutetuille täysin näkymättömään sellaiseen. Se on hieno ja todella intensiivinen, ja sen lumoa on vaikea saada tallennettua yhteen blogikirjoitukseen. Se täytyy kokea itse.

Devin teos on myös romaani, joka on kaikessa hienoudessaan se syy, miksi olen lähtenyt kahlaamaan koko maailmaa kirjojen kautta läpi. Se, kuten maailmankirjallisuus parhaimmillaan muutenkin, tarjoaa näkökulmia ja kurkistuksia sellaisiin paikkoihin ja yhteiskunnan osiin, joihin ei ikinä pääsisi osalliseksi, ei vaikka matkustaisi jokaiseen maailman kolkkaan ennen kuin olisi niistä mitään lukenut. Etuoikeutettuna, valkoisena länsimaalaisena sitä katsoo jokaista vierailemaansa kulttuuria ulkopuolisena, turistina, juuri niiden valkoisten hiekkarantojen läpi, joiden takana oikeastaan vasta koko se oikea elämä on. Siihen ei pääse kiinni matkustelemalla, ei ainakaan tavallisin hyvinvointimatkoin. Eikä sinne kuulukaan päästä. Ei minun joka paikkaan kuulu kuulua, jokaista kohtaloa päästä kurkistelemaan. Mutta siitä, mihin matkustamisen rajat jättävät minut, kuljettaa kirjallisuus hippusen pidemmälle. Vähän lähemmäs. Kohti sitä niin sanottua ja tässä hetkessä kovin peräänkuulutettua aitoutta, johon minulla ei ole oikeutta eikä pääsyä muuten. Ja kun lukee tämänkaltaisia teoksia, ei siitä hirveästi kiitollisempi voisi olla. Että näinkin maailmaa voi taas ymmärtää hitusen enemmän, hitusen paremmin.

Maailmanvalloitushaaste: Mauritius

perjantai 8. kesäkuuta 2018

NATHAN HILL : NIX

NATHAN HILL : NIX
719s.
Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix (2016)
Suomennos: Raimo Salminen
Saatu blogin kautta

Vuosi siihen meni. Vuosi, että sain siirrettyä tämän seuraavaksi luettavien -pinosta oikeasti luettavaksi. Kiitettävällä voimalla tätä pientä tiiliskiviromaania olen kyllä kaikki nämä kuukaudet raahannut mukanani, pitänyt siinä kaupungissa, jossa itsekin majailen. Johdonmukaisesti olen myös kuvitellut lukevani sen pian, mutta nostanut kuitenkin jonkun toisen kirjan sen yläpuolelle. Kirjaimellisestikin, tämä kun toimi oikein tukevana yöpöydän kulmakivenäkin jo pidemmän aikaa. Mutta nyt. Kaiken pakoilun, epämääräisen venkoilun ja systemaattisen välttelyn jälkeen se on luettu. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa - ihmettelen tällä hetkellä itsekin, miksen tarttunut siihen jo aikaisemmin.

"'Ja minähän käskin ottaa mukaan yhdeksän lelua', äiti sanoi. 'Sinä otit kahdeksan. Yritä seuraavalla kerralla kuunnella tarkemmin.' Ja pettymys äidin äänessä sai Samuelin itkemään entistä kovemmin, niin kovasti ettei hän saanut sanaa suustaan, ja siksi hän ei pystynyt kertomaan, että hän oli ottanut kärryyn kahdeksan lelua siksi että yhdeksäs lelu oli kärry itse."

Nix on tarina Samuelista, jonka äiti jätti hänet pojan ollessa vasta 11-vuotias. Nix on tarina aikuisesta Samuelista, joka kostaa toteutumattomat unelmansa college-oppilailleen mahdollisimman tylsinä englannin tunteina. Samuel käyttää aikansa lähinnä pelaamiseen, nettipeleihin, örkkien ja lohikäärmeiden kalttaamiseen. Hän on niin uppoutunut omaan turtuneeseen ja pientä kehää kiertävään elämäänsä, että häneltä jää huomaamatta, miten TV ei näytäkään mitään muuta kuin poliittista pienoistrilleriä uutisissaan, sellaista, jossa entinen vasemmistoradikaalihippi heittää läpioikeistolaista presidenttiehdokasta kivellä silmään ja tulee syytetyksi ties minkälaisesta vahingonteosta, terrorismistakin. Ja kuten hieman odottaa saattaa, on tämä Packer Attacker kukas muukaan kuin vuosikausia kadoksissa ollut Faye. Samuelin äiti.

Hill on kirjoittanut romaaniaan kymmenen pitkää vuotta ja onnistunut mahduttamaan siihen puoli maailmaa ja maailmanhistoriaa aina 1940-luvun Norjasta vuoden 2011 Yhdysvaltoihin saakka. Nix on polveileva, poukkoileva ja äärimmäisen runsas tiiliskiviromaani perhesuhteista, näkeistä, sekä siitä, miten elämän suurin rakkaus on aina se, joka lopulta sinut pahiten pettää. Se on tarina nuoresta Samuelista, nuoresta Fayesta, Chicagon mielenosoituksista, totuudenjälkeisestä ajasta ja talousromahduksista. Nettipeleistä, huijaavista college-oppilaista, salaisista rakkauksista, koulukiusaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. You name it.

Nix on läkähdyttävä. Se on niin runsas, että on helpompi luetella teemoja ja aiheita, joita siinä ei ole kuin jotka lopulta ovat päässeet mukaan. Se etenee silti jouhevasti, ja pienestä alkukankeudesta päästyään sitä huomaa ahmivansa satoja sivuja kerrallaan, lukevansa vielä yhden kappaleen, vielä yhden sivun, vielä yhden osan ja yhtäkkiä onkin kahlannut muutamassa päivässä teoksen yli puoliväliin. Se pitää otteessaan, joten ainakin osittain kannen lupaavat mainoslauseet "huikeuden mestariudesta" John Irvingin sanoin pitävät paikkansa. Ei ihan jokainen saa tähän tahtiin lukijaansa sivuja kääntämään.

Vahvimmillaan Hill oli kuvatessaan Samuelin elämää, etenkin lapsuutta ja nuoruutta. Vaikka hieman ärsyynnynkin jatkuvasta autofiktiivisyydellä ratsastamisesta mitä markkinointilauseisiin tulee, saattaa siinä piillä näiden osuuksien voimakkuuden syy. Samuelista kirjoittaessaan teksti on nimittäin aidoimmillaan, realistisimmillaan, paljaimmillaankin. Se saa samaistumaan, sydämen särkymään, rakastamaan ja ihailemaan Hillin kykyä tuoda esiin sellaisia hauraudentunteita, joita ei aina automaattisesti poikavuosia kuvatessa näe. Itkuherkän ja pelokkaan lapsi-Samuelin tarinaa olisi lukenut vaikka miten pitkään. Ja sitä vanhemmankin toki. Toivoton rakkaus ja herkkä, väärin ymmärretty pieni lapsi eivät toki ennenkuulumattomia teemoja nekään ole, mutta Hill kuvasi ne niin hellän rakastavasti, ettei niistä olisi itsekään millään halunnut päästää irti. Lähinnä pienen Samuelin olisi tahtonut kaapata syliinsä ja lohduttaa, kertoa elämän muuttuvan paremmaksi, ihan varmasti. Muistuttaa, että ethän pelkää, sinä pärjäät kyllä. Ennemmin tai myöhemmin.

Mutta jos Hillin vahvuus oli Samuelissa, oli heikkous sitten Fayen osuuksissa. Se on harmi, sillä Faye oli lähes jopa Samueliakin oleellisempi henkilöhahmo koko tässä överiksi paisuneessa pullataikinassa. Fayen tarina oli toki kiinnostava, samoin se 60-luvun lopun vasemmistoliikehdintä, jota hänen tarinansa lähes ohimennen sivuaa. Mutta silti, toteutus siitä oli lopulta hurjan etäinen ja jopa ehkä latteakin. Kun vieressä oli niin samaistuttava ja taidolla kirjoitettu hahmo, on pakko todeta, ettei Hill valitettavasti kyennyt samaa tämän fiktiivisemmältä tuntuneen äitihahmonsa kanssa. Se etäännytti, lopulta puuduttikin. Hieman kuin tarina ylipäätään: loppua kohden sitä oli miljoonasta säikeestä jo niin turtunut, ettei mikään enää tuntunut miltään ja hieman pakotetustikin yhteen nivotut langat tuntuivat väkinäisiltä ja turhankin ilmeisiltä. Mitään ei jätetty arvoitukseksi, mitään ei jätetty itse oivallettavaksi. Se, mitä taidolla oli monta sataa sivua rakennettu, onnistui hieman puuroutumaan, palamaan pohjaan, jättämään vähän tunkkaisen jälkimaun.

Pienestä loppupettymyksestä huolimatta olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että selätin tämän kirjan. Pääsin sen imuun, sain sen luettua, nautinkin siitä paikoittain hyvinkin paljon. Olihan se nimittäin paikoin äärimmäisenkin viihdyttävä. Sanoisin, että arvosanoin arvosteltuna tämä olisi sellainen noin 3,5 tähden kirja, niin kunnianhimoinen tämä oli. Puolet poistamalla se olisi saattanut olla jopa loistavakin. Nyt se oli jotain epämääräisen häilyvää, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin. Ja jättipä taas palon näiden tiiliskivikirjojen pariin, ennen kun olin sitä mieltä, että kirja on hyvä vain, jos siinä on yli 500 sivua. On tällaisissa kokonaisissa, ylipursuavissa kirjamaailmoissa vain jotain taikaa. Ehkä se antaa luvan myös itse rönsyillä, mikään kun ei ole minulle haastavampaa kuin oman itsensä ja ajatustensa tiivistäminen.

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (hah, päästän itseni nyt helpolla tämän kohdan suhteen, ja riittää, että yhdessä vaiheessa kirjaa tosiaan listittiin lohikäärmeitä nettipelissä)
Nixistä lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukuisa, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie & Oksan hyllyltä

tiistai 5. kesäkuuta 2018

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA
135s.
WSOY 2014/1973
Alkuteos: Sommarboken (1972)
Suomennos: Kristiina Kivivuori


Jotain kirjoja vain rakastaa valmiiksi, ennen kuin on edes avannut niiden kantta. 

Ja silloin kun rakastaa jotain kantta avaamatta, tulee siitä yllättävän vaikeaa. Siitä konkreettisesta lukemisesta siis. Sillä kuten yleensä, todellisuus pilaa parhaimmat rakkaustarinat. Se saa ne muuttumaan latteiksi kaikessa tavallisuudessaan, eikä tavallisuus koskaan yllä sinne, minne mielen rakentamat sillat pääsevät. 

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

"Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. 
Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se toinen välittää. 

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin."

Täytyy myöntää, että Kesäkirja on keikkunut seuraavaksi luettavien kirjojeni listalla pian kaksi vuotta. Kerran jo yritin, viime kesänä, elokuisena iltana, mutta hetki oli väärä. Jätin kirjan lepäämään, odottamaan parempaa aikaa, sopivaa auringonpaistetta ja täydellistä kiireettömyyttä. Yleensä sellaista asiaa, kuin jollekin kirjalle täydellistä lukuhetkeä ei kykene valitsemaan itse, ne vain tulevat. Sattuvat kohdilleen.

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

Turhaan siis pelkäsin, turhaan kuvittelin, että odotukset voivat olla liian suuret. Tai tarkoin valittu hetki täysin väärä. Jo ensimmäisistä tarinoista lähtien tunnistin, että tämä on juuri sitä Janssonia, jota kaikkein eniten rakastan, sitä yksityiskohtaisen kaunista, tarkkanäköistä, uskomattoman taitavaa ja ihmisen sisimmän maagisesti tavoittavaa. 

Turhaan pelkäsin myös omaa ylikriittisyyttäni, sillä nyt millään ylimääräisellä ja häiritsevällä ei ollut väliä. Kaikki turhat ajatukset lipuivat kauemmaksi, ja olin itsekin muutaman päivän siinä kauniissa ulkosaariston saaressa, siinä, missä turve kasvattaa aivan omanlaisen kasvustonsa ja luonto pitää huolta pienistään. Olin yhtä meren, luonnon sekä isoäidin ja Sophian suhdetta. Ja rakastin täysin kritiikittä.

Kuten Tove Janssonin kirjallisuutta yleensäkin.

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

perjantai 1. kesäkuuta 2018

TOUKOKUUN KOOTUT

 

T O U K O K U U S S A  M I N Ä . . . 

x palautin lopullisesti aineopintojen lopputyöni, sain siitä arvosanan ja olen ehkä hieman menettänyt järkeni, mutten malta odottaa että pääsen syksyllä jatkamaan aiheesta jo gradua.

x vietin viikon Montenegrossa ja rakastin kyseistä maata.

x vietin hellepäiviä Helsingissä, lähinnä kauniita katuja kierrellen ja puiston nurmea alustanani kuluttaen. Kulutin myös hieman kyseenalaisen määrän vähäisiä eurojani kaupungin parhaisiin kauralatteihin.

x lähdin Joensuuhun, tein yhden kirjatentin vaikka kaksi piti, mutta unohdin ilmoittautua ajoissa toiseen. 

x kulutin myös itäsuomalaisten puistojen nurmea, ajelin ensin siskon, myöhemin kaverin kanssa kristallin kirkkaalle lammelle keinumaan sekä kahlasin pitkospuita pitkin lintutornille katsomaan aurinkoa, tiiroja ja kesää.

x palasin Helsinkiin muuttokuormani, eli viherkasvieni kera. Ajeltiin itärajaa myöten, pysähdyttiin Imatrankoskella ja piipahdettiin Parikkalassa.

x luin yhteensä yhdeksän kirjaa jotka olivat seuraavia: 

Ebba Witt-Brattström : Vuosisadan rakkaussota
Tove Jansson : Kesäkirja
Ananda Devi : Näistä raunioista 
Nathan Hill : Nix 

x pidin erityisesti kummastakin Fabriikin tämän kevään uutuudesta, Jacksonin & Devin pienoisromaaneista, ylitsevuotavasti taas rakastin Kesäkirjaa sekä Varistoa. Myös dystopia-klassikko Vuonna 1984 puhutteli.

x en oikein lämmennyt Vuosisadan rakkaussodalle, ja muuten luin lähinnä keskivertoa. 

x en myöskään ehtinyt oikein postailla samaan tahtiin kuin luin, mutta korjannen asian kesäkuussa. Luulen, että vuoden tauon jälkeen töihin palattuani ehkä ennemminkin ehdin seuraavat kuukaudet juurikin kirjoittaa enemmän kuin lukea. 

x vierailin isoäitini luona Lahdessa, sain matkaani kultaköynnöspistokkaan, vaihdoin mullat muihinkin täällä olleisiin viherkasveihin ja toivon, että ne kukoistavat asuntomme läkähdyttävästä kuumuudesta huolimatta koko kesän.

x ostin kaksi kiloa raparperia, joista tein mehua täydellisimmän mahdollisen kesäjuoma ollen nyt taattua.

x istuin kauniita kesäpäiviä ja -iltoja mitä parhaimmassa seurassa, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta siitä, olenko oikeassa paikassa. Tuntuu, että olen pitkästä aikaa kotona, olen sitten Joensuussa tai Helsingissä. Ehkä se koti onkin lopulta minussa, ei paikassa ympärilläni.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME
198s.
Fabriikki 2018
Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle (1962)
Suomennos: Laura Vesanto

Fabriiki kustannuksella on mitä mainioin kirjallisuuskonsepti: he suomentavat unohtuneita tai marginaaliin jääneitä helmiä, ennen kääntämättömiä klassikoita ja vahvan taiteellisia teoksia. Sen lisäksi heiltä saa aina vuoden kirjat yhdellä tilauksella toimitettua, nauttia jokaisesta teoksesta aivan tuoreeltaan. Nyt kolmatta kirjallisuusvuottaan viettävän kustantamon teemana on naisten kirjoittama kirjallisuus, ja Shirley Jacksonin goottilainen klassikko on vuoden ensimmäinen käännösteos. Ja kuten arvata saattaa, se on jokin aika sitten pudonnut ennakkotilauksen muodossa myös minun postilaatikostani alas.

"Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautumaan!"

Blackwoodien komea kartano on ympäröity tiukoin aidoin, joka estää kulkijan oikaisemasta heidän pihansa läpi läheiselle valtatielle. Aitojen sisäpuolella asuvat sisarukset Merricat sekä Constance Blackwood Julian-setänsä kanssa. Koko heidän muu perheensä on kuollut. Kerran viikossa Merricatin tehtävänä on poiketa kylään ruokaostoksille, uskaltautua ihmisten silmien ja pilkkalaulujen alle. Hyvinä päivinä hän suoriutuu tehtävästä ilman suurempaa huomiota, huonoimpina hän kerää särkyneitä kananmunia keskeltä tietä ilkkuvien kyläläisten ympäröimänä. Arki kuitenkin sujuu tietyn, hieman pakkomielteisenkin kaavan mukaisesti, kunnes Constance tekee jotain odottamatonta, ja päästää taloon vieraan ihmisen. Päästää, vaikka Merricatilla on kaikista vahvimmat taikasanat päiväänsä suojaamassa.

En tiedä miten teillä muilla lukijoilla, bloggaavilla etenkin, oma kriittisyys ja ajatustyö lukuhetkien keskellä vaikuttaa itse kirjasta pitämiseen, mutta minulle se on välillä jopa pienimuotoinen ongelma. Oli se jo ennen blogiakin, olen aina vähän turhankin tietoinen tekemisistäni, olemisistani sekä lukemisistani, mutta etenkin nyt kun näistä "pitäisi" osata jotain järkevääkin sanoa, huomaan analysoivani lukemaani koko ajan, joka käänteessä, jokaisen lauseen kohdalla. Pidinkö tästä, miten tuo ja tuo yksityiskohta istuu kokonaisuuteen, olisiko tämä voinut olla jollain tapaa parempikin. Tietyn kriittisyyden takana toki seison edelleen, ja niin tulen jatkossakin tekemään, se on osa minua ja tapaani jäsentää kokemaani, enkä edes voisi kuvitella osaavani kokea kaikkea vain uutena ja mahtavana. Mutta paikoin se on äärimmäisen raivostuttavaa. Kun analysoi vain menemään, eikä osaa nauttia.

Mutta! Kerrankin tässä aiheessa tulee kirjoitusmaneereilleni tyypillinen mutta, mutta positiivisessa mielessä! Tämä kirja on nimittäin pitkästä aikaa sellainen, että sen tunnelma oli niin vangitseva, etten antanut itseni analysoida ollenkaan. Toki tämäkin jälleen oli tietoista, sillä mikäpä minulla ei olisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tällä kertaa onnistuin tietoisesti lakaisemaan tielle tulevat, ylianalyyttiset pohdintani kynnyksen yli kokonaan toiseen huoneeseen ja nauttia.

Ja kyllä minä nautinkin. En edes muista, olenko koskaan ennen lukenut tällaista kirjaa. Kirjaa, jota yhtaikaa tekee mieli hotkia, mutta ei voi, koska yksikin luku käy jollain kummalla tavalla voimille. Kirjaa, jota ensimmäistä kertaa ehkä koskaan tekee mieli kuvata hämmentäväksi, jopa positiivisella tavalla hyvin häiritseväksi. Jackson käytti kirjassaan tehokeinona vahvaa toistoa, samojen asioiden pyörittämistä, jopa liiallisuuksiin menevää ahdasmielisyyden ja ahneuden korostamista. Ja se toimi. Olin kirjan vanki jo ensisivuilta lähtien, nautin sen lukemisesta aina kun ei ahdistanut liikaa.

Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.

Tällaisissa mysteerikertomuksissa rakastan ennen kaikkea avoimia loppuja ja asetelmaa, jossa lukija jätetään tarkoituksella hieman ulkopuoliseksi ja pimentoon. Jos olisin ollut ylianalyyttisella tuulella, olisin ehkä saattanut hieman pettyä, jälleen kerran yhteen ainoaan lauseeseen, liian selittävään ja siksi turhaan, mutta nyt huitaisin senkin sivuun ja tulin lopputulokseen, että tämä oli tällaisenaan aivan mahtava. Erilaisuuden, erityisyyden ja ahdasmielisyyden kuvaus nousi niin vahvaksi ja toimivaksi, että se antaa anteeksi sen, ettei tämä yltänyt ihan täydellisten mysteeriromaanien kriteeristöni korkeimmalle askeleelle. Ja mitä enemmän tätä kirjaa pohdin ja siitä kirjoitan, sitä enemmän alan pitää tätä ehdottoman nerokkaana teoksena. Yhtenä kevään vahvimmista, ehdottomasti. Goottilaista kirjallisuutta parhaimmmillaan.

Linnasta muissa blogeissa: Lumiomena, Mummo matkalla & Taikakirjaimet

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO
TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA
111s.
2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.


Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.

torstai 24. toukokuuta 2018

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS
250s.
S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

tiistai 22. toukokuuta 2018

PALOJA MONTENEGROSTA


Kesä oli tänä vuonna aikaisin, niin Suomessa, mutta meilläkin puolisoni kanssa, kun nostettiin rinkat selkään ja lennettiin (Dubrovnikin kautta) Montenegroon. Aikaa vain viikko, silti edessä jotain uutta ja ihanaa.

Montenegro on pieni ja jalokivenkaunis maa, jota en ollut edes ajatellutkaan matkakohteena vielä puoli vuotta sitten. Kotorinlahti oli valloittava, viehättävä ja edelleen hurjan autenttisen tuntuinen, ainakin vielä toukokuun ensipäivinä. Durmitorin luonnonpuistossa tuntui kuin olisi kävellyt Suomen kesässä, käet kukkuivat ja västäräkit lentelivät kuusimetsissä. Kunnes edessä olikin lumihuippuinen vuori, jolle kiivetä ja katsoa sen huipulta alas puolessatoista kilometrissä aukeavaan Žabljakin kylään. Matkaoppaana toimi satunnainen, eräässä laaksossa mukaan lähtenyt matalatassuinen koiravanhus, joka kulki kanssamme lumirajalle ja sen yli. Tyyppi ohjasi meidät polkua pitkin ainakin puolentoista tunnin ajan, kunnes alas kääntyessämme totesi vauhtimme liian hitaaksi ja lasketteli itse hankirinteitä pitkin kotiinsa. Tai niin alhaalta löydetyistä tassunjäljistä ainakin päättelimme.

Ystävällisten ihmisten ja selvästikin myös eläinten lisäksi Montenegro on myös maa, jonka suurimpien kaupunkien liepeillä tien ylittää lammaslauma paimenensa kanssa. Tavallaan yllätyn, kun lammaspaimenella on yllään viimeisimmän muodin mukaan valitut vaatteet ja samalla naurattaa, että oletan heidän 2010-luvulla pukeutuvan edelleen raamatunaikaisiin kaapuihin. Lauma tien vieressä tuntuu levolliselta, ei siltä, että se olisi merkki jotenkin kehittymättömämmästä. Ennemminkin se on merkki siitä, että se mistä minä tulen, on paikoin jopa liikaa. Ylikehittynyttä. Liian pitkällä. Jotain sellaista, josta on jo aikoja sitten kadonnut se, miten olemme tavanneet elää. Olemme lopulta eläneet aina.

Montenegro on pieni, omaleimainen ja silti ihanan balkanilainen. Lähtisin sinne uudelleen milloin tahansa, mutta poikkeaisin lisäksi myös ainakin Bosniassa sekä Albaniassa. Montenegro jätti jälkeensä kaipuun tutkia lisää ja laajemmin, ja se jos mikä on aina onnistuneen matkan merkki. Siellä on myös ehdottomasti yhdet Euroopan paitsi kauneimmista, myös vähiten löydetyistä vaellusreiteistä. Seuraavan kerran mekin pakkaamme teltan mukaan. Sillä se seuraava kerta tulee vielä takuulla joskus.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

SARJAKUVASUNNUNTAI: LYHYTARVIOITA MARJANE SATRAPISTA SUOMEN SISÄLLISSOTA-ANTOLOGIAAN

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 
- IRANILAINEN LAPSUUTENI
155s.
Otava 2004
Alkuteos: Persepolis: A Story of a Childhood
Suomennos: Taina Aarne
Luettu helmikuussa 2018

&


MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 2 - KOTIINPALUU
189s.
Like 2007
Alkuteos: Persepolis 3-4 (2004 & 2005)
Suomennos: Taina Aarne
Luettu maaliskuussa 2018


Tässä on sellainen sarjakuvaparivaljakko, että oksat pois. Olisin tahtonut osata kirjoittaa näistä enemmän ja pidemminkin, mutta en jostain syystä kyennyt. Satrapi piirtää ja kuvaa noin muutenkin ihailtavan monipuolisesti yhteiskunnan muutosta fundalistisempaan suuntaan, sekä sitä erillisyyden tunnetta, joka ihmisessä syntyy hänen siirtyessä ns. turvaan yhteiskuntaan, jossa suurimpia ongelmia ei olekaan pommituksen uhat vaan oman identiteetin muodostaminen muiden silmissä mahdollisimman edulliseksi.

Mitään tästä ei jäänyt puuttumaan siis, paitsi minun kykyni sanallistaa tätä lukukokemusta. Mutta ehkä aina ei tarvitsekaan, vaan voin vain vilpittömästi suositella näitä sarjakuvia kaikille, joilta ne edelleen on jääneet lukematta. Korjatkaa tämä lukuvika pian, kiitos!

Persepolis I :Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Persepolis II: #lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva & Helmet-haaste: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama 

TIITU TAKALO : TUULI JA MYRSKY
79s.
Suuri kurpitsa 2009
Luettu huhtikuussa 2018

Takalo on minulle niinikään entuudesta tuntematon sarjakuvataiteilija. Häntä on useampaankin otteeseen suositeltu, kun olen uutta sarjakuvaluettavaa etsinyt, eikä missään nimessä syyttä. Tyyli ja myrsky -sarjakuvaromaanissa on keskiössä vahvojen mimmien kerho, jonka kokouksessa käy ilmi, että yksi heistä on edellisiltana raiskattu. Raiskaus järkyttää koko ryhmää, ja saa lukijankin pohtimaan, missä menee rangaistuksen rajat, miten sukupuoliset ilmaisut määrittävät edelleen miehet raiskaajiksi ja naiset raiskauksen uhreiksi ja miten erilaiset näkemykset raiskauskulttuurin poistamisesta risteävät myös vahvojen feministien keskuudessa.

Takalon piirrustustyyli on upeaa ja vahvaa, ja kuvat kertovat tässä kliseisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Sisältö oli jopa hieman opetuksellinen ja ehkä paikoin vähän päälleliimatunkin oloinen, kun tiettyyn asioihin ei maltettu syventyä syvemmin, mutta tällaisenaan se toimii ehdottoman loistavana puheenavauksena ja porttina koko raiskauskulttuurista keskusteluun. Onko lehdissä tarpeen kertoa, että mies on raiskannut naisen vai riittääkö passiivimuoto nainen raiskattiin? Kuinka ahtaita muutenkin sukupuolikäsityksemme ovat, ja miten niistä voisi esimerkiksi raiskauskeskustelun ympärillä yrittää päästä irti? Miten raiskaajan aidosti saa parhaiten ymmärtämään tekojensa vääryyden, ja mitä me kaikki voimme tehdä, jotta tuo kulttuuri saadaan katkaistua?

Tätä kaikkea pohtii Takalon sarjakuva, ja sen lukemista suosittelen ehdottomasti kaikille. Terävää, muttei missään nimessä mutkia suoriksi vetävää.

&

TIITU TAKALO : KEHÄ
60s.
Suuri kurpitsa 2007
Luettu huhtikuussa 2018

Kehä taas on Tuulia ja suurta myrskyä yksityisempi, ja se keskittyy enemmän nuoren tytön kasvutarinaan, seksuaalisuuden löytämiseen ja ympäristön normatiiviseen homofobiaan. Tämä oli sympaattinen ja koskettava kuvaus nyrkkeilijätytöstä ja rakkaudesta. Se sivusi oivallisesti myös niitä kaksoisstandardeja, jotka ohjaavat poikaoletettuja puhumaan nussimisesta ja vitun homoista kaverien kesken kun tyttöystävän seurassa voidaan olla vapaammin omia itsejään. Terävä ja hyvä sarjis tämäkin, suosittelisin erityisesti nuoremmille lukijoille, mutta myös meille hieman vanhemmille muistaaksemme teini-iän ristipaineita.

Takalon sarjakuvia muissa blogeissa: Sivutiellä, Pieni kirjasto, Klassikkojen lumoissa & Lukupino


REETTA LAITINEN (TOIM.) : SISARET 1918
112s.
Arktinen banaani 2018
Luettu huhtikuussa 2018

Niin kauan kun historiamme on totuttu kirjoittamaan ja lukemaan miesten kautta, päädymme harhaanjohtavaan kuvaan, jonka perusteella voisi kuvitella myös historiallisina toimijoina olleen vain miehiä. Näinhän toki ei ole ollut, vaikka monelle se edelleen hämmentävän uskomattomalta tahtoo hieman tuntuakin. Naisten olemassa oloa historian tarinoissa pidetään edelleen yksityistapauksina, erillistä perustelua vaativina erikoistapauksina tai muuten vain stereotypisina "naiset olivat kotona hoitamassa lapsiaan" -yksinkertaistuksina. Tätä kuvaa toistaa kirjallisuus myös Suomen sisällissodasta vielä 100 vuotta myöhemminkin, ja sitä pidetään edelleen täysin normaalina, sellaisena luonnollisuutena, että naisten näkökulman puuttumisen mainitsemisestakin saa lähinnä takaisin defenssit päälle vedettyjä puolustuspuheita siitä, että kyllä sille on syynsä, miksi vain miehistä on kirjoitettu. Niin tietysti onkin. Koska miehiä kiinnostaa tuntuu edelleen kiinnostavan vain miehet.

Tämä kymmenen sarjakuvan antologia onkin raikas poikkeus sotakirjallisuuskaanonissamme. Reetta Laitinen on koonnut yhteen kymmenen suomalaista sarjakuvataitelijaa, jotka kukin omalla tyylillään ovat antaneet panoksensa arkistoista kerättyjen, aidosti sodan keskellä eläneiden naisten tarinoiden julki tuomiseksi. Idea on hyvä ja tärkeä, ja näille tarinoille toivoisi aivan yhtä paljon lukijoita kuin muullekin sotakirjallisuudelle.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että tämä antologia olisi keskittynyt ehkä lukumäärältään vähempiin, mutta tarinoiltaan syvempiin kohtaloihin. Nyt suurin osa naisten kohtaloista jäi harmillisen pinnallisiksi, ja jätti toiveen vahvemmasta.

Muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book & Eniten minua kiinnostaa tie

HANNELE MIKAELA TAIVASSALO & CATHERINE ANYANGO GRÜNEWALD : SCANDORAMA
65s.
Teos & Förlaget 2018
Suomentaja: Raija Rintamäki
Luettu huhtikuussa 2018

Scandorama tuli vastaan kirjaston suositushyllyssä, ja nopealla selailulla sen kuvitus vakuutti täysin. Nopeasti luettu, mutta hitaasti aukeava sarjakuvaromaani on Taivassalon kirjoittama ja Anyango Grünewaldin kuvittama dystooppinen tarina skandinaavisesta yhteiskunnasta, jossa rajojen sisälle ei ole helppo päästä, mutta sieltä joutuu sitäkin helpommin ulos. Asetelma on synkkä, mutta jollain tapaa taianomainen, ja sivut kääntyivätkin niin tiuhaan, että meinasin jo myöhästyä sovituista menoista.

Lopulta itse tarinasta jäi hieman sekava ja hämmentynyt olo, tuntuu, että tätä täytyisi saada vielä lisää, jotta kaikki palat loksahtelisivat paikalleen. Kuvitus on kuitenkin niin maagisen kaunis, että se nostaa tämän sarjakuvaromaanin tasoa hurjasti. Suosittelen kokeilemaan, mitään tämän kanssa ei ehdottomasti menetä.

Helmet-haaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Muissa blogeissa: Lukuisa

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984
370s.
WSOY 2014
Alkuteos: 1984 (1949)
Suomennos: Raija Mattila

Yksi tälle vuodelle asettamistani lukutavoitteista oli lukea vuoden aikana vähintään neljä klassikkoa. Luen niitä yleisesti ottaen nykyään varsin vähän, sillä nykykirjallisuus ja sen ympärillä käytävä keskustelu vie hyvin herkästi mennessään, saa kääntämään itsekin puhuttavien kirjojen sivuja, jotta voi itsekin perustellusti osallistua kohinaan. Kotimaisista klassikoista suurimmat (tai ainakin muutamat niistä..) minulla jo on hallussa, mutta etenkin maailmankirjallisuuden klassikoissa koloja riittää. Yksi pitkään kiinnostaneita on ollut ehdottomasti Orwellin klassikodystopia, etenkin nyt kun tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat muutenkin lähiaikoina tuntuneet tarttuvan herkemmin luettavien listoille. Pitäähän sitä hieman kartalla olla, mihin monet niistä enemmän tai vähemmän viittaavat.

"SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

En tiedä kuinka monelle Orwellin poliittinen trilleri Oseanian totalitaristisessa yhteiskunnasta valvovine Isoveljineen kummempia esittelyitä kaipaa, mutta tiivistyksenä kerrottakoon, että Vuonna 1984 on siis 40-luvun lopulla kirjoitettu teos, joka nimensämukaisesti sijoittuu oletettavasti noin kahdeksankymmentäluvulle. Päähenkilönä toimiva Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, kuuluu puolueen ulkopiiriin ja häntä seuraa teleruudut ja uudiskieli kaikkialla, minne hän ikinä kulkee. Pahinta maailmassa on ajatusrikokset, sellaiset, jotka pienikin väärä ilme saattaa paljastaa. Valtion tehtävänä on pitää valta käsissään ja kansalaisensa kurissa, onhan päällä jatkuva sotatila. Kuri yltää jopa ihmisten mieliin, uniin ja propagandan avulla juurrutetun ajatusmallin avulla kenellekään ei tule edes mieleen taistella sitä vastaan.

Vuonna 1984 on klassikkopaikkansa ansainnut. Se kuvaa äärimmäisen tarkasti tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa tunteille ja inhimillisyydelle ei ole enää minkäänlaista sijaa, ja sen esittelemät ilmiöt on näin 70 vuotta myöhemminkin käyneet tavalla tai toisella toteen niin diktatuureissa kuin meidän omissa kapitalistisissakin yhteiskunnissamme. Ihmisten mieliin vaikuttaminen on varsinaista, hyvin karmivaa tiedettä, ja se jos mikä osataan niin mainostoimistoissa kuin populismissakin. Orwellin ajatukset olivat kenties aikaansa edellä, mutta tälläkin hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Itse lukukokemuksena jopa yllätyin tämän kirjan sujuvuudesta ja koukuttavuudesta. Harvoin tulee luettua tällaisella intensiteetillä kirjaa, jossa vain lähes tapahtuu jotain. Orwellin luoma dystopistinen yhteiskunta on niin aidon ja monitahoisen oloinen, että sen todella uskoo voivan olla totta. Se saa nauttimaan, kääntämään sivuja, sukeltamaan yhä syvemmälle Oseanian Lontoon kaduille yhdessä Winstonin kanssa. Välttelemään teleruutuja ja Isoaveljeä, etsimään jotain, joka lopulta kääntyykin vain valemuistoksi.

Aihe tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta, sillä media on varsin paljon viime aikoina kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon eri sosiaalisen median yritykset meistä todella tietävätkään ja mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään. Luin itse jokin aika sitten jotain satunnaista blogia, sen sisustuspostausta ja ihastelin sen kautta muutamaa design-kalustetta. Alle vuorokaudessa samaisen kalusteen mainos oli instagram-tililläni, vaikkei kyseinen sovellus millään tapaa tuohon toisessa sovelluksessa tapahtuneeseen klikkaukseen liittynytkään. Pieniä, arkisia esimerkkejä, mutta siitä voi jonkin murusen verran päätellä, miten valtavasti tietoa erilaisissa tietokannoissa meistä ympäri sosiaalista mediaa onkaan. Toki ainakaan vielä tätä tietoa ei käytetä "muuhun" kuin turhakkeiden tuputtamiseen, ajatusten muokkaamiseen, jotta kuvittelisimme tarvitsevamme jotain, minkä olemassa olosta emme puoli tuntia sitten edes tienneet, mutta onhan se kutkuttava (ja juu, karmivakin) ajatus, että jossain salaliittoteoriamaisesti olisi joku tai jokin, joka meitä syvällisempiinkin tarkoitusperiin seuraisi. Olemme täysin onnistuneesti luoneet 2000-luvulla itsellemme täysin Orwellin kuvaamat teleruudut, tuoneet vielä kotiimmekin ilman minkäänlaista vastalausetta aiheesta.

Tämän ajankohtaisuuden lisäksi esimerkiksi ajatusten muokkaaminen, historian uudelleen kirjoittaminen, totuuden muutettavuus, ne ovat kaikki tämän kirjan suuria teemoja, ja aivan erityisen mielenkiintoisesti Orwell ne esittää. Tiedon muuttuva luonne on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, etenkin, kun sitä erilaisin propagandakeinoin tehdään ihan nyky-yhteiskunnassammekin. Ihmisten mieliin on äärimmäisen helppo vaikuttaa, massatasolla noin erityisesti, ja se on lopulta aika helvetin pelottavaa. Valta kun tuntuu olevan sillä, kuka sanomaansa osaa oikeista naruista vedellen parhaiten kansalaisille syöttää. Niin kauan kun pahalle ei ole aidosti toimivaa vastarintaa, vaan lamaannus saa suuren enemmistön hiljaiseksi, tuntuu Orwellin teemat jopa pahaenteisen uskottavilta.

Vuonna 1984 on siis taitava ja tarkkanäköinen romaani. Toki esimerkiksi sen naiskuva on hyvinkin problemaattinen ja kuluttava, mutta yritän olla kompastumatta siihen liikaa. Ei tämä varsinaisesti sukupuolisuutta käsittele, heijastelee vain kirjoitusaikansa yleistä ajatustapaa. Jostain syystä se on helpompi antaakin anteeksi 70-vuotiaan teoksen kuin nykykirjallisuuden kohdalla. Pidin tästä siis mitä suurimmissa määrin, vaikka siinä omat ongelmakohtansa olivatkin. Alkuun tuntui myös, että kokonaisuus jäi jopa yllättävänkin latteaksi, mutta nyt kun lukuhetkestä on kulunut jo enemmän aikaa, kasvaa tämä vain suuremmaksi. Ei mikään elämäni mullistavimpiin kirjoihin kuuluva teos, mutta vahva ja toimiva poliittinen muistutus vallasta ja sen käytöstä, ehdottomasti. Ehkäpä seuraavaksi sitten olisikin jo jossain vaiheessa Orwellin ja Eläinten vallankumouksen vuoro.

Helmet-haaste 2018: 07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

maanantai 14. toukokuuta 2018

AYÒBÁMI ADÉDÁYÒ : ÄLÄ MENE POIS

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois
300s.
Atena 2018
Alkuteos: Stay With Me, 2017
Suomennos: Heli Naski
Arvostelukappale

Adébáyọ̀n esikoisromaani on ollut minulle ehdottomasti yksi tämän kevään odotetuimpia käännöskirjoja. Nostin sen kärkeen jo ennen joulua tutkiessani tulevia julkaisuja odottaen kenties jotain hieman lempikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien kaltaista, elämää muuttavaa kirjallisuutta, jonka jälkeen vähintäänkin kaikki on hieman toisin. Hyvin realistisia toiveita lukemattomalle kirjalle siis, kyllä.

Adébáyọ̀ lähtee kuljettamaan Yejiden ja Akinin tarinaa lähes nykyhetkestä, vuoden 2008 Nigeriasta, jossa rakkauden yhteentuoma pari on syystä tai toisesta erkaantunut toisistaan jo aikoja sitten. Viimein on tullut hetki, jolloin he kohtaisivat taas toisensa, mutta ennen sitä on aika sukeltaa 1980-luvulle, vuosiin jolloin kaikki alkoi, aikaan, jolloin rakkaus oli suurta, mutta suru lapsettomuudesta vielä suurempaa. Niihin hetkiin, jolloin oikeastaan muuta ei ollutkaan kuin erilaisia hoitoja, perinteisiä sekä nykylääketieteellisiä, joiden ainoana tavoitteena oli saattaa Yedije raskaaksi. Tuottaa Akinille jälkeläinen.

"Rakastin Yedijeä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhannen pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta."

Nigerilaisessa kulttuurissa 1980-luvulla parin onnellisuutta määritteli se, kuinka paljon heillä oli lapsia, ja miten vahvoja heidän poikansa olivat. Lapsettomuus ei ollut vaihtoehto, ei edes silloin kun se ei tuntunut olevan omissa käsissä. Tavallaan ajatus tuntuu ainakin osittain kaukaiselta, mutta lopulta kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, en tiedä onko lasten saaminen tai saamattomuus lopulta edelleenkään niin yksityinen asia saati valinta, kuin modernissa yhteiskunnassa voisi sen kuvitella olevan. Lähtökohtaisestihan vika on myös aina naisessa: oli kyse sitten vapaaehtoisesta tai vastentahtoisessa lapsettomuudessa, on yhteiskunnan silmissä syy aina naisen. Hän on joko viallinen tai vääränlainen, jos jälkeläisiä ei maailmaan saateta. Ei sitä automaattisesti ääneen sanota, mutta kyllä sen ymmärtää. Olenhan itsekin elänyt aikuisuuttani jo varsin pitkään lapsitta.

Lapsettomuusteema on kirjassa suuri. Kun lasta ei kuulu maholta vaimolta, hankkii anoppi Akinille toisen vaimon. Tapahtumat alkavat kiertyä pikkuhiljaa tiukemmin aiheensa ympärille, ja lopulta ollaankin varsin monitahoisessa vyyhdissä, josta ei enää noin vain hypätäkään pois. Ei, vaikka omat valinnat alkaisivatkin kaduttamaan.

Aiheisiinsa nähden Adébáyọ̀n esikoinen on yllättävänkin kevyt ja helppolukuinen. Ihan Adichien tasolle tämä ei tällä kertaa päässyt, mutta toisaalta, olen lähiaikoina tavoittanut sellaisen kriittisyyden pisteen omissa lukemistottumuksissani, etten tiedä miten nykyään suhtautuisin tuohon lempikirjailijaanikaan, jos häntä ensikertaa nyt lukisin. Adébáyọ̀ sen sijaan on kieltämättä taitava ja koukuttava kirjailija, enkä lainkaan ihmettele tämän teoksen maailmanlaajuista huomiota ja hehkutusta. Se on varmasti jokaisen kehuvan sanansa ansainnnut, sen uskon kyllä. 

Minulle se helppous ja keveys kuitenkin loi sellaisen kompastuskiven, etten ihan saanut sitä, mitä olin tältä kirjalta toivonut. Lapsettomuus, kulttuurit, joiden ainoana tehtävänä on saada jäsenensä tuottamaan lisää terveitä lapsia ja potria poikia, on aiheena niin suuri, syvä ja iso, että siitä toivoisi kirjoitettavan jotenkin suuremmin ja syvemmin. Tai edes niin, että hahmojen ahdingon pystyisi tunnistamaan. Nyt itselleni jäi sellainen tunne, että tarina on lähinnä keksitty, sen hahmot ovat keksittyjä ja vaikka sen jonkinlainen sanomantapainen on tärkeä, sekin on hieman päälleliimattu ja teennäinen. Ja kaikki siksi, etten uskonut kertojan täysin ymmärtävän, miltä hänen kuvaamistaan hahmoista vastaavissa tilanteissa aidosti tuntuisi. Lapsettomuus ei tuntunut aidolta, kipeältä saati samaistuttavalta. Se tuntui lähinnä tietoiselta valinnalta, raflaavalta aiheelta, joltain joka myy. Ja jos yhtään minua lukijana tuntee, tietää etenkin tuon jälkimmäisen työntävän luotaan ja vauhdilla.

On toki totta, että fiktiivinen kirjallisuus saa ollakin fiktiivistä, sitä en kiellä. Minulle tämä tarina kaikkine käänteineen jäi kuitenkin hieman liian ohueksi ja hieman liian epäuskottavaksi, että olisin siitä täysin rinnoin voinut nauttia. Ehkä se ohuus menee osittain esikoisuudenkin piikkiin, mutta näinkin suurta huomiota saaneelta kirjalta sitä uskaltautui odottamaan hieman enemmän. Ja samalla ehkä hieman sättii myös itseään, sillä eikös usein ne kaikkein myyvimmät kirjat ole myös pohjimmiltaan aika kepeitä? Sellaisia, jotka voivat näennäisesti puhua vaikeistakin aiheista, mutta jättävät silti hyvän olon, jotta kirjan kannet suljettuaan kenellekään ei vain jäisi paha mieli? Onhan niillekin paikkansa, mutta minua se ei lähestymistapana henkilökohtaisesti puhuttele. Minun maailmaani se ei muuta.

Vaikka se viihteenomaisuus ei minua lopulta siis puolelleensa tällä kertaa saanutkaan, jään mielenkiinnolla kuitenkin seuraamaan Adébáyọ̀n kirjallista uraa. Tässä kirjassa on jotain, joka saa häneltä odottamaan lisää. Tiedä sitten, jos seuraavaan saisi jo hieman enemmän syvemmälle suuntaavaa painoakin lisää.

lauantai 5. toukokuuta 2018

10 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA JA NE JOITA EN LUKENUTKAAN


Nyt ei ole ihan hetkeen tullut luettua yhtään kirjaa loppuuna asti niin, että aiheesta riittäisi sanottavaa blogiinkin asti. Se ei tosin onneksi estä kirjoista puhumista, ja mikäs sen mainimpaa, kuin puhua niistä, joita omistaa! Jatkan nimittäin tänäkin vuonna Katrin Oman hyllyn himoituimmat "haasteen" linjalla, ja listaan kymmenen vuoden kiinnostavinta kirjaa sieltä oman kirjahyllyn perukoilta. Konsepti on edelleen maailman mahtavin: listata nyt kirjoja, jotka haluaisi pikimmiten lukea ja unohtaa ne kaikki seuraavaan vuoteen asti! Ennen kuin kerron teille, mitkä kirjat hyllyssäni tällä hetkellä eniten kuumottelee, katsotaanpa miten viimevuotisten on käynyt. 

V U O D E N  2 0 1 7  H I M O T U I M M A T

02 Anni Kytömäki : Kultarinta
03 Ernest Hemingway : Kenelle kellot soivat/Ja aurinko nousee 
(jälkimmäinen luettu puoliksi)
05 Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi
06 Heidi Köngäs : Hertta
07 Tove Jansson : Nukkekaappi
08 Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä
09 John Irving  : Oman elämänsä sankari
10 Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät

2,5/10, ai että meni taas hyvin. Ja sanoisinko, että Janssonia lukuunottamatta minkään muun lukemista en edes harkinnut. Ja ei, enää kolmatta vuotta peräkkäin Valtonen ei pääse tälle listalle. Siellä se raukka saa edelleen lämmittää tosin hyllyä, kohtahan se jo on paikkaansa täyttänyt neljä mukavaa vuotta. Saattaa olla, että takaisin lämmittäjäksi siirtyy myös puoliksi luettu Hemingway. Vaikka Vanhus ja meri olikin hurjan kaunis ja ihana kirja, tämä "nuoret miehet ryyppää Pariisissa ja pohtii eksistentiaalisia ongelmiaan" -rakennelma on vähän, no, väsynyt. 

Mutta koska listaaminen on aina maailman parasta, tehdäänpä nyt tälle vuodelle uusi kymmenen odotetuimman kerho. Uusia hankintoja on kuitenkin jonkin verran tullut kierrätyskeskuksista tehtyä, joten jospa joku näistä vaikka lukuunkin pääsisi. Voisi sitten antaa tuomion, että saako todella jäädä hyllyyn vai onko kirjan parempi palata kiertoon jonkun muun iloksi.


V U O D E N  2 0 1 8   H I M O T U I M M A T

David Ebershoff : Tanskalainen tyttö Haluaisin hurjasti nähdä tämän elokuvan (koska Eddie Redmayne ♥___♥), mutta jos elokuva on tehty kirjan pohjalta, täytyy kirja tietenkin lukea ensin. Tämä voisi olla potentiaalinen reissukirja, koska sen olen kierrätyskeskukselta pokkarina löytänyt. Yleensä välttelen kirjoja elokuvakansilla, mutta edelleen, Eddie Redmayne. ♥___♥

Sarah Perry : The Essex Serpent Ostin tämän Oslon lentokentältä heinäkuussa 2017 ajatellen, että luen sen  h e t i . Olisikohan se heti jo tänä vuonna? 

Nathan Hill : Nix Öö joo, tää on mulla kustantamolta saatuna ennakkokappaleena. Anteeksi Gummerus. Joskus ei vain lähde, vaikka etukäteen on totaalisen varma, että tämän kanssa lähtee. Mutta jos käännän tämän niin, että olen ainakin puhunut kirjasta nyt lähes kokonaisen vuoden, ja seuraavan sitten vaikka luen sitä? 

Tove Jansson : Kesäkirja Mulla on tullut tähän kirjaan jonkinlainen rimakauhu. Tai Janssonin tuotantoon ylipäätään, en kestä, jos en rakastaisikaan näitä sydämeni pohjasta. Mutta ehkä nyt on tullut aika aktivoitua tämän jo lähes klassikkokirjan parissa. Ostinhan sen itsellenikin jo melkein vuosi sitten.

Emma Cline : Tytöt Niin ikään kierrätyskeskuslöytö, kirja, jota en halunnut tuoreeltaan lukea, kun siitä puhuttiin joka paikassa, mutta se kiinnostaa nyt kun siitä on hiljennytty. Päätin lukea sen myös heti, mutta sitten joku sanoi, ettei tykännyt tästä ja olin että höh, mutta sitten joku taas sanoi, että tämä on ihana, joten olin että ah! Kummastakin reaktiosta on tosin kulunut jo kuukausi, pari, joten... Ehkä vain luen tämän.

Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme Jacksonin romaani on ensimmäinen joululahjaksi saamani Fabriikki kustannuksen kotiin kuljetettu tämän vuoden uutuus, ja sen haluaisin lukea pian! Fabriikki ei ole tähän mennessä kertaakaan pettänyt, joten kova odotus on tätäkin kirjaa kohtaan päällä.

Margaret Atwood : Orjattaresi Tätä ei ehkä tarvitse edes perustella? Paljon hehkutettu dystopia täytyy lukea ensin kirjana, ennen kuin siitä tehdyn HBO-sarjan pariin edes voi ajatella siirtyvänsä. Tämä on siitä harvinainen kirja, että olen ostanut sen itselleni aivan uutena, joten olisi myös mukava, jos lukisin sen.. :--) 

George Orwell : Vuonna 1984 Klassikkoja klassikkoja. Ostin tämän ajatellen Helmet-lukuhaasteen kohtaa, jossa piti lukea omaan synnyinvuosikymmeneensä sijoittuva kirja, mutta luinkin siihen muuta. Se tosin ei liene silti syy olla lukematta tätä, vaikka tällä hetkellä se onkin puolisollani lainassa.

Haruki Murakami : 1Q84 Voihan Murakami! Olen pitänyt nyt lähes kahden vuoden tauon herran kirjallisuudesta (ja maneereista), joten voisi viimein olla aika siirtyä tämän jättiläistrilogian pariin. Jostain syystä tosin tuntuu, että Orwell täytyy lukea ensin, eli saattaa siis hetki vielä kestää, että tämän tiiliskiven parissa todella olen.

Elizabeth Kolbert : Kuudes sukupuutto Jotta mukana olisi edes joku tietokirja, mutta tämä toki kyllä ihan kiinnostaakin. Enhän sitä kai muuten olisi viimesyksyisiltä kirjamessuilta ostanut. Aihe ehkä hieman ahdistaa etukäteen, mutta toisaalta olisi siksikin tärkeää sen parissa olla. Ehkä kuljetan tämänkin kesäksi Helsinkiin, jotta se oikeasti jonkinlaisen mahdollisuuden luetuksi tulemisesta saa. 

Mitkä kirjat teidän hyllyissänne vaikuttaa kaikkein mielenkiintoisimmilta? Tai mistä kirjasta minun täytyisi ehdottomasti tämän vuoden himotuimpia aloittaa?

maanantai 30. huhtikuuta 2018

HUHTIKUUN LUETUT


Puolivuotinen talvi alkaa viimein olla taputeltu, kevään ensimmäiset leskenlehdet bongattu ja suurin osa kouluhommistakin alkaa jo olla tältä lukuvuodelta takana. Muutama pidempikestoinen uurastus meinasi jo viedä vähän oman stressinsietokyvyn toiselle puolelle, mutta kunnialla tästä lukuvuodesta kai lopulta on selvitty. Loppuviikosta olisi vielä yksi tentti sekä aineopintojen lopputyön palautusseminaari, ja sitten voinkin melko huoletta pakata kamani rinkkaan ja suunnata viikoksi Balkanille katselemaan uudempia maisemia. Se, mitä elo toukokuussa reissun jälkeen tuo tullessaan, on itsellenikin vielä hieman arvoitus.

Huhtikuu kaiken kaikkiaan oli taas vallan mainio kuukausi, se kului kokonaan Itä-Suomessa, mutta onneksi täällä sentään vieraili myös ihan mukavia tyyppejä. Koulua, hurjan pitkiä aamulenkkejä, lukemista ja kirjoittelua, mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan. 

H U H T I K U U N  L U E T U T 

05 Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina
07 Tiitu Takalo : Tuuli ja myrsky
08 Tiitu Takalo : Kehä
10 Saara Turunen : Sivuhenkilö
11 Reetta Laitinen (toim.) : Sisaret 1918
12 Hannele Mikaela Taivassalo & Catherina Anyango Grünewald : Scandorama

Huhtikuussa luin paljon hyviä, pettymyksiä oli oikeastaan vain Kunnaksen Koiramäki-kirja, hämmentävimpiin fiiliksiin taas jätti Anyurun dystopia. Ehdottomasti kuukauden lempparikirja oli Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka perään kiirehdin eräänä lauantaina Vestan keikalta baarista hurjaa vauhtia kotiinkin, henkilökohtaisesti tärkeimmäksi kirjaksi taas on muodostunut Willowsin Sisämaa. Sen tunnelma on vain niin pysähtynyt ja haikean kaunis, harva kykenee sanojen avulla samaan. Muutenkin varsin onnistunut lukukuukausi taas, Tikkasen runoista ja postaamattomista sarjakuvista tulossa todennäköisesti myös jonkinlaista kokoelmajuttua blogiin myöhemmin!

Paljon on tosiaan taas ehditty lukemaan, mutta lukumäärä selittyy toki pitkälti lyhyillä sarjakuvakokoelmilla. Luulen, että tahti rauhoittuu nyt tästä kesää kohti, en todennäköisesti jaksa kannella sarjakuvia ees sun taas, ja Helsingissä ei ehkä tule kirjastossakaan ihan näin ahkerasti vierailtua kuin täällä. Pitänee myös palauttaa aikamoinen kasa kirjoja lukemattomina takaisin Vaara-kirjastoille, hieman yltiöoptimistinen määrä kirjoja parisen viikkoa sitten tuli vielä loppukevääksi lainattua. Onneksi ne eivät sieltä minnekään kuitenkaan katoa, voin yrittää näitä samojakin taas syksyllä uudelleen.

Mutta nyt siirryn oman opponointiraporttini pariin, ja taidanpa keittää pienet vappukahvit eilen Varkaudesta minulle tuotujen tuoreiden munkkien kaveriksi. Aurinko paistaa ja koirakin on muuttunut katupölystä harmaaksi, on siis todella kevät. On sitä odoteltukin.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ
236s.
Tammi 2018

Turunen on yksi kotimaisen kirjallisuuden nimistä, jonka olen huomannut kyllä, mutta antanut puolitietoisesti mennä ohi, kun joka paikassa on puhuttu niin paljon. Se luo paineita siitä, että pitää tykätä kun muutkin tykkää tai sitten siitä, että ei tykkää siksi, kun muut tykkää. Tuntuu, että paljon puhuttua ja nostettua kirjaa on mahdoton lukea ihan vain kirjana, irrallaan niistä arvioista joita se saa. Mutta nyt kun viimein annoin mahdollisuuden, tarttuen ensin tähän viimeksi ilmestyneeseen, saan huomata, että siitä samasta arvioinnin kivusta osittain Sivuhenkilökin kertoo. Maan huomattavimman päivälehden murskaavasta kritiikistä ja sitä myötäilevistä blogipostauksista, samaisen lehden kirjallisuuspalkinnon voitosta ja arvosteluiden tyystin kadonneesta anteeksipyytevyydestä. Jos kukaan muukaan ei siis näemmä kirjasta kykene kirjoittamaan sen aiemmista arvosteluista irrallisena, tuskin sitä täytyy siis automaattisesti vaatia itseltäänkään.

"Okei, minä sanon ja istun hetken hiljaa. Haluaisin sanoa hänelle, että tavataan sitten uudestaan, kun olet aloittanut. Tai oikeastaan ei niin, vaan pikemminkin niin, että tavataan sitten, kun olet saanut teoksesi valmiiksi, tuonut sen näytille siitä huolimatta, että häpeä on korventanut sisuskalujasi, ja lukenut sen jälkeen muutaman halveksivan arvion kirjastasi. Nähdään sitten ja jutellaan. Samalla voimme katsoa, miten järkevästi ja aikuismaisesti suhtaudut asiaan. Siihen asti, työn iloa ja onnea matkaan. Mutta en tietenkään sano mitään. Se olisi typerään.

Turusen romaanin nimettömäksi jäänyt päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun hänen teoksensa on juuri julkaistu, mutta maailma jatkuu samanlaisena kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja siitä miltä tuntuu, kun jotain tapahtuukin. Vaikka käytännössä kirjassa kirjailija kuvaa kokonaisen vuotensa esikoiskirjansa julkaisun jälkeen, olisi julmaa typistää kirja yhden ihmisen kokemukseksi, edes sellaiseksi, jolla näennäisesti muka yritetään tehdä yksilöllisestä poliittista. 

Voisin kaiketi kuvailla, että minulle Turusen romaani on kertomus jonkin oman ja henkilökohtaisen antamisesta maailmalle ja yksin olosta yhteiskunnassa, jonka ainoana tähtäimenä on saada kansalaisensa pariutumaan voidaakseen todeta heidät oikeanlaisiksi.  Siitä, miten normit vaikuttavat yhteen ihmiseen. Mutta yli kaiken yksityisen, yli jokaisen nimettömäksi jääneen henkilöhahmon suurimman roolin tässä kirjassa otti yhteiskunnan normatiivisuus (tai oikeastaan sen normatiivisuuden patriarkaatti) huomattavasti laajemmin. Juuri se raskas, konservatiivinen ja kalskahtava normijärjestelmä, jossa niin sukupuoli kuin tietty tapakäyttäytyminen muuttuu jonkinlaiseksi performanssiksi. Ja se oli ehdottomasti tämän kirjan suurin ansio.

Sivuhenkilössä esimerkiksi juuri sukupuolisuus näyttäytyy sellaisena, jollaisena sen alkaa itsekin nähdä, kun on syystä tai toisesta herännyt huomaamaan oman yhteiskuntamme seksismin määrän. Turusen romaanissa jokainen mies on Mies, poika poika, nainen nainen. Sisaruksiin viitataan sukupuolisilla sisaruussanoilla, ainoastaan ystävien sukupuolet jäävät määrittelemättä. Siskojen ja siskon miesten kautta kuva seksistisestä sukupuoliperformanssista nousee niin suuriin mittasuhteisiin, että ketjuja ähisten korjaavat miehet ja vauvakutsuja kasaan höösäävät naiset ovat niin karrikoituja, että lähes puistattaa. Eikä puistata edes siksi, että tässä olisi jotain liioiteltua, vaan siksi, että tällaisina me sukupuolet nykyään todella esitämme. Ahtaina, kapeina, yhteen oikeaan muottiin mahtuneina. Ja jos näin räikeä sukupuolittelu alkaa lukijaa häiritä, on Turunen todella onnistunut valinnassaan. Jos näin stereotypiset kuvaukset miehisyydestä ja naisellisuudesta tuntuvat liialta, on ehkäpä jo aika katsoa ympärilleen hieman tarkemmin, ja huomata, että näin niitä sukupuolia edelleen esitetään. Ei Turunen tätä liioittelua ole keksinyt, siihen syyllistyy koko yhteiskuntamme. Ja jos niitä ei edes huomaa, niin no. Suosittelen joskus kiinnittämään huomiota, ihan vaikka omassa tuttavapiirissä.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Turusella on hieno tapa kuvata tätä kaikkea liikaa alleviivaamatta ja ketään syyllistämättä. Hänen päähenkilönsä häpeä ja vääränlaisuuden tunne, miellyttämisen halu ja sisäänrakennettu itseinho ovat todella sellaisia asioita, joita yhteiskuntamme istuttaa täysin normatiivisina asioina monien enemmän tai vähemmän herkkiin mieliin, niihin sellaisiin, jotka eivät sitä rakenteellista vääränlaisuuden korostamista osaa nähdä ja kantavat sen ristiä omilla harteillaan. Hän tosiaan kuvaa yksityisen kautta jotain suurempaa, mutta toisin kuin ajatella saattaisi, ei tarinasta jää kuvaa, että hän pyrkisi selittämään kaikkien naisten kaikki tunteet, saati väittämään omiaan yleisen yhteisiksi. Turunen kuvaa koko asetelmansa, kirjailijansa vuodenajat sivustakatsojamaisena jatkumona, ja se on yhtaikaa hurjan kaunista sekä itselleni äärimmäisen samaistuttavaa.

Tämä kirja on haikea, kokonainen ja todella taitava. Häpeän ennakkoluulojani, joiden takia ajattelin tämän olevan jotain muuta, koska se on tietyn ikäisen ja tiettyyn oletettuun sukupuoleen kuuluvan henkilön kirjoittama, mutta tuntuu kuin tarinallaan saisin sen anteeksi. Enhän toki itsekään näitä sukupuoleen liitettäviä rooleja ole ollut rakentamassa, mutta ainakin niitä voin pyrkiä omalta osaltani häivyttämään. Pienentämään häpeää puhumaan siitä reteästi ääneen, näyttämään että halutessaan olla naisellinen ei tarvitse koristautua siihen rooliasuun korkokengistä hiusväreihin, joihin sen kuvitellaan liittyvän. Tässä kirjassa on jotain niin vapauttavan rehellistä ja tarkkaa, että tämän soisi olevan hyvin monen muunkin lukulistalla. Itse tahdon pikimmiten siirtyä Rakkaudenhirviön pariin. 

Helmet-haaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Sivuhenkilöstä muualla kirjablogeissa: Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Tekstiluola