NATHAN HILL : NIX
719s.
Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix (2016)
Suomennos: Raimo Salminen
Saatu blogin kautta
Vuosi siihen meni. Vuosi, että sain siirrettyä tämän seuraavaksi luettavien -pinosta oikeasti luettavaksi. Kiitettävällä voimalla tätä pientä tiiliskiviromaania olen kyllä kaikki nämä kuukaudet raahannut mukanani, pitänyt siinä kaupungissa, jossa itsekin majailen. Johdonmukaisesti olen myös kuvitellut lukevani sen pian, mutta nostanut kuitenkin jonkun toisen kirjan sen yläpuolelle. Kirjaimellisestikin, tämä kun toimi oikein tukevana yöpöydän kulmakivenäkin jo pidemmän aikaa. Mutta nyt. Kaiken pakoilun, epämääräisen venkoilun ja systemaattisen välttelyn jälkeen se on luettu. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa - ihmettelen tällä hetkellä itsekin, miksen tarttunut siihen jo aikaisemmin.
"'Ja minähän käskin ottaa mukaan yhdeksän lelua', äiti sanoi. 'Sinä otit kahdeksan. Yritä seuraavalla kerralla kuunnella tarkemmin.' Ja pettymys äidin äänessä sai Samuelin itkemään entistä kovemmin, niin kovasti ettei hän saanut sanaa suustaan, ja siksi hän ei pystynyt kertomaan, että hän oli ottanut kärryyn kahdeksan lelua siksi että yhdeksäs lelu oli kärry itse."
Nix on tarina Samuelista, jonka äiti jätti hänet pojan ollessa vasta 11-vuotias. Nix on tarina aikuisesta Samuelista, joka kostaa toteutumattomat unelmansa college-oppilailleen mahdollisimman tylsinä englannin tunteina. Samuel käyttää aikansa lähinnä pelaamiseen, nettipeleihin, örkkien ja lohikäärmeiden kalttaamiseen. Hän on niin uppoutunut omaan turtuneeseen ja pientä kehää kiertävään elämäänsä, että häneltä jää huomaamatta, miten TV ei näytäkään mitään muuta kuin poliittista pienoistrilleriä uutisissaan, sellaista, jossa entinen vasemmistoradikaalihippi heittää läpioikeistolaista presidenttiehdokasta kivellä silmään ja tulee syytetyksi ties minkälaisesta vahingonteosta, terrorismistakin. Ja kuten hieman odottaa saattaa, on tämä Packer Attacker kukas muukaan kuin vuosikausia kadoksissa ollut Faye. Samuelin äiti.
Hill on kirjoittanut romaaniaan kymmenen pitkää vuotta ja onnistunut mahduttamaan siihen puoli maailmaa ja maailmanhistoriaa aina 1940-luvun Norjasta vuoden 2011 Yhdysvaltoihin saakka. Nix on polveileva, poukkoileva ja äärimmäisen runsas tiiliskiviromaani perhesuhteista, näkeistä, sekä siitä, miten elämän suurin rakkaus on aina se, joka lopulta sinut pahiten pettää. Se on tarina nuoresta Samuelista, nuoresta Fayesta, Chicagon mielenosoituksista, totuudenjälkeisestä ajasta ja talousromahduksista. Nettipeleistä, huijaavista college-oppilaista, salaisista rakkauksista, koulukiusaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. You name it.
Nix on läkähdyttävä. Se on niin runsas, että on helpompi luetella teemoja ja aiheita, joita siinä ei ole kuin jotka lopulta ovat päässeet mukaan. Se etenee silti jouhevasti, ja pienestä alkukankeudesta päästyään sitä huomaa ahmivansa satoja sivuja kerrallaan, lukevansa vielä yhden kappaleen, vielä yhden sivun, vielä yhden osan ja yhtäkkiä onkin kahlannut muutamassa päivässä teoksen yli puoliväliin. Se pitää otteessaan, joten ainakin osittain kannen lupaavat mainoslauseet "huikeuden mestariudesta" John Irvingin sanoin pitävät paikkansa. Ei ihan jokainen saa tähän tahtiin lukijaansa sivuja kääntämään.
Vahvimmillaan Hill oli kuvatessaan Samuelin elämää, etenkin lapsuutta ja nuoruutta. Vaikka hieman ärsyynnynkin jatkuvasta autofiktiivisyydellä ratsastamisesta mitä markkinointilauseisiin tulee, saattaa siinä piillä näiden osuuksien voimakkuuden syy. Samuelista kirjoittaessaan teksti on nimittäin aidoimmillaan, realistisimmillaan, paljaimmillaankin. Se saa samaistumaan, sydämen särkymään, rakastamaan ja ihailemaan Hillin kykyä tuoda esiin sellaisia hauraudentunteita, joita ei aina automaattisesti poikavuosia kuvatessa näe. Itkuherkän ja pelokkaan lapsi-Samuelin tarinaa olisi lukenut vaikka miten pitkään. Ja sitä vanhemmankin toki. Toivoton rakkaus ja herkkä, väärin ymmärretty pieni lapsi eivät toki ennenkuulumattomia teemoja nekään ole, mutta Hill kuvasi ne niin hellän rakastavasti, ettei niistä olisi itsekään millään halunnut päästää irti. Lähinnä pienen Samuelin olisi tahtonut kaapata syliinsä ja lohduttaa, kertoa elämän muuttuvan paremmaksi, ihan varmasti. Muistuttaa, että ethän pelkää, sinä pärjäät kyllä. Ennemmin tai myöhemmin.
Mutta jos Hillin vahvuus oli Samuelissa, oli heikkous sitten Fayen osuuksissa. Se on harmi, sillä Faye oli lähes jopa Samueliakin oleellisempi henkilöhahmo koko tässä överiksi paisuneessa pullataikinassa. Fayen tarina oli toki kiinnostava, samoin se 60-luvun lopun vasemmistoliikehdintä, jota hänen tarinansa lähes ohimennen sivuaa. Mutta silti, toteutus siitä oli lopulta hurjan etäinen ja jopa ehkä latteakin. Kun vieressä oli niin samaistuttava ja taidolla kirjoitettu hahmo, on pakko todeta, ettei Hill valitettavasti kyennyt samaa tämän fiktiivisemmältä tuntuneen äitihahmonsa kanssa. Se etäännytti, lopulta puuduttikin. Hieman kuin tarina ylipäätään: loppua kohden sitä oli miljoonasta säikeestä jo niin turtunut, ettei mikään enää tuntunut miltään ja hieman pakotetustikin yhteen nivotut langat tuntuivat väkinäisiltä ja turhankin ilmeisiltä. Mitään ei jätetty arvoitukseksi, mitään ei jätetty itse oivallettavaksi. Se, mitä taidolla oli monta sataa sivua rakennettu, onnistui hieman puuroutumaan, palamaan pohjaan, jättämään vähän tunkkaisen jälkimaun.
Pienestä loppupettymyksestä huolimatta olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että selätin tämän kirjan. Pääsin sen imuun, sain sen luettua, nautinkin siitä paikoittain hyvinkin paljon. Olihan se nimittäin paikoin äärimmäisenkin viihdyttävä. Sanoisin, että arvosanoin arvosteltuna tämä olisi sellainen noin 3,5 tähden kirja, niin kunnianhimoinen tämä oli. Puolet poistamalla se olisi saattanut olla jopa loistavakin. Nyt se oli jotain epämääräisen häilyvää, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin. Ja jättipä taas palon näiden tiiliskivikirjojen pariin, ennen kun olin sitä mieltä, että kirja on hyvä vain, jos siinä on yli 500 sivua. On tällaisissa kokonaisissa, ylipursuavissa kirjamaailmoissa vain jotain taikaa. Ehkä se antaa luvan myös itse rönsyillä, mikään kun ei ole minulle haastavampaa kuin oman itsensä ja ajatustensa tiivistäminen.
Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (hah, päästän itseni nyt helpolla tämän kohdan suhteen, ja riittää, että yhdessä vaiheessa kirjaa tosiaan listittiin lohikäärmeitä nettipelissä)
Nixistä lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukuisa, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie & Oksan hyllyltä
