ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

191s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: Petit Piment

Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

SYYSKUUN SUPERLUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS

Paras tapa minulle näemmä osallistua näihin lukumaratoneihin on ehdottomasti täysi spontaanius. Silloin ei pääse päälle paineet, pitäisi-fiilikset saati liian vahva tavoitteellisuus, vaan pystyn kaikkein parhaiten ihan vain nauttimaan lukemisesta. Kuten jo edellisessä postauksessa moneen otteeseen sanoin, suurin siivu vapaa-ajastani tuntuu menevän jatkuvaan puhelimen selailuun, ja sen huomaaminen on aika herättävää. Kun edes puolet siitä ajasta sai nyt käytettyä ihan tarkoituksenmukaisesti lukemiseen, aika paljon enemmän tuli kerättyä sivuja alle kuin vuorokaudessa normaalisti. Tämän verran minä oikeastikin ehtisin lukea, kun vain saisin aikaiseksi. 

Mutta, koska lukemisen lisäksi maailman parasta on listaaminen, tilastointi ja koosteet, tässä vielä yhteenvetoa vuorokauden luetuista sivuista.

L O P P U U N L U E T U T  K I R J A T

Oma isoäitini : Nimettömän tytön muistelmat, 66 sivua. Tämä oli ollut kesken tosiaan kesästä asti, ja jälleen kerran vaati lukumaratonin, että sain jonkin pitkään vuorossa olleen viimein päätökseen. Ihana, ihana  kirja, tärkeä ja suuri pala omaa sukuhistoriaani. Tästä en sen kummemmin omaa postausta tee, lisäilen tuonne vuoden luettuihin ja nautin siitä, että tämän pariin voi palata milloin vain ja näitä tarinoita vielä kirjailijan kanssa keskustellen syventääkin.

Alain Mabanckou : Pikku Pippuri, 191 sivua. Ennakkosuunnitelmista poiketen nappasinkin lukuun Pikku Pippurin kesken maratonin, ja sen sainkin luettua kokonaan. Mainio ja nokkela kirja sopi hyvin kaiken muun keskellä luettavaksi, se oli tiivis ja satiirisen hauska, iloinen yllättäjä. Tästä myöhemmin tällä viikolla vielä lisää aivan omassa postauksessa. 

K E S K E N  O L L E E T

Tove Jansson : Viesti, 50 sivua. Luin novellit Rakkauskertomus, Nukkekaappi, Kevyt kantamus, Hiekkaa tuodaan sekä Kirjeitä Klaralta, kauniita, ihania, tovemaisia ne olivat kaikki. Eniten rakastin tuota Nukkekaappia, ja taas haluaisin itselleni muistuttaa, että näitä voisi tällä tavalla yksittäisinä tosiaan lukea hieman enemmänkin, useamminkin, satunnaisiin väleihin, ei aina vain maratonin yhteydessä. Toki uskon edelleen, että näistä monet pääsisivät parempiin oikeuksiin alkuperäisissä novellikokoelmissa, mutta toisaalta tällainen koottujen novellien nide taas toimii mainiosti, kun näitä lukee kerran kahdessa kuukaudessa.

Roxane Gay : Hunger, 22 sivua. Hungeria oli tarkoitus lukea enemmänkin, mutta muut veivät mennessään. Ei ehkä edes johdu kohdallani ilmeisimmästä, eli siitä, että tätä pitää lukea englanniksi, vaan nyt ehkä tähän teholukumaratoniin kaipasin jotain hieman keveämpää. Tätä jatkan kyllä ehdottomasti, toivottavasti jo pian. 

A L O I T E T U T  K I R J A T

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, 56 sivua. Toisin kuin suunnittelin, en jatkanutkaan lopuksi jo kesken olevia, vaan aloitin Pikku Pippurin jälkeen kokonaan uuden romaanin. Tämä on vuoroaan odotellut jo jonkin aikaa hyllyssäni, ja se vei saman tien hyvin vahvasti mennessään. Varmaksi en toki mitään sano, mutta veikkaan tästä sitä kirjaa, jota todennäköisemmin tulen illalla jatkamaan kun taas seuraavan kerran kirjojen pariin palaan.  

L U K E M A T T A  J Ä Ä N E E T

Toisin kuin suunnittelin Elina Aaltolan & Sami Keron toimittama Eläimet yhteiskunnassa jäi tällä kertaa kokonaan avaamatta, mikä ei sinäänsä ehkä itselleni niin yllätys ollut, tämä kun on enemmän tai vähemmän ollut minulla kesken kesästä 2016 saakka. Uskon sen kyllä vielä joskus loppuun lukevani, onneksi näiden esseiden parissa ei ole niin väliä, vaikka lukuvälit kasvaisivatkin hieman pidemmiksi. Myös Nathan Hillin Nix jäi tällä kertaa aloittamatta, hassua, että sen noin 700 sivua tuntuu jotenkin hurjasti suuremmalta määrältä kuin Royn himpun vajaa 500. Mutta ehkä minä tämänkin vielä luettua joskus saan. 

Y H T E E N S Ä  L U E T T U  3 8 5  S I V U A

Yleinen loppufiilis on hyvä, onnistunut ja iloinen. Ei tullut ähkyä eikä yliannostusta, voin vielä mielellään lukea tänään lisääkin. Ehkäpä hetken taas osaan muutenkin kiinnittää lukuaikaani paremmin huomiota, ja vaikkapa särppiä näin luvan kanssa samanakin päivänä useampaa eri teosta, nämä kun kaikki olivat jollain tapaa niin erilaisia, että ennemminkin tukivat toisiaan kuin olisivat sekoittaneet. Novellit toimivat mainiosti romaanin välissä, kyllä siihen soppaan vielä essee sinne tai tännekin mahtuisi. Kiitos vielä järjestäjille mukavasti supermaratonista, ehkä hyppään syksyn mittaan vielä johonkin myöhempäänkin mukaan! 

SYYSKUUN SUPERLUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS

Vaikka innostuin kesäkuisesta blogistanian lukumaratonista hurjasti, en suunnitelmistani huolimatta saanut osallistuttua muihin maratoneihin heinä- enkä elokuussa. Loma ja lukujumit veivät mennessään, ja yhtäkkiä onkin syksy ja arki ja opinnot ja vaahteranlehdet sängyllä. Nyt kuitenkin, jälleen kerran ihan sattumalta, huomasin Hennan sekä Lotan emännöimän syksyisen Superlukumaratonin, ja koska itsekseni viikonloppua Joensuussa vietän, hyppään nyt sen kummempia ennakoimatta mukaan. Puolisentoista tuntia sitten tämän huomasin, ja päätin lähteä mukaan kunhan olen saanut viimeisetkin oppimispäiväkirjan rippeet kirjoiteltua, ja sepä olikin mitä mainioin motivaatiopuuska saada tuokin tehtyä. Mutta nyt on kaikki tiskaamisesta alkaen hoidettu alta pois, joten aloitellaan! 

x

Sunnuntai 24.9. kello 16:30 Koko ilta aikaa lukea, ihanaa! Nappasin lukupinoon jo aiemmassa lukumaratonissa mukana olleet Janssonin Viestin & Aaltolan sekä Kedon toimittaman Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelman, aikakin niitä olisi jo jatkaa. Gayn Hunger on myös kesken, Nix tuolla mukana villinä korttina, josko alottaisi jonkun pidemmänkin romaanin. Mutta suurin lukutavoite tälle maratonille on lukea mummini kesällä omakustanteena julkaisemat muistelmat loppuun, vuoden lapsenlapsi -palkinto ei kyllä mene minulle, kun olen tuota nyt kohta kaksi kuukautta "säästellyt", eli en ole vain raaskinut lukea. Mutta sen pariin siis, ennen kaikkea.

x

18:27 Mummin muistelmat luettu loppuun! Ei niitä nyt ollutkaan kuin 66 sivua jäljellä, olin vain jostain hassusta syystä halunnut "säästää" niitä. Ihan mahtava kirja, kaikkien isovanhempien pitäisi kirjoittaa elämäntarinansa lapsenlapsille luettavaksi. Tai ainakin jokin versio siitä. Luin myös Viestistä novellin Rakkauskertomus vain huomatakseni, että olen lukenut sen aiemminkin, mutta eipä sillä niin väliä, se oli ihana. Pyöräytin välissä itselleni myös kunnon opiskelijanuudeliwokin, ja luin Roxane Gayn Hungeria samalla, ei tosin ihan se varsinainen hyvänmielen ruokapöytäkirja. Seuraavaksi kirjoitan mummille sähköpostiin kiitokset vielä kirjasta, blogiin siitä tuskin tämän enempää mitään tulee ihan jo yksityisyydenkin vuoksi. Ja sitten ehkä lisää Hungeria?
Luettuna 82 sivua

x

20:42 Pidin pienen tauon edellisten lukujen jälkeen ja eksyin lähinnä selailemaan instagramia ja vastailemaan viesteihin. Kun sanoin noin tunnin satunnaispuuhailun jälkeen itseni takaisin kirjojen ääreen, meinasin aloittaa Nixin, mutta suuri sivumäärä nyt hieman sai taas epäröimään ja nappasinkin lukuun kirjastolainassa olevan Alain Mabanckoun Pikku Pippurin. Se veikin mukanaan 50 sivun verran, sitä jatkanen vielä tänään. Luin myös Viestistä novellin Nukkekaappi, miten tuota Toven tekstiä voikin rakastaa näin paljon.
Luettuna 147 sivua

x

22:55 Ilta hurahti nopeammin kuin olin ajatellut, vajaa tunti meni iltakävelyllä Elvin kanssa, toisen sain katoamaan suihkun, tiskaamisen ja muiden iltapuuhien lisäksi ilmeisesti taas jonnekin virtuaalitodellisuuteen. Sain kuitenkin hetken vielä luettua Pikku Pippuria, olisin lukenut lisääkin, ellei huomenna soisi herätyskello taas ennen seitsemää. En taida taaskaan mihinkään hurjan suuriin sivumääriin tämän maratonin kanssa päästä, mutta onneksi se ei pääasia olekaan, ihana lähinnä keskittyä nyt lukemaan vähän kaikkea. Tämä monen eri kirjan lukeminen toimii minulle parhaiten tässä maraton-puuhassa, pitää huomenna ottaa joku kirja yliopistollekin mukaan, jos luentojen välissä olisi vaikkapa aikaa hieman lukea!
Luettuna 173 sivua

Maanantai 25.9. kello 10:18 Aamu alkoi jo hieman ennen seitsemää soivan herätyskellon tahtiin, ja toisin kuin yleensä, luin aikalailla heti herättyäni yhden Toven novellin, Kevyen kantamuksen, sen sijaan, että olisin päämäärättömästi esimerkiksi taas selaillut internetin syövereitä. Sanoin tämän jo kesäkuisen maratonin kohdalla, mutta miksen aina aloita aamuja lukemalla yhtä novellia?! 

Novellin jälkeen tosin tulikin hieman hoppu, pienen ehostautumisen kautta koiran kanssa ulos, ja siitä aamuluennolle. Nyt tuolta on selvitty ja palattu kotiin, luin aamupäiväpuuroa keitellessä vielä novellin Hiekkaa tuodaan, ja ehkä jatkan kuvassakin näkyvään novelliin nyt kahvin seurassa. Ihana lukea.

Luettuna 193 sivua

x

11:48 Luin Janssonin Kirjeitä Klaralta -novellin sekä Pikku Pippuria hyvän pätkän. Varsin hyvin sainkin keskityttyä nyt lukemiseen, jäin vain arpomaan tuossa hetki sitten jatkaako vielä tätä puuhaa, vai olla tunnollinen ja lähteä iltapäiväluennolle.. Tokikin siis kaikella järjellä luento menee lukumaratonin ohi, mutta kun on niin ihana vain syventyä näiden sivujen keskelle. Onneksi iltapäivällä tosin hetken ehtii vielä sitäkin tehdä, matka yliopistolle on niin lyhyt, että lienen takaisin kirjojen parissa jo ennen kolmea.
Luettuna 245 sivua

x

14:24 Luento loppuikin aiemmin kun olin ajatellut, ja sen kunniaksi suuntasin suoraan sohvalle lukemaan Pikku Pippurin loppuun. Toki kyseessä on lyhyehkö romaani, mutta näin sukuvasti ja sukkelaan en hetkeen mitään kirjaa muista lukeneeni! Pitäisi kyllä ihan tietoisesti pyhittää vapaa-aikaansa tällä tavalla enemmänkin "teholukemiselle", jos en olisi ollut tuon kirjan pauloissa, aika olisi todennäköisesti kulunut vain tyhjänpäiväiseen internetin selaamiseen. Mainio kirja tuo Pikku Pippuri, mutta siitä myöhemmin lisää ihan omassa postauksessaan. Vielä olisi kaksi tuntia aikaa maratoonata, ehkä jatkan jo noiden aiemmin suunnittelemieni parissa, tai sitten aloitan ihan uutta kirjaa kun näin hyvässä vauhdissa kerran ollaan. Saa nähdä, mikä innostaa eniten!
Luettuna 316 sivua

x

16:30 24 tuntia täynnä! Toinen näistä viimeisistä tosin meni lueskellen muiden blogeja ja kirjoittaen itsekin luonnoksiin valmiiksi fiiliksiä Pikku Pippurista, mutta viimeisestä sain suurimman osan mainiosti luettua, ja olisin voinut kevyesti jatkaa vielä pidempäänkin. En jatkanutkaan noiden kesken olevien parissa sitten kuitenkaan, vaan aloitin hyllyssä vuoroaan odotelleen Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön, ja sen kanssa lensi aika varsinaisella vauhdilla. Mukava oli tämä maraton-rupeama, teen vielä myöhemmin erikseen koontipostauksen aiheesta. Olipahan kivaa!
Luettu yhteensä 385 sivua

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

398s.

Otava 2017

Alkuteos: The Hate U Give (2017)

Suomentaja: Kaijamari Sivill

The Hate  U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.

"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."

Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua. 

Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.

Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.

"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"

Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.

Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella  on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.

Helmet-lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

459s.

Otava 2017

Alkuteos: Den svavelgula himlen 2017
Suomentaja:  Laura Beck
Arvostelukappale

Apua.

Jos Kjell Westö kirjoittaa jotain uutta, se on minulle asia, joka syrjäyttää kaiken muun. Kun kirja on käsissäni, en pysty tarttumaan toisiin, mutten uskalla aloittaa sitä, etten pettyisi. Ja kun viimein aloitan sen, luen välissä muutaman muunkin, jotta se ei vain loppuisi. Sellaisista lähtökohdista minä luen kaiken, minkä Westö vain jaksaa (romaanimuotoon) kirjoittaa. 

Mutta.

Nyt on sen ihan rehellisen apua-huudon hetki. 

En nimittäin tiedä, pidinkö tästä kirjasta.

"Ja juuri silloin Stella sanoi, äänellä joka oli edelleen uninen ja käheä, sanat joita pidin kauniina jo silloin, mutta jotka tuntuivat vieläkin tärkeämmiltä nyt, kun on kulunut joitakin vuosia ja lähestyn kertomukseni loppua:

Déjà-vu? Mä olen aina ajatellut että se on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä. Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa."

Westön uusin romaani on sitä hänen tutuinta tyyliään. Se on sukupolviromaani Helsingistä, se on vaatimattomammista oloista tullut, nimettömäksi jäänyt nuori poika, joka tutustuu loistokkaan porvarisperheen nuoreen Alex-poikaan, hänen siskoonsa Stellaan ja elää elämänsä tuon voimakkaan sisaruskaksikon vierellä, tavalla tai toisella. Romaani lähtee liikkeelle hieman dekkarimaisesta murhayrityksestä, kelaa mitään paljastamma siitä aivan alkuun, ja luotaa läpi puolikkaan ihmiselämän aina 11-vuotiaasta viisikymppiseksi, lähiöistä  ja Taka-Töölöstä Lauttasaareen, riitojen, rakkauden ja muistojen kautta. Toisin kuin ehkä edellisissä, tämän kirjan vahvuus ja sanoma ovat pitkästä aikavälistä huolimatta tässä päivässä, ajankohtaisuudessa ja kantaaottavuudessa, ja silti samalla syvällä kahden perheen ja suvun, päähenkilön oman sekä Rabellin sisarusten, mikrohistoriasta, jonka kautta Westö maailmaa ja sen heilahduksia tyynesti sivusta seuraten kuvaa.

Palatakseni aiempiin Westön kirjoihin, luin ensimmäiseni, Leijat Helsingin yllä, jo 11 vuotta sitten Oslossa, ja rakastuin. Isän nimeen ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet myös ihania ja tärkeitä kirjoja, mutta suosikiksini on noussut ehdottomasti Missä kuljimme kerran sekä Westön edellinen, hieman erilaisella lähestymistavalla kirjoitettu Kangastus 38. Westön tyyli on siis tuttu, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että lukisin vaikka aidanpäistä, jos Westö niistä keksisi kirjoittaa. Mutta suvuistahan hän lähinnä, kuten nytkin.

Alkuun tässä se tuttuus juuri hurmasikin. Se, etten edes tuskastellut hitauden ja alkukankeuden, runsaan henkilögallerian, kanssa, kun tiesin, että niin Westön kanssa nyt aina vain käy. Tutustuin hiljalleen päähenkilöön, Rabellien perheeseen, äitiin ja isään, heidän sukujensa tabuihin, sivuhenkilöihin, kaikkiin, ketä tässä lämpimästi mukaan jaksettiin ottakaan. Hyppäsin kyytiin metatasoihin, kirjoittamisesta kirjoittamiseen, näennäisen alkuperäisen kirjoittajan, Westön itsensä siis, kaltaiseen päähenkilöön, joka hän ei kuitenkaan ole. Onnistumisiin ja epäonnistumisiin, lapsen suhteeseen vanhempiinsa, ja suureen ja eroottiseen rakkauteen, joka kaatuu kerran jos toiseenkin omaan voimakkuuteensa.

Mutta se, mikä tässä oli hieman vaikeaa, olikin se, ettei se meinannut lähteä vielä puolivälissäkään. Tai jos lähti, lähti jotenkin hieman epätasaisesti pudoten taas kuoppaansa, hidastaen vauhtiaan, vähentäen voimakkuuttaan. Enkä tiedä, oliko tämä nyt enemmän ja syvemmin kirjoitettu kuin koskaan ennen vai vähän pakotettu ja teennäinen, henkilönsä ensimmäisen kerran ikinä etäälle ja yksipuolisiksi jättävä vai sittenkin jollain huomaamattomalla tavalla lähelle tuova. Ja oliko se Kangastus 38:n pienen juonitwistin ja erilaisen intensiteettitason jälkeen paluu tuttuun ja turvalliseen, vai toisintoon, joka oli jo kirjoitettu ei vain kerran, vaan ainakin kahdesti tai kolmesti. Ja oliko se sen vahvuus vai heikkous. Ja tykkäsinkö minä tästä. Vai voinko sanoa sitä edes vielä kun lopetin lukemisen 20 minuuttia sitten. Oliko siinä liikaa kaikkea vai liian vähän. Selviääkö se minulle vai onko selviämättä. Ja näinkö tosiaan aion kirjoittaa tämän postauksen loppuun saakka.

En ehkä sentään. 

Tämä uusin ei ollut Westön helpoin, siis minulle. Se ei ollut se, jonka parissa ollaan kuin vanhan ystävän kanssa 5 vuoden tauon jälkeen, kun kaikki jatkuu itsestään siitä mihin viimeksi jäätiin. Se on ennemminkin se tapaaminen, jossa kumpikin on osannut kaivata toista, mutta välissä ollaankin kasvettu ja muututtu, ja vaikka edelleen toisista pidetäänkin, ollaan pidetty lähinnä siitä mielikuvasta, joka kummallakin on menneestä minästä ja toisesta, eikä nykyisestä, kasvaneesta ja kokeneesta. Sellainen tapaaminen on varsin hankala. Ainahan sitä ymmärtää, että itse on henkisesti kypsynyt ja muuttunut, mutta että se toinenkin, tavalla jota ei osannut ennakoida. Ja sen käänteen voi joko kokea niin haastavana, että jatkaa mieluiten vain eri suuntiin tai sitten voi päättää, että tutustuu siihen uuteen toiseen uudelleen. Ja katsoo mihin se lähtee.

Että ehkä me nyt lähdemme Rikinkeltaisen taivaan kanssa hieman tutustumaan ja tunnustelemaan toisiamme, katsomaan ajan kanssa onnistuimmeko säilyttämään ystävyytemme. Ei tämän kuulukaan olla toisinto Leijoista, vaikka se välillä vähän kopiolta siitä tuntui, eikä pelkästään juonivetoinen, kuten edellinen enemmän oli. Se on ihan omansa. Ja vaikka sitä lukiessa olikin hauska etsiä tiettyjä yhteyksiä, samankaltaisuuksia ja siltoja aiempiin teoksiin, se oli silti täysin itsenäinen, eteenpäin kasvanut ja kypsynyt. Vaikka junnasikin paikoillaan. Tai oli junnaamatta. Mutta sitten yllätti lopun ajankohtaisuudellaan. Ja meinasi hermostuttaa tietynlaisena stereotypia kuvauksenia mustasukkaisesta ja omistushaluisesta muslimipojasta, ainahan ne sellaisia vain ovat. Mutta selittikin sen itse myöhemmin parhain päin. Vaikka onkin näin ristiriitainen. Mutta silti jo, ihan vähän ainakin, rakas ja tärkeä. Tämäkin.

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

117s.

Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)

SYYSKUUN LEMPPAREITA

Loputtomalta tuntuva kesäkin loppuu joskus, ja huomenna alkaa neljän vuoden tauon jälkeen taas opiskelija-arki (ihan vain jos ette ole vielä kuulleet). Kannettiin tavaramme Joensuuhun viime viikolla, torstaina nappasin Elvin taajamajunaan ja toimme tassumme uuteen pikkukakkoskotiimme (haha). Vielä täällä ei ole kuin sänky, sohva, kaksi tuolia ja pöydän pukkijalat, mutta kirjapinot ja viherkasvit saavat paikan tuntumaan kuitenkin kodilta. Yllättävän vähän sitä tavaraa tarvitseekin, vaikka kyseessä on yksiö, en millään saa edes kolmasosaa kaappitilastani käytettyä. 

Mutta niin. Ihan varsinaisesti minun ei pitänyt nyt muutoista ja tavaroista kirjoittaa, vaan jakaa muutamia lähiaikojen lempparijuttuja. Joten olkaa hyvä.

S Y Y S K U U N  L E M P P A R I T

• Syksy on selvästi saapunut, kun en listaa enää uusia biisilöytöjä kesäsoittolistalleni, vaan Spotifyn on vallannut syksyisempi ja ehkä taas hieman mollivoittoisempi versio. Nyt taustalla soi eniten The Nationalia, Sigur Rósia sekä pitkästä aikaa Mumford & Sons'ia. Kesän jälkeen vanhatkin lempparit tuntuvat raikkailta. Ja  The Nationalin uusin biisi, Carin at the Liquor Store ihan maagisen hyvältä.

• Saara Särmä. Opin sekä Roxane Gaylta että Tove Janssonilta, ettei ihmisiä pidä glorifioida ja ihailla liikaa, mutta lupaan etten fanita sokeasti, vaan sillai, no, sopivasti. Ainoita jo luettuja kirjoja, jotka Helsingistä mukaan otin, on Särmän & Meriläisen Anna mennä, josta on tullut ihan henkikirjani. Kuuntelin Särmää myös Noin viikon radio -podcastista, ja olen entistä vakuuttuneempi, että siinä on kyllä rautainen tyyppi.

• Ja pysytään vielä Särmässä, mutta hänen "aina saa hävetä ja kärsiä" -hokemansa on ollut oma pelastukseni tässä kesän aikana. Olen täysin normaalisti tyyppi, joka saattaa hinkuttaa kahden lauseen tekstiviestiä vuokranantajalleen puoli tuntia miettien lauserakenteita ja sanavalintoja ja kun lopulta olen suunnilleen tyytyväinen ja lähetän viestin, häpeän sitä sumeilematta. Nyt oikeasti. Mutta kuten Särmä sanoo, aina saa hävetä ja kärsiä. Sitä kun hänen oppiensa mukaan hokee itselleen tarpeeksi kauan hävettävillä hetkillä, väistyy häpeä ja asiasta tulee ainakin vähän naurettava. On muuten toiminut, tilanteessa jos toisessakin.

• Eilinen 2,5 tunnin maratonpuhelu ystäväni kanssa juuri kun olin vajonnut jonkinlaiseen "mitä olen mennyt tekemään muutin yksin toiselle puolelle suomea en osaa pärjää halua pysty kykene selviä" -angstiin, täysin normaalisti. No ei tunnu enää kovin yksinäiseltä ei. 

• Podcastit! Löysin ne kesällä kun ei jaksanut lukea, kuuntelin läpi kaikki Päivystävän dosentin jaksot Spotifysta, iso suositus sille! Noin viikon radiosta suosittelen ihan ehdottomasti kuuntelemaan sekä Saara Särmän että Maryan Abdulkarimin haastatteluja, ne oli voimaannuttavia kumpainenkin. Ali Jahangirikin yllätti iloisesti. Nyt aloittelin Sivumennen-podcastien läpikäymistä, hurjan hyviä nekin tähän mennessä. Ja hei, saa muuten ehdottomasti suositella omia suosikkejaan, feminismi, kirjallisuus ja ajankohtaiset asiat kiinnostavat noin erityisesti!

• Huomenna alkavat opinnot ja syksyn kurssit. Etenkin kun otin koko opinto-ohjelmani mielenkiintoisimmat kurssit heti alkuun, kuinka tuttua. Käyn niin viime hetkellä ennen valmistumista syventäviä kvantitatiivisen tutkimuksen kursseja yhdessä varmaan fuksien kanssa, tulee ihan edelliset opinnot mieleen. Tosin silloin jäljellä oli virkamiesruotsi sekä terveystiedon orientaatio, jonka ensimmäisellä luennolla leikittiin tutustumisleikkejä. Juu, ei. 

• Elvi. En tainnut edes harkita, että tuo ihan pian 9 vuotta täyttävä tyyppi jäisi Helsinkiin, kun itse muutan tänne. Taisin ostaa sille oman sohvankin tänne, sillä siinä se nytkin makaa kyljellään ja maiskuttelee. Aina kun ei murise rappukäytävän uusille äänille. Maailman parasta lenkkiseuraa myös, ja Joensuun lenkkipolut! Ah! Ei taida olla täältä enää paluuta Etu-Töölöön sporakolinan keskelle.