KAISU TERVONEN (TOIM.) : 13 KATSELUASENTOA – MILTÄ TELEVISIO TUNTUU?
191s. // Kosmos 2020
Olen elänyt pian kolme vuotta ilman televisiota. Päätös moisesta kapineesta luopumiseen oli asenteellinen: minähän en tuollaiseen turhuuteen rahaani ja aikaani tuhlaa. Toki Joensuussa asuessani Helsingin kodissani oli edelleen telkkari, ja toki saatoin naulautua sen eteen kun joku sen avasi. Ja toki, läppärini kautta erilaiset suoratoistopalvelut, areenat ja katsomot toivat pienelle näytölle kaiken sen, mitä en syystä tai toisesta suostunut television välityksellä katsomaan. Joten paitsi että huijaisin muita televisiottomuudellani, huijasin ennen kaikkea itseäni. Samaa ruudun edessä pyörimistä se elo on, on näyttö kiinni muussa tietokoneessa tai televisiotasossa. Kyllä, reaaliaikainen, lähetysten mukaan tv:n eteen asettautumisen aika on kenties ohi. Mutta ruutuaika, ei todellakaan.
Kosmoksen tänä keväänä julkaisema 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu? -esseekokoelma on nimensämukaisesti kolmentoista kirjoittajan yhteisteos siitä, mitä televisio tarkoittaa 2020-luvulla, ja miten se on vaikuttanut meidän elämäämme. Miten hahmotamme omaa elämää, kun tv tarjoaa jatkuvasti kiihottavampaa, kiihdyttävämpää ja pirstaisempaa kurjuuspornoa? Miten suhtaudumme parisuhteisiin, kun tv:n ainoa normi on edelleen heteromonogamia? Vaikuttaako Temptation Island moraalikäsitykseemme vai moraalikäsityksemme Temppareihin?
Kun olen itse ollut lapsi, televisiossa oli kolme kanavaa ja tarkat lähetysajat. Asioita tallennettiin VHS-kaseteille, ja se oli ainoa tapa ns. maratonata sarjoja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Nelonen, sekä hieman myöhemmin aivan uudenlainen viihde: reality. Tv oli jotain, jonka avulla pääsi mukaan yleiseen keskusteluun, ohjelmat jakoivat mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Yhtenäiskulttuuri oli vahvempaa, ainakin näennäisesti, television ympärillä. Ja onhan sen helppo ollut ollakin, kun vaihtoehtojen määrä on ollut nykyistä huomattavasti rajallisempi. Realityn aluksi oli Selviytyjät tai moraalisesti aikaan kuuluen epäilyttävä Big Brother.
Näihin nostalgisiinkin analyyseihin yltää 13 katseluasennossa muutama essee, ja etenkin Suvi Auvisen Alfred J. Kwak -aiheinen anarkistiessee Poliittinen eläin oli vallan mainio. Auvinen purkaa aktivismin juuria, oikeudentuntoa ja peilaa sitä samasta tematiikasta kumpuavaan lasten piirrettyyn. Siihen, jonka kokonaisen sukupolven traumatisoivaa kakkosjaksoa hänen äitinsä ei antanut katsoa, ja siihen, joka on vaikuttanut pitkälti myös Auvisen omaan aktivismiin. Pidin paljon myös Kaisu Tervosen Äiti on hullu -esseestä, joka nosti esiin vahvasti sekä äitiysmyyttiä että radikaalifeministien vaatimusta luopua hoivasta. Voiko hoivaa olla ilman inhimillisyyttä, ja miten tv-sarja käsittelee feminiiniseksi koettua hoivaa? Ja miksi ainoa radikaali ajatus on siirtää hoiva naisilta koneille eikä esimerkiksi vieressä häärääville miehille? Muutamassa muussakin esseessä oli pari ihan kiinnostavaa pointtia, mutta nyt viikko lukukokemuksen jälkeen en enää muista mitä ne olivat. Kokoelma oli siis vähän kuin televisio itse: pirstaleinen, päällekkäinen, turruttava ja niin nopeasti ohi, ettei se juurikaan jättänyt muistijälkiä.
Ja se on harmi. Televisio on laite, johon meistä jokaisella on suhde, ja jonka ohjelmistosta riittää kulttuuriesseetä jos toistakin kirjoitettavaksi. Tässä nimenomaisessa kokoelmassa päällekkäisyys, jaarittelevuus ja oivallusten puute kuitenkin lähinnä puudutti, eikä edes kaikkein viihdyttävimmällä, aivottomimmalla tavalla. Ennemminkin niin, että siitä jäi käteen lähinnä harmitusta: nekin oivaltavat kohdat, joita muissa kuin jo mainituissa esseissä oli, puuroutuivat nimittäin turhan pitkiin tv-sarjareferaatteihin, vuorosanojen kuvailuihin ja jo kertaalleen käsiteltyihin aihesoppiin.
Minulle tv on aina ollut kirjallisuuden sijaan se eskapistinen paikka, jossa laitan kirjaimellisesti aivoni hetkeksi lepotilaan, enkä kuuntele siellä huutelevia ääniä ja ylianalyyseja päivän tilanteissa. Televisio on lepoa, huomion muualle saamista, palautumista. Ja minä olen katsonut sieltä viime vuosina hyvin pitkälti kaiken: laadukkaat sarjat, laaduttomat sarjat, draamat, trillerit ja tosi-television. Love Islandit, Paratiisihotellit, Rahapajat ja Normal Peoplen. Sex Educationin ja Ensitreffit alttarilla. Minä siis tiedän mistä puhutaan kun puhutaan televisiosta ja sen moraalikäsityksistä.
Ja siksikin minua vaivaa tämän esseeteoksen kiireen tuntu – niin moni näistä esseistä tuntui potentiaalisilta, mutta yksi tai kaksikin editointikierrosta olisi tehnyt kokonaisuudelle erityisen hyvää. Se on hurjan harmillista, mutta ei ole muuten ensimmäinen ko. kustantamon kirja, josta jää hieman samanlainen fiilis. Se on tylsää, sillä luen itse mieluummin huolella hiottua kuin kiireellä markkinoille saatua - vaikka sitten jouduttaisiinkin hieman joustamaan ajankohtaisuudesta. Kiireisessä ja pirstaleisessa maailmassa kirjallisuudella ei saa olla kiire, ja on erityisen latistavaa, jos lukukokemusta sellainen edes tässä suhteessa leimaa.
Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja
