keskiviikko 19. syyskuuta 2018

SYDÄMENI VALLOITTAJA – ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON



ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON
164s.
Tammi 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016)
Suomennos: Kristiina Rikman

Joskus luen kirjoja, koska joku on puhunut niistä kauniisti, joskus valitsen vuoroon jonkun ohuen, koska tuntuu helpommalta sitoutua vain hetkeksi. Toisinaan jo ajattelen etukäteen, etten takuulla pidä, koska muutama muukaan kirjaihminen ei ole oikein pitänyt, ja toisinaan en ajattele mitään, nappaan kirjastosta mukaan vain koska kansi näytti tutulta jostain.

Kaikkea eikä oikeastaan silti näistä mitään oli etukäteen minulle Lucy Barton. Mutta sitten Helmi hämmästeli instragramissani enkö todella ole vieläkään lukenut tätä kirjaa, joten se piti lukea. Aikalailla heti. Sillä jos jonkun kirjamaun tiedän olevan kanssani varsin yhtenäinen, se on Helmin.

"Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää."

Kun luin tätä, en ajatellut alkuun mitään.

Ja kun luin tätä pidemmälle, ajattelin etten voi lukea tätä pidemmälle, ettei tämä vain lopu. Niin minulle käy kun haltioidun kirjasta. Lopetan sen lukemisen, jotta se säilyisi mahdollisimman kauan. (Juuri nyt minulla on esimerkiksi ollut Rachel Cuskin Ääriviivat viikon kesken. Ensimmäisen luvun kohdalta. Jotain samankaltaista hehkutusta siis luvassa todennäköisesti siitäkin kuukauden päästä. Ehkä.) Mutta tätä en silti osannut olla lukematta, vaan luin muutamassa päivässä. Ja haltioiduin lisää.

Nimeni on Lucy Barton on tarina Lucysta, joka makaa yhdeksän pitkää viikkoa newyorkilaisessa sairaalassa, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Hän makaa siellä leikkauksen ja hieman epäselväksi jääneiden jälkivaivojen kourissa, eikä mies käy katsomassa, koska vihaa sairaaloita, lapset eivät ehdi, koska ovat vielä varsin pieniä ja elävät omaa elämäänsä. Yhtäkkiä sängynpäädyssä istuu äiti, äiti, joka ei koskaan poistu kotoa, lähde Illinoisista.

Lucy Barton on tarina äidistä ja tyttärestä, köyhästä lapsuudesta ja luokkanousuista. Se on tarina rakkauden kaipuusta ja ihmisitä, jotka elämän aikana ovat vilahtaneet ohi. Se on varsin juoneton ja sinällään pieni, mutta sen voima onkin pienuudessa. Arkisuudessa ja yksityiskohdissa, jotka ovat yhdesssä säkenöivän voimakkaita. Tyttäressä, joka janoaa koko elämänsä äidiltään jotain sellaista, mitä ei ole saanut, ja sen asian järjetöntä surullisuutta ilman, että Lucy itse edes asiaa osaa surra. Hän kun on yksi lukemani kirjallisuushistorian viehättävimpiä hahmoja; niin pehmeän naiivi ja ymmärtäväinen, ihan viimeiseen mahdolliseen asti, oman itsensäkin kustannuksella. Lucy Barton on herkkä ja kaunis hajoamatta, ja sellaisenaan tämä naishahmo onkin äärimmäisen onnistunut. Aina kun ei tarvitse olla viiltävän kova ja vahva maskuliinisuuteen normaalisti liitetyin keinoin pärjätäkseen, pysyäkseen koossa vaikka koko elämän. Vahvuutta on monenlaista, ja vaikka tapaamme ihailla sitä horjumatonta versiota, uskaltaisin väittää, että virheelliset ja virheensä myöntävät ne kaikkein vahvimpia lopulta ovat. Heillä mikään ei ole piilossa, heidän ei tarvitse käyttää energiaansa peittelyyn. Ja se jos mikä antaa voimia selvitä tästäkin päivästä kaikkien odotusten ristiaallokoissa.

Lucy pärjäsi, selvisi lapsuudestaan, nousi kirjailijaksi, teki lopulta itseäänkin yllättäviä päätöksiä elämässä, sellaisia, joita jälkikäteen lähinnä ihmettelee. Mutta palaisin taas samaan, jonka sanoin jo; sellaista on elämä. Ei sitä voi mitata onnistuneiden päätösten jatkumolla vain jälkikäteen asioita tarkastellen. Ja kaikessa pienuudessaan Lucy Barton on koko elämä, kaikkine kuoppineen päivineen. Ja se jos mikä tuntuu kirjallisuudessa ihanan kauniilta ja samaistuttavalta. Arkinen pienuus ja suuruus, ilman pakotettua sankariviittaa kenenkään hartioilla. Tällaista on tavallisuus, ja näin kaunista se parhaimmillaan on.

Stroutin teksti on heleää, vähän epäuskottavaa ja silti täysin todentuntuista. Se on alicemunromaisen tarkkanäköistä havainnointia ihmisten mielenliikkeistä, syistä, sattumista ja seurauksista. Se on tovejanssonmaisen kaunista ja herkkää olematta sitä imelästi. Se on luciaberlinmäisen pidäkkeetöntä ja paljasta olematta paljastelevaa. Se on kaunis, joidenkin mielestä liiankin rakastettavaksi tehtyä, mutta minuun se iski. Juuri tällaisenaan. Juuri näin. En edes tiedä oikein miksi ja silti kuitenkin tiedän. Ymmärrän. Kuten Lucykin, kaikkea, kaikkia, kaikkialla, mutta ei kuitenkaan täysin vaan aina vain itsensä kautta.

Tällaisten lukukokemusten takia minä ylipäätään luen. Löytääkseni tällaisia kirjoja, löytääkseni kirjojen kautta tällaisia tunteita. Löytääkseni kirjoja, joita elää.

"Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda."

Lucy Bartonista muualla: Sivulauseita, Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Lady Dandy, Kirja vieköön! & Reader, why did I marry him

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

NAOMI ALDERMAN : THE POWER


NAOMI ALDERMAN : THE POWER
341s.
Penguin 2017

Kuvittele päivä, jolloin naisilla on yhtäkkiä sisäsyntyinen voima, jonka avulla he voivat satuttaa jopa kuolettavasti muita. Etenkin miehiä.

Kuvittele päivä, jolloin naiset ympäri maailman huomaavat voimansa, ja sen seurauksena kaiken sen alistuneisuuden, jonka he tähän asti ovat eläneet.

Kuvittele se päivä, jolloin he ymmärtävät, että tuo voima on valtaa.

Aldermanin The Power on romaani naisista, joilla yhtäkkiä tuo voima on. 

"Power doesn't care who uses it."

Alderman maalaa dystopiansa historialliseksi fiktioksi, tarinaksi siitä, miten matriarkaatti syrjäytti patriarkaatin. Teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat lähes samanaikaisesti, että heidän sisällään virtaa jonkinlainen voimanlähde, power, jonka avulla he voivat viimein puolustaa itseään. Nousta korkeammalle, jopa alistaa itse. Voima tulee ja menee, mutta sitä voi opetella kontrolloimaan ja hallitsemaan. Ja mikä kiinnostavinta, sen voi antaa eteenpäin, tytöltä tytölle, naiselta naiselle.

The Powerissa tuodaan esille valtakuvioita, ja sitä minkälaisen valtajakauman keskellä me tälläkin hetkellä elämme. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo jo sanan power suomennos: se kun englanniksi tarkoittaa sekä voimaa että valtaa. Alderman on ottanut sanan kumpaisenkin merkityksen hyvin mielenkiintoisella tavalla tarinansa keskiöön, ja näyttää sen hieman karunkin todellisuuden, että vallassa ovat usein ne kaikkein voimakkaimmat. Eikä voima välttämättä aina ole fyysistä, se on usein myös rahallista, yhteiskunnallista tai tietyssä asemassa olemista. Kirjailija jakaa vallan eri päähahmojensa kautta myös aloille, jolla se eri tavoin todellisuudessakin vaikuttaa: uskontoon, politiikkaan, journalismiin sekä niin sanottuun mustaan, hyvinkin laittomaan talouteen. Jokainen päähenkilö symboloi jollain tapaa yhtä vallan aluetta, ja se on varsin mainio ratkaisu noin yhteiskunnallisestikin: noissa neljässähän se valta meidänkin kulttuureissamme on yleensä tavannut kulminoitua.

Vallan sijainnin näyttääkseen Alderman kääntää kaiken ylösalaisin, ja vaikka naiset toteuttamassa samankaltaista kollektiivista miesten alistamista kuin he ovat itse joutuneet kokemaan, on toki ehkä osittain jopa turhankin helppo ratkaisu, tekee se ainakin äärimmäisen näkyväksi sen, minkälainen valta miehillä on kautta aikain ollut. Se särähtää silmiin ja tuntuu uskomattomalta, kun sen pukee naisten vaatteisiin, naishahmojen käytösmalleihin, mutta toisaalta mitä raaemmalta se tuntuu, sen terävämmin sen kykenee näkemään olevan aivan patriarkaalisessa nyky-yhteiskunnassakin totta. Kun miehet joutuvat pelkäämään turvallisuutensa ja fyysisen koskemattomuutensa puolesta, herää lähes väkisinkin huomaamaan, miten paljon pelko naisten elämää edelleen koskettaa. Ihan täällä Suomessakin. Tästä nimittäin tulee mieleen eräs muutaman vuoden takainen Twitter-keskustelu: mitä sinä tekisit, jos miehet katoaisivat jostain syystä kokonaan kaduilta tai julkisilta paikoilta? Miten sinä liikkuisit, missä tuntisit itsesti turvalliseksi? Lähtisitkö kaduille öisinkin, oikaisisitko puistojen kautta? Kulkisit ilman, että ketään tarvitsee väistää ja pukeutuisit ehkä juuri niin kuin aina olisitkin pukeutunut? Olisiko pelko toisenlaista tai olisiko sitä enää lainkaan? Jokaisella tähän lienee omat vastauksensa ja ajatuksensa, mutta pohjimmiltaan idea on sama: tiedostimme sitä tai emme, tila ja tilat ovat usein edelleen miesten hallussa, ja ilman heidän valtaansa katumme todella näyttäisivät toisenlaisilta.

x

Mutta itse kirjaan palatakseni täytyy tosin sanoa, että en ehkä ollut varsinaisesti niinkään tämän sen kovin suuri fani.  Tämä romaani ei ehkä ollut toteutettu niin hienosti kuin toivoa olisi saattanut, ja  olisin kaivannut hieman reflektiivisempää otetta vallan jakautumista ja päälaelleen kääntymisestä sekä vähän vähemmän raflaavan juonikuvion, jotta oikeasti mielenkiintoisen tematiikan äärelle olisi maltettu pysähtyä. Alderman ei oikein malttanut luoda hahmojaan kunnolla, ja välillä vähän joka suuntaan räiskiminen veti voiton mielenkiintoisiltakin ajatuksilta. Mutta vaikka The Power kirjana olikin lopulta aika keskivertokastia, sitäkin enemmän sen jälkeen jättämät ajatuskelat ovat pyörineet jo pitkään päässäni, ja sekin on kaunokirjalliselta teokselta varsin suuri saavutus jo se. En siis täysin tuomitse, ja jos tämä esimerkiksi jossain vaiheessa suomennetaan, suosittelen kokeilemaan. Sen verran kiinnostava tämän kirjan ydin on. (edit. Ja suomennetaankin, Gummeruksen kustantamana, ilmeisesti vielä tämän vuoden puolella/vuoden 2019 alussa, nimellä Voima!)

Ja loppuun vielä lainaus oivaltava lainaus tämän kirjan Goodreads-sivuilta:

"Q: What would happen if an author wrote a book about men having the power to electrocute to death, women? 

A: it would be under history category -Natalie"

The Powerista muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirjapolkuni & Reader, why did I marry him?

tiistai 11. syyskuuta 2018

KLASSIKKONAISET - MITÄ LUKEA JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEESEEN



Varsin usein naisten kirjoittamista klassikkokirjoista puhuttaessa esiin nousee tasan kaksi nimeä: Austen & Brontë. No, Brontëja toki on kolme ja Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon luettuani sanoisin, että varsin on vahvoilla perusteilla kaikki klassikkolistausten kärkipäässä. Mutta jos klassisesta kirjallisuudesta yleisemmin puhutaan, harvoin esim. miesten puolelta mainitaan vain Charles Dickens tai muita 1800-luvun janareita. Siksi, nyt muutama päivä Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen julkaistuamme halusin itsekin syventää hieman monipuolisemmin itselleni sitä, mitä naisten kirjoittamat klassikkokirjat todellisuudessa ovat. Uppoiduin tähän puuhaan muutamaksi päiväksi, selasin internetin ja monet keskustelut varsin antautumuksella läpi ja keskustelin mielenkiintoisia keskusteluja ylipäätään klassikkouden määrittelemisestä. Koluttuani tarpeeksi sain nyt kasaan jonkinlaisen lukuvinkkilistan, niin itselleni kuin mahdollisesti joillekin muillekin. Linkin takaa löytyy omia arvioitani, muuten kirjat ovat minullekin pääsääntöisesti lukemattomia. Ja senkin vuoksi kategorioihin asettelu on karkeahkoa, joten jos bongaat selkeän virheen, huikkaa minulle niin korjaan sen! Mutta nyt asiaan, eli niihin kirjoihin.



M I T Ä  L U K E A ?


Klassikoiden klassikot

Louisa May Alcott : Pikku naisia
Jane Austen : muun muassa  Emma /
Järki ja tunteet / Ylpeys ja ennakkoluulo
Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani / Syrjästäkatsojan tarina
Emily Brontë : Humiseva harju
Emily Dickinson : muun muassa Valitsee sielu seuransa 
Margaret Mitchell : Tuulen viemää
L.M. Montgomery : Anna-sarja / Pieni runotyttö
George Sand : muun muassa Pikku Marie / Hiidenlampi *
Murasaki Shikibu : Genjin tarina *
Sei Shōnagon : Tyynynaluskirja *
Laura Ingalls Wilder : Pieni talo Preerialla



Kotimaisia

Anni Blomqvist : Myrskyluodon Maija *
Minna Canth : Hanna / Työmiehen vaimo / Köyhää kansaa
Saima Harmaja : Huhtikuu
Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase
Anja Kauranen : Pelon maantiede / Sonja O. kävi täällä
Sisko Istamäki : Liian paksu perhoseksi *
Tove Jansson : Kesäkirja
Eeva Joenpelto : Vetää kaikista ovista / muu Lohja-sarja *
Maria Jotuni : Kun on tunteet / Huojuva talo
Leena Lander : Harjula-trilogia / Käsky *
Aino Kallas : Sudenmorsian
Leena Krohn : Tainaron *
Aila Meriluoto : mm. Lasimaalaus *
Sally Salminen : Katrina
Edith Södergran : Runoja
Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina
Fredrika Runeberg : Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä
Marja-Liisa Vartio : Hänen olivat linnut *
Hella Wuolijoki : Niskavuoren naiset / muita näytelmiä *



Klassikoita Amerikasta

Maya Angelou : I Know Why the Caged Bird Sings
Djuna Barnes : Yömetsä
Louise Erdrich: Pyöreä talo *
Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani
Flannery O'Connor : Palava kehä *
Annie Proulx : Lyhyt kantama *
Susan Sontag : In America / Death Kit *
Alice Walker : Häivähdys purppuraa



Feministisiä klassikoita 

Margaret Atwood : Orjattaresi
Marilyn French : Naistenhuone
Erica Long: Lennä, uneksi
Sylvia Plath : Lasikellon alla / Ariel / Sanantuojat
Virginia Woolf : Mrs. Dalloway / Majakka / Oma huone



Klassikoita maailmalta

Djuna Barnes : Yömetsä
Pearl S. Buck : Hyvä maa *
Hélène Cixous : Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
Marguerite Duras : Hiroshima, rakastettuni / Rakastaja
Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja
Doris Lessing : Ihon alla
Clarise Lispector : Passio
Arundhati Roy : Joutavuuksien jumala
Françoise Sagan : Tervetuloa, ikävä *
Christa Wolf : Kassandra



Kauhua, dekkareita ja scifiä, eli genreklassikoita

Agatha Christien tuotanto
Patricia Highsmith: Ripley-sarja
Mary Shelley : Frankenstein
Daphne Du Maurier : Rebecca
Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme
Ursula K. Le Guin : Pimeyden vasen käsi *



Lasten ja nuorten kirjallisuutta


Enid Blyton : Viisikko-sarja *
Sylvia Louise Engdahl : Lumotar *
Tove Jansson : Muumit
Kirsi Kunnas : Tiitiäisen satupuu
Marjatta Kurenniemi : Onneli ja Anneli -sarja / Kuinka Kum-Maa on kaikkialla *
Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa *
Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Ronja, ryövärintytär / Peppi Pitkätossut
Aili Somersalo : Mestaritontun seikkailut *



Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta

Lila Abu-Ludhog : Do Muslim Women Need Saving?
Ruth Benedict : Kulttuurin muodot *
Judith Butler : Hankala sukupuoli
Rachel Carson : Äänetön kevät *
Simone de Beauvoir : Toinen sukupuoli
Mary Douglas : Purity and Danger *
Donna J. Haraway : A Cyborg Manifesto *
bell hooks : Ain't I a Woman? *
Audre Lorde : Sister Outsider
Margaret Mead - Coming of Age in Samoa *
Valerie Solanas : SCUM-manifesti *
Marilyn Strathern - Gender of the Gift *
Mary Wollstonecraft : Naisten oikeuksien puolustus *



Joko näitä saa sanoa klassikoiksi?

Joan Didion : Maagisen ajattelun aika
Ranya ElRamly : Auringon asema
Sirpa Kähkönen : Mustat morsiamet
Jhumpa Lahiri : Kaima
Rosa Liksom : Yhden yön pysäkki / Hytti nro 6 *
Ulla-Lena Lundberg : Jää *
Alice Munro : Hyvän naisen rakkaus
Sofi Oksanen : Puhdistus
J.K. Rowling : Harry Potter -sarja
Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi *
Donna Tartt : Jumalat juhlivat öisin




Oma lista lukemattomista klassikoista alkaa näyttää jo hyvin vahvasti siltä, että tähän ei ihan seuraavat puoli vuotta riitä, mutta runsauden pula lienee vain positiivinen asia tässä yhteydessä. Ujo tavoitteeni tavoitteen alkuun oli kaksi kirjaa, mutta voisin yrittää nostaa sen kuuteen: yksi naisen kirjoittama klassikko kuukaudessa olisi ehkä vielä realistinen, nyt kun opintojen ohessa oikeasti on myös aikaa lukea.

Toki oman keskustelunsa tosiaan aikaan saa myös, jos lähtee pohtimaan miten klassikkoteos määritellään. Voiko viimeisen 10 vuoden sisällä julkaistua kirjaa vielä nimittää klassikoksi? Ja toisaalta, kaikki ihan vain vanha kirjallisuuskaan tuskin klassikkoasemaan vain iän myötä pääsee. Jos yleisesti heitetään, että peruste klassikkoasemalle löytyy merkityksellisyydestä sekä omalle aikakaudelleen että sen merkityksen siirtymistä myös myöhemmille lukijapolville, ollaan varmaan jo jonkinlaisten raamien sisällä. Seuraava kysymys on sitten toki, että mikä nyt on merkityksellistä, kenelle ja suhteessa mihin. Joten no, häilyväähän tämä on.

Tähän tuskin siis kukaan suoriltaan voi vastata, mutta ainakin oman haasteemme klassikkomääritelmä saa edelleen olla varsin rento, kunhan se pysyy tosiaan naisten kirjoittamien merkkiteosten sisällä. Klassikkokaanonia määritellessä kun törmää helposti myös valta-asetelmiin; kuten esimerkiksi Saara Turunen oivallisesti Sivuhenkilö-teoksessaan pohtii, klassikko on usein se, jota tarpeeksi usein peräkkäin klassikoksi kutsutaan. Aikojen saatossa tämä on suosinut hyvin paljon miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, joten nyt lähinnä on aika ottaa tila takaisin haltuun. Naiset ovat kirjoittaneet lukuisia merkkiteoksia, klassikoita ja kulttikirjoja kautta aikojen, joten jos pystyt perustelemaan kirjavalintasi kuuluvan johonkin noihin luokkiin, se olkoon tässä haasteessa klassikko. Julkaisuaikakaudestaan riippumatta.

(Listan kokoamiseksi on käytetty apuna teidän kommenttejanne instagramissa/täällä/Twitterissä blogissa, keskustelua Ompun kanssa sekä tätä Saara Turusen Sivuhenkilö-kirjassa olevaa listaa uusista klassikoista. Tämä ei missään nimessä ole kattava saati ainoana oikeana totuutena esiintyvä lista, mutta antaa osviittaa mitä kaikkea haasteeseen voikaan lukea! Lisävinkkejä otetaan edelleen enemmän kuin mielellään kommenteissa vastaan. Haasteen lopuksi päivittelen listaan myös kaikki teidän lukemanne klassikot. *-merkityt kirjat on lisätty listaan julkaisun jälkeen erinäisten keskusteluiden/tämän postauksen kommenttien innoittamana!)

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE


Kun selaa internetin 100 kirjaa, jotka sinun täytyy lukea ennen kuolemaasi -listoja tai listauksia kaikkien aikojen suurimmista klassikkokirjoista, törmää jatkuvasti hieman vinoutuneeseen sukupuolijakaumaan, mitä kirjojen kirjoittajiin tulee. Yleinen keskustelu pyörii hurjan herkästi miesten kirjoittamien kirjojen ympärillä, miesten kirjoja myös markkinoidaan sekä miesten että naisten luettavaksi, kun taas naisten kirjoittamia kirjoja markkinoidaan lähinnä naisille.

Eilen julkaistun Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen tiimoilta haastoin omia instagram-seuraajiani pohtimaan lukevatko he enemmän miesten vai naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Yllättävän moni kommentoi, ettei ollut edes kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, mutta kysely sai tutkimaan omia tilastoja. Kirjoja ei tokikaan ole tarkoitus valita luettavaksi kirjailijan sukupuoli edellä, mutta jos lukee vinoutuneesti vain tunnetuimpia miesten kirjoittamia klassikoita, väitän, että kirjallisuuden edustama moninaisuus vähenee tai vähintäänkin vääristyy.

Siksipä laitoimme pystyyn @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen, ja haastamme jokaisen teistä lukemaan seuraavan puolen vuoden aikana vähintään yhden naisen kirjoittaman klassikkoteoksen! Laji ja genre on vapaa, kunhan teos jollain tapaa voidaan laskea kirjallisuuden piiriin. 

Haaste on varsin vapaamuotoinen, mutta jotta pysymme jonkinlaisissa yhteisissä raameissa, tässä tiivistetysti haasteemme säännöt:


 J O K A  P Ä I V Ä  O N  N A I S T E N P Ä I V Ä  - K L A S S I K K O H A A S T E

  • Miten osallistun? Lue haasteaikana 9.9.2019-8.3.2019 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
  • Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2019 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi emännöi ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
  • Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja joitain hyviä klassikkolistoja löytyy myös muun muassa täältä ja täältä. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
  • Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
  • Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
  • Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2019 naistenpäivään mennessä!
  • Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥
Tervetuloa siis mukaan haasteeseen aivan kaikille! 
Lukuiloa ja hienoja kirjalöytöjä kaikille toivotellen Laura ja Mira

lauantai 8. syyskuuta 2018

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA -LUKUHAASTEEN KOOSTE



Bookisteaparty-blogin ihana Katri lanseerasi Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen ajalle 8.3.-8.9.2018. Ideanahan tässä naistenpäivänä startanneessa mahtavassa haasteessa on nostaa ja lukea näkyviin lisää naisten kirjoittamia kirjoja genreissä, joka on syistä tai toisista usein ollut hieman miesten hallussa, ja toisin kuin jokaikisen muun haasteen kohdalla mainitsen, tämän kanssa en hetkeäkään edes harkinnut ettenkö lähtisi mukaan, tämä on niin minun juttu. Nyt kun mahtava haaste alkaa olla finaalissa, on aika esitellä omat haasteeseen lukemani kirjat. Lähdin haasteeseen kevyin mielin ajatellen lukea jokaiseen kategoriaan yhden kirjan, mutta osaan niitä lopulta tuli useampiakin!


H A A S T E E S E E N  L U E T U T  K I R J A T

♀ Naisen kirjoittama dekkari

♀ Naisen kirjoittama viihdekirja

♀ Naisen kirjoittama tietokirja


♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja
Piia Leino : Taivas 
Naomi Alderman : The Power (postaus tulossa)

♀ Naisen kirjoittama (oma-)elämäkerta
Maggie Nelson : Argonautit


18 kirjaa siis yhteensä, tulipa luettua! Ja poistuttua jopa omalta lukumukavuusalueelta, kun sukelsin sekä viihde-, dekkari- että scifi-kirjallisuuden pariin. Myönnettäköön, että dekkarin määritelmä oli tässä yhteydessä tosin hieman venyvä, ei vai vakavuus nyt yleensä näissä haasteissa se päämäärä ole, onneksi.  Kestävää, moninaisuuden huomioon ottavaa dekkarikirjallisuutta saa suositella enemmänkin, sellainen voisi ainakin ujosti hieman kiinnostaa!

Noin muuten tämä haaste oli minulle paitsi erityisen mieluinen, myös helpohko. Olen ehtinyt tänä vuonna lukea yhteensä jo 73 erilaista painettua kirjallista teosta, ja niistä 52 on ollut naisten kirjoittamia/tekemiä. Huomaan kallistuvani tietoisen tiedostamatta tälle kannalle jatkuvasti enemmän ja enemmän, en miehiä sivuun jättääkseni, vaan omaa mielenkiintoani toteuttaen. Viimeisen vuoden sisään etenkin feminismi, vähemmistöjen oikeudet ja ihmisyyden moninaisuus on kiinnostanut erityisesti, ja ne jos mitkä ovat aiheina varsin naisten hallussa. Aiheet yhdistävät oikeastaan jokaista tämän haasteenkin kirjaa (poisluettuna viihdeosasto), joten jos lukuvinkkejä kaipaat, näistä on ehdottoman mainio aloittaa!

Kiitos vielä Katrille mahtavasta haasteesta, oli ilo olla mukana! 

tiistai 4. syyskuuta 2018

VIELÄ KERRAN TYTTÖKIRJOISTA: TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE


TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE (JA KAIKILLE MUILLE)
220s.
Into 2018

Syksyn kolmas sankarinaisten tietokirja on täällä. Kaksi aiempaa käsittelin muutama viikko sitten jo yhdessä, mutta koska postilaatikosta tipahti itse ennakkoon joukkorahoituksen kautta tilaamani Into-kustantamon versio, mahtunee sekin vielä tänne muiden kirjapostausten sekaan.

Anttosen & Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille noudattaa tuttua ja turvallista kaavaa, sitä samaa kuin kaksi aiempaakin. Se on yhtä uskollinen esikuvalleen kuin Tuomenkin teos, mutta toisaalta sen taustalla näkyy positiivisesti suurempi työryhmä sekä Kapinallisten tyttöjen jälkeen jättämä aiheellinen kritiikki ja keskustelu. Tämän kirjan tekoon on osallistunut yhteensä 24 kirjoittajaa sekä 41 kuvittajaa. Esittelyssä on 60 suomalaista naista, joista osa menee päällekkäin muutamaa viikkoa aiemmin julkaistujen Tuomen sekä Salmisen & Salmisen kirjojen naisten kanssa, mutta onpa mukaan päässyt hurjan moni sellainen, joka ei noissa aiemmissa kirjoissa sivuilla ollut.  Vaikka painopiste on edelleen valkoisissa, keskiluokkaisissa naisissa, joiden taustan vaikutusta menestykseen ei juurikaan reflektoida, on mukana useampi saamelainen, romani, rodullistettu suomalainen sekä pakolaistaustainen nainen. Taustoja ja erilaisuutta kuitenkaan liikaa korostamatta. 

Kirjan lukemisen aikoihin kuuntelin myös Lukuvika-podcastia, jonka toimittajat Essi ja Jenni ovat myös yksiä kirjan tekoon osallistuneita kirjoittajia. Osittain tämä kirja-arvio menee nyt keskusteluksi tuoreimman podcast-jakson kanssa, sillä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuulla ajatuksia kirjan teosta tekijöiden näkökulmasta. 

Aiempia kirjoja käsitellessä yksi kritiikkini kohdistui tietynlaiseen sankari- ja julkkispalvontaan, siihen, että yhteiskunnassamme on jatkuva tarve nostaa yksilöitä ylitse muiden. Myös tämä kirja esittelee useita jo ennestään hyvinkin tuttuja naisia, vaikka ihailtavan paljon uusia nimiäkin se on onnistunut nostamaan esille. Lukuvika-podcastissa puolustettiin tätä "julkkislinjausta" kysymällä, miten "arjensankarius" rohkaisee esimerkiksi tyttöjä tavoittelemaan pörssiyhtiön toimitusjohtajan paikkaa, jotain poikkeuksellista, ja sellaista, missä tyttöjä ei ole totuttu näkemään. Näkökulma on oivallinen, tavallaan, ja tokihan poikkeuksellisten saavutusten ihailu on helpompaa kuin sen arjensankaruuden. Tässä kohti itse haluaisin tosin vielä jatkaa keskustelua hieman eteenpäin: onko arjen sankarin ja poikkeuksellisen naisen välille silti todella tarpeellista tehdä rajalinja? Eikö näitä käsikirjoittajia ja tähtitieteilijänaisia voitaisi nähdä enemmän arjen sankareina? Aivan tavallisina naisina, jotka ovat saavuttaneet elämässään erinäisiä asioita? Onko jonkun nostaminen sankariksi todella tässä ajassa edelleen tarpeellista? Etenkin kun tämä kirja todella onnistuu tuomaan mukaan huomattavan erilaisia naisia. Monipuolisimmin koko syksyn uutuuskolmikosta. 



No, myyvää se ainakin on, sen Lukuvian Essi & Jenni nostivat myös esille. On totta, että vaikka nämä kirjat ovat jonkinlaisia tekoja paremman yhteiskunnan puolesta, ne ovat myös nykyjärjestelmässämme tuotteita, jotka täytyy saada kaupaksi. Ja tokihan kuuluisa myy paremmin kuin täysin tuntematon arjen puurtaja. Ehkä oma kyseenalaistamiseni kilpistyykin enemmän tähän: jos tarinoita myydään aina yksi, tuttu kärki edellä, tuleeko niistä myös yksi ainoa totuus? Voisiko sankaruutta kyseenalaistaa laajemminkin, ja mahduttaa sen alle huomattavasti erilaisempia ihmisiä ja kohtaloita? Tarvitseeko kaikkea aina tehdä samoin riittävä? Eikö se ole hieman vastoin jo koko kirjankin pohjimmaista ideaa?

Onneksi itse kirja vastaa useammassakin kohdassa tähän tarpeeseen, ja painottaa sankaruuden olevan usein ihan vain arkisuutta, sitä, että tekee asioita, joissa on hyvä tai joita rakastaa. Toki vallan etuoikeutettu näkökulma sekin, mutta kiinni ajassaan, keskiluokkaisuuden tiukassa ihannoinnissa.  Se ei tämän kirjan vika ole, eikä se muutamalla yksittäisellä kirjalla ole korjattavissa, mutta onneksi siihen on kuitenkin edes jollain tasolla jo kiinnitetty huomiota. Sankaripalvonnalla kun on hieman kiistanalainen kääntöpuoli: jos julkkiksen ja "arjen sankarin" väliin tehdään selkeä rajanjako ja tällöin tietynlaisista ihmisistä tehdään jotain yli-inhimillistä. Se saa aikaan kuvan, ettei kenestä tahansa ole mihin tahansa. Jalustalle nostetuista ihmisistä nähdään vain hyvin tarkoin vaalittu kiiltokuvamainen puoli, joka ei virheitä tee saati syyllisty inhimillisiin negatiivisiin puoliin: he eivät ole kateellisia saati tee virheitä ja vääriä valintoja. He vain menevät eteenpäin aurinkoisesti eläen helppoa elämäänsä, joka on kuitenkin sellaisenaan varsin monien saavuttamattomissa. Kuva on vahingollinen, koska se ei ole totta. Se ei myöskään anna kunniaa taustatekijöille, rakenteille, etuoikeuksille ja valta-asemille. Tai vie sitä niiltä pois. Se laittaa suuret suoritukset vain yksilön harteille, ja saa aikaan ilmiön, jossa kaikki pyörii entistä enemmän yksittäisten napojen ympärillä. Ja siksi sankaruuden määritelmää tulisi tuulettaa ja huolella. 

No, takaisin itse kirjaan. Kuten aiemman kahden kohdalla sanoin, en missään nimessä halua osoitella näitä, vaatia valmiimpaa saati täydellistä. Nämä kirjat ovat hienoja, ja niillä on tärkeä paikka juuri tässä ajassa. Ne muistuttavat, että tyttö ei voi koskaan olla liian fiksu, fyysisesti levottomasta voi tulla sirkustaiteilija siinä missä muistakin eikä kaikkea tarvitse osata saati sietää yksin. Tyttöyden määritelmä laajenee kauniisti, kun mukana on moninaisuutta ja monenlaisia elämänpolkuja. Tässä tullaan jo pitkälle ajatuksesta, jonka mukaan kunnon tyttö on kiltti ja hiljaa, ei tunteile saati nosta omaa mielipidettään esiin. Ja se jos mikä on mahtavaa.

Elämäkertahyllyjä täyttävät miesten kasvot, parhaillaan samalla hyllyllä on samasta ihmisestäkin kaksi kirjaa, kuten Lukuvika-podcastissa oivallisesti huomautetaan. Siksi tilausta naisista kertovaan kirjallisuuteen todella on, ja toivon, että tämänkaltaiset kirjat ovat portti johonkin uuteen ja erilaiseen. Aidosti moninaisempaan ja monipuolisempaan. On oivallista, että tällainen innostus kohdistuu juuri lastenkirjallisuuteen, sillä luetaanahan sitä lähtökohtaisesti yhdessä, aikuinen ja lapsi. Jospa seuraava vaihe olisi nostaa vahvuutta ja erilaisten naisten kohtaloita myös elämäkerta-, kaunokirjallisuus- ja tietokirjahyllyille. Ihan yksittäisten, syventyen, tai useampien, sukupuolisuuden moninaisuuttakin paremmin esiin nostaen. Jospa nämä kirjat olisivat jonkinlainen sysäys laajemmallekin näkökulmamuutokselle.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

ELOKUUN KIRJAT SUN MUUT



Elokuu on ollut aina suosikkikuukauteni kaikista. Paljon toki tekemistä oli lapsena etenkin sillä, että sen ensimmäisenä päivänä sai aina juhlia syntymäpäiviään, mutta jollain tämä maagisen kaunis kesän ja syksyn väliin rajaa piirtävä kuukausi on aina vielä niin täynnä kesää, ja silti lupausta uudesta ja tulevasta, että se on jopa aivan pakahduttava. Koulussa ja koululaisena, myöhemmin opiskelijana ja sitten itsekin esiopettajana elokuuhun on aina liittynyt uusia alkuja, jännitystä ja mahdollisuutta aloittaa kaikki alusta, ja se jos mikä on ollut kutkuttavaa aikaa. 

Tämän vuoden elokuu meni oikeastaan kokonaan lomaillen, ja siihen on mahtunut paljon. Siihen on mahtunut omia syntymäpäiviä mökillä, ystäväparin häitä Porvoossa. Rapujuhlia, hellepäiviä mökkilaiturilla, vanhojen ystävien uudelleen tapaamista. Konsertteja, ulkona syömistä, Helsinki-fiilistelyä, kuuden tunnin Taiteiden yö -kierroksia, road trippejä ja täysin uusia, henkeäsalpaavia maisemia. Kirjoittamista, rauhoittumista, Joensuuhun palaamista. Vuosi sitten tähän aikaan viimeisin tosin jopa ahdisti, kuristi kurkkua ja sai miettimään mitä olenkaan mennyt tekemään, lähtenyt yksin tutusta ja turvallisesta, mutta nyt siihen samaan palaaminen on tuttuun ja turvalliseen tulemista. Vielä ainakin vuosi tätä, eikä tulevasta tarvitse murehtia lainkaan. (Paitsi että murehdin silti. Olen uudelleenrakastunut pienen budjetin opiskelijakolooni täällä yliopiston laitamilla, mutta joutunen vielä pienemmän budjetin perässä siirtymään toisaalle vielä tänä vuonna. Harmittaa, vaikka asia ei ole vielä kuukausiin ajankohtainen. Mutta kuinkas muutenkaan.)

Ja niitä kirjoja! Hiljaisemman kesäkauden jälkeen elokuussa tuli taas luettuakin. Muun muassa seuraavia.

06 Katja Kettu : Surujenkerääjä
08 Arne Bellstorf : Baby's In Black: Astrid Kirchherrin ja Stuart Sutcliffen tarina

Munron ja Bonden kirjat olivat suurta rakkautta, ensimmäinen etenkin. Tuomen, Salmen & Ahtisen teokset herättivät eniten ajatuksia, ja herättävät edelleen. Onneksi on vielä muutama sankarikirja luettavana, jotta saan jatkaa aiheesta jurputusta täälläkin, heh. Varsinaisia pettymyksiä kuukauteen ei mahtunut, tosin Ketun esikoinen hieman lässähti loppua kohden ja Anni Kytömäen kovalla tohinalla aloittamaani Kultarintaa en ole saanut 200 sivua enempää luettua. Jos ei etene syyskuussakaan, täytynee luovuttaa ja todeta, ettei ollut minun kirjani se.

Syyskuulta odotan kirpeitä ilmoja, pimeneviä iltoja, ihania lukuhetkiä ja kärsivällisyyttä kursseille, joita käyn fuksien kanssa gradun ohessa. Sekä rohkeutta tehdä suuria päätöksiä. Esimerkiksi kirjahyllyn ostamiseen liittyviä. Vaikken tiedä missä asunkaan joulukuusta eteenpäin. Hurjaa. Joskus täytyy vain repäistä, luulisin.