sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

HELMI KEKKONEN : KOTIIN


HELMI KEKKONEN : KOTIIN
128s.
Avain 2009

Helmi Kekkonen on lyhyessä ajassa noussut yhdeksi lempikirjailijakseni. Paitsi teostensa kautta, Helmin kauniisti putoilevia lauseita on päässyt seuraamaan myös blogimaailmassa, kurkistamaan Kekkosen arkeen, ajatuksiin ja vahvoihin kannanottoihin, mitä esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja feminismiin tulee. Helmi Kekkonen on ihana ja ihailtava, ja olen hurjan iloinen, että olen löytänyt netin kautta sekä hänen tuotantonsa että hänet itsensäkin.

"Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen."

Sain joku hetki sitten Helmiltä itseltään hänen esikoisteoksensa, Kotiin novellikokoelman, enkä malttanut olla aloittamatta sen lukemista heti, vaikka miten olin vannonut kerrankin pysyväni yhden ainoan kesken olevan parissa. Tavallaan kirjan lukeminen kuitenkin hieman jännitti: tiedän tasan kirjailijan itsensäkin näitä tekstejäni lukevan, ja kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoittaessa se aiheuttaa aina oman jännitteensä. Miten tasapainoilla oman, subjektiivisen lukukokemuksensa ja arvionsa parissa, kun on ainakin hyvin todennäköistä, että tekstin kirjoittanut henkilö saa ja saattaa (tai joissakin tapauksissa joutuu) näihin törmätä. On helppoa olla rehellinen, jos puhuu vain niin sanotusti selän takana, kaukana todellisista kirjailijoista teostensa takana, mutta kuten aina, rehellisyys vasten kasvoja vaatii jo aivan erilaista selkärankaa.

Kekkosen novellikokoelman kanssa kyseinen huoli oli kuitenkin täysin turha: rakastin jokaista kirjaan kirjoitettua lausetta, ja rakastaisin niitä, vaikka kirjailija itse olisi missä tahansa. Kuten jo blogissaankin, Helmin tapa kirjoittaa on yhtaikaa kevyen pakoton ja silti jokaisessa hetkessä on sellaista voimaa, tunnelman paljoutta, että tuntuu kuin näitä hetkiä olisi lukenut enemmänkin. Tätä kirjaa ei voi lukea kiireessä eikä sivusilmin, siihen täytyy keskittyä, uppoutua ja antaa myös itsensä siirtyä Kekkosen luomiin hetkiin sisälle. Ja juuri se täyteläinen tunnelma saa rakastumaan, saa lukemaan tarinoita eteenpäin, vaikka niissä tapahtuukin näennäisen vähän.

Kokoelmassa on yhdeksän kertomusta, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Niitä leimaa surumielisyys ja menettämisen inhimilliset seuraukset, oli kyseessä jo tapahtunut tai valmistautuminen edessä olevaan. Kuolema, toteutumattomat toiveet ja jopa tragediatkin ovat tarinoissa vahvasti läsnä, mutta vain taustalla. Keskiössä on selviytyminen, paluu normaaliin, mitä se ikinä sitten voikaan olla. Aivan kaikki tarinat eivät ihan samalla tenholla minulle auenneet, mutta ne parhaimmat olivat niin upeita ja vahvoja, että palaan niihin takuulla uudelleen useampiakin kertoja. Tasaisuus näyttäytyy Kekkosen myöhemmissä teoksissa vielä tätä kokoelmaa vahvemmin, mutta jo tässä lähes kymmenen vuoden takaisessa sen pohja on selvästi olemassa. Ja kun tämän kokoelman on lukenut kokonaan, tekee se mieli aloittaa heti uudelleen alusta. Niin kauniisti ja toisiaan tukien tarinat kohtaavat toisensa, että siitä tausta-ajatuksesta tahtoo saada itsekin vahvemmin kiinni, olla läsnä ja löytää sanomatta jääneet vaikutteet ja rivien väliin puristuksiin jääneet padotut tunteet.

Joku joskus kysyi blogissani, osaisinko suositella lisää haikeankaunista kaunokirjallisuutta. Suositukseni jäivät silloin hieman lukumääräisesti vähäisiksi, mutta jos minulta kysyttäisiin tätä nyt uudelleen, kehottaisin ehdottomasti hakeutumaan Kekkosen teosten pariin. Jo tässä ensimmäisessä on sellaista voimaa, painoa jokaisella valitulla sanalla ja kertomuksen rytmillä, että näiden parissa saa juuri sitä, mitä on toivonutkin. Surumielistä, mutta silti toiveikasta, haikeaa, mutta erityisen kaunista.

Kotiin muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena & Eniten minua kiinnostaa tie  

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO - LUONNOTON HISTORIA
367s.
Atena 2016
Alkuteos: The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)
Suomennos: Pirkko Vesterinen

Tiedättehän ne tulokaslajit, joiden vaarallisuudesta mediassa aina varoitellaan? Ne pienet kuoriaiset tai tappajaetanat, jotka ovat kulkeneet ties mistä maapallon toisilta laidoilta, muuttaneet ihmiset mukana - vahingossa tai tarkoituksella - koto-Suomeemme, jossa ne nyt tekevät selvää meidän omista lajeistamme? Herkkää luontoa uhkaavia tulokkaita on jos jonkinmoiseen lähtöön, mutta maailman historiassa yksi on ehdottomasti ollut yli muiden. Se on lajina paitsi äärimmäisen sitkeä myös järkyttävän tuhoisa. Se tappaa pikkuhiljaa monimuotoisuuden ympäriltään, valtaa elinalueet ja muuttaa luonnon alkuperäistä järjestystä mielensä mukaiseksi. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, mutta samalla se uhkaa kaikkia niitä alkuperäislajeja, jotka ovat tähän asti saaneet nauttia ravintoketjun huipulla olemisesta. Ei, se ei ole rotta, vaikka voisi toki ollakin. Se on Homo Sapiens, nykyihminen.

" - Ihmisen toiminta on muuttanut maankäyttöä ainakin kolmanneksella, ehkä jopa puolella planeetan maa-alueista.
- Useimmat maailman suurimmista joista on padottu tai niiden uomaa on siirretty.
- Lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin kaikki maanpäälliset ekosysteemit yhteensä sitovat.
- Kalastus poistaa yli kolmanneksen valtamerien rannikkovesien alkutuotannosta.
- Ihmiset käyttävät yli puolet maailman helposti saatavilla olevasta makean veden valunnasta."

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto on kovaan tieteeseen ja tieteellisiin julkaisuihin pohjautuva tietokirja, joka esittelee maailman sukupuuttoaallot järjestyksessä niiden syitä ja selitysteorioita pohdiskellen. Se avaa yllättävän moniulotteisesti sitä, millainen evoluution ketju on aikojen saatossa ollut, ja mitä pitää tapahtua, että se niin sanotusti luonnollisesti saa jonkun lajin elinkaaren katkeamaan lopullisesti. Kolbert paljastaa ummikollekin hyvin kansantajuisella, mutta silti asiallisen uskottavalla otteellaan mistä sukupuutot tulevat, mutta ennen kaikkea miksi nykyisin meneillään oleva, ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on jotain, mikä on vastoin kaikkea ennen koettua.

Kuudes sukupuutto on jaettu 13 lukuun, joista jokainen on omistettu joko tietylle eliökunnalle tai historialliselle ajanjaksolle. Kirja nojaa faktaan, ja se tekee sen uskottavasti. Samalla tätä lukiessa kuitenkin tietynlaiseen tarinallisuuteen huomaa koukuttuvansa, tässä ei nyt todellakaan lueta mitään kouluopusta. Välillä leikkisällä kielenkäytöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Kolbertilla on nimittäin muun muassa tapana kommentoida jatkuvasti yhteistyötä hänen kanssaan tekevien tutkijoiden ulkonäköä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tästä jää toki vaikutelma, että tunnelmaa pyritään keventämään raskaamman tieteellisen faktatiedon välissä, mutta lopulta se tuntuu jotenkin erityisen ärsyttävältä ja turhanpäiväiseltä. Kolbertin puolisarkastiset huomiot tutkimustietoa esitellessä riittää, tutkijoiden ulkonäöllä hassuttelu taas aiheuttaa lähinnä jonkinasteista yliyrittämisen tunnetta. Tai sitten kyse on kulttuurieroista – onhan tämä todella amerikkalainen tietokirja. On se sitä onneksi hyvälläkin, sillä harva kansa osaa tuoda tieteelliset julkaisut yhtä raflaavasti suuren yleisön tietoisuuteen. Kun tämän tiedostaa, pystyy kirjaa taas lukemaan aivan toisella tavalla.

Sukupuuttojen ja luonnon luonnottoman historian lukeminen on pidemmän päälle erityisen pysäyttävää. Se vetoaa tunteisiin, ja niin sen toki kuuluu tehdäkin. Ja kuten muutkin kaltaiseni ihmiset, eniten pohtimaan jättää megafaunaa ja nisäkkäiden katoamista koskevat luvut: vaikka ne eivät ole lajimääriltään mitään verrattuina kadonneisiin kotiloihin, ammoniitteihin tai sammakkoeläimiin, on sukupuutto helpompi käsittää jonkun tutun ja turvallisen kautta. Samaistua suloiseen ja pörröiseen. Ja toisaalta kauhistella sitä, että näiden lajien katoaminen on niin hidasta, ettei ihminen oman elinkaarensa aikana ehdi edes huomata mitä on kadottamassa. Ei tietenkään juuri koskaan ennen kuin on ihan liian myöhäistä.

"Mitä meille tapahtuu itse aiheuttamassamme sukupuuttoaallossa? Yksi mahdollisuus – johon bioversiteettisali viittaa – on se, että lopulta oman 'ekologisen maiseman muokkaamisemme' tekee lopun myös meistä. Tämä ajattelumalli perustuu loogiseen päättelyyn, jonka mukaan vapautettuamme itsemme evoluution rajoitteisten pysymme kuitenkin riippuvaisina maapallon biologisista ja geokemiallisista järjestelmistä. Näitä järjestelmiä häiritsemällä – hakkaamalla trooppisia sademetsiä, muuttamalla ilmakehän koostumusta, happamoittamalla valtameriä – vaarannamme oman selviytymisemme."

Vaikka ihmisen aika maapallolla on sen koko historiaan suhteutettuna hiuksenohut henkäys, on se saanut yksin enemmän aikaan tuhoa ja muutosta kuin moni muu laji yhteensä. Ihmiset muuttavat maailmaa jatkuvasti, ja usein he aiheuttavat muutoksillaan sellaisia tapahtumaketjuja, ettei kukaan olisi osannut arvata niiden lopputulosta ja lopullisuutta. Yksin kukaan ei toisten jälkiä pysty korjaamaan, emmekä ole todennäköisesti koskaan eläneet luonnon kanssa täysin vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä, mutta johonkin meistä silti on. Välittämään konkreettisesti ja tekemään kestävämpiä päätöksiä. Sen sanoman kun vain saisi jollain tapaa jaettua ihan ylimmille portaille saakka.

"Ei sillä ole kovin paljon merkitystä, välittävätkö ihmiset vai eivät. Sillä on merkitystä, että ihmiset muuttavat maailmaa."

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO


HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO
252s.
Bazar 2018
Arvostelukappale
Julkaistaan 7.8.2018

Kirjosieppo oli tämän kesän ehdoton villi kortti, kirja, joka putosi yllätyksenä postilaatikosta, ja olisi ilman kauniita kansiaan ja järjettömän tylsiä sairauslomapäiviä jäänyt minulta takuulla lukematta. Olen takuulla kertonut, että viihdekirjallisuus, etenkään niin sanotusti "naisille suunnattu" chick lit ei ole minun heiniäni. Välillä on silti hyvä poistua mukavuusalueelta, lukea myös sellaisia kirjoja, joihin ei normaalisti tartu. Joillekin se kai on ajantuhlausta, etenkin sen perusteella, mitä jo aiemmin kesken jätettävistä kirjoista keskustelimme - olin nimittäin aika tosissani vielä puolivälissä asti hylkäämässä tätä kokonaan - mutta minulla uteliaisuus voittaa lopulta, tahdon tietää loppuun asti mihin tämä tie minut vie. Niin käy usein, ja vaikka itse lukukokemus ei nyt mikään riemuvoitto ollutkaan, ei minun aikani lukemisen kanssa hukkaan koskaan mene. Ne turhat puuhat on sitten aivan jotain muuta hommaa ne.

"'Otatko ranskalaisia ja tomaattikeittoa? Make kysyi.
Ennen kuin Anna ehti ihmetellä päivän erikoista, Make pyysi Annaa istumaan keittokomeron ainoalle tuolille, Annan mummolan navetasta pelastetulle lypsyjakkaralle.
'Mä muutan tästä pois', Make sanoi."

Mutta niin. On parisuhde, lapsipuoli, yhteinen vauva, koira ja uusi asunto Lauttasaaressa. Ja toisaalta: on joogaretriitille karannut mies, ranskalaisia, tomaattikeittoa ja ero. Viikonloppuvanhemmuus,  paskoja tunteita ja YT-neuvottelut. Ruhjoutunut sydän, eikä minkäänlaisia varasuunnitelmia, sanoo kirjan takakansi. Miten lähteä rakentamaan yllätyseron jälkeen uutta, kun vanhakin tuntui eläessä täysin hyvältä?

Ja miten lähteä arvioimaan viihdekirjaa ollessani hurjan kaukana siitä, mitä kirjallisuudelta odotan, ja mieli tekee tarttua vain epäolennaisiin yksityiskohtiin? 

Yritän nyt olla tarttumatta. Sen sijaan totean, että Kirjosieppo oli erinomainen sairauslomakirja. Se oli yllättävän vetävä, lyhyet luvut takasivat totaalisen aivojennollausfiiliksen, ja lukiessa saavutti saman tunteen kuin perus TV-hömppää katsoessa: aivot lepäävät, kun osaa tietoisesti ignoorata ongelmalliset kohdat ylistereotypisessa kerronnassa. Päähenkilö Anna Mennan matkassa jaksoi kevyesti olla sen muutaman sata sivua, ja jossain vaiheessa alkoi jopa kiinnostaa, miten hänelle lopulta käy. No, hyvin tietenkin. Onhan tämä genrelleen erityisen uskollinen kirja.

Paikoin se toki oli liiankin uskollinen: kaikki kuvattu oli niin stereotyyppista ja yhteiskuntanormistoa vahvistavaa, että tasavertaisuutta kannattavaa ihmistä kauhistuttaa. Jäin miettimään, miten mielenkiintoinen tämä olisi ollut, jos kirjailija olisi vaikka keksinyt kääntää muutaman äärityyppiesimerkkihahmonsa päälaelleen. Jos avioliitossa olevan kanssa salasuhteillut hahmo olisikin ollut mies. Jos naisesimies olisi ollutkin jotain muuta kuin karmea bitch ja hieman reppana päähenkilö-Anna olisi voimaantunut joskus jonkin muunkin asian kautta kuin aina suhteessa uuteen mieheen tai hieman kiusaannuttavasti Jeesuksen näköiseen yhden illan juttuun. Ei, tämä teos ei tosiaan läpäissyt minkään valtakunnan feministitestejä, mutta tiedän, se tuskin oli sen tarkoituskaan. Ja jos tarkoitus oli vain viihdyttää ilman järjen häivää, siinä tehtävässä kirja kyllä onnistui. Yllätyksiä tai uutta ajateltavaa se ei tarjonnut, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä en sitä kaivannutkaan. (Ja tämä olikin koko pienehkön elinhistoriani aikana ehkä toinen kerta kun näin on. Oli tähdet ja varmaan horoskooppimerkitkin nyt tän teoksen kanssa kerrankin kohdillaan. Ennustajista puhumattakaan, nekin, tietenkin, kun mainittiin tässä kirjassa.)

Olen siis lopulta erityisen tyytyväinen, etten aikeistani huolimatta jättänyt tätä kesken. Joku oli myös aiemminkin mainitussa kesken jätettyjen kirjojen postauksessa sitä mieltä, että huonojen/itselleen sopimattomien kirjojen loppuun asti tarpominen on vain ajantuhlausta, hyvät kirjat erottaa kyllä ilman vertauspohjaakin. Itse edustan tän näkemyksen kanssa täysin vastakkaista laitaa: toki hyvä kirja on hyvä, vaikkei huonompia väliin lukisikaan, mutta ehkä laajemmin katsottuna olen vain niin äärimmäisen utelias, että itse koen lähinnä avartavaksi lukea sellaistakin kirjallisuutta, joka ei oikeastaan milläänlailla ole minulle. En toki aina ja joka välissä, mutta silloin tällöin se tekee hyvää. Muutenhan sitä kuplautuu omaan ajatusmaailmaansa, eikä huomaa kuinka edelleen kirjallisuudessakin tietyt yhteiskunta- ja sukupuolistereotypiat jylläävät kuin niitä ei kukaan koskaan olisi kyseenalaistanutkaan. Jos en lukisi näitä, erehtyisin kuvittelemaan niin sanotun oman kirjallisuuteni edustavan kaikkea kirjallisuutta. Ja niinhän ei tietenkään koskaan ole, ei kirjallisuus- eikä ihmissuhdekuplissakaan. 

Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

PUOLEN VUODEN LUETUT


Jo perinteeksi muodostunut tapani tilastoida puolikkaan vuoden luetut kirjat, muuttaa teokset ja kokemukset luvuiksi ja listoiksi on taas ajankohtainen, kun kesäkuu vaihtuu heinäkuuksi. Näitä on hauska tehdä, laskea asioita, joita ei lukiessa välttämättä tiedostakaan. Täältä tullaan siis, jälleen kerran!

Tähän asti tänä vuonna olen lukenut...

59 kirjaa, joista on

28 suomalaisten kirjoittamia
41 naisen/naisten kirjoittamia
41 kirjailijalta, jolta en ole aiemmin lukenut mitään
14 keskenään erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
30 enemmän luettu kuin viime vuonna tähän aikaan
13 sarjakuvakokoelmia
6 runoteoksia
6 tietokirjaa
7 maailmanvalloitushaasteeseen sopivaa kirjaa
45 Helmet-haasteeseen sopivaa kirjaa
14 yhdessä päivässä luettua kirjaa
13 omasta hyllystä
11 arvostelukappaletta
35 kirjastolainaa
6 julkaistu ennen 2000-lukua
21 julkaistu tänä vuonna
10 kirjaa, joissa on yli 400 sivua
26 kirjaa, joissa on alle 200 sivua
255-sivuisia kirjoja keskimäärin
3 yhden tähden kirjaa
6 viiden tähden kirjaa
1 kirja kesken juuri nyt

ja

4 parasta kirjaa ovat olleet

Jane Austen : Ylpeys ja ennakkoluulo
Tove Jansson : Kesäkirja
Susinukke Kosola : Varisto
Maggie Nelson : Argonautit

Olen lukenut alkuvuonna valtavasti. Toki varsin suuri määrä sarjakuvakokoelmia ja muita nopealukuisia kirjoja on jonkin verran jo omillaan nostanut luettujen kirjojen määrää, mutta on tässä ollut aikaa lukea ihan kunnon romaanejakin aivan eri tavalla kuin ennen. Tällaista on siis kun ei ole muuta kuin aikaa lukea. Kun on opintovapaalla, asuu yksin puolivieraassa kaupungissa, kun jättää vuodeksi taakseen totutut sosiaaliset piirit ja kotikaupunkinsa menot. Ja kun asuu kirjaimellisesti kirjaston naapurissa.

Useamman viikon olen tällä vuoden alkupuoliskolla vietellyt myös täysin lukematonta aikaa, parannellut kirjaähkyä ja jälleen suunnannut sen jälkeen uusien tarinoiden pariin. Tiedän, ettei sitä tahdista ehkä varsinaisesti huomaa, mutta itselle se on ollut tärkeää. Olen myös tässä viime vuosien aikana löytänyt muutenkin tapani lukea, ne paikat, jossa mieluiten kirjan otan esiin ja pienen särppimisen, jolloin suvantovaiheessa olevan kirjan kaveriksi sallin itselleni muitakin teoksia yhtaikaa kesken. Juuri tällä hetkellä olen kuitenkin ensimmäistä kertaa ainakin kahteen vuoteen lukemassa vain yhtä kirjaa, ja sekin on Murakamin 1224-sivuinen trilogiajärkäle. Mutta enköhän viimeistään huomenna aloita siihen pienemmän novellikokoelman rinnalle.

Loppuvuoden suhteen ei ole suurempia lukusuunnitelmia, vuositavoitteekseni asetettuun kahdeksaankymmeneen kirjaan on enää hassut 21 kirjaa jäljellä, joten eiköhän se täyteen tule. Helmet-haasteesta puuttuu vielä muutama kirja, mutta elokuvan tekemisestä kertovaa kirjaa lukuunottamatta tiedän jo suurinpiirtein mitä niihinkin luen. Opintovapaanikin jatkuu taas elokuussa, ja vaikka pääsinkin kevään yhteishaussa opiskelemaan vielä vähän lisää, uskoisin lukemisajan olevan aivan yhtä runsasta myös tänä syksynä Joensuuhun palatessani.

On ollut ihana lukea. Ja on ihanaa kun aikaa siihen jatkossakin. Ainoa asia, josta hieman tällaisilla kirjamäärillä yliannostuu, on kirjoista kirjoittaminen, mutta ehkäpä löydän loppukesän aikaan siihenkin jonkinlaisen balanssin. Ja annan vaikka luvan itselleni olla kirjoittamatta kaikista, koska ei jokaisesta yksinkertaisesti vain riitä sanottavaa. Sekin kaiketi on aivan ookoo.