torstai 31. tammikuuta 2019

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA // KLASSIKKOHAASTE x 2

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA
360s.
WSOY 1986
Alkuteos: The Color Purple (1982)
Suomennos: Kersti Juva

Oletko ajatellut, että Kathryn Stockettin Piiat ovat hyvä kuvaus rodullistettujen ihmisten historiasta Yhdysvalloissa? Jos olet, mutta et ole lukenut vielä Alice Walkeria tai Toni Morrisonia, tee se nyt. Valkoisin silmin kerrotut tarinat eivät näiden jälkeen tunnu enää miltään.

x

Häivähdys purppuraa kertoo nuoresta Celiasta. Celia on naitettu puoliväkisin vanhemmalle miehelle, mieli jo valmiiksi turtana seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-iässä saatujen lapsiensa katoamisesta. Väkivallasta ja syrjinnästä, pahasta olosta ja turtumuksesta. Kirja on kirjemuodossa Jumalalle piirrettyä vuodatusta, puhekielistä, silmittömän suoraa ja vahvaa. Se on tarina siskoksista, mutta se on myös äärimmäisen vahva yhteiskunnallinen kannanotto sorrosta, syrjinnästä ja koloanilismista. Sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

"Rakas Jumala,

Äiti on kuollu. Kun se kuoli se kirosi ja huus. Se huus mulle. Se kirosi mua. Minä olen iso. Minä olen hidas. Kun minä tulen kaivolta vesi on lämmintä. Kun tarjotin on valmis ruoka on kylmää. Kun pennut on valmiit kouluun on jo ruoka aika. Äijä ei sano mitään. Se istu sängyn vieressä ja piti sitä kädestä ja poras ja sano että Älä jätä mua älä mene pois."

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa on kirja, jonka kävin lainaamassa heti Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen aluksi. Aloitinkin sen jo syyskuussa, mutta ensimmäiset 130 sivua etenivät hitaasti, muutamia kymmeniä sivuja kuukaudessa, kunnes kirjaston uusimisvara alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ja kuin maagisesta iskusta huomasin yhtäkkiä lukevani loput 230 sivua yhteen putkeen. Täysin haltioituneena.

Tai no. Haltioitunut kuulostaa jotenkin väärältä, siltä kuin istuisin ja ihastelisin jälkikäteen mustien historiaa ja rasismia kuin se olisi parastakin viihdettä. Sillä ei se ole. Tämänkaltaisen kirjallisuuden en toivoisi kenellekään toimivan viihdykkeenä. Toivoisin sen toimivan ikkunana elämään, jota itse ei koskaan ole kokenut, mutta jonka ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, jotta ylipäätään pystyy ymmärtämään intersektionalismia. Syrjinnän kerroksittaisuutta, rasismin historiaa ja nykyhetkeä, rakenteellisuutta ja jälkikolonalismia. Kaikkea, minkä mennyt tässä päivässä lävistää.

Toisin kuin esimerkiksi alussa mainittu Stockettin Piiat, tämä ei ole mitään valkoisille suunnattua hyvänmielenkirjallisuutta. Sellaista, jossa musta nainen on typistetty stereotypiaksi, maagiseksi hyväksi, joka vain valkoisen katseen kautta nousee olemassa olevaksi, tai Piikojen tapauksessa, valkoisen pelastajan kohteeksi*. Walker sen sijaan asettelee sanomansa terävästi ja lukijaansa säästelemättä, ja se tässä kirjassa on hienointa. Hänen tematiikkansa on suurta, ja se sisältää kaikkea, mitä elämä karuimmillaan on: paitsi jo mainittua sortoa ja kolonalismia, myös rakkautta ihmiseen, jota ei koskaan saa omaksi. Se ei kaihda elämän kääntöpuolia, eikä kaunistele niistä mukavammin pureskeltavaa. Se tarjoaa sanomansa realistisesti, mustalla huumorilla maustettuna, puhekielisenä ja vahvana. Kuten tahtomattaan Isännälle naitettu Celia, se alistuu siihen, mihin alistua kuuluu. Sitähän ihmisiltä yhteiskunnassa on vaadittu. 

Alice Walker muistuttaa alleviivaamatta erityisen vahvasti sen, miksi omasta historiasta on tärkeä kuulla ääntä heiltä, jotka sen itse ovat kokeneet. Hän muistuttaa, että kertomuksella on aitoa voimaa vain, kun se ei tiivisty puhkikulutetuiksi narratiiveiksi ja stereotyyppisiksi kuvauksiksi ihmisistä, jotka toistavat rodullistettua olemustaan niin kuin heidät Toisina on totuttu näkemään. Hän muistuttaa, että nämä tarinat eivät ole tarkoitettu hyvän yön tarinoiksi. Kersti Juvan taidokas suomennos tuo myös kaiken tämän hyvin voimallisesti eteen, juuri mitään alkuperäisestä menettämättä. Käännös luo kirjalle kunniaa, vaikka tämä on sellainen teos, jonka joskus vielä haluan alkukielellä itsekin uudelleen lukea.

Kun naisten kirjoittamia klassikoita esiin nostava klassikkohaasteemme alkoi, toivoin itse juuri löytäväni tämänkaltaista kirjallisuutta. Suurta, suoraan omien kokemuksesta ammentaa, kenenkään omimatonta. Moninaista, ymmärtämään auttavaa, kokemuksia sanoittavaa. Mutta tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Walkerin, kuten esimerkiksi Toni Morrisoninkin, kirjallisuuden kohdalla minun tunteideni ja muka-samaistumisieni täytyy todella siirtyä sivuun. Kun tätä ei ole kirjoitettu hyvän mielen viihdykkeeksi, täytyy myös muistaa, ettei tämä ole minun tarinani. Se, että sen saan lukea, on kunnia, mutta nöyrästi valkoisen lukijan täytyy osata myös siirtää itsensä sivuun. Oppia ehkä uutta, mutta muistaen aina millaisten kokemusten kustannuksella se on tapahtunut. Meidän tehtävämme on varmistaa, että maailmassa on tilaa myös niille äänille, joilla jonkinlaista etuoikeutusta sen kuuluvaksi saamiseen ei ole valmiiksi tarjolla. Vaikka se sitten tarkoittaisi oman itsemme sivuun siirtämistä.

(* Piioista vielä: Jos olet lukenut kyseisen teoksen, suosittelen ehdottomasti lukemaan myös Roxane Gayn esseen Kanan friteeraamisen lohdullisuudesta ja muita ihmeellisiä muistoja 1960-luvun Mississippistä: ajatuksia teoksesta Piiat teoksessa Bad Feminist. Se sai minutkin näkemään tuon viihderomaanin aivan uusin silmin, sanoittamaan taustahäiriön, josta en itse kirjaa lukiessani täysin saanut kiinni.)

Osallistun kirjalla sekä omaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseemme että bloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen, jota ylläpitää tällä kertaa Tarukirja-blogi.

maanantai 28. tammikuuta 2019

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ


ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ
366s.
Teos // Schildts & Söderström 2012
Alkuteos: Is
Suomennos: Leena Vallisaari

Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.

x

Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.

"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina  Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan. 

Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava. 

Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.

Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.

Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.

Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin

lauantai 26. tammikuuta 2019

SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN


SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN
271 s.
Ammatour Press 2006
Alkuteos:فى البدء كانت الأنثى
(1988) 
Suomennos: Sari Kuustola


Tämä vuosihan on alkanut vastoin kaikkia suunnitelmia hyvin runollisesti. Viimeksi oli vuorossa Nelli Ruotsalaisen feministisiä runoja viime vuodelta, tällä kertaa Souad Al-Sabahin feministisiä runoja 1980-luvun lopulta. Kumpaankin törmäsin kirjablogosfäärin kautta, ja ne ovat olleet omaksi yllätykseksenikin ainoaa kirjallisuutta, mitä kirjatenttipakettien ja gradutuskan väliin olen saanut luettua. (Ja tässä täysin ohi aiheen tahtoisin huomattaa, että tästä gradutuskasta saatte kuulla vielä kauan. Todennäköisesti koko tämän vuoden. Olkaa hyvät vaan!)

"Euroopan kahviloissa
luen sanomalehteäni yksin
Arabialaisissa kahviloissa
kaikki lukevat sitä minun kanssani"

Souad Al-Sabah on vuonna 1942 syntynyt kuwaitilaisrunoilija. Hän on valmistunut taloustieteen maisteriksi Kairon yliopistosta ja myöhemmin väitellyt tohtoriksi Englannissa. Lisäksi Al-Sabah toimii aktiivisesti erilaisissa ihmisoikeusjärjestöissä. Alussa oli nainen on Sari Kuustolan suomentama sekä Faruk Abu-Chacran toimittama teos, joka avaa tämän arabimaailmassa merkittävän runoilijan tuotantoa myös suomenkieliselle lukijakunnalle. Toimii tämä nimenomainen laitos tosin myös arabiaa osaaville, sillä jokaisen suomennoksen rinnalla kulkee kauniisti arabiankielinen versio. Se antaa varmasti paljon kumpaakin kieltä taitavalle, ja visuaalisesti se tuo alkuteoksen lähemmäs myös meille, jotka eivät arabiaa valitettavasti osaa edes lukea.

"Kun arabitar matkustaa
Pariisiin, Lontooseen tai Roomaan
Hän ottaa välittömästi kyyhkysen muodon
räpyttelee patsaiden yllä
siemailee vettä suihkulähteistä
ruokkii hanhia kädestään
Paluumatkalla
kun lentokapteeni pyytää kiinnittämään
turvavyöt
ja olemaan tupakoimatta
unelma haihtuu
suihkulähteiden musiikki kuivuu pois
hanhien valkoiset sulat sirottuvat hujan hajan
ja hän palaa muiden kanojen kanssa
takaisin kennoonsa"

Al-Sabahin runoja voisi melko hyvällä omallatunnolla nimittää pääosin rakkausrunoiksi, mutta ei niistä politiikka ja naisen aseman pohdintakaan puutu. Näistä runoista kuultaa läpi vapauden kaipuu. Vapaus ei välttämättä ole edes sitä miksi etuoikeutettu länsimaalainen sen mieltää, vaan esimerkiksi vapautta rakastaa. Näiden runojen kanssa tuleekin olla tarkka omasta asemastaan: siinä, missä Al-Sabahin runot näyttäytyvät 2010-luvun lopun Suomessa hyvinkin konventionaalisilta sekä sukupuolieroja essentialisoivilta, ne tuskin sitä ovat julkaisuaikanaan olleet. Souad Al-Sabah näyttääkin naisen aseman eurooppalaista ja arabialaista kulttuuria vertaillen, mutta silti hyvin suurella, roihuavalla rakkaudella omaansa kunnioittaen. Eurooppa ei ole mikään automaattinen paratiisi, jossa kaikki on paremmin, mutta vapaus rakastaa on jotain, minkä kautta koko feministinen näkökulma tähän runoteokseen rakentuu.


"Ei ole demokratiaa se
että mies sanoo mielipiteensä politiikasta
ilman että kukaan häntä vastustaa
Demokratiaa on se että nainen sanoo
mielipiteensä rakkaudesta
ilman että kukaan tappaa häntä!"

Toin vuosi sitten blogiini jo jonkin aikaa keräilemäni maailmanvalloitushaasteen, ja täytyy myöntää, että yksi suurin syy tähän runokokoelmaan tarttumisessa oli saada valloitettua uusi maa. Kuwaitista en mitään ollut ennen lukenut, mutta tämä teos antoi juuri sitä, mitä kyseiseltä lukuhaasteelta haenkin: uusia kokemuksia, naisten aseman historiaa ja ikkunaa kulttuuriin, johon en muuten kovin autenttisesti pääse tutustumaan. Kirjallisuuden ja runouden kautta maailmasta tulee yhtaikaa sekä pienempi että suurempi, ja sitä tämä runoteos teki mitä mainioimmin. Nämä runot olivat helppoja myös kaltaiselleni aloittelijalle, ja voin suurella lämmöllä suositella niitä myös eteenpäin. Tämä tuntuu monella tapaa myös sisarteokselta kotimaiselle klassikolle, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalle. Toisessa paikassa, toisesta näkökulmasta kirjoitettuna vain.

Muissa kirjablogeissa: Sivutiellä, Kirjarikas elämäni & Kosminen K
Maailmanvalloitushaaste: Kuwait

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

TILA HALTUUN – NELLI RUOTSALAINEN : TÄÄLLÄ EN PYYDÄ ENÄÄ ANTEEKSI

NELLI RUOTSALAINEN : TÄÄLLÄ EN PYYDÄ ENÄÄ ANTEEKSI
79s.
Pesä 2018

Nelli Ruotsalaisen esikoisrunoteos puhutti kirjablogeissa jo syksyllä, ja pitkään sitä kirjastojonossa sain itselleni odotellakin. Feministinen, anteeksipyytelemätön pienkustantamon julkaisu on paperilla juuri sitä mitä rakastan: rajua, anteeksipyytelemätöntä ja juuri tämän päivän yhteiskunnassa kiinni pysyvää. Ruotsalainen on myös lavarunoilija, ja siltä tämä teos todella kuulostaakin.

Taide on sitä kun
otan jonkun arkisen tapahtuman
ja teen siitä samaistuttavan

Jostain määrittelemättömästä syystä runoteos tuntuu alkuun vieraannuttavalta, ja joudun hieman pinnistelemään saadakseni itseni jatkamaan tätä. Mutta se pinnistely kannattaa. Se epämukavuusalueelle työntyminen, se palkitsee ja antaa hurjasti. Sillä Ruotsalainen itse antaa hurjasti, itsestään, runoillaan, tematiikastaan, kirjoituksellaan. Se sanallistaa, antaa nimiä ajatuksille, joita omassa päässänikin on. Häpeää, noloilee, mutta tarjoilee silti. Ottaa tilan haltuun, ensin hieman uhmakkaasti, mutta pian sen oikeasti omistaen. En ole koskaan kuullut, miltä Ruotsalaisen ääni kuulostaa, mutta jostain syystä tiedän sen silti. Se kuuluu jopa tästä kirjoitetusta tekstistä läpi. 

but I'm too afraid to embarrass Pasi
to claim my expertise, my degrees
with polite self-restraint I muster not to utter
dude HAVE YOU NOT HEARD 
OF JUDITH BUTLER?

Ruotsalainen yhdistelee hienosti sekä englannin- että suomenkielistä runoutta, ja vaikka kieli vaihtuu, sanoma ja omaäänisyys säilyy. Nämä runot ovat yhtaikaa säälimättömän teräviä ja silti herkkiä, ne avaavat häpeäkokemukset railakkuuden takaa ja oman tilan haltuun oton vaikeuden aikana, jolloin se ei ensisijaisesti naisoletetulle ihmiselle ole kuulunut. Runoilijan tausta sukupuolen tutkimuksen maisterina kuultaa läpi, ja se jos mikä saa nyökyttelemään innosta. 

sukupuoli-itsestäänselvyys
sukupuoli: itsestään [selvyys]?
suku puoli itsestään selvyys
puoli itsestään
puoliselvyys
selvyys
milloin?

Tämän runoteoksen yhteiskuntakriittisyys on terävää ja kipuilevaa. Se loistaa hohdokkaasti esimerkiksi runossa Työminä, joka kilpistää sukupuolisuuden ja työidentiteettien roolipelin uskomattoman hienosti sisäänsä. Se antaa itsestään käsitellessään Muiden huolia, ja viimeistään se saa rakastamaan itseään viimeisen runon, Iltahäpeän kohdalla. Tämä henkilökohtaisuus todella on poliittista, mutta toisaalta poliittisuuskin on juuri tätä, henkilökohtaista. Ruotsalaisen alleviivaamattomuus ihastuttaa, ja se saa toivomaan, että tämä runoteos olisi kestänyt pidempäänkin. Mitä pidemmälle tätä luin, sen enemmän näitä runoja rakastin. Valitettavasti laina-aika päättyi, enkä ehtinyt lukea teosta kuin kerran, mutta uskoisin toisen tuovan tälle jo ihan uuden ulottuvuuden. Tässä teoksessa tila on tosiaan hallussa, ja se on kerrankin äänellä, jota syystä tai toisesta aiemmin on pidetty tarpeettomana kuunnella. Mutta ei pidetä enää. Ja kuten Ruotsalainen itsekin sanoo, sitä täällä ei enää tosiaan anteeksi pyydellä.

Näistä runoista muissa kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjailua, Lukuvika & Bookishteaparty 

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

SAARA TURUNEN : RAKKAUDENHIRVIÖ



SAARA TURUNEN : RAKKAUDENHIRVIÖ
441s.
Tammi 2015

Saara Turusen Sivuhenkilö valloitti mieleni vajaa vuosi sitten, ja siitä asti olen halunnut myös hänen esikoisensa lukea. Tavallaan järjestys on hieman nurinkurinen, etenkin jos kirjoista haluaa etsiä niihin mahdollisesti liitettyä autofiktiivisyyttä, mutta omalta kohdaltani koen, että tällaisenaan se oli itse asiassa varsin mainio. Kun luin ensin kirjan, joka on syntynyt esikoiskirjan jälkeisestä tyhjyydestä ja myöhemmin sen vastaanotosta, on entistä mielenkiintoisempaa sukeltaa esikoisen pariin itsekin.

"Äitini oppii kyllä monia muita taitoja. Hän oppii pesemään kätensä, pyyhkimään pölyt ja lakaisemaan lattian sekä olemaan hiljaa, ellei jotakin kysytä. Hän oppii häpeämään mikäli tarve vaatii. Hän oppii, että on tärkeää olla tavallinen, siis ihan vain normaali, sillä joukosta erottuminen ei ole kotimaassani kovinkaan suosittua. Äitini oppii, että kotimaamme on maailman kaunein maa ja täällä kaikki ovat samanarvoisia, paitsi ne, jotka polttavat tupakkaa ja elävät muiden rahoilla. Äitini oppii myös, että kotimaassa on neljä vuoden aikaa ja siinä on jotakin hyvin ainutlaatuista. Sitä hän ei sen sijaan opi, että näin on melkein kaikissa muissakin vanhan mantereen maissa, joskaan missään muualla talvi ei kestä suurinta osaa vuodesta."

Rakkaudenhirviö on mielenkiintoinen ja omaleimainen romaani, joka rakentuu episodimaisten lukujen varaan. Se on oikeastaan alusta loppuun pään sisäistä ääntä, ajatuksia ympäröivästä maailmasta ja omasta vaikeudesta suhtautua siihen. Se on johdonmukaista kieltäytymistä lammasmaisesta ritualismista, jota yhteiskunta asukkailtaan tuntuu vaativan, ja se on tarkkanäköistä ja lakonista toteamusta siitä, miten asiat ympärillä ovat. Tai ainakin miltä ne näyttäytyvät. Rakkaudenhirviö on sukellus paitsi kasvuun ja identiteettiin, myös häpeään ja kokonaisen kulttuurin kasvamiseen tuon korventavan tunteen ympärille. Siinä missä omakohtaisesti olen reagoinut häpeäkulttuurissa erilaisuuden pelkoon yrittämällä nuorempana muovata itsestäni mahdollisen huomaamattoman, Turusen päähenkilö toimii toisin päin. Hän purkaa ulos sen minkä itse käänsin sisään, ja näiden reaktoiden välinen konflikti kiinnostaa minua äärimmäisen paljon.

Turrunen kirjoittaa suurta kiinnostusta herättäen, vaikka tapahtumat ovat näennäisen pieniä. Näin muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen sitä on mielenkiintoista peilata tuoreempaan vastaanottoonsa, ja harmaiden, järkähtäneiden kirjallisuuseliittien jyrähdyksiin oman navan kaivelusta ja kliseisestä esikoisromaanista. Täytyy kuitenkin tosin olla varsin kalkkeutunut, jos tässä yhden henkilön romaanissa näkee vain yhden henkilön. En edes ihan täysin ymmärrä, miten päähenkilön kautta tarkkailtu maailma voi näyttäytyä vain yhden henkilön maailmana, sillä niin tarkka kuvaus sukupolvia kestäneestä erilaisuuden kieltämisestä se on. Ehkä kokemus ei aukea kaikille, ehkä siihen ei ole kasvatettu ihan jokaista sukupuolta kotimaassamme. Mutta sitä suuremmalla syyllä kuvittelisi, että siitä kiinnostuisi juuri sellainen, joka on sen verran onnellisessa asemassa, ettei maailmaa ole nähnyt näin. Eikö se juuri ole suurta kirjallisuutta, avata toisenlainen ovi aivan uudenlaiseen näkökulmaan?

Ymmärrän kyllä, että Turusen lakoninen tyyli ja maailman tarkkailu yhden henkilön kautta saattaa hämätä taitavampaakin kriitikkoa. Minulle se kuitenkin sanallistaa valtavan määrän sitä maailmaa, jossa olen itse useamman sukupolven jatkumossa kasvanut ja saanut (vai joutunut?) elää. Haluaisin huutaa, että katsokaa, näistä asioista moni omakin jumiintunut ajatusmallini johtuu. Että huomatkaa, tämän takia meillä on tällaista. Että tehdään tälle nyt jotain, eikä vain kukkulan päällä mitätöidä, kun ei itsessään tunnisteta. Ja samalla en kuitenkaan huuda, koska Turusen kirjoittama tarina on monin tavoin niin henkilökohtaisesti myös omani, että tuntuu kuin paljastaisin palan itseänikin. Miksi se sitten haittaisi, mene ja tiedä. Mutta ehkä tämä kirja kertoo osin myös sen.

Rakkaudenhirviö on hieno ja monisyinen kirja. Jälkikäteen saa olla onnellinen, että se huomattiin lopulta kyllä, ja palkittiinkin. Ehkä se olisi jäänyt minultakin huomaamatta, ja kuten Turunen itsekin lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla sanoi, oli onnikin, että hänen kirjansa ovat saaneet kriittisen vastaanoton. Ilman sitä kun niistä ei olisi keskustellut. Ilman sitä hän ei olisi messuilla niin monilla lavoilla puhumassa kirjoistaan ja niiden tähän päivään erityisen oleellisesti kuuluvasta tematiikasta. Ja ilman sitä minäkään hänen tuotantoonsa tuskin olisin törmännyt.

Turusen esikoisromaani on hieno, ja sillä on myös suurta keskustelullista painoarvoa. Silti minulle se on ennenkaikkea romaani ulkopuolisuudesta. Se on nimittäin myös huomattavan tarkka ruumiinavaus suomalaisuuteen, kotimaamme tapoihin, jotka huomaa lähinnä jos niitä osaa tarkastella ulkopuolelta. Se on kiehtova taito, mutta samalla hyvin ulossulkeva; ulkopuolelta näkevä kun harvoin pääsee hetkiin sisään vaikka itse haluaisikin. Ulkopuolisuus onkin jotain, jonka avulla saa aikaan kaunista romaanitaidetta, mutta harteiltaan sitä ei saa karistettua, vaikka minne asti matkustaisi. Se seuraa mukana, koska se kasvaa sisältä, ei paikoista, joihin se kuljetetaan. Se valtaa mielen sielläkin, mihin haluaisi kuulua, ja se tunne on raastava niin kauan kun sitä yrittää paeta. Vasta hyväksyttynä siitä voi saada omansa, paikan johon kuulua. Niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin.

Rakkaudenhirviöstä muualla: Sivutiellä, Bookishteaparty & Lumiomena 

lauantai 5. tammikuuta 2019

LUKUAJATUKSIA VUODELLE 2019



Olen aika impulsiivinen lukija. En tee varsinaisia lukupinoja, to be read -listoja saati tiedä edes kesken olevan kirjan aikana, mihin teokseen seuraavaksi tartun. Joskus luen hartaudella yhtä tai maksimissaan kahta kirjaa kerrallaan, joskus yhtaikaa kesken on lähes kymmenen. Luen omasta hyllystä jos siltä tuntuu, kirjastoonkin palautan lähes joka kerta lukemattomia, kun ne eivät olekaan enää jonkin aikaa lainassa oltuaan inspiroineet. Silti tai siitä huolimatta näin vuoden alkuun on aina kiva mahduttaa pientä lukuhajatelmaa tulevan varalle, pysähtyä pohtimaan että mitä tai miten sitä seuraavan vuoden aikana lukisikaan. 

Palailin aluksi näiden vuoden 2019 lukuajatusten merkeissä vuosi sitten tehtyyn vastaavaan postaukseen, ja huomasin, että siellä oli vallan hyviä kohtia, joita siirtää tällekin vuodelle. Kirjastokasaa tosin en saanut edellisen vuoden aikana kertaakaan kunnolla tyhjennettyä, mutta se nyt olikin vähän hassu tavoite. Tai no, sillä oli paikkansa, sillä en saanut luettua omasta hyllystä oikein mitään, kun lainasin koko ajan uutta ja kaiken ohittavaa kirjastosta, mutta tilanne on vähän itsekseenkin päässyt tässä vuoden mittaan balanssiin, joten tätä tavoitetta ei ehkä enää yksinkertaisesti vain tarvita.

Mutta pidemmittä puheitta, tässäpä niitä. Lukuajatuksia ja -tavoitteita kuluvalle vuodelle:


01 Lue rennommin

Tämä oli myös viimevuotinen aloituskohtani, ja se oli niin hyvä, että saa siirtyä tähänkin vuoteen. Tällä kertaa tähän kuitenkin on uudempi kulma: jätän esimerkiksi parin vuoden osallistumisen jälkeen Helmet-haasteen väliin, enkä aloita muuta vastaavaa, useamman kymmenen kohdan haastetta edes tilalle. Vaikka nämä toki ovat rentoja ja jopa bingomaisesti täytettäviä haasteita, huomaan että hieman suoritusorientoituneena ihmisenä olo voi välillä olla keveämpi, jos jokaista lukemaansa ei tarvitse sovittaa johonkin. 


02 Lue vähemmän

Tämä lienee yllättävin tavoite, mutta pakko myöntää, että vuonna 2018 harpotut 99 kirjaa olivat minulle hieman liikaa. Toki vuoteen mahtui useampikin hyvin väljä ja yksin vietetty kuukausi, joten lukeminen oli sinällään jo henkireikä näinä hetkinä, mutta ehkä sellaisen nopean kirjallisuuden keskellä voisin mielummin keskittyä pidempiin ja keskittymistä vaativimpiin teoksiin. Sarjakuvat olivat hieno löytö viime vuonna, mutta huomaan lukevani etenkin niitä sellaisella vauhdilla, ettei edes keskittyä ehdi. Haluaisinkin tänä vuonna palata vanhojen lemppareideni, eli pitkien romaanien pariin, lukea hartaammin ja keskittyneemmin yksittäisiä kirjoja, enkä jatkuvasti palloilla sinne tänne. Sekin voi joskus olla mukavaa, mutta huomaan sen seurauksena, etten edes malta tarttua johonkin hieman pidempään ja vanhempaan teokseen, kun ajattelen että pitäisi saada nopeaa ja uutta. 



03 Lue edelleen enemmän klassikoita ja kirjoja muista maista

Viime vuonna asetin itselleni tavoitteeksi lukea lukea vähintään neljä klassikkoa ja kirjoja ainakin kuudesta eri maasta. Tavoitteet toteutuivat, sillä klassikoksi laskettavia kirjoja mahtui vuoteen 12, kirjailijoita taas oli jopa 18 eri maasta. Maailmanvalloitushaasteeseenkin sain mukaan kahdeksan uutta maata. 

Samalla linjalla siis voitaisiin jatkaa myös tänä vuonna. Mitään varsinaisia lukumäärätavoitteita en aseta, mutta kumpikin mainittu kategoria kiinnostaa, ja voisinkin suunnata normaalin haasteisiin osallistumisintoni enemmän näihin kuin täysin uusiin juttuihin. Jos pääsen edes puoliksi samaan vähemmillä kirjoilla kuin viime vuonna lähes sadalla kirjalla, voin olla erityisen tyytyväinen.

04 Etsi enemmän moninaisuutta kirjallisuudesta

Tämä liittyy osin myös edelliseen kohtaan, mutta vaikka kuinka paljon omaa Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastettamme rakastankin, haluaisin, että lukuvalintani heijastaisivat entistä enemmän myös maailmaa, jota en ole jo omilla silmilläni tottunut näkemää. Ehkä haluaisinkin ottaa siis askeleen eteenpäin "pelkistä" naisten kirjoittamista klassikoista ja tuoda lisää myös Maailmanvalloitushaasteeseen aidosti jokaisen valtion alkuperäistä kirjallisuutta, ei vain sinne sijoittuvaa. Ihmisyyden moninaisuus kiinnostaa myös, joten sitä tahtoisin kirjoiltanikin tänä vuonna enemmän.

05 Viisi vuoden 2019 aikana toivottavasti luettavaa kirjaa ovat

Maggie Nelson : Sinelmiä
Rachel Cusk : Siirtymä
Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani
Virginia Woolf : Oma huone
Sylvia Plath : Lasikellon alla


Kuulostaa taas siis varsin saavutettavissa olevalta. Tai sitten tuttuun tapaan unohdan koko tavoitteeni, ja luen edelleen mitä ja miten sattuu, mutta toisaalta, onpahan sillä jo ainakin kohta yksi suoritettu. Pääasia, että lukemisesta nauttii. 

Mitä te haluaisitte lukea vuonna 2019?

tiistai 1. tammikuuta 2019

10 x 3 KIRJAA VUODELTA 2018

Ihan alkuun, ihanaa vuotta 2019 teille kaikille siellä ruutujen ja näyttöjen takana! Olkoon se ihana ja heleä vuosi, valoisa ja kaunis. Armollinenkin, mutta myös aikaansaava. Kaikkea sellaista, mitä toivoit jo vuodelta 2018.

Ja kun edellinenkin vuosi nyt on mainittu, palataan vielä hetkeksi niiden kirjojen pariin. Onnistuin vuoden 2018 lukemaan 99 kirjaa, joista jopa 16 sai minulta viisi tähteä. (Ne löytyy listattuna Instagramistani, ketä kiinnostaa.) Lisäksi noihin kirjoihin mahtui yhteensä 20 sarjakuvateosta, 45 romaania, yhdeksän runoteosta, viisi novellikokoelmaa, kaksi essee kokoelmaa sekä viisi tietokirjaa. Luin kirjoja 18 erimaalaiselta kirjailijalta, ja jopa 74 näistä oli naisen/naiseksi oletetun kirjailijan kirjoittamaa teosta. Yhteensä luin kirjoja myös 87 eri kirjailijalta, joten yhteen yksittäiseen en varsinaisesti jumiin siis jäänyt. Ja kuten aiempina vuosina kokoan nyt sekä lemppareitani että jostain syystä tökkineitä kirjoja eri kategorioiden alle, ja annan niiden koosteenomaisesti puhua puolestaan. Vuoden 2017 listaus löytyy täältä, ja 2016 listaus täältä. Kaikki vuonna 2018 luetut kirjat postauslinkkeineen taas löytyy täältä



LAADUKKAIMMAT JA VAIKUTTAVIMMAT LEMPPARIT
ELI KIRJOJA, JOISTA PITÄMISESTÄ OLEN SALAA HIEMAN YLPEÄ




SUURINTA LÄMPÖÄ JA RAKKAUTTA HERÄTTÄNEET
ELI KAIKELLA TAPAA IHASTUTTAVIMMAT KIRJAT


ENITEN VOIMAANSA AJAN SAATOSSA MENETTÄNYTTÄ
ELI KIRJOJA JOISTA PIDIN LUETTUANI, MUTTA NE OVAT HAALISTUNEET
TAI MUUTEN KADOTTANEET TAIKANSA AJAN SAATOSSA

03 Han Kang : Ihmisen teot

(* täällä Sirrin Sivutiellä-blogissa oikeastaan on mitä mainioimmin sanotettu syy miksi Rouva C. on menettänyt suurimman innostukseni kirjaa kohtaan. Heräilin itsekin kirjan ongelmallisuuteen jo jonkin aikaa sitten, ja sen käsittelytapa alkoi tympiä, mutta onneksi Sirrin teksti kertoo tärkeimmät pointit niin itse ei tarvitse käsitellä asiaa uudelleen.)


SUURIMMAT TUNNEKUOHUN AIHEUTTAJAT
ELI KIRJAT, JOITA LUKIESSA UNOHTUI KOKO MUU MAAILMA



LUETUIMMAT
ELI KIRJAT, JOISTA KIRJOITETUT POSTAUKSET OVAT LEVINNEET LAAJIMMALLE


HÄMMENTÄVIMMÄT KOKEMUKSET
ELI KIRJAT, JOISTA EN VIELÄKÄÄN TÄYSIN TIEDÄ MITÄ MIELTÄ OLEN

01 Eka Kurniawan : Kauneus on kirous
02 Samanta Schweblin : Houreuni
03 Johannes Anyuru : He hukkuvat äitiensä kyyneliin


YLLÄTTÄVIMMÄT KIRJALÖYDÖT
ELI KIRJAT, JOISTA ETUKÄTEEN EN JOSTAIN SYYSTÄ AJATELLUT LÄMPEÄVÄNI, MUTTA JOTKA VEIVÄTKIN TÄYSIN MENNESSÄÄN

01 Golnaz Hashemzadeh Bonde : Olimme kerran
02 Emma Cline : Tytöt
03 Susinukke Kosola : Avaruuskissojen leikkikalu


ONGELMALLISINTA LUKUKOKEMUSTA
ELI KIRJAT, JOIDEN SISÄLTÖ KAIPAISI HUOMATTAVASTI ENEMMÄNKIN KRIITTISTÄ POHDINTAA

01 Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää
02 Hanna Velling : Kirjosieppo
03 David Ebershoff : Tanskalainen tyttö

HENKILÖKOHTAISESTI TÄRKEIMMÄT
ELI KRITIIKITTÄ RAKASTETUT KIRJAT, JOITA SUOSITTELISIN IHAN KAIKILLE

01 Tove Jansson : Kesäkirja
02 Elena Ferrante : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
03 Elin Willows : Sisämaa

MAAILMAANI ENITEN MUUTTANEET
ELI KIRJAT, JOTKA SAAVAT KATSOMAAN ASIOITA TÄYSIN UUDELLA TAVALLA

01 Maggie Nelson : Argonautit
02 Rachel Cusk : Ääriviivat
03 Liv Strömquist : Kielletty hedelmä

Löytyikö yhteisiä? Mitkä teidän vuonna 2018 lukemistanne kirjoista olivat vaikuttavimmat tai maailmaanne suurimmiten muuttaneet? Mahtuiko vuoteen lukufloppejakin?