lauantai 30. kesäkuuta 2018

DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ

DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ
413s.
Otava 2015
Alkuteos: The Danish Girl (2000)
Suomentaja: Markku Päkkilä

Meille cissukupuolisille, tällä hetkellä heterosuhteessa eläville Pride-tukijoille tämän viikon yksi kantavimpia teemoja on tehdä tilaa sellaisille äänille, joiden paikan enemmistö on enemmän tai vähemmän vuosikausia vienyt.

Kaikkien meidän suuntaumuksemme, tapamme, tottumuksemme ja tyylimme olla ihmisiä on ainutlaatuisen erilaisia, ja se on rikkaus. Se on jotain, jonka tulisi olla tasavertaisen hyväksyttyä, luonnollisen normaalia, vaikka sanaa normaali monesta syystä erityisesti vieroksunkin. Yleisellä tasolla näin ei monistakaan eri syistä vielä ole, kaikkien ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta ei vielä osata tukea tasaveroisesti. Siksi onkin tärkeää, että äänensä kuuluviin saavat myös he, joita lukumääräisesti on vähemmän, että myös he saavat samat oikeudet kuin niillä, jotka etuoikeutetusti ovat oikeuksiensa kanssa syntyneet.

Siksi oma etuoikeus täytyy tunnistaa.

Siksi täytyy osata erottaa, mikä on etuoikeutetusta asemasta kerrotun ihmisen tarina ja mikä on aidosti tilan antamista toiselle.

Siksi nostan tämän postauksen esiin nyt Pride-viikolla. 

Siksi haluan muistuttaa, että kaikki lgbt-tarinat eivät ole tarinoita, joissa vähemmistön ääni kuuluu. Me enemmistössä olevat kun otamme välillä oikeudeksemme kertoa myös niitä kertomuksia, jotka eivät ole omiamme.

Yksi niistä tarinoista on David Ebershoffin 18 vuotta sitten kirjoittama kertomus tanskalaisesta tytöstä, Lili Elbestä, 1920-luvun Kööpenhaminassa eläneestä taiteilijasta, joka oli yksi sukupuolenkorjausleikkauksien pioneereista.

Lili Elbe, syntymänimeltään Einar Wegener, tutustuu taideakatemian kapeilla käytävillä amerikkalaiseen oppilaaseensa, päämäärätietoiseen Gretaan. Monien vaiheiden kautta tuo herkkä mies päätyy naimisiin Gretansa kanssa, ja pian heidän elämäänsä tulee Gretan kutsumana myös ujona ja arkana kaunottarena myöhemmin tunnettu Lili, tyttö, joka on kasvanut aina Einarin sisällä piilossa. Vaikka Greta onkin se, joka ensimmäisenä Lilin saa astumaan esiin, on Einarilla alkanut matka, jota hän ei voi enää pysäyttää.

Ebershoffin elokuvaksikin muutettu romaani on historiallista fiktiota, mutta se perustuu todellisiin henkilöihin, oikeasti viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä eläneen taiteilijapariskunnan tarinaan. Fiktiivisyys on tietyllä tapaa tarinan pelastus, sillä se väistää esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin autofiktiivisyyden luoman yksityisyyden uhrauksen tunteen, mutta toisaalta se tuo mukanaan roppakaupalla uusia ongelmia. Vaikka se sitä ehkä yrittääkin olla, tämäkään ei ole tarina transsukupuolisesta naisesta. Tämä on cisheteron tulkinta transsukupuolisesta naisesta, ja se tulkinta on hämmentävän heteronormatiivinen.

Jos kirja olisi kirjoitettu (ja käännetty) paremmin, saattaisin olla hieman suopeampi. Mutta tällaisenaan se oikein huutaa toisen tarinan omimista, sitä sellaista, jossa tarinaa kertoo henkilö, jolla ei ole aavistustakaan, miltä tällaisten asioiden käsittely henkilökohtaisesti merkitsee. Tästä on kirjoitettu, koska se on kiinnostava ja rakastettava tarina, vähät siitä onko se oma. Onko se jotain, johon oma kokemuspiiri riittää. Onko se jotain, jota voi keksiä päästään. Kun transsukupuolisuutta kuvataan jälleen kerran ennen kaikkea oman syntymäsukupuolensa omakseen kokevan henkilöhahmon kautta, jättää se vähän eltaantuneen jälkimaun. Kenen tarina tämä nyt taas kerran onkaan?

(Puhumattakaan siitä miten itse transsukupuolisuus kuvataan. Tästä voisi tehdä vaikka epäonnistuneen representaatiobingon: mainittuina kun löytyy transsukupuolisuuden avoin rinnastaminen identiteettihäiriöön, Gretan tahto julistaa Einar kuolleeksi useammassa kuin yhdessä yhteydessä sekä transsukupuolisuuden pelkistäminen biologisiksi poikkeamiksi, jolloin kirjailijalta on käytännössä mennyt trans- ja intersukupuolisuus keskenään täysin sekaisin. Toki täytyy myöntää, etten ole perehtynyt Ebershoffin lähdekirjallisuuteen ja tosielämässä eläneen Lili Elben aikalaisdiagnooseihin ynnä muuhun, mutta jos kirja jättää kuvan, ettei kirjailijakaan oikein ole, en oikein tiedä mitä enää sanoa. Toki kirja on ollut 18 vuotta sitten myös transsukupuolisuutta kuvaavassa kirjallisuudessa kenties aikaansa edellä, ja se siitä hyvästä on useamman palkinnonkin tainnut pokata, mutta tässä ajassa, tällaisenaan se jättää jälkeensä enemmän ongelmallisuutta kuin yhdenvertaisuuden edistämistä.)

Yleisesti ottaen Tanskalainen tyttö ei siis ole kirja, jota suosittelisin eteenpäin. Se on kirjanakin parhaimmillaankin keskitasoinen, mutkat suoriksi vetävä ja aiheistaan huolimatta hämmentävän pinnallinen, teemoistaan ja henkilöistään hyvin kaukana pysyvä, eikä se tee oikeutta kerran oikeasti eläneelle taiteilijapariskunnalle. Sen lisäksi se on moneltakin kannalta varsin ongelmallinen, ja vaikka se sellaisena herättää toki parhaimmillaan hedelmällistä keskustelua vaikkapa lukupiirikirjana, en näe oikein tällaisen tarinan tarkoitusta suuremmassa mittakaavassa. Viihdyttämisen nyt ehkä, mutta jos sitäkään ei ole toteutettu kunnolla, voisi tässä kohden kysyä onko transihmisen keksitty tarina tosiaan jotain, jonka äärellä cissukupuolisen kuuluu ennen kaikkea viihtyä?

Siinä missä Ahavan viimevuotinen teos on ennenkaikkea tarina muutosta puolisossaan kestämättömästä heteronaisesta, on tämä tarina oman puolisonsa muutosta edistävästä heteronaisesta. Ja näin kummatkin ovat omassa viitekehyksessään siis etuoikeutettujen ihmisten tarinoita. Ne voivat olla täydellisen oivallisia kirjoja, enkä esimerkiksi halua vähätellä Ahavan teoksen merkittävyyttä vaikkapa erokirjana. Ehkä joskus vielä tulee aika, jolloin sukupuolen korjaaminen on niin arkipäiväistä ja helppoa, ettei kenenkään puoliso ole joutunut vuosia elämään yhteiskunnan pakon alla väärässä kehossa ja näin ollen ollut painostettu niin sanotusti valehtelemaan itsestään kenellekään, eikä tälläisiä "surukirjoja" enää tarvita. Siihen asti on kuitenkin hyvä muistaa että meillä syntymäsukupuolemme omakseen kokevilla ihmisillä on muitakin tapoja käsitellä näitä tunteitaan kuin tehdä se vähemmistön kokemusten kautta. Meille on omatkin kirjamme siihen tarkoitukseen. Ehkäpä siis joskus tätäkin kirjallisuutta saa myös vielä nauttia kuitenkin muutenkin kuin cis-tulkittuna. Niitä kauniita kirjallisia päiviä odotellessa.

torstai 28. kesäkuuta 2018

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI
268s.
Tammi 2000

Pride-tunnelmissa jatketaan! Vuorossa on omallakin lukulistalla jo varmaan toistakymmentä vuotta pyörinyt, lähes jo kotimaiseen klassikkoasemaan noussut Sinisalon esikoisteos, jota olen jo jonkin aikaa jemmaillut omassakin hyllyssäni. Usein tähän olen aikonut tarttua, mutta nyt oli viimein sen aika. Sinisalolta olen aiemmin lukenut Enkelten veren, ja pitänyt siitä kovin, joten sekin kaiketi tietynlaisia odotuksia on tälle asettanut. 

"Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla tai silmällä tai käsillä. Sulkimella tai sulkemalla ovi.
Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?"

Teemaviikkoon sopivuudestaan huolimatta tämä romaani on ensisijaisesti tarina ihmisistä ja heidän valtasuhteistaan, käytettiin sitä sitten toisiinsa tai suhteessa luontoon. Se on tarina halusta, omistamisesta ja omistautumisesta. Päähenkilö Mikaelin suhteet muihin miehiin ovat kirjassa paljaita ja hauraita, juuri sellaisia kuin niiden pitäisikin olla: muun ja muiden kannalta merkityksettömiä, jotain niin arkipäiväisen normaalia, että siitä on turha lähteä tekemään numeroa tai pyörittämään tarinaa tietyn suuntautumisen ympärille.

Sen sijaan tarina kietoutuu kauniisti Mikaelin ja hänen sisäpihaltaan löytämän peikonpoikasen, Pessin suhteen kiemuroihin, niihin katajanmarjantuoksuisiin hetkiin kun jotain villiä ja kadonnutta nostetaan luonnosta keskelle rakennettua ja strukturoitua. Pessi on aivan oikea peikko, ja vaikka toki voinemmekin yhdessä myöntää tämän aspektin olevan varsin lähellä erinäisiä fantasiaelementtejä, en silti lähtisi suorilta käsin markkinoimaan tätä kirjaa scifi-teoksena. Se kun tuottaa hämmentäviä ennakkoluuloja itse kullekin, ja vie terän pois siltä, missä kirjassa todella on kyse: inhimillisyydestä ja ihmisyydessä. Siitä, miten pitkälle noita ominaisuuksia voidaan nähdä myös muissa kuin omassa lajissamme. Jos ne vain osattaisiin tunnistaa oikein, edes joskus.

Sinisalon esikoinen on koukuttava kirja, ja sainkin sen luettua juhannushuumassa yhden päivän aikana. Se piti tiukasti otteessaan, eteni rivakasti ja jätti paljon pohdittavaa. Se sai ajattelemaan omaa luontosuhdetta, ihmisen hämmentävää tapaa tahtoa omistaa ja valloittaa, alistaa ja harventaa kaikkea, mikä näillä yhteisillä maillamme liikkui. Se oli myös jonkinlainen osoitus siitä, että niin kovin inhimillisenä kuin ihminen itseään pitääkin, hän itse on loppupeleissä se eläin ja eläimellinen, joksi muita niin kovin väittää. Se tulee ilmi niin suhteessa muihin ihmisiin kuin suhteessa luontoonkin. Hajota ja hallitse, oli kyse sitten valloituksista tai postimyynnin kautta tilatuista vaimoista.

Vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin varsin tiivistunnelmainen ja omaleimainen tarina, jotain lukukokemuksesta jäi silti hieman minun kohdallani puuttumaan. Se ei yltänyt aivan samoihin mittoihin kuin kovasti pitämäni, Sinisalon myöhempi Enkelten verta -romaani, ja siinä oli ehkä jotain hieman liian suunnitelmallista ja itsetarkoituksellista, että olisin osannut sen rennosti antaa vain viedä. Toki Enkelten veri onkin noin 11 vuotta uudempi, jo kokeneemman kirjoittajan kirjoittama romaani, joten ehkä osa menee senkin piikkiin, mutta hieman enemmän rentoutta ja uskallusta heittäytyä oman tarinansa voiman varaan olisin tältä toivonut. Jokin aukko kaiketi yleissivistyksessä tämän kirjan myötä on nyt kuitenkin täytetty, ja sopiipa tämä myös tosiaan nyt niin viikon lukuteemaan kuin puuttuvaan Helmet-haasteen kohtaankin. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan tätä teosta, vaikka fantasia-elementit epäilyttäisivätkin. Sinisalo osoittaa erityisen oivallisesti, että suurimmat ennakkoluulot ovat vain lukijan päässä, maagisen realistisista asioista voi kirjoittaa tekemättä niistä liian suurta numeroa. Ja se on taitona todella ihailtava.

Kirjasta muualla: Amman lukuhetkiJokken kirjanurkka & Villasukka kirjahyllyssä
Helmet-haaste 2018:43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle 

tiistai 26. kesäkuuta 2018

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT
208s.
S&S 2018
Alkuteos: The Argonauts (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale

Minulle yksi osa lukemisesta on löytöretkeily. Se on sitä melko kirjaimellisesti, etenkin silloin kun pääsen tutustumaan kirjansivujen kautta kulttuureihin, maihin ja ajatusmaailmoihin, joihin oma todellisuuteni ja mielukuvitukseni ei riitä. Se on sitä myös vertauskuvallisesti, se on matkaa kohti tuntematonta ja vielä valloittamattomia kirjallisia alueita, niitä jossa kieli kaikuu heleän kauniina ja teosten rakenteet ja taitavuus vie jalat alta ilman minkäänlaista tarvetta ylianalysoida ja etsiä kritisoitavaa. Mutta ennen kaikkea lukeminen on minulle löytöretkeilyä ajatuksena löytää jotain niin maagisen hyvää ja täydellistä, että pelkästään yksien kansien väliin pakatut sanat riittävät muuttamaan tapaani katsoa maailmaa. Muuttaa maailmaani.

Viime vuosina, tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan hieman reilun vuoden sisään löytöretkeilyni on suuntautunut feministisen kirjallisuuden maailmaan. Olen lukenut perusteoksia ja teoksia, joiden olen odottanutkin muuttavan maailmani. Olen löytänyt mielettömiä helmiä, uusia tapoja ajatella ja hahmottaa asioita ympärilläni. Olen kuitenkin huomannut, että lähikuukausina olen ollut hieman jumissa, tavallaan loukussa yhdessä ja samassa, eikä se enää anna minulle sitä samaa, minkä sain näistä kirjoista ensialkuun. Koska tietenkin, onhan nämä perusteosten ajatukset jo tavallaan ajateltu, ja vaikka jokaisesta uudesta kirjasta nautin, ei tuttu koskaan säväytä uuden lailla. Kunnes puolisattumalta pyysin arvostelukappaleeksi Maggie Nelsonin Argonautit ja rakastuin.

Argo on laiva, joka säilyttää nimensä, vaikka vuorotellen sen jokainen osa vaihdettaisiin uuteen.

Argonautit on kirja, joka päästää hajoamaan täydellisen pirstaleiksi kootakseen itsensä kasaan uudelleen.

Argonautit on asioiden pienentämistä niitä mitätöimättä.

Argonautit on minulle kirjana täydellinen.

Ja kuten itselle täydellisten kirjojen kanssa yleensä, omat sanat eivät riitä kertomaan oikein edes mistä kirja kertoo tai miksi sitä rakastaa. Se osuu ja uppoaa niin tärkeisiin ja henkilökohtaisiin kohtiin, että sen pilkkominen tuntuu lähinnä brutaalilta. Mutta joskus tärkeiden asioiden on hajottava, että niitä osaa ymmärtää myös kokonaisuutena.

Rakastin Argonauteissa sen muistelmanomaista omaelämäkerrallisuutta ja täydellistä rajattomuuutta. Tekstit olivat lyhyissä kappaleissa, mutta kaikki peräkkäin, ilman lukuja tai kronologista järjestystä, mutta silti täysin oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan. Ne ovat uskomattoman henkilökohtaisia tulematta kuitenkaan liian lähelle, ylittämättä tirkistelyrajaa ja olematta paljastuskirjamaisia kauhutarinoita jostain niin kovin traagisesta, mutta lopulta tavallisesta, koska tapahtuuhan elämä kaikkine puolineen kuitenkin jossain määrin meille kaikille. Nelson viittaa jatkuvasti myös itselleen tärkeisiin ajattelijoihin ja filosofeihin, joten tuntuu, kuin Argonauttien seurassa lukisi yhtä aikaa kymmeniä kirjoja. Kuulisi kymmeniä ääniä. Olisi yhtä kaiken sen ajatusmaailman kanssa, jonka Nelson on hämmentävän sulavasti onnistunut kansien väliin mahduttamaan. 

Nelson osaa kuvata suuria asioita maagisen arkisesti, todella tekemättä niistä sensaatiomaisia numeroita, mutta ajatellen ja kokien silti jollain tapaa kaiken, mitä asiaan tulee. Hän kritisoi transsukupuolisten puolisoita, joilla on pokkaa tehdä toisen muutoksesta heidän, cis-sukupuolisten tragedioita (miten tämä nyt kovasti muistuttaakin erästä vuodentakaista kotimaista romaania), mutta näkee silti, puolisonsa avulla, myös itsessään sen ajatusketjun, ymmärtää, mistä muutoksen pelko syntyy. Tavallaan se tekee tästä pelosta ihailtavan inhimillisen, mutta samalla se antaa sille kritiikille kirpeän terän, muistuttaa tragedian mittakaavoista lempeästi, mutta anteeksipyytelemättä. Ja samaan aikaan useampana kuin Kahtena oleminen, queer-suhde ja sukupuolten ääretön moninaisuus, on niin luonnollista heille, niin kauniisti kerrottua ja oman elämän kautta koettua, että hetkellisesti tuntuu käsittämättömältä, ettei se ole yhtä luonnollista näiden kansien ulkopuolella. Nelson viittaa kirjassaan hurjan monta kertaa ihailemiensa ajattelijoiden taitoon pienentää mitätöimättä, mutta lopulta hän itse on siinä tämän teoksen kanssa kaikkein taitavimmillaan.

Yhdyn siis täysin takakannessa lainattuun Saara Turuseen, ja totean hänen sanoin että "Argonautit on poikkeuksellinen, vikuroiva mestariteos. Sen maailma on moniääninen, älykäs, unohtumaton". Normaalisti laittaisin tähän postaukseen myös lainauksia, omia lempikohtiani kirjan sivuilta tai sen sisältöä parhaiten kuvaavia katkelmia. Tällä kertaa en tee sitä, sillä laskin, että 208-sivuisen kirjan väliin on tullut taitettua kymmeniä hiirenkorvia merkitsemään täydellisempiä hetkiä. Niitä on jo niin monta, että olisi lopulta lienee ollut helpompi merkitä sivut, jotka eivät olleet minulle tärkeitä. Ja on lopulta helpompi todeta, että lukekaa te ne sivut itse. Ne loistavat. Tässä mielettömän älykkäässä seurassa ja maailmassa olisin viihtynyt vielä satoja sivuja lisääkin. Onneksi tämä kirja ei kertaluvulla kesken lopu, uskoisin, että seuraavalla lukukerralla tästä aukeaa eteeni jälleen uusi maailma.

Ajatuksia Argonauteista muualla: Lumiomena & Reader, why did I marry him?

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

PRIDE-VIIKON KIRJALISTA // 2018


Pieni varaslähtö tekee usein hyvää, etenkin kun kyseessä on sateenkaarikirjallisuus. Helsinki Pride -viikko on nimittäin taas täällä, ja tänäkin vuonna Yöpöydän kirjojen Niina emännöi aiheeseen liittyvää lukuhaastetta. Aloitan itse haasteen viimevuotiseen tapaan listaamalla omia suosituksiani tälle teemaviikolle, ja olisipa muutama aiheeseen liittyvä kirja tarkoitus varsinaisen viikon puitteissa tänne blogiinkin tuoda. Sateenkaarevaa kirjallisuutta tulee luettua jonkin verran "noin muutenkin", mutta aina on paikoillaan myös tehdä sille tietoisesti tilaa omassa blogissaan. Mutta niitä suosituksia nyt, aloitellaan jälleen kerran niistä! Lopusta löytyy vielä linkki viimevuotisiinkin, jos lisää lukuideoita ensi viikolle kaipaatte.

P R I D E  - V I I K O N  S U O S I T U K S E T


JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN
Toivolan omaelämäkerrallinen teos kertoo paitsi upean ihmisen kasvusta omaksi itsekseen, myös siitä, miltä tuntuu olla sekä tummaihoinen että seksuaalivähemmistöön kuuluva taiteilija Suomessa. Toivolan teos on hieman imelästi sanottuna toivoa täynnä, mutta sen kauneus ja lempeys vie todella mukanaan. Tällaisesta armollisuudesta itseään ja muita kohtaan pitäisi monen muunkin ottaa mallia.


JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ
Vaikka kirja onkin kolmen cis-sukupuolisen naisen kirjoittama, se tekee asialleen tilaa juuri niinkuin kuuluukin: raivaa tietä sellaisille äänille, joiden muuten tarvitsee taistella tullakseen kuulluksi. 15 muunsukupuolisen tarina avaa sitä arkea, kasvua ja raadollisuutta, minkä moni väistämättä kohtaa, kun ei mahdu yhteiskunnan keinotekoisiin, kapeisiin normeihin, joihin kaikki on tavattu tunkea vuosikymmenten ajan, vaikka sitten väkisin, jos ei muuten mahdu. Kunnioittavasti ääniään kohteleva teos on ajankohtainen ja tärkeä, sen toivoisi päätyvän mahdollisimman monen lukulistalle.


ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI & ÄIDEISTÄ PARHAIN
Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit ovat olleet yksiä tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja minulle henkilökohtaisestikin. Bechdel piirtää ja kuvaa elämäänsä homoutensa piilottaneen isänsä varjossa sekä äitisuhdettaan isän kuoleman jälkeen kahdessa erillisessä teoksessa. Myös näiden sarjakuvaromaanien lempeys itseään ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan tuntuu jotenkin uskomattomalta, ottaen huomioon miten lähelle ja kipeisiin kohtiin Bechdel lukijansa päästää. Suosittelen, ehdottomasti myös niille, joille sarjakuvat ylipäätään ovat muotona hieman vieraampia.


JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY
Sarjakuvalinjalla pysyttäessä tässä kohti täytyy ehdottomasti myös suositella ruotsalaista sarjisantologiaa, joka ottaa kantaa niin feminismiin kuin seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Hyvin livströmquistmaista kamaa, mutta niin hurjan monelta muultakin ruotsalaistaiteilijalta, että turha verrata kaikkia vain yhteen tekijään. Helppo ja nopea kokoelma löytynee helposti kirjastoista ja on tämän viikon takuuvarma täsmäisku.


GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU
Greenwellin pienoisromaani on vahva kuvaus Bulgariasta ja kahden miehen välisestä intensiivisestä suhteesta, jonka luonne on niin rikkonainen ja säröillä, että lukijaankin koskee siihen tutustua. Tämä on yksi vahvimpia viime vuosina lukemiani kirjoja, ja sille soisi ehdottomasti lisää lukijoita. Pride-viikolla ja sen jälkeen.


JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX
Uudelleenluin yhden elämäni kirjoihin kuuluneen Middlesexin viime kesänä, ja se kannatti. Vaikka toki tämän kirjan intersukupuolinen päähenkilö on cis-tulkittu, ja asetelma geenimutaation osuudesta aiheeseen on varmasti osaksi myös ongelmallinen, jollain tapaa tätä uskaltaa edelleen suositella eteenpäin. Ainakin siihen saakka, kunnes jostain löytyy se omaääninen kirjailija, joka kertoo intersukupuolisuudestaan itse. Vaikka sitten fiktion kautta.


+
 viime vuoden suositukset löydät täältä



Mitä te luette Pride-viikolla?

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT
304s.
Otava 2016
Alkuteos: The Girls (2016)
Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

KESKEN JÄÄNEITÄ (JA UUTTA MAHDOLLISUUKSIA ODOTTAVIA)

Jätän todella vähän kirjoja kesken. Ennen luin kaiken loppuun, vaikka hampaat irvessä, ja hyllyyn kertyikin vaikka millä mitalla kirjoja, jotka saatoin arvioida yhdellä tai korkeintaan kahdella tähdellä. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää lukea välillä myös huonoja kirjoja, kirjoja joista ei pidä ja kirjoja, joiden lukeminen on taistelua, sillä liian helpolla itsensä päästäminen kaventaa kokemusmaailmaa huomattavasti.  Joku sanoisi, että elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille, mikä toki suuremmassa mittakaavassa pitää paikkansa, mutta minä sanon, että eihän hyvät tunnu hyviltä, jos ei välillä joudu hieman rämpimään kehnompien tai ihan vain vaikeampien seassa. 

Kuten suurin piirtein kaiken mahdollisen kanssa, en ole tässäkään enää niin ehdoton kuin joskus. Olen opetellut jättämään kesken ne, joista en saa yhtään mitään irti, laittamaan tauolle ne, jotka kyllästyttävät. Jotkut ovat jääneet tauolle myös vahingossa, sillä olen vasta viime vuosina alkanut lukemaan useampaa kirjaa yhtaikaa, mikä saattaa johtaa jopa vuoden lukuaikaan tiettyjen teosten parissa. Mutta koska näistä kirjoista harvemmin täällä tulee puhuttua, ajattelin listata nyt kesken jääneitä ja niitä, joiden pariin palaamisesta vielä ainakin varovasti haaveilen!

K E S K E N   O N   J A  
T O D E N N Ä K Ö I S E S T I   M Y Ö S   P Y S Y Y

Andrés Neuman : Vuosisadan matkustaja Tämä on tästä poppoosta vanhin, sain luettua ehkä 30 sivua.  Tiedän toki kokemuksesta, että tiiliskiviä harvoin näin pienen prosentin perusteella kannattaa tuomita, mutta kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Vaikea kuvitella, että tähän enää uudelleen tarttuisin.

Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max Tämän kanssa huomasin jo alkumetreillä ärsyyntyväni samoista asioista, joiden vuoksi en pitänyt Parkkisen myöhemmästä, Säädyllisestä ainesosasta, jonka olen puolisentoista vuotta sitten luin. Ja koska en alun aikana päässyt ärsytyksestäni yli, en kokenut reiluna jatkaa, sillä olisin todennäköisesti vain lytännyt kelpo kirjan täysin väärin perustein. Ja ehkä Parkkinen ei vain ole minun kirjailijani. Tämä palasi jo kierrätyskeskuskiertoonkin, jospa sen löytäisi joku muu, joka siitä osaa nauttiakin!

Beth Lewis : Suden tie Tässä tapahtui ja selvisi ensimmäisen viidenkymmenen sivun kohdalla se, mistä kirjassa olin kiinnostunut, ja sen jälkeen se menetti otteensa. Tai kai monet muut ovat eri mieltä, mutta itse tästä lässähdyksestä en päässyt yli. Ja sitä paitsi, oi kyllä, jos tässä olisi ollut vaikka samanhenkiset kannet kuin Ane Rielin Pihkassa, olisin todennäköisesti lukenut tämän loppuun. Pinnallisuuden multihuipentuma.

Laura Gustafsson : Pohja Pohjaa luin jopa puoleen väliin, ja siinä kohden minulle on enää äärimmäisen harvinaista kirja kesken tietoisesti jättää. Se ei vain tuntunut omalta, ja kuten Parkkisen kohdalla, tuntui lähinnä epäreilulta kirjaa kohtaa lukea se, jos sen kanssa ei pääse sille tasolle, millä kirjailija itse liikkuu. En halunnut olla tykkäämättä tästä, joten en siis lukenut sitä. Loogistako? En tiedä. Mutta näillä mennään.

Morten A. Strøksnes : Merikirja - eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana Olin odottanut tätä erityisen paljon kevään julkaisuista, mutta tunnelma lässähti jo ensimmäisten muutaman kymmenen sivun jälkeen. Myönnän, että aloitin tämän vähän hankalaan aikaan, hetkessä, jossa lukeminen ei oikeastaan muutenkaan kiinnostanut, mutta mutta. Alusta jäi jotenkin erityisen vahvasti mieskirjallisuusfiilis, jolla tarkoitan lähinnä kuvaa siitä, että kun joku havaitsee, että merissämme ui jokin vuosisatoja vanha upea eläin, niin hei tapetaanpa se. Tai istutaan nyt ainakin veneessä ja pohditaan maailmaa. (Ihan kuin tämä jälkimmäinen muistuttaisi jotain muutakin mieskirjallisuuden klassikkoteosta..) Merelle asti en tämän kirjan kanssa siis päässyt, ja jos olen ymmärtänyt sen alun perusteella totaalisesti pieleen, saa korjata käsitystäni. Ehkä siirrän sen sitten tuohon seuraavaan kategoriaan. Todennäköisesti kuitenkaan en.


U U T T A  M A H D O L L I S U U T T A  O D O T T A V A T

Laura Bates : Everyday Sexism Tän kesken jääminen hämmentää mua kaikkein eniten, koska tästä minun olisi kuulunut tykätä, hullaantua ja hurmaantua. Luin vajaan kolmasosan, ensin olin äärettömän vihainen ja kiukkuinen maailman tilasta, sen jälkeen lähinnä tyhjä ja turta. Uskon vakaasti, että palaan tähän vielä, mutta nyt tuntuu, että koska seksismi tunkee niin vahvasti jokapäiväisestä mediakulttuuristakin iholle, en jaksa enää ottaa sitä tämän kirjan sivuilta vastaan. Ehkä joku päivä ostan tämän omaksi ja luen loppuun.

Ernest Hemingway : Ja aurinko nousee Kaloista ja mieskirjallisuusfiiliksestä huolimattakin Rakastin Vanhusta ja merta, ja tämänkin kanssa pääsin suurempia taistelematta puoliväliin, mutta siihen se sitten jumahti. Olen pariin kertaan yrittänyt tarttua siihen uudelleen, mutta eih. Jätin nyt sivujen väliin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjanmerkin, jos vaikka vielä parin vuoden sisään kuvittelisin tätä jatkavani ja muka muistavani, mitä alussa tapahtui. (Ei sillä, että siellä olisi edes tapahtunut mitään. Eli ei suuria menetyksiä siis, vaikka tarttuisikin joskus keskeltä uudelleen.)

Jouni Inkala : Nähty. Elämä Valitsin lukuun, koska kansitaide, juu juu. Nämä olivat minulle ehkä liian vaikeita, joten luovutin, mutta elättelen toiveita, että pääsen vielä tälle tasolle joskus, mikä se taso ikinä sitten onkaan. Runojen kanssa pitänee kuitenkin olla hieman kärsivällisempi kuin muuten, jotta niiden kanssa oikeasti oppii olemaan ja tuntemaan itsekin.

Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa Olen aloittanut tämän itseasiassa kahdesti, ensimmäisen kerran kesällä 2015 ja toistamiseen kaksi vuotta myöhemmin. Olen saanut luettua tasan samat esseet siis kahteen kertaan, mutta aina tyssää ensimmäiseen osaan. Minulla oli pitkään suuri tunteenpalo eläintein oikeuksista kertovaan kirjallisuuteen, mutta luin sitä niin paljon, että ehkä tuli jo hieman tunne, ettei tämä pystynyt enää tarjoamaan mitään uutta? Haluaisin silti yrittää, sillä mistä minä tiedän mitä tämä tarjoaa, jos luen esseistä vain neljä. 

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia Tää on niiin hypetetty, ja pääsin itsekin jo lähes puoleen väliin yllättävän helpostikin, mutta siihen se sitten tyssäsi! Tuntui, että se jäi siinä kohti kiinni siihen rahajankkaukseen, mutta kuten aiemmassa, mistäs minä tiedän, kun en ole jatkanut lukemista. Sitten kesän 2017.

Svetlana Aleksijevits : Tšernobylista nousee rukous Tämäkin pääsi komeasti jo yli puolivälin, kesällä 2016. Väitän silti muistavani pelottavankin hyvin tämän kirjan alun, ihan jo siksi, koska se on niin valtavan voimakas, taitava, iholle tuleva ja painava, joten voinen jatkaa tätä suoraan siihen, mihin olen jäänyt. Tietäisi vain, milloin sekin hetki todellisuudessa koittaa.

Erlend Loe : Tosiasioita Suomesta & Leo Tolstoi : Anna Karenina Kuten aiemmissakin, näissä on edelleen kirjanmerkit välissä. Loessa se täyttää samalla kohdalla pian 12 vuotta, Tolstoissakin jo kuusi. En suostu sanomaan että nämä ovat jääneet kesken, ne ovat vain tauolla. Pitkällä tauolla. Sellaisethan saattavat päättyä minä päivänä hyvänsä. Tietenkin. 

Löytyikö tuttuja teoksia jommasta kummasta kategoriasta? Sellaisia, jotka minun täytyy lukea tai saan luvalla olla lukemattakin? Mitkä kirjat teillä on lähiaikoina jääneet kesken?

torstai 14. kesäkuuta 2018

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA
146s.
Fabriikki 2018
Alkuteos: Éve de ses décombres (2006)

Fabriikki kustannuksen uusin, reilu kymmenen vuotta sitten alunperin kirjoitettu Näistä raunioista on mauritiuslaisen kirjailijan Ananda Devin palkittu ja elokuvaksikin muutettu pienoisromaani. Sen tarinaan tarttuu kiinni jo ensisivuilta, ja ennen kuin huomaakaan, sen intensiiviseen maailmaan on uponnut niin, että kirjan lukee lähes yhdeltä istumalta. Tai lukisikin, jos ei haluaisi säästellä sen tunnelmaa itselleen hieman pidemmäksi aikaa.

"Kun naapurusto hiljenee, on kuin saaren äänet ympärillämme muuttuisivat. Kuuluisi uudenlaista musiikkia, vähemmän synkkää sointia, kassakoneiden kilinää, kehityksen säihkettä. Turistit katselevat meitä nenänvarttaan pitkin, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Raha on tehnyt heistä naiiveja. Saamme huijattua muutaman rupian, kunnes he eivät enää luota ystävällisiin, petollisiin kasvoihimme. Saari pukeutuu taivaansiniseen leninkiinsä vietelläkseen heidät. Sen haarovälistä nousee merellinen tuoksu. Täältä käsin me emme näe kauniiksi pynttäytynyttä saarta, eivätkä heidän auringon sokaisemat silmänsä näe meitä. Niin se vain on."

Kaksi päivää sen lukemiseen sitten lopulta vain meni, mutta näennäisestä lyhyydestään huolimatta tämä tarina oli niin tiivis ja ilmaisuvoimainen, että tuntui kun sen parissa olisi viettänyt pidempääkin aikaa. Tuntuu kuin sen maailmaa olisi oikeasti elänyt hetken itsekin.

Näistä raunioista on tarina turistirantojen takaa, sieltä, minne paikalliset ovat pystyttäneet hökkelinsä menetettyään syklonien myötä omat kotinsa. Osa heistä on joutunut sinne vastikään, toiset ovat eläneet sen likaisilla kaduilla aina. Siellä missä paratiisirannat ovat vain yksi, saarelaisille itselleen kuulumaton puoli, kasvaa slummeissa jälleen uusi sukupolvi, jolla on haaveita, muttei välttämättä tulevaisuutta. Tämä sukupolvi toistaa joko jo aina koettua tai kuvittelee hetkellisesti pystyvänsä muuhunkin, mutta lopulta kompastuu itseään toistavaan ennustukseen. Mutta hetkeä ennen kompastusta kaikki on kaunista, sillä jos ei kykene rakastamaan 17-vuotiaana, ei kykene mihinkään muuhunkaan.

Näistä raunioista etenee nuorisonelikon, Sadiqin, Éven, Clélion sekä Savitan kautta. Se on tarina rakastamisesta, itsensä myymisestä, jengeistä ja pienestä toivon hiukkasesta. Ja se tarina on kaunis, mutta äärimmäisen surullinen. 

Devin pienoisromaani todella lumoaa. Se luo runollisella, mutta silti harvinaisen epäitsetoisella kerronnallaan eteen maailmoja, kulttuureita ja tulevaisuuden puutteen luomaa vihamielistä kapinallisuutta, sellaista, joka on jollain tapaa hurjan yleismaailmallista, mutta paikantuu kuitenkin yhteen kurjaan kaupunginosaan. Etuoikeutetuille täysin näkymättömään sellaiseen. Se on hieno ja todella intensiivinen, ja sen lumoa on vaikea saada tallennettua yhteen blogikirjoitukseen. Se täytyy kokea itse.

Devin teos on myös romaani, joka on kaikessa hienoudessaan se syy, miksi olen lähtenyt kahlaamaan koko maailmaa kirjojen kautta läpi. Se, kuten maailmankirjallisuus parhaimmillaan muutenkin, tarjoaa näkökulmia ja kurkistuksia sellaisiin paikkoihin ja yhteiskunnan osiin, joihin ei ikinä pääsisi osalliseksi, ei vaikka matkustaisi jokaiseen maailman kolkkaan ennen kuin olisi niistä mitään lukenut. Etuoikeutettuna, valkoisena länsimaalaisena sitä katsoo jokaista vierailemaansa kulttuuria ulkopuolisena, turistina, juuri niiden valkoisten hiekkarantojen läpi, joiden takana oikeastaan vasta koko se oikea elämä on. Siihen ei pääse kiinni matkustelemalla, ei ainakaan tavallisin hyvinvointimatkoin. Eikä sinne kuulukaan päästä. Ei minun joka paikkaan kuulu kuulua, jokaista kohtaloa päästä kurkistelemaan. Mutta siitä, mihin matkustamisen rajat jättävät minut, kuljettaa kirjallisuus hippusen pidemmälle. Vähän lähemmäs. Kohti sitä niin sanottua ja tässä hetkessä kovin peräänkuulutettua aitoutta, johon minulla ei ole oikeutta eikä pääsyä muuten. Ja kun lukee tämänkaltaisia teoksia, ei siitä hirveästi kiitollisempi voisi olla. Että näinkin maailmaa voi taas ymmärtää hitusen enemmän, hitusen paremmin.

Maailmanvalloitushaaste: Mauritius

perjantai 8. kesäkuuta 2018

NATHAN HILL : NIX

NATHAN HILL : NIX
719s.
Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix (2016)
Suomennos: Raimo Salminen
Saatu blogin kautta

Vuosi siihen meni. Vuosi, että sain siirrettyä tämän seuraavaksi luettavien -pinosta oikeasti luettavaksi. Kiitettävällä voimalla tätä pientä tiiliskiviromaania olen kyllä kaikki nämä kuukaudet raahannut mukanani, pitänyt siinä kaupungissa, jossa itsekin majailen. Johdonmukaisesti olen myös kuvitellut lukevani sen pian, mutta nostanut kuitenkin jonkun toisen kirjan sen yläpuolelle. Kirjaimellisestikin, tämä kun toimi oikein tukevana yöpöydän kulmakivenäkin jo pidemmän aikaa. Mutta nyt. Kaiken pakoilun, epämääräisen venkoilun ja systemaattisen välttelyn jälkeen se on luettu. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa - ihmettelen tällä hetkellä itsekin, miksen tarttunut siihen jo aikaisemmin.

"'Ja minähän käskin ottaa mukaan yhdeksän lelua', äiti sanoi. 'Sinä otit kahdeksan. Yritä seuraavalla kerralla kuunnella tarkemmin.' Ja pettymys äidin äänessä sai Samuelin itkemään entistä kovemmin, niin kovasti ettei hän saanut sanaa suustaan, ja siksi hän ei pystynyt kertomaan, että hän oli ottanut kärryyn kahdeksan lelua siksi että yhdeksäs lelu oli kärry itse."

Nix on tarina Samuelista, jonka äiti jätti hänet pojan ollessa vasta 11-vuotias. Nix on tarina aikuisesta Samuelista, joka kostaa toteutumattomat unelmansa college-oppilailleen mahdollisimman tylsinä englannin tunteina. Samuel käyttää aikansa lähinnä pelaamiseen, nettipeleihin, örkkien ja lohikäärmeiden kalttaamiseen. Hän on niin uppoutunut omaan turtuneeseen ja pientä kehää kiertävään elämäänsä, että häneltä jää huomaamatta, miten TV ei näytäkään mitään muuta kuin poliittista pienoistrilleriä uutisissaan, sellaista, jossa entinen vasemmistoradikaalihippi heittää läpioikeistolaista presidenttiehdokasta kivellä silmään ja tulee syytetyksi ties minkälaisesta vahingonteosta, terrorismistakin. Ja kuten hieman odottaa saattaa, on tämä Packer Attacker kukas muukaan kuin vuosikausia kadoksissa ollut Faye. Samuelin äiti.

Hill on kirjoittanut romaaniaan kymmenen pitkää vuotta ja onnistunut mahduttamaan siihen puoli maailmaa ja maailmanhistoriaa aina 1940-luvun Norjasta vuoden 2011 Yhdysvaltoihin saakka. Nix on polveileva, poukkoileva ja äärimmäisen runsas tiiliskiviromaani perhesuhteista, näkeistä, sekä siitä, miten elämän suurin rakkaus on aina se, joka lopulta sinut pahiten pettää. Se on tarina nuoresta Samuelista, nuoresta Fayesta, Chicagon mielenosoituksista, totuudenjälkeisestä ajasta ja talousromahduksista. Nettipeleistä, huijaavista college-oppilaista, salaisista rakkauksista, koulukiusaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. You name it.

Nix on läkähdyttävä. Se on niin runsas, että on helpompi luetella teemoja ja aiheita, joita siinä ei ole kuin jotka lopulta ovat päässeet mukaan. Se etenee silti jouhevasti, ja pienestä alkukankeudesta päästyään sitä huomaa ahmivansa satoja sivuja kerrallaan, lukevansa vielä yhden kappaleen, vielä yhden sivun, vielä yhden osan ja yhtäkkiä onkin kahlannut muutamassa päivässä teoksen yli puoliväliin. Se pitää otteessaan, joten ainakin osittain kannen lupaavat mainoslauseet "huikeuden mestariudesta" John Irvingin sanoin pitävät paikkansa. Ei ihan jokainen saa tähän tahtiin lukijaansa sivuja kääntämään.

Vahvimmillaan Hill oli kuvatessaan Samuelin elämää, etenkin lapsuutta ja nuoruutta. Vaikka hieman ärsyynnynkin jatkuvasta autofiktiivisyydellä ratsastamisesta mitä markkinointilauseisiin tulee, saattaa siinä piillä näiden osuuksien voimakkuuden syy. Samuelista kirjoittaessaan teksti on nimittäin aidoimmillaan, realistisimmillaan, paljaimmillaankin. Se saa samaistumaan, sydämen särkymään, rakastamaan ja ihailemaan Hillin kykyä tuoda esiin sellaisia hauraudentunteita, joita ei aina automaattisesti poikavuosia kuvatessa näe. Itkuherkän ja pelokkaan lapsi-Samuelin tarinaa olisi lukenut vaikka miten pitkään. Ja sitä vanhemmankin toki. Toivoton rakkaus ja herkkä, väärin ymmärretty pieni lapsi eivät toki ennenkuulumattomia teemoja nekään ole, mutta Hill kuvasi ne niin hellän rakastavasti, ettei niistä olisi itsekään millään halunnut päästää irti. Lähinnä pienen Samuelin olisi tahtonut kaapata syliinsä ja lohduttaa, kertoa elämän muuttuvan paremmaksi, ihan varmasti. Muistuttaa, että ethän pelkää, sinä pärjäät kyllä. Ennemmin tai myöhemmin.

Mutta jos Hillin vahvuus oli Samuelissa, oli heikkous sitten Fayen osuuksissa. Se on harmi, sillä Faye oli lähes jopa Samueliakin oleellisempi henkilöhahmo koko tässä överiksi paisuneessa pullataikinassa. Fayen tarina oli toki kiinnostava, samoin se 60-luvun lopun vasemmistoliikehdintä, jota hänen tarinansa lähes ohimennen sivuaa. Mutta silti, toteutus siitä oli lopulta hurjan etäinen ja jopa ehkä latteakin. Kun vieressä oli niin samaistuttava ja taidolla kirjoitettu hahmo, on pakko todeta, ettei Hill valitettavasti kyennyt samaa tämän fiktiivisemmältä tuntuneen äitihahmonsa kanssa. Se etäännytti, lopulta puuduttikin. Hieman kuin tarina ylipäätään: loppua kohden sitä oli miljoonasta säikeestä jo niin turtunut, ettei mikään enää tuntunut miltään ja hieman pakotetustikin yhteen nivotut langat tuntuivat väkinäisiltä ja turhankin ilmeisiltä. Mitään ei jätetty arvoitukseksi, mitään ei jätetty itse oivallettavaksi. Se, mitä taidolla oli monta sataa sivua rakennettu, onnistui hieman puuroutumaan, palamaan pohjaan, jättämään vähän tunkkaisen jälkimaun.

Pienestä loppupettymyksestä huolimatta olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että selätin tämän kirjan. Pääsin sen imuun, sain sen luettua, nautinkin siitä paikoittain hyvinkin paljon. Olihan se nimittäin paikoin äärimmäisenkin viihdyttävä. Sanoisin, että arvosanoin arvosteltuna tämä olisi sellainen noin 3,5 tähden kirja, niin kunnianhimoinen tämä oli. Puolet poistamalla se olisi saattanut olla jopa loistavakin. Nyt se oli jotain epämääräisen häilyvää, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin. Ja jättipä taas palon näiden tiiliskivikirjojen pariin, ennen kun olin sitä mieltä, että kirja on hyvä vain, jos siinä on yli 500 sivua. On tällaisissa kokonaisissa, ylipursuavissa kirjamaailmoissa vain jotain taikaa. Ehkä se antaa luvan myös itse rönsyillä, mikään kun ei ole minulle haastavampaa kuin oman itsensä ja ajatustensa tiivistäminen.

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (hah, päästän itseni nyt helpolla tämän kohdan suhteen, ja riittää, että yhdessä vaiheessa kirjaa tosiaan listittiin lohikäärmeitä nettipelissä)
Nixistä lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukuisa, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie & Oksan hyllyltä

tiistai 5. kesäkuuta 2018

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA
135s.
WSOY 2014/1973
Alkuteos: Sommarboken (1972)
Suomennos: Kristiina Kivivuori


Jotain kirjoja vain rakastaa valmiiksi, ennen kuin on edes avannut niiden kantta. 

Ja silloin kun rakastaa jotain kantta avaamatta, tulee siitä yllättävän vaikeaa. Siitä konkreettisesta lukemisesta siis. Sillä kuten yleensä, todellisuus pilaa parhaimmat rakkaustarinat. Se saa ne muuttumaan latteiksi kaikessa tavallisuudessaan, eikä tavallisuus koskaan yllä sinne, minne mielen rakentamat sillat pääsevät. 

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

"Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. 
Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se toinen välittää. 

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin."

Täytyy myöntää, että Kesäkirja on keikkunut seuraavaksi luettavien kirjojeni listalla pian kaksi vuotta. Kerran jo yritin, viime kesänä, elokuisena iltana, mutta hetki oli väärä. Jätin kirjan lepäämään, odottamaan parempaa aikaa, sopivaa auringonpaistetta ja täydellistä kiireettömyyttä. Yleensä sellaista asiaa, kuin jollekin kirjalle täydellistä lukuhetkeä ei kykene valitsemaan itse, ne vain tulevat. Sattuvat kohdilleen.

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

Turhaan siis pelkäsin, turhaan kuvittelin, että odotukset voivat olla liian suuret. Tai tarkoin valittu hetki täysin väärä. Jo ensimmäisistä tarinoista lähtien tunnistin, että tämä on juuri sitä Janssonia, jota kaikkein eniten rakastan, sitä yksityiskohtaisen kaunista, tarkkanäköistä, uskomattoman taitavaa ja ihmisen sisimmän maagisesti tavoittavaa. 

Turhaan pelkäsin myös omaa ylikriittisyyttäni, sillä nyt millään ylimääräisellä ja häiritsevällä ei ollut väliä. Kaikki turhat ajatukset lipuivat kauemmaksi, ja olin itsekin muutaman päivän siinä kauniissa ulkosaariston saaressa, siinä, missä turve kasvattaa aivan omanlaisen kasvustonsa ja luonto pitää huolta pienistään. Olin yhtä meren, luonnon sekä isoäidin ja Sophian suhdetta. Ja rakastin täysin kritiikittä.

Kuten Tove Janssonin kirjallisuutta yleensäkin.

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

perjantai 1. kesäkuuta 2018

TOUKOKUUN KOOTUT

 

T O U K O K U U S S A  M I N Ä . . . 

x palautin lopullisesti aineopintojen lopputyöni, sain siitä arvosanan ja olen ehkä hieman menettänyt järkeni, mutten malta odottaa että pääsen syksyllä jatkamaan aiheesta jo gradua.

x vietin viikon Montenegrossa ja rakastin kyseistä maata.

x vietin hellepäiviä Helsingissä, lähinnä kauniita katuja kierrellen ja puiston nurmea alustanani kuluttaen. Kulutin myös hieman kyseenalaisen määrän vähäisiä eurojani kaupungin parhaisiin kauralatteihin.

x lähdin Joensuuhun, tein yhden kirjatentin vaikka kaksi piti, mutta unohdin ilmoittautua ajoissa toiseen. 

x kulutin myös itäsuomalaisten puistojen nurmea, ajelin ensin siskon, myöhemin kaverin kanssa kristallin kirkkaalle lammelle keinumaan sekä kahlasin pitkospuita pitkin lintutornille katsomaan aurinkoa, tiiroja ja kesää.

x palasin Helsinkiin muuttokuormani, eli viherkasvieni kera. Ajeltiin itärajaa myöten, pysähdyttiin Imatrankoskella ja piipahdettiin Parikkalassa.

x luin yhteensä yhdeksän kirjaa jotka olivat seuraavia: 

Ebba Witt-Brattström : Vuosisadan rakkaussota
Tove Jansson : Kesäkirja
Ananda Devi : Näistä raunioista 
Nathan Hill : Nix 

x pidin erityisesti kummastakin Fabriikin tämän kevään uutuudesta, Jacksonin & Devin pienoisromaaneista, ylitsevuotavasti taas rakastin Kesäkirjaa sekä Varistoa. Myös dystopia-klassikko Vuonna 1984 puhutteli.

x en oikein lämmennyt Vuosisadan rakkaussodalle, ja muuten luin lähinnä keskivertoa. 

x en myöskään ehtinyt oikein postailla samaan tahtiin kuin luin, mutta korjannen asian kesäkuussa. Luulen, että vuoden tauon jälkeen töihin palattuani ehkä ennemminkin ehdin seuraavat kuukaudet juurikin kirjoittaa enemmän kuin lukea. 

x vierailin isoäitini luona Lahdessa, sain matkaani kultaköynnöspistokkaan, vaihdoin mullat muihinkin täällä olleisiin viherkasveihin ja toivon, että ne kukoistavat asuntomme läkähdyttävästä kuumuudesta huolimatta koko kesän.

x ostin kaksi kiloa raparperia, joista tein mehua täydellisimmän mahdollisen kesäjuoma ollen nyt taattua.

x istuin kauniita kesäpäiviä ja -iltoja mitä parhaimmassa seurassa, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta siitä, olenko oikeassa paikassa. Tuntuu, että olen pitkästä aikaa kotona, olen sitten Joensuussa tai Helsingissä. Ehkä se koti onkin lopulta minussa, ei paikassa ympärilläni.