HUHTIKUUN LUETUT

Puolivuotinen talvi alkaa viimein olla taputeltu, kevään ensimmäiset leskenlehdet bongattu ja suurin osa kouluhommistakin alkaa jo olla tältä lukuvuodelta takana. Muutama pidempikestoinen uurastus meinasi jo viedä vähän oman stressinsietokyvyn toiselle puolelle, mutta kunnialla tästä lukuvuodesta kai lopulta on selvitty. Loppuviikosta olisi vielä yksi tentti sekä aineopintojen lopputyön palautusseminaari, ja sitten voinkin melko huoletta pakata kamani rinkkaan ja suunnata viikoksi Balkanille katselemaan uudempia maisemia. Se, mitä elo toukokuussa reissun jälkeen tuo tullessaan, on itsellenikin vielä hieman arvoitus.

Huhtikuu kaiken kaikkiaan oli taas vallan mainio kuukausi, se kului kokonaan Itä-Suomessa, mutta onneksi täällä sentään vieraili myös ihan mukavia tyyppejä. Koulua, hurjan pitkiä aamulenkkejä, lukemista ja kirjoittelua, mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan. 

H U H T I K U U N  L U E T U T 

01 Elin Willows : Sisämaa

02 Johannes Anyuru : He hukkuvat äitiensä kyyneliin

03 Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia

04 Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät

05 Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina

06 Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie : Noin 10 myyttiä feminismistä

07 Tiitu Takalo : Tuuli ja myrsky

08 Tiitu Takalo : Kehä

09 Jane Austen : Ylpeys ja ennakkoluulo

10 Saara Turunen : Sivuhenkilö
11 Reetta Laitinen (toim.) : Sisaret 1918
12 Hannele Mikaela Taivassalo & Catherina Anyango Grünewald : Scandorama

Huhtikuussa luin paljon hyviä, pettymyksiä oli oikeastaan vain Kunnaksen Koiramäki-kirja, hämmentävimpiin fiiliksiin taas jätti Anyurun dystopia. Ehdottomasti kuukauden lempparikirja oli Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka perään kiirehdin eräänä lauantaina Vestan keikalta baarista hurjaa vauhtia kotiinkin, henkilökohtaisesti tärkeimmäksi kirjaksi taas on muodostunut Willowsin Sisämaa. Sen tunnelma on vain niin pysähtynyt ja haikean kaunis, harva kykenee sanojen avulla samaan. Muutenkin varsin onnistunut lukukuukausi taas, Tikkasen runoista ja postaamattomista sarjakuvista tulossa todennäköisesti myös jonkinlaista kokoelmajuttua blogiin myöhemmin!

Paljon on tosiaan taas ehditty lukemaan, mutta lukumäärä selittyy toki pitkälti lyhyillä sarjakuvakokoelmilla. Luulen, että tahti rauhoittuu nyt tästä kesää kohti, en todennäköisesti jaksa kannella sarjakuvia ees sun taas, ja Helsingissä ei ehkä tule kirjastossakaan ihan näin ahkerasti vierailtua kuin täällä. Pitänee myös palauttaa aikamoinen kasa kirjoja lukemattomina takaisin Vaara-kirjastoille, hieman yltiöoptimistinen määrä kirjoja parisen viikkoa sitten tuli vielä loppukevääksi lainattua. Onneksi ne eivät sieltä minnekään kuitenkaan katoa, voin yrittää näitä samojakin taas syksyllä uudelleen.

Mutta nyt siirryn oman opponointiraporttini pariin, ja taidanpa keittää pienet vappukahvit eilen Varkaudesta minulle tuotujen tuoreiden munkkien kaveriksi. Aurinko paistaa ja koirakin on muuttunut katupölystä harmaaksi, on siis todella kevät. On sitä odoteltukin.

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

236s.

Tammi 2018

Turunen on yksi kotimaisen kirjallisuuden nimistä, jonka olen huomannut kyllä, mutta antanut puolitietoisesti mennä ohi, kun joka paikassa on puhuttu niin paljon. Se luo paineita siitä, että pitää tykätä kun muutkin tykkää tai sitten siitä, että ei tykkää siksi, kun muut tykkää. Tuntuu, että paljon puhuttua ja nostettua kirjaa on mahdoton lukea ihan vain kirjana, irrallaan niistä arvioista joita se saa. Mutta nyt kun viimein annoin mahdollisuuden, tarttuen ensin tähän viimeksi ilmestyneeseen, saan huomata, että siitä samasta arvioinnin kivusta osittain Sivuhenkilökin kertoo. Maan huomattavimman päivälehden murskaavasta kritiikistä ja sitä myötäilevistä blogipostauksista, samaisen lehden kirjallisuuspalkinnon voitosta ja arvosteluiden tyystin kadonneesta anteeksipyytevyydestä. Jos kukaan muukaan ei siis näemmä kirjasta kykene kirjoittamaan sen aiemmista arvosteluista irrallisena, tuskin sitä täytyy siis automaattisesti vaatia itseltäänkään.

"Okei, minä sanon ja istun hetken hiljaa. Haluaisin sanoa hänelle, että tavataan sitten uudestaan, kun olet aloittanut. Tai oikeastaan ei niin, vaan pikemminkin niin, että tavataan sitten, kun olet saanut teoksesi valmiiksi, tuonut sen näytille siitä huolimatta, että häpeä on korventanut sisuskalujasi, ja lukenut sen jälkeen muutaman halveksivan arvion kirjastasi. Nähdään sitten ja jutellaan. Samalla voimme katsoa, miten järkevästi ja aikuismaisesti suhtaudut asiaan. Siihen asti, työn iloa ja onnea matkaan. Mutta en tietenkään sano mitään. Se olisi typerää."

Turusen romaanin nimettömäksi jäänyt päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun hänen teoksensa on juuri julkaistu, mutta maailma jatkuu samanlaisena kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja siitä miltä tuntuu, kun jotain tapahtuukin. Vaikka käytännössä kirjassa kirjailija kuvaa kokonaisen vuotensa esikoiskirjansa julkaisun jälkeen, olisi julmaa typistää kirja yhden ihmisen kokemukseksi, edes sellaiseksi, jolla näennäisesti muka yritetään tehdä yksilöllisestä poliittista. 

Voisin kaiketi kuvailla, että minulle Turusen romaani on kertomus jonkin oman ja henkilökohtaisen antamisesta maailmalle ja yksin olosta yhteiskunnassa, jonka ainoana tähtäimenä on saada kansalaisensa pariutumaan voidaakseen todeta heidät oikeanlaisiksi.  Siitä, miten normit vaikuttavat yhteen ihmiseen. Mutta yli kaiken yksityisen, yli jokaisen nimettömäksi jääneen henkilöhahmon suurimman roolin tässä kirjassa otti yhteiskunnan normatiivisuus (tai oikeastaan sen normatiivisuuden patriarkaatti) huomattavasti laajemmin. Juuri se raskas, konservatiivinen ja kalskahtava normijärjestelmä, jossa niin sukupuoli kuin tietty tapakäyttäytyminen muuttuu jonkinlaiseksi performanssiksi. Ja se oli ehdottomasti tämän kirjan suurin ansio.

Sivuhenkilössä esimerkiksi juuri sukupuolisuus näyttäytyy sellaisena, jollaisena sen alkaa itsekin nähdä, kun on syystä tai toisesta herännyt huomaamaan oman yhteiskuntamme seksismin määrän. Turusen romaanissa jokainen mies on Mies, poika poika, nainen nainen. Sisaruksiin viitataan sukupuolisilla sisaruussanoilla, ainoastaan ystävien sukupuolet jäävät määrittelemättä. Siskojen ja siskon miesten kautta kuva seksistisestä sukupuoliperformanssista nousee niin suuriin mittasuhteisiin, että ketjuja ähisten korjaavat miehet ja vauvakutsuja kasaan höösäävät naiset ovat niin karrikoituja, että lähes puistattaa. Eikä puistata edes siksi, että tässä olisi jotain liioiteltua, vaan siksi, että tällaisina me sukupuolet nykyään todella esitämme. Ahtaina, kapeina, yhteen oikeaan muottiin mahtuneina. Ja jos näin räikeä sukupuolittelu alkaa lukijaa häiritä, on Turunen todella onnistunut valinnassaan. Jos näin stereotypiset kuvaukset miehisyydestä ja naisellisuudesta tuntuvat liialta, on ehkäpä jo aika katsoa ympärilleen hieman tarkemmin, ja huomata, että näin niitä sukupuolia edelleen esitetään. Ei Turunen tätä liioittelua ole keksinyt, siihen syyllistyy koko yhteiskuntamme. Ja jos niitä ei edes huomaa, niin no. Suosittelen joskus kiinnittämään huomiota, ihan vaikka omassa tuttavapiirissä.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Turusella on hieno tapa kuvata tätä kaikkea liikaa alleviivaamatta ja ketään syyllistämättä. Hänen päähenkilönsä häpeä ja vääränlaisuuden tunne, miellyttämisen halu ja sisäänrakennettu itseinho ovat todella sellaisia asioita, joita yhteiskuntamme istuttaa täysin normatiivisina asioina monien enemmän tai vähemmän herkkiin mieliin, niihin sellaisiin, jotka eivät sitä rakenteellista vääränlaisuuden korostamista osaa nähdä ja kantavat sen ristiä omilla harteillaan. Hän tosiaan kuvaa yksityisen kautta jotain suurempaa, mutta toisin kuin ajatella saattaisi, ei tarinasta jää kuvaa, että hän pyrkisi selittämään kaikkien naisten kaikki tunteet, saati väittämään omiaan yleisen yhteisiksi. Turunen kuvaa koko asetelmansa, kirjailijansa vuodenajat sivustakatsojamaisena jatkumona, ja se on yhtaikaa hurjan kaunista sekä itselleni äärimmäisen samaistuttavaa.

Tämä kirja on haikea, kokonainen ja todella taitava. Häpeän ennakkoluulojani, joiden takia ajattelin tämän olevan jotain muuta, koska se on tietyn ikäisen ja tiettyyn oletettuun sukupuoleen kuuluvan henkilön kirjoittama, mutta tuntuu kuin tarinallaan saisin sen anteeksi. Enhän toki itsekään näitä sukupuoleen liitettäviä rooleja ole ollut rakentamassa, mutta ainakin niitä voin pyrkiä omalta osaltani häivyttämään. Pienentämään häpeää puhumaan siitä reteästi ääneen, näyttämään että halutessaan olla naisellinen ei tarvitse koristautua siihen rooliasuun korkokengistä hiusväreihin, joihin sen kuvitellaan liittyvän. Tässä kirjassa on jotain niin vapauttavan rehellistä ja tarkkaa, että tämän soisi olevan hyvin monen muunkin lukulistalla. Itse tahdon pikimmiten siirtyä Rakkaudenhirviön pariin. 

Helmet-haaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Sivuhenkilöstä muualla kirjablogeissa: Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Tekstiluola 

JANE AUSTEN : YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

JANE AUSTEN : YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

505s.

Teos 2013

Alkuteos: Pride and Prejudice / 1813

Suomennos: Kersti Juva

Lukuvika-podcastin vetäjillä Essillä ja Jennillä on mitä mahtavin osio jaksoissaan mukana: jokaisella kerralla kumpikin heistä paljastaa yhden lukuvian, sellaisen kirjan, jonka kaikkien kirjallisuudesta kiinnostuneiden olisi oletettu jo aikoja sitten lukevan, mutta se on syystä tai toisesta väliin jäänyt. Osio on mainio, ja se muistuttaa paitsi siitä, ettei kukaan yksinkertaisesti ole kaikkia maailman pitäisi-kirjoja lukenut myös siitä, että ei se ole lopulta edes kovin vakavaa. Tai jos onkin, ääneen asian myöntäminen tekee ihmeitä. Häpeällä ja noloilla jutuilla kun on tapana kadota, jos niistä puhutaan.

Olen lukenut aina paljon, siitä asti kun lopulta viitsin kyseisen taidon opetella joskus ekaluokalla. Toki väliin on mahtunut aina enemmän tai vähemmän pitkiä taukoja, kun ei vain ole huvittanut tai ehtinyt, mutta siitä nyt ei ainakaan lähiaikoina ole juurikaan tarvinnut huolehtia, ettei siis ehtisi. Nuorempana luin paljon helppoa ja kepeää, olen ehdoton Neiti Etsivä -fani, ja saatoinpa The Baby-sitters club -kirjojakin lukea yhden jos toisenkin. Muita ehdottomia oli esimerkiksi Bertin päiväkirjat ja Suvi Kinoksen seitsemän enoa -sarja. Kaikkea ja paljon, mutta klassikot nyt eivät varsinaisesti lukemisiini kuuluneet. 

En suostu kuitenkaan nyt noloilemaan enempää tätä tunnustusta, saati syventyä sellaisen kirjallisuussnobismin pariin, jossa arvotetaan enemmänkin kirjallisuutta oikeaksi ja vääräksi, hyväksi ja huonoksi. Joten ystävät hyvät, olen viimein korjannut yhden suurimmista lukuvioistani. Olen lukenut ensimmäisen Jane Austenini.

" 'Sinä itse tanssit salin ainoan kauniin tytön kanssa', sanoi herra Darcy ja katsoi vanhinta neiti Bennetiä.

'Niin! Häntä kauniimpaa en ole eläissäni nähnyt! Mutta aivan sinun takanasi istuu yksi hänen sisaristaan, joka on hyvin sievä ja, uskallan väittää, oikein miellyttäväkin. Anna kun pyydän, että partnerini esittelee sinut.'

'Ketä tarkoitat?' Mies kääntyi ja katseli hetken Elizabethia, kunnes kohdattuaan hänen silmänsä käänsi pois omansa ja sanoi kylmästi: 'Siedettävä, muttei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli.' "

Veikkaanpa, ettei Austenin pääteokseksi kutsuttu tarina nyt varsinaisesti esittelyjä kaipaa, onhan tätä tarinaa toisinnettu kerran jos toisenkin tässä hieman yli 200 vuoden aikana. En oikeastaan edes osaa sanoa, mitä tältä kirjalta odotin itse, mutta vaikka siitä olin luonnollisestikin paljon kuullut, yllätti Austenin kupliva terävänäköisyys ja herkullinen huumori silti. Vaikka tarinan keskiössä on ylpeyden ja ennakkoluulon lisäksi hyvinkin säädellyt avioitumistavat ja ihmissuhteiden muodostus, en osannut odottaa näin ajankohtaista kerrontaa. Austenin tarkkanäköisyys ja hersyvän upea tapa kuvata aikaansa, luokkaeroja, ihmissuhteita ja aikeita kohteliaiksi tarkoitettujen sanojen takana on jotain sellaista, johon moni nykykirjailijakaan ei todella yllä. 

Ja kyllähän minä tästä kirjasta tosiaan nautin. En usko, että tälle vääränikäinen voi ollakaan, juoksinhan nytkin anniskeluravintolasta vauhdilla viime viikon lauantai-iltana kotiin ihan vain jatkaakseni Elizabethin ja herra Darcyn suhteeseen syventymistä. Kersti Juvan uusi suomennos päästi myös tarinan oikeuksiinsa. Se sai toivomaan, että koko Austenin tuotanto olisi käännetty näin, ja ehkäpä julkaistu sarjana Elina Warstan yhdenmukaisesti suunnittelemin kansin. Tämä kun on jo ulkoakin niin herkullinen, että se täytyy vielä joskus koettaa itsellekin kierrätyskeskuksilta kenties metsästää.

En tiedä osaanko muuta enää Ylpeydestä ja ennakkoluulosta sanoa, kai tästä muutaman sadan vuoden aikana on aika tyhjentävästi puhuttu. Ehkä siis sanonkin vielä lähinnä sen, että vaikka lukuvikojaan saa myös vaalia osana lukijaidentiteettiää, eikä kaikkea tule korjata vain ulkoisen paineen vuoksi, oli tämän lukuvian oikaiseminen silti enemmän kuin kannattavaa. Ehkä jatkossa keskitynkin tähän aikaansa edellä olleiden naisten kirjoittamaan klassiseen kirjallisuuteen, ja jätän "täällä nää etuoikeutetut miehet ryyppää ja pohtii eksistentiaalisia kriisejään Pariisissa" -kirjallisuuden vähemmälle. Onneksi on mistä valita.

Mutta nyt haluaisin kuulla mikä on sinun suurin lukuvikasi, jonka haluaisit korjata? Tai tiedät jo valmiiksi, että se todennäköisesti lopulta myös lukematta jää? Antakaa palaa, tämä kiinnostaa minua erityisesti!

Helmet-haaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (jos kuvasta ei näy, niin kannen oikeassa yläkulmassa kulkee siis kauniit hevoskärryt!)

ELENA FERRANTE : HYLKÄÄMISEN PÄIVÄT

ELENA FERRANTE : HYLKÄÄMISEN PÄIVÄT

253s.

WSOY 2017

Alkuteos: I giorni dell'abbandono / 2002

Suomentaja: Taru Nyström

Suomeksi alunperin julkaissut Avain / 2004

Voihan hylkäämiskokemukset, raivo, rivous, kamaluus, täydellinen suistuminen kaikilta mahdollisilta raiteilta niin syviin syövereihin, etteivät ne enää edes tunnu todelta! Vittuja ja kulleja, pahoinpitelyitä kadulla, raivokohtauksia ja syvän upottavaan epätoivoon uppoamista. Sitä kaikkea on jo Napoli-sarjaa ennen julkaistu Ferranten itsenäinen teos Hylkäämisen päivät, joka alkaa näin:

"Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Lapset riitelivät tapansa mukaan toisessa huoneessa ja koira murisi unissaan lämpöpatterin vieressä. --- Hän käyttäytyi hillitysti kuten aina, vain oikea käsi piirsi liioiteltua kaarta hänen selittäessään lapsellisesti hymyillen, että hän kuuli nyt hiljaisten äänten kuin kuiskaillen kutsuvan häntä muualle. Siitä mitä oli tapahtumassa hän otti syyn harteilleen, ja sitten hän sulki kotioven hiljaa takanaan ja jätti minut kivipatsaana seisomaan tiskipöydän ääreen."

Täytyy heti alkuun myöntää, että lähdin lukemaan tätä täysin epäreilusti sivuosana Napoli-sarjasta, jonain sellaisena, josta täytyy nyt löytää jotain tuttua ja turvallista, jonka seurassa odottaa viimeisen osan suomennosta. Ja se toimi huonosti. Hylkäämisen päivät ei ole Napoli-sarja, se ei sisällä kovinkaan samantyyppisiä henkilöhahmoja, vaikka Ferranten kertojaäänen toki tunnistaakin samaksi. Ja jos tätä lukee rakkaudesta Elenaan ja Lenuun, tulee todennäköisesti pettymään. Niin minullekin meinasi aluksi käydä.

Hylkäämisen päivät on tarina erosta, hieman alle 40-vuotiaasta Olgasta, jonka mies Mario tuntee tarkoituksettomuudentunteesta, ja poistuu vähäeleisesti takavasemmalle. Tuo päätös ja etenkin sen pysyvyys tulee Olgalle niin odottamattomista kuiluista, että se syöksee hänet varsin voimallisesti hyvin vahvan ja mustan vihan, epätoivon ja järkytyksen pyörteisiin. Kun mies jättää, kasassa ei pysy enää koti, suhteet lapsiin tai arjen hallinta. Kaikki on mustaa, mustavalkoista ja jyrkkää. Peruuttamattomasti. Ferrante kirjoittaa niin syvistä syövereistä ja jopa yliampuvan överistä aggressiivisuudesta ja totaalisesta hylkäämisen aiheuttamasta lamaannuksesta, että alkuun velloin itse lähinnä tunteesta, jossa teki mieli kiljua Olgalle että kerää nyt itsesi nainen! Ei kukaan voi mennä noin sekaisin yhden ainoan vätyksen poistumisesta elämässään, haloo. Mutta sinnikkäästi jatkoin eteenpäin, kuten minulla yleensä kirjallisuuden kanssa tapana on. Ja jälleen kerran todistettiin, että se kannatti, sillä alun tahmomisen jälkeen Ferrante taas vei, ja oma pieni pakottautuminen tämän pariin palkitsi. 

Ferranten koko kirja on kuin ärhäkkä ja pidäkkeetön tunteenpurkaus, jälleen jonkin sellaisen sanoittamista, jota ei pidetä yleensä hyvänä sanoa ääneen. Kyllä, Ferranten päähenkilöllä menee "hieman" yli. Suru ja lamaannus, sekapäiset ratkaisut ja päähänpistot ovat erittäin yliampuvia. Mutta jollain maagisella tavalla siinä se tämän kirjan taika piileekin, siinä uskomattomassa överiydessä, jota Ferrante ei jälleen kerran vaivaudu silottelemaan, vaan antaa palaa, mennä niin mustan ja syvän kautta, että se alkaa kuulostaa jo epärealistiselta. Ferrante tykittää täysin estotta ja se on tärkeää: kuinka usein yhteiskunnassamme monet naiset saavatkaan kuulla sitä, että heidän pitää hillitä vähän? Tai tuntea ylipäätään vähemmän? Osoittaa pettymystään normiston mukaisesti, viileän rauhallisesti ja analyyttisesti? Kuulla ylipäätään, että tunteet ja tunteellisuus on jotain feminiinistä hysteerisyyttä, jolla sitä kipua ja tapaa sen ilmaisuun pyritään pienentämään ja mitätöimään?

Minut se surrealistisuus, jopa painajaismaismainen tunnelma kiinni jäävine panssariovineen valloitti, sillä se on sitä sielun ja psyykeen hajoamisen syvintä mustuutta, jota hyvin harvoin kukaan osaa näin terävästi ja tarkkaeleisesti kuvata. Se on jotain, mikä on totuttu kätkemään hyvin syvälle ja hyvin sisimpään, sellaista, josta ei missään nimessä koskaan saa puhua. Ferrante ylittää kuitenkin sen häpeäpisteen, ei suostu häpeämään häpeäänsä, henkilöhahmonsa häpeää. Se tulee niin iholle, ettei sen enää tarvitsekaan olla realistista, se saa olla mielen sisäistä sekapäistä väkivaltafantasiaa, joka on kirjan paperilla totta. Se saa hajota, särkyä ja upota velloviin pohjamutiin, sillä vain pohjan kautta voi lopulta nousta uudelleen. Nousta, ja nähdä elämä taas niissä mittakaavoissa, joissa se ennen romahdustakin pyöri. Kasata ne mittakaavat itse uudelleen, nousta kliseisesti tuhkasta, luoda raunioista uutta. On ihan sama voisiko näin tapahtua oikeasti, sillä niissä kaikkein mustimmissa ajatuksissa näin tapahtuu pään sisällä jatkuvasti. On samantekevää tapahtuuko asia omassa päässä vai oikeasti, joskus ne ovat silti aivan yhtä totta sille, kuka tämän kaiken joutuu kokemaan. Ilman mustaa meissä ei ole myöskään voimaa ja valoa. Sen Ferrante kuvaa taitavasti, samaistuttaen, vaikka itse tilanteeseen ei välttämättä samaistukaan. 

Toisin kuin Napoli-sarja, tämä on epäkorrekti, tiivis ja enemmän pienessä pysyvä kuin suuria kaaria maalaileva. Ja silti se on jollain hurjan kauniilla tavalla sitä samaa, missä Ferrante on parhaimmillaan.  Ferrante vain maagisella tavalla osaa kuvata nurinkurisia ja väärinä pidettyjä tunteita. Ja hän tekee sen uskomattoman hyvin.

(Opin myös jokin aika sitten, että jopa huhutusti Elena Ferranten pseudonyymin takana olevan kirjailijan aviomies, niin ikään italialainen kirjailija Domenico Starnonelta on tänä keväänä käännetty teos Solmut, joka on ikään kuin aviomiehen versio näistä samoista tapahtumista. Sain kirjan käsiini jo kirjastosta, enkä malta odottaa että pääsen siihen käsiksi. Hieman kutkutti Ompun tapaan käsitellä näitä yhdessä, mutta toisaalta, Ferrante oli ensin ja ansaitsee minusta tulla arvioiduksi myös omana itsenään, omine vahvuuksine ja heikkouksineen. Ehkä luen Starnonen kuitenkin myös vielä ennen kesää, ja katson, mitä sen avulla tälle tarinalle käy ja miltä näyttää fiktiivinen vastaus toiseen romaaniin. Mutta siitä lisää myöhemmin!)

Helmet-haaste 2018: 06. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Hylkäämisen päivistä muun muassa muualla kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Lukuisa & Ullan luetut kirjat

MAURI KUNNAS : KOIRAMÄEN SUOMEN HISTORIA

MAURI KUNNAS : KOIRAMÄEN SUOMEN HISTORIA

81s.

Otava 2017

Mauri Kunnas on aivan mahtava. Fanittelen hänen lastenkirjojaan menemään täysin varauksetta ja yleensä myös erityisen kritiikittä. Rakasta Koiramäki-sarjaa ja Herra Hakkaraista, Koirien Kalevalaa ja Seitsemää koiraveljestä taas olen vuodesta toiseen käyttänyt eskarien kanssa kotimaista kirjallisuutta ja juhlapäiviä sivutessa. Aina on uponnut kuin häkä, ollaan saatu esimerkiksi Koirien Kalevalan avulla sellaisia taideprojekteja aikaan, että oksat pois. Lempparihetki ehkä koko esiopetusurallani oli ihan ensimmäisinä vuosina muun muassa se, kun kulttuurihistoriallisen taideprojektipläjäyksemme päätteeksi kävimme Ateneumissa, ja yksi ryhmäni ihanaakin ihanampi muksu huudahti kovaan ääneen taidemuseon pääsalissa, että "Laura, mitä ihmettä, eikö Väinämöinen olekaan koira?!". 

Kunnaksesta on siis todella moneksi. Se hurmaa eskareita vuodesta toiseen, tarjoaa katseltavaa, opeteltavaa, puhuttavaa ja niin mahtavaa pedagogistakin sisältöä, että harva lastenkirja tähän on samalla tavalla työssäni taipunut. Niinpä odotin tätä suurta suomalaista eeposta Kunnakselta erityisen innoissani. Sainkin sen joululahjaksi, mutta aikaa lukemiselle löysin muka vasta nyt. Odotin tietenkin pettämätöntä laatua, ja hykerryttävää huumoria, mutta voi Mauri minkä teit!

Suomen historia on aiheena varsin laaja. Muistan tämän kirjan julkaisuaikoihin lukeneeni jostain päin internetin uutispalveluita artikkelin myös Kunnaksen hieman tuskastelleen sen parissa. Kun historia voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, ja se pitäisi typistää yhteen lastenkirjaan, yksien kansien väliin, on näkökulmavalinnalla varsin suuri merkitys. On eri asia toisintaa ja koiramaisesti versioida jo valmiiksi tarinamuotissa olevia kansalliseepoksia kuin kirjoittaa kokonainen historiankirja uudelleen, sen ymmärrän. Mutta, tästä seuraa nyt se aktiivisemmin Mitä luimme kerran -blogia seuranneille todella tuttu mutta.

Mielestäni Kunnaksen näkökulmavalinta ei nimittäin ollut onnistunut. Luen tätä nyt puhtaasti aikuisnäkökulmasta, ja tietenkin myös feministinä, mutta Koiramäen Suomen historiaa enemmän tämä kirja on kyllä luettelo enemmän tai vähemmän Suomen historiaan liittymättömien suurmiesten luettelo. Käytännössä siis ruotsalaisten kuninkaiden. Ja sotaluettelo myös, hei tietenkin. Mikäs sen paremmin kotimaista kulttuuriperintöä kuvaava asia voikaan olla kuin nuijalla toisen päähän lyöminen. Kuten jo Katrikin omassa postauksessa toteaa, Kunnas on unohtanut historiansa naiset aivan kokonaan.

No. Onhan toki suurmiehillä paikkansa historiassa, eipä sillä. Ja jos aikajana osuu Ruotsin ja loppusivuilla myös Venäjän vallan aikaan, tokihan hallitsijoillakin on ollut merkitystä. Mutta valitettavasti se merkitys nivoutui yllättävänkin heikosti sen koiramäkeläisyyden kanssa yhteen nippuun, lomiutui siihen hellyyttävän ihanaan tarinaan, josta Koiramäen hahmot yleensä voimansa saavat. Edes takuuvarmana pitämää huumoriani en tästä oikein löytänyt, nokkeluudet jäivät yllättävänkin vähäisiksi. Toki sivistyin esimerkiksi Hakkapeliitat-nimen synnystä sekä Kreivin aikaan -sanonnan alkuperästä, mutta niidenkin kohdalta aika on tainnut hieman jo ajaa ohi. Ei enää edes minun lapsuudessani asiat tapahtuneet kreivin aikaan, näistä 2000-luvulla syntyneistä nyt puhumattakaan. 

Tää on niin tätä, että miehet sitä ja miehet tätä, ja sillä välin kotona joku saattoi olla jotain muuta, mutta mitäs niistä, kun ei meidän historiankirjoitus juuri naisia hei tunne. Tämä näkökulma on jo niin kulunut, käytetty ja jo vähän väsynytkin, että olen kyllä kieltämättä pettynyt, kun Kunnas päätyy toisintamaan jo miljoona kertaa kerrottua. Joku saattaisi tähän väliin väittää, että no näytä sitten ne historiassa vaikuttaneet naiset, jos niitä kerran on! Onneksi minun ei siihen nyt tässä tarvitse ryhtyä, sillä syksyllä jopa kolme upeaa kotimaista teosta (lisätietoa saat sekä Sankaritarinoita tytöille -projektista että Kustantamo S&S:n tärkeistä kirjoista edellä olevista linkeistä) tekee sen puolestani. Jossain vaiheessa jo pohdin, onko tästä naisten kautta sankaripalvonnan jatkamisesta nyt varsinaisesti hyötyä tasa-arvoasioissa, mutta niin kauan kuin lapsille myydään Koiramäen Suomen historian kaltaisia kirjoja tietokirjoina, tasan on.

Helmet-haaste 2018: 04. Kirjan nimessä on jokin paikka
Kunnaksen uusimmasta muissa kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä? & Pieni kirjasto

MARYAN ABDULKARIM & EVELIINA TALVITIE : NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ

MARYAN ABDULKARIM & EVELIINA TALVITIE : 
NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ

160s.

SKS 2018

Arvostelukappale

Lähtökohtaisesti feminismin vastaista retoriikkaa pitävät yllä ne, joille feminismi on kaikkein vierain asia. Tietenkin. Ihmisillä on pöhkö taipumus vastustaa kaikkea itselleen tuntematonta. Tai sellaista, joka uhkaa heidän ajatustaan siitä minkälainen maailma on ja minkä päällä se lepäilee menemään. 

Mutta tiedättekö mikä ihmisyydessä on ehkä kaikkein paras juttu?

Sitä voi kehittää loputtomasti ja siinä voi todella mennä eteenpäin. Tulla paremmaksi. Tunnistaa syitä omien reaktioidensa takana. Opetella tulemaan niiden kanssa toimeen. Ja heivata ne haitalliset lopulta suohon, koska kuka nyt lähtökohtaisesti tarvitsee tuntemattoman pelkoa asiassa, jossa kyse on inhimillisyydestä ja kaikille paremmasta yhteiskunnasta? 

"Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?"

Tällä kertaa patriarkaatin kaatotalkoisiin lähdetään myytinmurtaja-asenteella. Murtajina toimivat mahtavat Maryan Abdulkarim sekä Eveliina Talvitie, jotka jo esipuheessaan kertovat hulvattomasti järjestävänsä myyttikestit eli myyttärit. Myyttäreissä edetään myytti kerrallaan keskustellen ja näkemyksiä vaihdellen. Rakenne on minulle tuttu jo Meriläisen & Särmän Anna mennä -oppaasta, josta on sattuneesta syystä muodostunut itselleni tässä aikojen mittaan eräänlainen henkikirja. Kansien väliin muotonsa saanut toteemieläin. Tai jotain. Joka tapauksessa, Anna mennälle Myyttärit eivät  siis kalpene, ne ovat sen ihanan taitavasti ja paikoin jopa terävämminkin keskusteleva pikkusisko. Kuin podcast kansien välissä. Sellainen, jonne tekisi mieli päästä huutelemaan väliin, että "hei mäkin oon huomannut, mäkin oon tota mieltä! Tai ihan eri mieltä, mutta se ei haittaa, jutellaan lisää!" 

Onneksi on blogi.

Noin 10 myyttiin mahtuu paljon. Abdulkarim & Talvitie käsittelevät aiheita aina oletetusta miesvihasta siihen, ettei feministi tahdo hänelle avattavan ovia. Keskustelut ovat oivallisia, ja paikoin hurjankin samaistuttavia, ja etenkin "feminismi tappaa ilon elämästä" -osuus oli hulvaton. Ei ehkä ihan Meriläinen & Särmä -hulvaton, mutta niin osuvaa tosikkoilua, ettei tiedä kuuluiko nauraa vai ei. Ja se jos mikä aina välillä naurattaa. Tuo osuus oli ehkä mielestäni teoksen paras, mutta tärkein ja osuvin ehkä oli myytti numero 10, "mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti". Siinä keskustelu oli terävää ja esimerkit selkeitä ja tätä päivää. Lähes kirjaimellisesti, kirjaan kun on ehtinyt mukaan niin loppuvuoden #metoo-heitot kuin Aamulehden esiin nostama keskustelu kielilinjauksesta kaikkine kyseenalaisine noitavainoheittoineen. Kenen puolella oikeasti olet, jos vastustat kiivaasti tasavertaisuutta lisääviä tekoja? Et toimittajaihmisenä tunnista kielen valtaa?

Myyttärit etenee jouheasti ja sen lukee lähes yhdeltä istumalta. Väliin nostetut lainaukset aina Södergranin runoista Minna Canthin lausahduksiin laittavat keskustelut oivalliseen mittasuhteeseen: miksi esimerkiksi kotimaisen feminismin pioneeri Canth on joutunut tuskailemaan 1800-luvulla samojen asioiden kanssa, joiden kanssa feministit edelleen taistelevat? Mitkä ovat olleet feminismin aaltojen vaikutukset aatteen kehitykseen, ja mitä tarkoittaa toisen aallon feminismi? Mitä on intersektionaalinen feminismi ja miksi kulttuurin omiminen ei ole ok? Monissa kappaleissa historiallinen tausta avaa oikeasti yllättävänkin paljon uusia keloja itsellenikin, ja toisaalta taas paikkansa on myös tilastoilla sekä termien avaamisella. Abdulkarim & Talvitie edustavat myös keskenään hieman erilaista feminismiä - tietenkin, onhan feminismi aina kantajansa näköistä, kuten kaikki muutkin aatteet koko maailmassa. Heidän vuoropuhelunsa on virkistävää, toisiaan täydentävää ja uusiakin ajatuksia esiin nostavia. Talvitie oli itselleni entuudesta hieman tutumpi nimenä, mutta Abdulkarimia olin kuunnellut vain muutaman haastattelun verran, ja täytyy sanoa, että tässä on kyllä  tämän päivän kotimaisen feminismin yksi upeimmista äänistä. Myös siis kirjan sivuilla. 

"Naista vihaava mies löytää aina vihalleen syyn naisesta, uskontoa vihaava löytää samalla tavalla uskonnosta syyn vihalleen. Välillä ihmisille tekisi hyvää miettiä omaa suhdetta toisiin ja maailmaan eri näkökulmista. Miksi asia, joka ei vaikuta omassa elämässäni, herättää minussa näin vahvan reaktion?"

Ainoan selkeähkön pettymyksen kirjassa aiheutti "Feminististä ei ole puolisoksi" -myytin purkaminen. Tai siis se, että se jäi minun mittapuullani purkamatta. Kappale jäi ensinnäkin hyvin pintapuoliseksi ja ohueksi, mutta ei myöskään syventynyt siihen, mikä ylipäätään  patriarkaalisessa normistossa parisuhteesta on tehnyt niin suuren ja pyhän, että sen tavoitteleminen tuntuu olevan meille yksi yhteiskuntamme tärkeimpiä asioita. Mikä naisen asema tässä kuviossa on? Miten tietynlaisen ydinparisuhdemallin ajatus voi olla uhka moninaisuudelle? Miten patriarkaatti näkyy esimerkiksi avioliiton paksuissa rakenteissa? Kun historia ja taustoitus toimii muissa osastoissa niin mainiosti, sen puuttuminen tässä nimenomaisessa on jotenkin niin  suuri huutomerkki, että jään jopa ihmettelemään koko myytin mukaan ottamista. Välillä keskustelua viedään myös hitusen hämmentävillekin vesille ensinnäkin niputtaessaan kaikki feministit yhdeksi massaksi, tietyllä tapaa parisuhteessa käyttäytyviksi ja näyttäytyviksi, ja toisekseen lähtiessään tässä keskustelussa varsin vahvasta olettamuksesta, että feministi "menee" automaattisesti parisuhteeseen ei-feministin kanssa, eli toisintaa tavallaan siis itsekin myyttiä siitä, että mies ei voi olla feministi. Ongelmaa ei kuulemma ole kahden samaa sukupuolta olevien parisuhteessa, mutta onkohan nyt ihan näinkään?

Pientä terävyyttä olisin kaivannut myös lisää esimerkiksi uhriutumiskeskusteluun. Siinä missä Abdulkarimilla & Talvitiellä oli (jälleen tosin harmillisen lyhyeksi jääneessä luvussa) tarve puolustaa tietynlaisen uhriuden lähtökohtia, olisi mielestäni ollut ihan aiheellista nostaa myös tuo ulkoa tuleva uhriksi leimaaminen näkyvämmin vallankäytön välineeksi, minkä esimerkiksi Omppukin tuo esiin mitä mainioimmassa postauksessaan tästä kirjasta. Koska mitä muuta se uhriksi syyttäminen on kuin vastustajan puolelta tapahtuvaa mitätöintiä, valittajaksi leimaamista ja ylipäätään pienentämistä pönkittäen valmiiksi omaa suurenmoisuuttaan, kun omaa valta-asemaa käyttäen typistetään jonkun taistelu tasavertaisuudesta uhriutumiseksi? Olen siis kirjan kanssa hieman eri mieltä siinä, kannattaako uhrius ottaa haltuun, sillä se ei vielä poista sitä rakennetta, joka tällaisen ajatus- ja toimintamallin mahdollistaa. Ennemminkin olisin kaivannut laajempaa pohdintaa ylipäätään mitätöintikulttuurista, joka myös herruustekniikoihin liittyy. Niistä toki saa tietää lisää muun muassa tässä Saara Särmän terävässä kolumnissa sekä tammikuisesta Omaa luokkaa -podcast-jaksosta, mutta erityisen hyvää näiden käsittely olisi tehnyt myös kirjassa esiintyvälle keskustelulle.

"Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa. Miesten alistaminen olisi työlästä ja vaatisi jatkuvaa rakenteiden ylläpitoa ja toistoa. Haluamme kaikille vapauden sellaisesta."

Mutta niin, pakollisesta kriittisestä osiostani huolimatta onhan tämä nyt joka tapauksessa loistava  ja etenkin loistavan kattava perusteos feminismistä. Mahtavia myyttejä, mahtavaa myytinmurtamista. Kirjan rakenne tekee siitä varsin kevyen lukea, ja vaikka tämä vähän nyt on sellainen samanmielisiltä toisille samanmielisille -kirja (koska mikäpä nyt lopulta ei olisi), tällä on silti potentiaalia avata feminismin käsitettä sellaisille, jotka ovat sen määreitä kuulla lähinnä loanheittomielessä aiemmin. Ja ehkäpä joku tämän myötä vaikka rohkaistuu itseään vahvemmin kutsumaan feministiksi, olemaan rohkeasti ja ääneen yhteisen hyvän puolella. 

Ja koska aihe on niin herkullinen, haluaisin murtaa lisäksi vielä kaksi muuta myyttiä. En muista tiedä, mutta nämä ovat olleet aikoinaan minulle ne, joiden vuoksi koko feminismi on hieman epäilyttänyt.

12. Feministit vaativat yhdestä (/patriarkaalisesta) normijärjestelmästä toiseen normijärjestelmään siirtymistä. Tällä voidaan tarkoittaa toki sitä perus "feministit ei käytä rintsikoita/ajele säärikarvoja/meikkaa/ota hiustenpidennyksiä" -höpötystä (ja okei, tätä sivuttiin toki myös kirjan myytissä 6. Feministillä ei voi olla huivia eikä pitkiä hiuksia & toki myös kohdassa 9. Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa), mutta omalla kohdallani törmäsin siihen hieman erilaisena mennessäni naimisiin vajaa neljä vuotta sitten. Keskustelin aiheesta siitä näkökulmasta, että nautin hurjasti vapaudestani valita itselleni uuden sukunimen: ottaa siis jos mieli tekee, mutta jättää vanha, jos siihen päädyn. Päädyin ottamaan puolisoni nimen monistakin eri syistä, mutta ehkäpä päällimmäinen oli vanhan nimen painolastista luopuminen: olin muutenkin häiden aikaan niin vahvassa murroksessa itseni kanssa, että uusi nimi alleviivasi sen muutoksen parempaan ihanan voimaannuttavalla tavalla. Olkoonkin, että se on samalla myös puolisoni nimi. 

Silti, oli syyni mikä tahansa, vierastan hurjasti sitä keskustelusävyä, joka tästä mielipiteen julkituomisesta nousi. Oli hämmentävää, että feminismin varjolla minua pidettiin vääränlaisena, koska alistun tällaiselle patriarkaaliselle ja rakenteelliselle syrjinnälle. Että syön muiden kuormasta, jos en pidä omaa nimeäni. Että pilaan vähän koko naisasian nyt, jos annan itseni alistua tämän nimikuorman alle.

Kyllä, olen itsekin miettinyt tätä asiaa paljon. Ja kyllä, jos nyt neljä vuotta myöhemmin tekisin ratkaisun uudelleen, ottaisin ehkä todennäköisemmin samassa paikassa esimerkiksi äitini tyttönimen käyttöön. Normit pitää tunnistaa, etenkin patriarkaaliset. Ja kun ne on tunnistanut, ne pitää kyseenalaistaa. Ja kyllä, tiettyjen rakenteiden toisintaminen ylläpitää niiden olemassa oloa. Mutta se, että joku tulee feminismin varjolla minulle sanomaan, että oma vapaaehtoinen ratkaisuni on väärä, ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Ylipäätään syyllistäminen ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Sillä jos me vain siirrymme noudattamaan uutta pakollista koodistoa vanhan alta, olemmeko me silloin vapautuneet lopulta yhtään mistään? Kannattaako se valta oikeasti käyttää siihen samaan asiaan, eli toisen tilan kaventamiseen, mihin se tähänkin asti on käytetty? Onko se silloin aitoa, niin sanotun puhdasta feminismiä, jos se johtaa vain yhdestä ainoasta totuudesta toiseen ainoaan totuuteen? 

"A huge part of a being a feminist is giving other women the freedom to make choices you might not necessarily make yourself." -Lena Dunham

Niin, ja se viimeinen myytti, jonka haluaisin murtaa:

13. Voit olla feministi vasta kun olet valmis ja täydellinen ja osaat kaikki termit ja et koskaan mokaa. Ihan vain kysyisin, montako valmista ja täydellistä ihmistä sinä olet elämäsi aikana kohdannut? Itselleni tähän on parasta lääkettä ollut sekä aiemmin mainittu Meriläisen & Särmän Anna mennä -opas sekä Roxane Gayn Bad Feminist. Muita saa vinkata kommenttiboksiin.

Minkä feministisen myytin sinä haluaisit purkaa?

HELMET-HAASTE 2018 // VÄLIARVIO

35/50 Helmet-haasteen kirjaa luettu, pienehkö vauhti niin sanotusti päällä! Tein viime vuonnakin tästä lempilukuhaasteestani välikuulumispostauksen, tosin se taisi sijoittua enemmän vuoden puoliväliin, kesään ja helteenkaipuuseen. Nyt sarjakuvien ynnä muiden lyhyempien ilmaisumuotojen löytämisen ansiosta olen hieman edellisvuosien lukutahtia edellä, ja samoin Helmet-haastekin alkaa olla jo vuoden ensimmäisen neljänneksen jälkeen reilusti yli puolen välin menossa. Tänä vuonna laitoin haasteeseen suoraan tavoitteeksi täydet 50 kohtaa, katsotaan mitä tähän mennessä olen jo kasaan saanut!

L U  E T U T 

01. Kirjassa muutetaan Elin Willows : Sisämaa
02. Kotimainen runokirja Susinukke Kosola : Avaruuskissojen leikkikalu
03. Kirja aloittaa sarjan Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla
04. Kirjan nimessä on jokin paikka Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia

05. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit Han Kang : Ihmisen teot // Ajattelin, että 80-luvun kirjallisuuden kanssa olisin hieman pulassa, mutta tämä(kin) kohta täyttyi sattumalta Kangin teoksen sijoittuessa syntymävuosikymmeneni verilöylyn aikoihin.
06. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät

08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja Kätlin Kaldmaa : Islannissa ei ole perhosia
11. Kirjassa käy hyvin Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää // Toisaalta, käsi ylös, kuka yllättyi siitä, että chick lit -kirjassa käy lopulta hyvin?

 

12. Sarjakuvaromaani Ulla Donner : Spleenish // Tästä se lähti, ja miten monta sarjakuvaromaania ja -kokoelmaa olenkaan lukenut! Onnea on Helmet-haaste, jonka avulla löysin kokonaan uuden genren, jota vähän jopa fanittaakin! Ja Donner toki myös, kun avasi tieni tähän maailmaan!
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina // Tämä on monien keskusteluidenkin perusteella yksi haastavimpia kohtia, mutta pitkälti myös tulkintakysymys. Harvassa kirjassa nyt pitäydytään täysin yhdessä tai kahdessakaan henkilössä, mutta Tikkasen runous täytti mielestäni tämän kohdan mainiosti, sillä se niin syvä kuvaus kahdenkymmenen vuoden parisuhteesta, että muut olivat tässä lähinnä satunnaisia ohikulkijoita.

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan Gaël Faye : Pienen pieni maa // Sekä Burundiin että Ruandaan sijoittuva teos oli pieni, mutta väkevä. Hieman tosin ehkä lukuhetken jäljiltä haalistumaan päässyt.

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja Elena Ferrante : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa Liv Strömquist : Nousu & tuho // Ja sen Strömquist kieltämättä tekee ansiokkaan hyvin. Lukisipa näitä sarjakuvia mm. kaikki.

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta Elina Hirvonen : Kun aika loppuu
20. Taiteilijaelämäkerta Jani Toivola : Musta tulee isona valkoinen

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi Susinukke Kosola : .tik. // Meinasin jo vähän aikaa luulla, että runoudesta olisi tullut mukavuusaluettani, mutta se olikin vain Susinukke Kosola. 

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne

24. Surullinen kirja Edith Södergran : Levottomia unia

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt Maija Salmi & Meeri Koutaniemi : Ilopangon vankilan naiset

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta Alison Bechdel : Hautuukoti - tragikoominen perheeni

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan Mike Pohjola : Sinä vuonna 1918

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa Eka Kurniawan : Kauneus on kirous // Ja pelotti myös loputtuakin. Hämmentävä kirja, josta en koskaan saanut muodostettua kovin järkevää mielipidettä. Mutta kun lopussa pohdin, olen ehkä kallistunut ennemminkin rakastamaan tämän vihaamista kuin vihaamaan sen rakastamista.

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Elena Ferrante : Uuden nimen tarina

33. Selviytymistarina Alison Bechdel : Äideistä parhain - koominen draama // Tästä kohdasta voi olla montaa mieltä, mutta tämä oli selviytymistarina minulle myös henkilökohtaisella tasolla. Mieletöntä mihin kaikkeen sarjakuvakin taipuukin.

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Dan Brown : Alku // Vuodenalun ehdoton positiivinen yllätys! Ajattelin lukevani tämän päästäkseni esittelemään eriäviä mielipiteitäni, mutta saatoin jopa nauttia kerrankin hyvän genrekirjallisuuden parissa. Kaikkea sitä!

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Alejandro Zambra : Kotiinpaluun tapoja

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi Johanna Rojola (toim.) : Suffragettien city
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama Marjane Satrapi : Persepolis 2 - kotiinpaluu
40. Kirjassa on lemmikkieläin Laura Manninen : Kaikki anteeksi

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti Lena Huldén, Larry Huldén & Kari Heliövaara : Rutto // Tämä on ollut yksi haasteen hauskimpia kohtia, ehkä näin voisi tehdä joskus toistekin? Omat riskinsähän siinä on, mutta aina voi lopettaa kesken, jos sattui valitsemaan täysin väärin. Tein tätä ennen kirjablogia ja 300 kirjan "pitäisi lukea" -listaa enemmänkin, nykyään ei ole muka aikaa.

 

42. Kirjan nimessä on adjektiivi Liv Strömquist : Kielletty hedelmä

45. Palkittu tietokirja Mari Manninen : Yhden lapsen kansa // Palkittu toki, vaikken sen ansioista ehkä olekaan itse täysin samaa mieltä.

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana Ane Riel : Pihka

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta Marjane Satrapi : Persepolis - iranilainen lapsuuteni
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen : Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä

V I E L Ä  L U K E M A T T O M A T  
 (J A  A P U A  K A I P A A V A T )

07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan // Ehkä jotain fantasiaa ehkä? Mutta mitä? Hjälp!

09. Kirjan kansi on yksivärinen

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja // Tämä olisi hauska täyttää niin, että joku valitsee kirjan ihan tätä haastetta varten, mutta toisaalta saatan myös oikoa mutkia ja lukea erään äitini minulle vuosikausia suositelleen kirjan loppuun.

16. Kirjassa luetaan kirjaa // Näitä on matkan varrella ollut jo useampia, mutta aina lopulta ne kirjat ovat täyttäneet jonkun vaikeamman kohdan. Ja nytpä ei sitten hetkeen yhtään olekaan tullut vastaan.

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä // a p u a ! Mikä kertoo ja olisi sen lisäksi vielä jotenkin ehdottoman hyväkin?

23. Kirjassa on mukana meri // Jospa viimein saisin tähän luettua lisää Tove Janssonia!

25. Novellikokoelma

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä // Tää on yksi mielestäni haasteen hauskimpia kohtia, vaikkei vielä ole yksikään kirja osunutkaan. Tai no toki kaksisanaisista on, mutta haluaisin edes hieman enemmän haastetta ja elättelen toiveita, että löytäisin tähän jonkun vähintään kolmisanaisen kirjan nimen. 

29. Kirjassa on lohikäärme // Harry Potter ja liekehtivä pikari olisi tähän niin super. Mutta sehän toki edellyttäisi aiempienkin osien lukemisen, enkä tunnu jokavuotisista suunnitelmistani huolimatta koskaan siirtyvän seuraavalle uusinta kierrokselle, joten saa nähdä millä tämä toteutetaan.

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja // Otan mielelläni vastaan erityisen hyviä suosituksia myös tähän kohtaan.

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo // En ole löytänyt tällaisia vielä yhtään, vinkkejä vinkkejä! Mieleen tulee itselleni ainoastaan Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä, mutta sen olen itse jo tosiaan lukenut. Muille sitä voin tähän kohtaan silti suositella, sympaattinen kirja!

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

44. Kirja liittyy johonkin peliin // Tämä se vasta tyhjää lyökin... 

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ei siis enää aivan mahdoton määrä täyttämättömiä kohtia, mutta vaikeimmat tokikin jäljellä. Erityisesti kohtiin 7, 18, 35, 38 & 44 kaipaisin apua! Mitkä teille on ollut tänä vuonna niitä haastavimpia kohtia? Entä hauskimpia? Miten haaste on tähän asti sujunut? :) 

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

303s.

S&S 2018

Alkuteos:De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Suomennos: Outi Menna

Arvostelukappale

Johannes Anyurun He hukkuivat äitiensä kyyneliin on palkittu vuonna 2017 ruotsalaisella Augustus-palkinnolla, ja se on kirjailijan toinen suomennettu teos. Kiinnitin siihen vain ohimennen huomiota syksyllä kustantamoiden kevätkatalogeja selaillessa, sen nimi yhtaikaa vaikutti ja toisaalta myös etäännytti. Kauneudellaan todennäköisesti teki niitä kumpaakin. Nyt saadessani sen arvostelukappaleena en osannut kuitenkaan ohittaa, vaikken vielä loppusivuillakaan ollut aivan varma mitä olin juuri lukemassa.

"Vartija, joka talutti minut käsivarresta kiinni pitäen parkkihallin läpi, oli mustatukkainen ja näytti siltä kuin toinen sen vanhemmista olisi tullut Afrikasta, ja ajatuksissani se mies edusti petosta, jonka kuvaamiseen minulla ei ollut sanoja.

Ruotsalaiset olivat päättäneet, että se oli ruotsalainen."

Äitiensä kyyneliä on kenties helppo lukea, mutta sitäkin vaikeampaa kuvata. Jollain rankalla yksinkertaistuksella sen voisi sanoa olevan tarina ruotsalaiseen kirjakauppaan suunnatusta terrori-iskusta, jonka kaoottisuuden keskellä yksi iskun tekijöistä ymmärtää olevansa mukana eri syystä kuin muut: estämässä sellaista tulevaisuutta tapahtumasta, jossa hän on itse nuoruutensa joutunut elämään. Kaksi vuotta iskun jälkeen kirjailija istuu tuon nuoren naisen viereen oikeuspsykiatrian klinikalla, ja yrittää saada kiinni siitä, mistä nainen on tulossa ja kuka hän on ollut ennen veristä helmikuun seitsemännentoista iskua.

Anyuru lähtee kertomaan tarinaansa metatasolla, kirjailijana, joka kirjoittaa kirjansa iskun tapahtumista. Osin tarina kulkeekin kirjailijan näkökulmasta, osin taas kirjailijan haastatteleman terrori-iskuun osallistuneen tytön, joka tahollaan kirjoittaa tapahtumista omaa tarinaansa. Näiden näennäisen sekavanoloistenkin kuvioiden väliin kuitenkin mahtuu paljon, ja vaikka aluksi onkin aivan sekaisin mistä ja kenestä milloinkin lukee, oppii kielen rekistereistä pian tunnistamaan kuka kertoo ja mitä. Kenen maailmassa Ruotsi on se maa, jollaisena me olemme oppineet sen tuntemaan, ja kuka taas on kasvanut Ruotsissa, jossa totalitäärisyys on ottanut vallan ja ihmiset jakautuvat kansalaisiin ja valtionvihollisiin. Vapaisiin ja niihin, jotka asuvat sokeassa pisteessä vapaiden silmien alla apartheid-yhteiskunnassa ja vankileireillä.

"Suljin silmäni. Me oltiin synnytty Ruotsissa olematta ruotsalaisia, ja se oli tehnyt meistä epätodellisia. Tiesin, että meistä voisi tulla todellisia ainoastaan kuoleman kautta."

Äitiensä kyyneliä lukiessa ymmärtää kyllä täysin, miksi tämä kirja on naapurimaamme sydämet valloittanut, Finlandiaa vastaavat kirjallisuuspalkinnot voittanut. Anyuru kirjoittaa älykkäästi ja monikerroksisesti tekemättä kirjastaan kuitenkaan liian vaikeaa ja taiteellista. Se osuu nykyajan suurimpiin kipupisteisiin: muukalaisvihaan, erilaisuudenpelkoon, eriarvoistumiseen ja oikeaan ruotsalaisuuteen/kansalaisuuteen, jossa ihonväri ja uskonto näyttelevät paljon tärkeämpää osaa kuin se, onko esimerkiksi maassa asunut syntymästä asti ilman, että muuta identiteettiä olisi koskaan itselleen saanutkaan kasvattaa. Se on myös taitava, sillä siinä missä hetken jo kuvittelee tarinan kompastuvan uskonnolliseen ristiriitaan tulevaisuuden kauheuksien lähtöpistettä kuvatessaan, Anyuru ikään kuin huomaa sen itsekin. Tarttuu siihen ja jättää tunteen, että olemme samalla sivulla, yhdessä. Voisiko yhteiskunta todella olla tällainen, jos nykyinen pelon ilmapiiri edelleen jatkuu? Jos viime viikollakin uutisoitu valtava poliisin tekemä etninen profilointi on vain alkua jollekin? Rasismi on niin rakenteellista, että me valkoiset toteutamme sitä, vaikka yrittäisimmekin pysyä hyvien puolella?

Äitiensä kyynelet sisältävät suuria aiheita ja Anyuru tarttuu tärkeään tematiikkaan. Hän ei tuo sitä kuitenkaan liian saarnaavasti esiin, vaan antaa aiheidensa kasvaa tarinansa kautta, alleviivaamatta ja osoittelematta. Alkuun sekavankin oloinen romaani kasvaa sivu sivulta suuremmaksi, ottaa kantaa ja saa lukijan asettumaan hieman epämukavaan asentoon, huomaamaan olevansa yksi niistä, joka olisi ehkä voinut jotain estää, mutta ei sitä ymmärtänyt tehdä.

Anyurulla on taustaa myös runoilijana, ja sen huomaa soljuvasta ja sujuvasta kielestä, joka kantaa synkkien dystooppisten kuvausten läpi loistaen taustalla kuin se pieni toivon valo, jonka tästä pimeästäkin tarinasta lukija onnistuu löytämään. Helppolukuinen teos ei tunnu kuitenkaan helpolta, se jopa onnistuu työntämään luotaan niin, etten osannut vielä viimeisilläkään sivuilla päättää luenko tätä loppuun vai en. Se tuntuu nurinkuriselta, sillä juuri tällaisesta kirjallisuudesta minun pitäisi innostua, juuri tällaisesta vaikuttavuudesta saada kiinni. Tahmea taistelu kuitenkin palkitaan, sillä lopussa valtaa tunne, että tämä täytyisi aloittaa alusta. Ei siksi, että ymmärtäisin paremmin, sillä koen jollain ohuella langalla saaneeni kiinni kyllä kokonaisuudesta, vaan siksi, että löytäisin hienouden, nyt kun tietäisin mistä sitä kannattaa etsiä. Kun minulla olisii viimein hallussa ne kaikki koukut, jotka vain loppuun lukemalla käsiinsä voi saada.

En kuitenkaan aloita alusta, sillä minun ja tämän kirjan välillä on jotain, jota en osaa selittää. Jotain torjuvaa, jonka haluaisin osata murtaa, mutten tiedä miten. Jotain samanlaista se kuitenkin on kuin kirjan tarjoama tematiikkakin, kaikessa pelottavuudessaan.

ALKUVUODEN ESIKOISET: LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI & ELIN WILLOWS : SISÄMAA

ELIN WILLOWS : SISÄMAA

192s.

Teos 2018
Ruotsiksi samaan aikaan julkaistu teos: Inlandet / Förlaget
Suomentaja: Raija Rintamäki

&

LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI

322s.

WSOY 2018

Jos jossain vaiheessa blogini lukemistosta pitäisi valita kaikkein tyypillisin kirja, se olisi todennäköisesti seuraavanlainen: noin 1975-1985 vuonna syntynyt nainen kirjoittaa esikoisteoksensa, jonka keskiössä on jollaintapaa maagisen kaunis kieli, mutta myös hieman omaelämäkerrallinen tarina, tai ainakin tarina, joka on kirjailijaa itseään erityisesti koskettanut. Kirja on todennäköisesti vähintään 200 sivua pitkä, muttei missään nimessä yli 350 sivua. Tapahtumat saattavat sijoittua Suomen sotiin, mutta todennäköisemmin kyse on jostain nykyhetken asiasta tai ilmiöstä, josta kirjailija viimein, ehkäpä vuosien harkinnan jälkeen päättää kirjoittaa. Ja niin, kirja on tietenkin myös kotimainen, tai ihan vähintään ruotsista suomeksi käännetty.

Tähän kategoriaan mahtuu tänä keväänä pitkästä aikaa taas kaksi kirjaa, ja siksi ajattelin kirjoittaa niistä nyt yhtaikaa. Pääsiäislomaa ennen kumpikin saapui kirjaston varauksista noudettavaksi, ja niinpä pakkasin nämä laukkuuni ja otin vanhempieni luokse mukaan, luin muutaman päivän erotuksella ja hurmaannuin. Ainakin toisesta.

Lyhyesti esiteltynä; Mannisen romaani on autofiktiivinen tarina Laurasta ja Mikosta, kahdesta salamana rakastuneesta, joille kaikki vain oli kerralla kohdillaan. Ainakin jos rakkauden huumassa  ymmärtää olla katsomatta liian lähelle. Tarina etenee pääsääntöisen kronologisesti, jättäen ilmaa ja aavistusta tulevasta riviensä väliin. Hiljalleen kuvio punoutuu, ja lukija saa varmistuksen sille samalle epäilylle kuin päähenkilökin: liian kauniin kiiltokuvan taustalta paljastuu hallitsemattomuutta, rikkinäisyyttä, mielen vinksahtaneisuutta, lähisuhdeväkivaltaa. 

"Mikko vei minut autolla toiselle puolelle kaupunkia joukkueen päättäjäisiin, niitä en voinut jättää vliin vaikka teki tahmeaa lähteä, Mikko oli kaasulamppu ja minä yöperhonen, Mikko oli Lorenzin voima ja minä varattu hiukkanen, niinpä menin myöhässä ja ajattelin koko ajan asunnossani odottavaa miestä, niin kilttiä ja huomaavaista, miestä joka oli ajanut luokseni monta sataa kilometriä, ja niin minä lähdin ensimmäisenä, tytöt ymmärsivät kyllä ja antoivat kostona mukaan kassillisen kondomeja, ja kotona minua odotti ruusuvihko ja kynttilämeri."

- Kaikki anteeksi

Willowsin esikoinen taas oli Tukholman vilskeestä miehen perässä sisämaan perukoille, vuorten ja tunturien kainaloon rakkauden perässä muuttaneen, nimettömäksi jääneen päähenkilön tarina yksinäisyydestä, erillisyydestä ja ulkopuolisuuden määrättömyydestä. Vaikka muutto on askel lähemmäksi häntä, loppuu suhde jo päämäärätietoisella automatkalla uuteen kotikylään, ja sen tietää kumpikin, tulija ja jo aiemmin ollut. Erosta ei tarvitse edes puhua, ja vaikka se ei näennäisesti satuta, se upottaa tasaiseen harmauteen, jossa kassatyö on meditatiivista eikä päiviä erota toisistaan.

"Aamun lumisateen jälkeen lumipenkat ovat sekä kovempia että pehmeämpiä. Kovat reunat kertomassa aurojen kulusta, untuvainen peitto niiden päällä.

Lumipenkat voivat olla täällä metrin korkuisia. Metrin korkuisia seiniä, jotka syövät äänet ja valaisevat"

-Sisämaa

Vaikka kahdesta kirjoitankin yhtaikaa, vaikka näennäisen samoista lähtökohdista, samanhenkisistä esikoiskirjailijoista on kumpikin teos lähtenyt, ei näitä esikoisia kovin moni asia yhdistä. Yksi kuitenkin, ja se on jonkinlainen taika viedä täysin mukanaan, tuoda aihe iholle, saada elämään ja tuntemaan, hengittämään samaa ilmaa kertojan kanssa. Mannisella taika tulee alusta ja avoimuudesta, kaiken rohkeasti esiin nostamisesta, Willowsin taas enemminkin rohkeudesta olla sanomatta, jättää ilmaa ja epätietoisuutta kielen väliin, kasvattaa pikkuhiljaa. Osin se johtunee aihevalinnoistakin, mutta toisaalta, kumpikin olisi voinut kirjoittaa toisensa kirjan omilla tavoillaan, ja ainakin toinen olisi todennäköisesti lumonnut siltikin. Kummallakin oli oma äänensä, ja aiheista huolimatta ne kantoivat, tulivat lähemmäksi kuin aloittaessa osasi arvatakaan.

Lähtökohtaisesti kerronnat kuitenkin tukivat aiheitaan mitä mainioimmin: Mannisen rehellinen, kipeä ja omallekin iholle mustelmia tekevä kerronta pelosta, hallinnasta ja toisen elävältä syömisestä on jotain sellaista, mitä samalla toivoisi näkevänsä enemmänkin, ja toisaalta taas, ettei tätä ilmiötä edes olisi. Tutkimusten mukaan joka kolmas suomalainen nainen kokee väkivaltaa suhteessa, jossa parhaillaan on tai on aiemmin ollut. Se on aiheena vaiettu, hävetty hiljaiseksi, jokaisen yksityiseksi ristiksi laskettu. Ja se on sillä mahdollistettu, rakenteellistettu, hyväksytyksi tehty, sellaiseksi, jota sitä kokeva ei välttämättä edes osaa vääränä pitää, kääntää vain toisen poskensa kuvitellen tämän olevan sitä todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Ja siksi on aiheellista, että siitä kirjoitetaan juuri näin, suoraan ja häpeilemättä. Uhria syyllistämättä. Syitä etsimättä. Pakoon päässeenä, mutta ennen kaikkea pakoon muita auttavana. Toivottavasti ajattelemaan herättävänä. Tämän ei soisi olevan totta kenellekään, ja silti se joka kolmannelle meistä on.

Ja Willowsin kerronta taas on hiljaista, hitaasti kasvavaa, epäloogista kuin ajatukset ja yksinäisyys. Se on jopa liiankin tyyntä, ja silti yksinäisyyttä suurempaa, melankolisuutta syvempää. Se on talvia, joista hypätään kesään ilman kevättä, ja se on tarina, joka aukeaa jokaiselle lukijalleen hieman ovalla tavallaan. Sivumennen-podcastissa tätä luettiin masennustarinana, minä luin tätä suruna, pohjattomuutena, erillisyytenä, uskaltamattomuutena etsiä sitä omaa paikkaa, jota jokaiselta meistä eniten odotetaan löytävän. Ja siinä missä Kaikki anteeksi vei mukanaan jo alkusivuilta, mutta alkoi hieman ennen loppua menettää puhtiaan, Sisämaa taas kasvoi hitaasti ja pikkuhiljaa, tuntui keskinkertaiselta tunnetasolla, mutta loppua kohden sai jopa rakastumaan. Vaikka se ei ollut lukiessa yhtä väkevä ja iholle tuleva kuin Mannisen esikoinen, joku Willowsin kirjassa sai kokonaisvaltaisemmin pauloihinsa, ja kirjana se oli minulle enemmän ja suurempi. Kaunis, herkkä, hiljainen ja aivan omanlaisensa. Ei missään nimessä sellainen, jonka olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa, Willowsilla on vahva ja omaleimainen ääni. Sellainen, joka kannattelee tarinaa kirjallisesti niin vahvana, että se alkaa kuulostaa korvissa jo taideteokselta. Erityisen kauniilta sellaiselta.

Kauniita, herkkiä ja hienoja lukukokemuksia nämä tosin molemmat. Kaikki anteeksi yleisellä tasolla, keskustelun herättäjänä, aiheen pöydälle nostajana. Sellaisena, jolle tekee mieli antaa pienet kauneusvirheet ja kielen puutteet anteeksi, koska aihe on niin tärkeä. Sisämaa taas hienovireisesti ja tarkkanäköisesti, mutta niin yksityisesti, ettei sen hienoutta osaa kuvata, se täytyy jälleen kerran kokea. Siinä missä Mannista on helppo suositella kaikille, tekee silti mieli suositella enemmän Willowsia. Ja toisaalta ei, sillä yleistä on lopulta yksinkertaisempaa antaa eteenpäin kuin jotain, jolle on menettänyt tunteensa.

SISÄMAA
Helmet-haaste 2018: 01. Kirjassa muutetaan
Kirjasta muualla: Lukuisa, Oksan hyllyltä, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla & Eniten minua kiinnostaa tie

KAIKKI ANTEEKSI
Helmet-haaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin
Kirjasta muualla: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa & Sivutiellä

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA (METSÄN KANSA #1)

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA

680s.

Gummerus 2017

Mikko Kamulan Metsän kansa -kirjasarjan avaus kiinnosti toissasyksynä, kun tutkin kevään 2017 uutuuskirjakatalogeja. Viime keväänä se kuitenkin jäi muiden mielenkiintoisten jalkoihin. Nyt törmäsin siihen kirjaston suositushyllyssä, ja nappasin mukaan, koska hei, uudisraivaajia Savossa, käytännössä samoissa metsissä, joissa olen itse lapsuudestani saakka isoisän kanssa metsäretkillä enemmän tai vähemmän kulkenut. Ensimmäisen aukeaman karttaan mahtuu niin lapsuudenkotini, isoisäni kotipaikka, kummatkin kesämökkimme ja kasvumaisemani, tämä tuntui aivan ohittamattomalta. Mahdollisuudelta sukeltaa 1400-luvun maisemissa omiin metsiin.

"Tenho tunsi omituisen väristyksen ja kohotti katseensa ylemmäksi. Oliko siellä jotain? Ensin pimeydessä näkyivät vain silmät, mutta vähitellen alkoi hahmottua muutakin. Pikkuinen tumma olento katseli häntä välikatossa olevasta aukosta. Tenho tuijotti takaisin hiljaa ja jännittyneenä. Haltija näyttäytyi vain harvoin, mutta Tenhon läsnäolo ei tuntunut haittaavan vanhaa Mökköä niin paljon kuin muiden."

Ikimetsien sydänmailla yhdistelee suomalaista mytologiaa, historiankirjoitusta, myyttejä ja uskomuksia valtavan kunnianhimoiseksi eepokseksi, jonka tyylilaji lienee jotain maagisen realismin ja fantasiankin välillä. Kamulan syventymisen kansantieteeseen ja folkloristiikkaan aistii jo alkusivuilta, ja Savon ikimetsiin muuttaneen Juko Rautaparran uudisraivaajaperheen tarina lähtee lupaavasti liikkeelle. Kotihaltijat, tietäjät ja hiidessä asuvat vainajien henget tulevat iholle, ja heräävät henkiin.

Rautaparta perheineen on rakentanut savupirtin keskelle Savon sydänmetsiä, paikkaan, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei perheen nuoret juuri ikäistään seuraa kohtaa. Tarina lähtee liikkeelle Jukon nuoren vaimon Matelin vaikeasta synnytyksestä, ja tarina kietoutuukin pian vastasyntyneen Mielon kohtalon ympärille. Yksi tärkeimmistä hahmoista on myös ympäröivä metsä, se hallitsee ja välillä ikään kuin vainoaakin. Rautaparran perheen kunnioittava suhtautuminen tuntuu uskottavalta ajassa, jonka pimeyden määrän voi vain hädin tuskin itse kuvitella kaiken sähkövalon ja kaupunkien valosaasteen  keskellä. Metsää tulee kunnioittaa, se todella herää tässä tarinassa henkiin.

Kamula kannattelee tarinaansa historiallisten yksityiskohtien avulla komeasti eteenpäin, kuljettaa koko perheen Hiiteen nimenantajaisiin, meloo pitkin Unnukkaa kohdaten tämän tästä viholliskansoihin kuuluvia karjalaisia ja lappalaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinasta ei puutu, mutta jotain siihen silti olisi kaivannut enemmän. Kamula on parhaimmillaan ehdottomasti kaikessa siinä suomalaisessa perinteen kuvaamisessa, pienen nippelitiedon jakamisessa ja omassa asiantuntijuudessaan mitä tulee aina ajanmukaisen asutuksen kuvaamisesta pieniin vaatteiden yksityiskohtiin. Valitettavasti historian tuntemus kääntyy toisaalta myös yhdeksi kirjan heikkoudeksi: Kirjailija on niin innoissaan tunkenut mukaan kaiken mahdollisen tietämyksensä, ettei se siihen oikein aina edes sovi tai mahdu. Pahimmillaan tai ehkä joidenkin mielestä parhaimmillaan kappaleiden loppuun kaipasi jo lähes tieteellisestä tutkimuksesta tuttuja lähdeviitteitä tutkijoiden nimineen ja vuosilukuineen. Yksityiskohdat eivät aina siis oikein onnistuneet sulautumaan itse tarinaan, ja toisaalta taas toistoa oli aivan valtavasti. Aina ei ihan myöskään jaksettu luottaa lukijan omaan päättelykykyyn, vaan asiat alleviivattiin turhankin monta kertaa, ihan vain että menee nyt varmasti perille, se mitä tällä yritettiin sitten milloinkin sanoa. Toistoa ja tilaa kirjassa oli  niin paljon, että tästä olisi voinut kevyesti raapia vähintään kolmasosan pois, eikä kukaan todennäköisesti olisi edes huomannut eroa lopputuloksessa. Tai olisipa pieni karsinta saattanut jopa teroittaa tarinan vaikuttavuuttakin positiivisella tavalla.

Hieman tässä häiritsi myös kaiken toistavuutensa lisäksi juonen kömpelyys sekä henkilöhahmojen hataruus. Mihinkään ei oikein syvennytty kunnolla, kaikkea "vain tapahtui", ja lopulta harvalla asialla oli minkäänlaista paikkaa tai tarkoitusta kokonaisuuden kannalta. Tuntui, että oli vain pakko päästä kertomaan metsän peitosta tai koskenhaltijoista, muttei maltettu sitoa niitä kehyskertomukseen kunnolla. Tapahtumat etenivät myös aina samalla kaavalla: henkilöhahmo oli ajattelematon, aiheutti tai haastoi käytöksellään vaaraa muille, mutta tilanteesta selvittiin taikakeinojen avulla. Sama toistui oli sitten kyse karjalaisten tai lappilaisten kanssa käydyistä yhteenotoista tai riidoista veronkerääjien kanssa, joita itse oltiin metsiin lähdetty piiloon. Olkoonkin, että elämä toki oli alkukantaisempaa kuutisen sataa vuotta sitten, mutta ei kai ihmisten sentään yksinkertaisia tarvitse sen takia olla? Henkilötkin olivat siis vähän sinnepäin heiteltyjä ja juu, mitään feministisiä laatukriteereitä tämä ei myöskään täyttänyt. Toki aina voidaan vedota 1400-lukulaiseen patriarkaattiin ja "historiallisiin faktoihin", mutta jos kirjailija pystyy valjastamaan kotitontut taikatalkoisiin, kuvittelisi mielikuvituksen riittävän pistämään naiset myös muihin rooleihin kuin supisemaan tulevista sulhoista. Ei sen nyt niin vaikeaa kuvittelisi olevan.

No mutta. Tästä kriittisestä jupinastani huolimatta luin kirjan kokonaan. Jokin siinä koukutti, ja kenties koukuttaa vieläkin, sillä en näe aivan mahdottomana lukea tänä keväänä julkaistavaa sarjan kakkososaa, Isoa härkää. Hurjan moni tämän avausosan puutteista menee kenties esikoisuuden ja sellaisen jopa sympaattisen yli-innostuneisuuden piikkiin, ja toivon valtavasti, että seuraavaan osaan kirjailija on itse jo ehtinyt hieman rauhoittua ja saada pakkaa kokoon niin, että tarinan jatko on jo astetta pidemmällä sekä kirjallisesti että tarinallisesti. Kieleltään tämä oli niin simppeliä, että siihen tuskin parannusta kannattaakaan toivoa, mutta toisaalta se juuri teki tästä helpon ja lopulta loppuunluettavan. Tahtoisin niin kovin sukeltaa syvällisemmin tähän vuosisatojen takaiseen sielunmaailmaan, mystiikkaan ja kansanuskoon, että olen valmis antamaan vielä toiselle osalle mahdollisuuden. Kaikessa sekavuudessaankin tämä kuitenkin on pohjimmiltaan lupaava, joten odotan mielenkiinnolla mitä tästä sarjasta kehkeytyy.

Helmet-haaste 2018: 03. Kirja aloittaa sarjan

Kirjasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki & Kirjakaapin kummitus

MAALISKUUSSA LUETUT JA KOETUT

Voihan maaliskuun aurinko ja ikuinen talvi! Ihan en osannut viime syksynä Joensuuhun muuttaessani odottaa, että ensimmäinen talvi lapsuuden korkeuksilla voisi olla näin maaginen. Ja luminen. Kun maa on ollut enemmän tai vähemmän valkoinen jo viisi kuukautta, on tunnelma aika erilainen kuin pitkien, märkien ja mustien helsinkiläistalvien jäljiltä. Toki sitä muistelee hieman jopa kaiholla huhtikuun alkuja, jolloin on jo rohkeasti saattanut jättää sukat tennareista pois, mutta toisaalta tätä talvea en kyllä siihenkään nyt vaihtaisi. Varsin on eheytynyt tunnelma, voisi sanoa.

Eheytyneisyyteen toki saattaa hieman liittyä myös maaliskuun aikana rutistettu 44-sivuinen systemaattinen kirjallisuuskatsaus, joka alkaa nyt olla aivan muutamaa ohjaajan ehdottamaa loppuviilausta vaille valmis(!!!), sekä tuohon valoon. Sitä on hurjasti. Iltaan saakka. Ja se on joka kevät yhtä ihmeellistä ja ihanaa.

Ja oi kyllä, olen myös ehtinyt lukea. 

M A A L I S K U U N  L U E T U T

01 Eka Kurniawan : Kauneus on kirous
02 Ane Riel : Pihka
03 Johanna Rojola (toim.) : Suffragettien city
04 Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää

05 Marjane Satrapi : Persepolis 2 - kotiinpaluu

06 Jani Toivola : Musta tulee isona valkoinen
07 Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen : 
Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä
08 Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla
09 Laura Manninen : Kaikki anteeksi


M A A L I S K U U N  O S T E T U T

Margaret Atwood : Orjattaresi
Haruki Murakami : 1Q84
George Orwell : Vuonna 1984
Minna Rytisalo : Lempi

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että maaliskuu on kuukausi, jolloin aloitan kymmenen mutta lopetan kaksi kirjaa. Särpin vähän sieltä sun täältä, otin kahden viikon Helsinki-reissuun tunnelmaan sopimattomia kirjoja, ja aloitin sellaisia, joihin en lopputyöni kuormittamien aivojen kanssa yksinkertaisesti jaksanut sitoutua. Näiden luettujen lisäksi kesken kun on myös kaikki postauksen ensimmäisessä kuvassa olevat kirjat. Jossain vaiheessa tajusin vaihtaa niin sanotusti viihteelle, etsiä kevyempää vastapainoksi, mutta siinä on omat riskinsä. Ihan kuten Honeymanin Eleanorin kanssa kävi, en muista ihan hetkeen noin kaikella tavalla väärää kirjaa lukeneeni. 

Hämmentyneisiin fiiliksiin jätti myös Kurniawanin tiiliskivi, Pihkakaan ei oikein valloittanut, ja Kamulan Metsän kansa -kirjasarjan avausosakin oli vähintäänkin hatara. Jälkimmäisestä tulee vielä oma postauksensa myöhemmin, mutta onneksi muut kuun aikana luetut sentään olivat hyviä. Kuukauden ehdottomasti vaikuttavin oli Holman, Järvenpään & Tervosen Näkymätön sukupuoli, voimaannuttavin taas Rojolan toimittama sarjakuva-antologia. Feminismiä ei koskaan voi olla liikaa!

Huhtikuulta toivon samaa lempeyttä, jota tämä vuosi on tähänkin asti jaksanut mukanaan kantaa. Pääsiäinen on vierähtänyt vanhempieni ja tuoreiden rahkapullavuorien tykönä, kaikkein tärkeimpiä ihmisiäkin olen nähnyt nyt kuukauden sisään kenties enemmän kuin edelliseen kahteentoista kuukauteen yhteensä. Edessä olisi vielä viimeiset tämän lukuvuoden opintopanostukset valtavista kirjatenteistä parin ryhmäprojektin loppuuviemisiin, mutta onneksi edessä ja toukokuussa häämöttää jo hetken loma, aurinko ja viikon matka Montenegroon. Tähän mennessä vasta lennot löytyy varattuina, hotelli- ja kohdesuosituksia otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.