maanantai 30. toukokuuta 2022

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 
CARACASISSA ON VIELÄ YÖ
208s.
Aula & Co 2019
Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

perjantai 27. toukokuuta 2022

RADALLA

IIDA SOFIA HIRVONEN : RADALLA
157s.
Kosmos 2022
Kuunneltu osin äänikirjana, lukijana Elina Varjomäki

Autofiktiota. Minäkertojia. Pirstaileita, fragmentteja. Ajasta, ajattomuudesta, ihmissuhteista. Huumeita, huumevalistusta, trippejä. Työtä, työkritiikkiä, kapitalismikritiikkiä. Kohtauksia. Juurettomuutta, ulkopuolisuutta, minuuteen sukeltamista, minuuden riippuvuutta kaikista muista. 

Paperilla Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla on kaikkea tätä, ja paperilla se on kosmoslaisin kirja, mitä maailmasta ehkä löytyy. Jo useampia vuosia pyörinyt, nykyään Bonnier-jättiläiseen kuuluva Kosmos-kustantamo toimittaa samanlaista kotimaista kirjallisuutta teos toisensa jälkeen. Niitä yhtaikaa ei erota mikään ja toisaalta jokainen on vuorotellen se sukupolvensa ääni. Kokeellisin. Kaunein. Hienoin. Osuvin.

Kunnes. Vastaan tulee Radalla. Joka oikeasti on, on tuota kaikkea. Niin terävästi, niin mind-blowing, ettei enää tee mieli verrata. Että viimein tuntuu, että on kirjan kansien sisällä kotona. 

"En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen. Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aina yö."

Aloitin Radallan kuunnellen äänikirjana, mutta aika pian kävin hakemassa itselleni oman kappaleen kirjakaupasta, jotta pääsen alleviivaamaan tärkeimmät kohdat, laputtamaan taitavimmat. Hirvosen ääni on nimittäin täysin omanlaisensa – kertojana, tarkkailijana, sivustaseuraajana. Radalla koostuu pienistä katkelmista, joita ei etenkään äänikirjana juuri erota toisistaan, vaan kerronta etenee ajatuksenvirtana kohti merta, poukkoilee välillä sinne tänne, ja lopulta tulee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, kehrää itsensä ympäri vain päästäkseen toisen luo.

Radalla on taitava romaani ajasta, sukupolven kokemuksista, yhteiskunnasta sivullisen silmin. Se on keskusteluja ystävien kesken, 2000-luvun alun kirpeää nuoruutta, kokemusta siitä, että elää aina sitä sekavinta aikaa joka ei koskaan enää tavoita menneiden vuosien viattomuutta muuttuen kuitenkin aina matkan päästä uudelleen viattomuuden ajaksi. Se on äärimmäisen oivaltavaa itsensä tarkkailua ulkopuolelta, tosin sellaisilla tavoilla, joka muuttuu paikoin niin kipeäksi itsetietoisuudeksi, ettei hetkessä ole kuin hämmennystä ja häpeää, analyysia ja pelkoa, että hetki menee ohi ennen kuin sitä ehtii analysoida. Se on viileät ja kelmeät juhlat, maailma, jossa hauskuus ja kokemukset ovat lopulta performansseja muille, maailma, jossa performointiin osallistuu tai ei osallistu itse, riippuen haluaako kuulua joukkoon vai erottua siitä. 

Ja ne kohtaukset. Vastailin juuri kirjainstagramissani kysymykseen mikä on lempikohtaukseni kirjallisuudessa. En oikein osannut vastata, mieleen jäi vain fiiliksiä, ajatuskeloja, joitain omia oivalluksia. Lopulta keksin ehkä Elena Ferranten Hylkäämisen päivien ryöpytyksen, keittiön, koiran sairastumisen, surrealistisuuden. Mutta nyt minulla on myös Hirvosen kertomat, täydet ja aivan omanlaisensa: on huumevalistus 2000-luvun alun tapaan. Poliisilta saatu elämä on parasta huumetta -tarra. Ensisuudelma, jonka iäkäs avaimensa hukannut rouva keskeyttää. Ja on hapoissa koottu ja syöty näkkileipä. Hirvonen kirjoittaa niin täyttä tekstiä, että vaikka en samastu tai koe samaa, tunnen että olen elänyt itsekin. Ollut kokoamassa valjua näkkileipää LSD-päissäni. Rakastunut samalla tavalla. Ollut ulkopuolinen eri tavalla, mutta silti tunnistettavasti. Hirvosen romaani koostuu niin hienoista, enemmän tai vähemmän näennäisesti toisiinsa limittyvistä palasista, että kokonaisuus meinaa huimata.

Joten kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen sitten mistä vain, ihastumisesta, psykedeeleistä, Beatlesin musiikista, beat-kirjallisuudesta, juhlista tai Tinderistä, väliin tulee niin hienoja oivalluksia ja havaintoja, että lukijana olisi ehkä jopa kateellinen, ettei ole osannut sanallistaa tuota itse, ellei kuitenkin vaikuttuisi jatkuvasti siitä, että Hirvonen osaa. Radallan minä-kertoja on osa sitä maailmaa, vähän vierestä, mutta kuitenkin niin, ettei se nouse yläpuolelle, eikä toisaalta kompastu sellaiseen liialliseen kikkailuun, johon tämän tyyliset (Kosmoksen) kirjat välillä taipuvat. Se on hieno, pirstaileinen mutta silti yhtenäinen, ja erityisesti se on sitä keveän pakottomalla tavalla. Se ei ole kokeilevaa kirjallisuutta, gendehybridiä kokeellisuuden ja hybridiyden vuoksi vaan itsensä, kerrontansa ja kokonaisuutensa puolesta. 

"Mutta jotkut ihmiset muistuttavat kyllä huonekasveja siinä mielessä, että he ylipäätään voivat parhaiten, kun heidät vain jättää rauhaan. Ja se on 'mennyt pieleen' heidän kasvatuksessaan, että heitä on hoivattu liikaa, luettu oppikirjoja ja yritetty 'ohjata johonkin suuntaan', kun pitäisi vain luottaa siihen, että ne pärjäävät. Ja se, mikä toimii yhdessä ympäristössä, ei ole toiseen tilanteeseen sovellettavissa."

Heti kirjan lopetettuani tuntui, että luin hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan. Ehkä vieläkin tuntuu, vähän, mutta aika näyttää miten suureksi tämä kasvaa. Olen alleviivannut kirjasta ehkä puolet, rakastan irrallisia lauseita, ajatusketjuja, sitä miten kaikki sulaa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, valuu kuin laava pieninä purkauksina muuttuen suuremmaksi joeksi. Hirvosen kieli on niin hienoa, kiinni tässä ajassa mutta silti suuremmin, se on sitä kirkasta ja älykästä alleviivaamatta, varmaa olematta sitäkään yli. Hajanaisuus on kokonaisuus, ja sillä Hirvonen tavoittaa jotain, johon harva lukemani kirja on viime aikoina pystynyt.


Helmet-haaste 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

torstai 19. toukokuuta 2022

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

JIA TOLENTINO : 
TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA
344s.
Into 2022
Alkuteos: Trickmirror: Reflections on Self-Delusion // 2019
Suomennos: Aura Nurmi
Pyydetty arvostelukappaleena

Jia Tolentinon Trikkipeili: ajatuksia aikamme itsepetoksesta on kirjasomen perusteella noussut Jenkeissä eräänlaiseksi it-kirjaksi (tai that girl / sad girl -kirjaksi, miten sen nyt haluaakaan sanoa), kirjaksi, jota tietty ajan hermolla oleva ihmisryhmä lukee. Tolentinoa verrataan varsin varauksetta jopa Susan Sontagiin, Rebecca Solnitiin sekä Joan Didioniin, joten odotukset esseitä kohtaan ovat korkeita. En oikein edes muista, missä itse tähän kirjaan alunperin törmäsin, mutta koska esseet nykymaailmasta, internetistä, feminismistä ja tyttöydestä kiinnostavat aina, olen ollut kirjan kanssa varsin lämpimillä vesillä, omalla mukavuusalueellani alusta saakka. 

Tolentinon esseet sijoittuvat hyvin vahvasti trumpinaikaiseen Amerikkaan, demokratiasiiven pöyristykseen uuden edessä. Esseet ovat siis paitsi hyvin vahvasti aikaan myös paikkaan sidottuja, ja suomalaisessa kontekstissa ne näyttäytyvät nyt hieman kaukaisilta, mikä tosin on tyypillistä näille jenkkiesseille; ne kun harvoin yrittävätkään (vai osaavatkaan?) olla ihan niin yleismaailmallisia kuin voisivat, tai sitten ne todella ajattelevat että amerikkalainen yhteiskunta college-kulttuureineen ja feministisine lehtineen on se yleismaailmallinen todellisuus. Kuvitelma on vähän valitettava, sillä se pyöräyttää esseet helposti melko omanapaisiksi, ainakin näin käännösversioina. Tällaisinaan ne näyttäytyvät hieman epätasaisina pop-esseinä, sellaisina näennäiskevyen ja näennäispainavan risteyksinä, joista ei aivan tiedä kumpaan suuntaan lähteä: syventääkö viihteellistä vai yhteiskuntakriittistä puolta.

Parhaimmillaan Tolentinon esseet ovat kuitenkin vetäviä, hauskoja, nokkelia ja varsin oivaltavia. Aloitusessee internet-kulttuurista oli toimiva, ja ehdoton lempiesseeni oli loppupuolen Hankalan naisen kultti, joka perkaa sitä itseään, eli hankalaa naista, naiseutta ja lopulta jo sitä paradoksaalista todellisuutta, jonka  hankalan naisen puolustaminen on kulttuurissamme aiheuttanut. Tolentinon esimerkit ovat amerikasta, superjulkkisia ja Trumpin hallinnon naisia, mutta aihe ei ole kaukainen meillä täälläkään; kun patriarkaatin kaatamiseen keskittyvä feminismi alkaa nostaa hankalia naishahmoja kulttihahmoikseen, on sekä vaarana erehtyä luulemaan maailman olevan yhtä avoin "tavalliselle" naiselle, koska se on sitä nykyään myös Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisille hahmoille. Spears ja Hilton typistyvät lopulta niin kapeiksi karikatyyreiksi, että hyvä ajatus pelaa parhaimmillaankin lopulta itseään vastaan, minkä Tolentino näkee myös amerikkalaisessa vaaliasetelmassa: kun pidämme huolta, että esimerkiksi Trumpia vastustaa ensimmäisissä vaaleissa nainen, on vastustaja nimenomaan nainen, naislajin edustaja, eikä vieläkään persoona, henkilöhahmo, sen kokonaisempi kuin ennenkään. 

Lisäksi Tolentino tuntuu esittävän, että lopulta seksismi on kenties vain muuttanut muotoaan, koska valtavirtafeminismi sekä jo paikoin myös konservatiivit ovat oppineet uuden termin, naisvihan, on se samalla otettu valtavaksi olkiukoksi, jolla kaikki naisten tekemät asiat nousevat kritiikin yläpuolelle sillä nojalla, että kritiikki henkilöä kohtaan onkin yhtäkkiä kritiikkiä naiseutta kohtaan. Näppäränä temppuna myös antifeministit hurmanneen sanan haltuunoton avulla olemme tilanteessa, jossa Melania Trump voi kävellä Teksasissa vangittujen siirtolaislasten keskellä takissa, jonka selässä lukee "I really don't care, do u?", ilman että häntä voidaan kritisoida joutumatta leimatuksi naisvihaajaksi. Näinpä Tolentinon ajatus jatkuu niin, että jos kaikki kritiikki naistapaista toimintaa kohtaan luetaan aktiivistien toimesta naisvihaksi, pelataan lopulta oikean naisvihan pussiin. Yhtäkkiä feministit ovatkin vain hupaisa ja riitaisa joukkio, joita voi trollata mennen tullen, koska oikeaa, rakenteellista naisvihaa ei enää eroteta asiallisesta ja aiheellisesta kulttuurikritiikistä, kun jokaisen keskustelun syvimmän ytimen pystyy siirtämään naisvihakeskusteluun. Ja se jos mikä typerryttää jo valmiiksi typerää nettikeskustelukulttuuriamme. 

Ja sitten taas takaisin Tolentinon esseisiin – ne ovat parhaimmillaan juuri tätä, eli jättävät mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja jälkeensä, ja antavat myös uudenlaisia näkökulmia (netti-)aktivismiin. Kehnoimmillaan ne taas olivat hieman irrallisia ja pitkäpiimäisiä luentoja esimerkiksi avioliiton historiasta, jossa kekseliäisyys typistyy yhteen lauseeseen. Hieman epätasaisenakin tämä tosin oli varsin luettavanarvoinen kokonaisuus, joka ansaitsee kyllä paikkansa esseekirjakokoelmassani. Parhaisiin palaan vielä varmasti, ja toisaalta toivon myös Tolentinolla lisää tekstiä: hiotumpaa, napakampaa ja yleismaailmallisempaa. Hänessä todella on siihen potentiaalia.

Helmet-haaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja