keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS // KLASSIKKOHAASTE 9


GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS
♥ ♥ ♥ ♥ 
126s.
WSOY 1969/2015
Alkuteos: Animal Farm: A Fairy Story // 1945
Suomennos: Panu Pekkanen

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on tainnut lisätä huimasti omaa klassisemman kirjallisuuden lukemistani, mutta ehkä täysin ymmärrettävästikin se on vinouttanut sukupuolijakaumaa niin, etten ole yli vuoteen tullut tarttuneeksi miehen kirjoittamaan klassikkoon. Toki ei-miesten kirjoittamiin painottuminen on ollut ihan tarkoituksellistakin, mutta äärimmäisyyksiin en tässäkään asiassa halua mennä. Siksi lukuvuoroon tarttui George Orwell, sama heppu, jolta edellisen miesklassikonkin olen tainnut reipas vuosi sitten lukea.

"KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,
MUTTA TOISET ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET"

Eläinten vallankumous on lyhyt eläinsatu Eläinfarmista, jossa eläimet ottavat vallan omiin sorkkiinsa heitä kurjasti riistävältä isännältään Jonesilta. Unelmissa siintää oma kollektiivi, maatalousyhteisö, jossa jokainen tekee voimansa mukaan, vahvat puolustavat heikkoja, työviikko on kolmipäiväinen ja kaikki on yhteistä.  Kenenkään ei pidä nukkuvan talossa eikä etenkään tappavan toista ja kaikki eläimet ovat keskenään ehdottomattoman tasa-arvoisia. Vallankumouksen jälkeen auvoinen arki sujuukin alkuun hyvin, mutta ensin eläimiä jakaa kahden sian, Napoleonin ja Lumipallon, keskinäiset kiistat, ja myöhemmin hatara muistikuva siitä, että jokin yhteisöelämän toteutuksessa ei ihan muistutakaan sitä, mistä eläimet yhdessä alkuun olivat haaveilleet. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toisen eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Eläinten vallankumouksen sanotaan kumpuavan George Orwellin ideologisesta pettymyksestä toisen maailmansodan ja radikaalivasemmiston äärellä, ja kirja onkin ollut kielletty muun muassa Itä-Euroopassa. Kapitalismia, kommunismia ja sosialismia tunteville kirja onkin varsin "helppo": sen kritiikki on suoraa ja kaunistelematonta, eikä ihmisen vallanahneus väistä edes kauneimpien yhteiskuntautopioiden tieltä. Tätä kirjaa onkin nimitetty usein myös dystopiaksi, mutta koska maailmanhistoriaa tunteva tunnistanee tästä satiirista oikeitakin valtioita, pitäisin itse tätä ennemminkin nykypäivän pelottavan tarkkanäköisenä yhteiskuntakritiikkinä. Orwell kun kuvaa valtaa ja sen väärinkäyttöä niin tarkasti ja oivaltavasti, ettei siinä enää lopulta ole edes mitään dystooppista, se on vain ihmiskäytöstä rumimmillaan. Toki pelottavintahan tässä osin on se, että kirja on kirjoitettu 1940-luvulla, jolloin tämän maailman kaikkein totalitaarisimmat yhteiskunnat olivat vasta syntymässä, mutta kuten jo Vuonna 1984 -romaanin kohdalla kirjoitin, Orwellilla on ollut aina uskomaton kyky nähdä tulevaan. Kirjoittaa dystopiaa sellaisesta, joka tavalla tai toisella on jo toteutunut. Ehkä ihmismieli todella on niin ennustettava, ja ehkä pahimmat kyynikot vain näkevät sen selkeimmin. Ja ehkä ihminen vain on tällainen, paljaimmillaan ja ajasta toiseen, jos ympärillä oleva yhteiskuntajärjestys vain mahdollistaa korkeat hiearkkiat ihmisten välillä.

Orwell tosiaan siis yhteiskuntakritiikkinsä osaa. Vallan ja sen väärinkäytön kuvaamisen lisäksi vaikutuin myös tässä teoksessa Orwellin tavasta kuvata sitä, miten tarinoilla ja kollektiivisella muistilla myös ei-toivottuja asioita saadaan pyyhittyä pois mielistä, kunhan ne korvataan tarpeeksi johdonmukaisilla ja tilanteesta vain hieman vinoon menevillä versioilla. Samaa tarinaa voidaan toki myös venyttää uudelleen ja uudelleen, ja hienovaraisesti tehtynä sotasankarista tuleekin rikollinen. Tarinoilla ja kertomuksilla on uskomaton voima, ja kun niitä käyttää tarpeeksi järjestelmällisesti, korvaa yhteisenä pidetty totuus jopa itse koetun totuuden. Niinpä eläimet kallistuvat tarinassa uskomaan sitä, mitä parhaiten kerrotaan, ja sen kautta Orwell kuvaakin oivallisesti varsin moneenkin ismiin liittyvää yhdentotuuden ja propagandan problematiikkaa. Jälleen Orwell tuntuukin siis näkevän aina 2010-luvulle, totuuden jälkeiseen aikaan saakka, eikä hänen tarkkanäköisyyttään tässä ajassa voi kuin hämmästellä. 

Eläinten vallankumous on pieni ja kepeänoloinen klassikko, joka näennäisestä koostaan huolimatta kasvaa suureksi kritiikiksi ihmisyyden siivottomia puolia kohtaan. Se on helppo lukea, mutta kova pureskella, ja se juuri tekee siitä iättömän ja ajattoman. Orwell on jo lähes 80 vuotta sitten tarjonnut oppitunnin elämästä, eikä sitä toivottavasti ihan heti unohdeta. 

Osallistun kirjalla myös kirjabloggaajien puolivuosittaiseen Klassikkohaasteeseen.

torstai 18. heinäkuuta 2019

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA 
♥ ♥ ♥ ♥
238s.
Otava 1997
Alkuteos: The Bell Jar // 1963

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, long time no see! Kevät ja kesä on mennyt niin vahvasti erilaisen tiedekirjallisuuden parissa, että omaan lukemistoon on mahtunut lähinnä kaikkea ihanan kevyttä ja helppoa – ja täysin normaalein odotuksin olen aina ajatellut, ettei klassikot sellaista voi olla. Eihän se aivan noinkaan mene, onneksi, ja ylipäätään jako korkeaan ja matalaan, hömppään ja vakavaan kirjallisuuteen on itsestänikin alkanut tuntua hieman turhalta ja tunkkaiselta, joten pitäisi varmaan alkaa tehdä vähän vahvemmin aivotyötä muuttaakseen noita käsityksiä myös itsessään. Sitkeästi ne elää, mutta tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Tai jotain. Oman elämänsä Paolo Coelhona näemmä täällä taas.

Mutta itse kirjaan. 

Eshter on nuori lahjakas opiskelija, joka opiskelee englantia collegessa, ja on voittanut kuukauden stipendin New Yorkiin. 50-luvun suurkaupunki imaisee hänet mennessään, ja 11 muun stipendiaatin kanssa hän viettääkin hienoja ja ajalle tyypillisesti myös hyvin itsenäisiä hetkiä ilmaisten tapahtumien, hienojen lounaiden ja uusien ihmisten parissa. Tapahtumat vievät mennessään, ja vaikka hienoinen tyhjyys täyttää mielen kuukauden päätteeksi, odotottaa Eshter kotoaan löytyvän kirjeen, jolla hän pääsisi haluamalleen kirjoituskurssille. Kirjettä ei kuitenkaan tule, ja syvenevän vierauden tunteen kautta Eshter ajautuukin henkisen hyvinvoinnin reunamille.

Lasikellon alla on Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani, joka on julkaistu samana vuonna kun hän on itse tehnyt itsemurhan. Lasikellon allaa onkin nimitetty jo aiemmin tietynlaiseksi oman aikansa autofiktiiviseksi teokseksi, kirjaksi, jossa Plath käsittelee omiin kokemuksiinsa perustuvia asioita henkilöhahmonsa Eshterin kautta. Nuoruus, naiseuden odotukset ja mielenterveys laajenevatkin Plathin kautta henkilökohtaisesta poliittisiksi, ja näennäisen helppo ja sujuva romaani pitää sisällään valtavasti tunteita, tarkkanäköisyyttä ja kritiikkiäkin, kun sen rivien väliin oikein tarkasti kurkistaa.

Plathin kieli on kirkasta ja yllättävänkin simppeliä. Pidän sen rytmistä, karkailevuudesta, jostain hieman tajunnanvirtamaisesta juonteesta, joka muistin tapaan kuljettaa lukijansa uusien kokemusten kautta vanhempiin hetkiin, nykyisyyttä selittäviin tai sitä jollain tapaa ennakoiviin. Plath kirjoittaa koukuttavasti, oli kyse New Yorkin pintaliitotapahtumista, kaksinaismoralisista kosijoista tai mielenterveyden pirstaloitumisessa. Hänellä on sana niin hallussa, että kaiken yksinkertaisuudenkin keskellä Plathin taitoa kuvata maailmaa pysähtyy vähän väliä ihailemaan.

Plath käsittelee myös aikansa tabuja rohkeasti ja omaäänisesti. 50-luvun Yhdysvalloissa naimisiin menosta kieltäytyvä nainen on järisyttävä asia, sellaisten normien vastaan uimista, joka ei suurimmalle osalle ihmisistä tule kysymykseenkään. Romaanin päähenkilö Eshter kieltäytyy tästä kuitenkin määrätietoisesti, ja kun hänelle selviää hänen mielitiettynsä käsitys puhtaudesta ja siveellisyydestä, purkautuu myös tuon normin paine hänen omilta harteiltaan. Plath kuvaakin tarkasti sitä miehen ja naisen oletetun siveyden eroa, yhteiskunnan kaksinaismoraalia ja vääristymää, jonka keskellä hän on itsekin aikoinaan elänyt. Romaanin alkuosa tarttuukin tähän tematiikkaan voimalla, vaikka sen suurin sanoma kulkeekin jossain lausumattomissa, rivien välissä, lukijan itsensä löydettävänä. Plath palaa aiheeseen toki myöhemminkin, mutta kantava sanoma ei katoa tekstin siirtyessä keskittymään mielenterveyskuntoutukseen, päin vastoin.

Mielenterveyden järkkymisen kuvaajana Plath taas on taitavimmillaan. Romaani muuttuu juoni- ja tapahtumavetoisesta entistä tunnelmavetoisemmaksi noin puolivälissä, ja siitä alkaakin sen vahvin osuus. Kuolema vetää puoleensa Eshteriä, mutta se on vetänyt puoleensa myös Plathia, ja hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Vaikka oman päänsisäisen maailman nyrjähtäminen alkaa näennäisen pienestä tapahtumaketjusta, Plathilla on taito jättää sen voima ja kokonaisvaltaisuus sanojensa avulla myös kansien väliin. Ja kun tabuista puhutaa, tämä ei selvästi vieläkään, kaikesta huolimatta, ole se, mistä nyky-yhteiskunnassa kuuluu tai saa puhua. Mielen sairastumisesta, paranemisesta, siitä, ettei henkisen maailman paineet jakaudu kaikkialle tasaisesti.

Lopulta siis todettakoon, että Lasikellon alla on todella klassikkoasemansa ansainnut. Se on yleissivistävä ja  romantisointiin taipumaton teos, joka todella kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikastiin. Ehkä se osin on jo vanhentunut, enemmän oman kuin tämän ajan kuva, mutta voimaa siinä riittää silti nykyhetken lukijallekin. Toivottavasti näin on vielä seuraavinakin vuosikymmeninä.

torstai 11. heinäkuuta 2019

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
218s.
S&S 2019
Alkuteos: Transit // 2016
Suomennos: Kaisa Kattelus

Rachel Cuskin viime syksynä lukemani Ääriviivat hullaannutti, ja nosti hetkessä koko kirjan yhdeksi elämäni kirjoista. Cuskin tapa kuvata sivullisuutta, muiden ihmisten totaalista subjektiivisuutta ja vinoutunutta näkökulmaa niin itseensä kuin ihmisiin ympärillään veivät mukanaan, ja en voi muuta kuin ihastella sitä tarkkanäköistä tapaa, jolla Cusk asettaa näytille ihmisen omanapaisuuden. Sen, miten jokainen näkee tarinansa vain itsensä kautta, vaikka näennäisesti yrittäisikin tarjota muunkinlaisia näkökulmia oman versionsa tueksi. Ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen eläin, ja sen esiin nostaminen tuntuu, hämmentävää kyllä, hurmaavalta.

"Tavallaan se kaikki, hän tiesi, oli vain taiteellista poseerausta, mutta hänelle se tiivisti jotakin Torontosta ja hänen elämästään siellä, jonkin olennaisen ominaispiirteen jonka hän tunnisti saamatta siitä kuitenkaan kunnolla otetta, vaikka sana, joka aika tuli hänen mieleensä kun hän yritti sitä kuvailla, oli viattomuus.
'En usko, että kukaan täällä Lontoossa', hän sanoi, 'kukaan täkäläisistä tutuistani pystyisi elämään niin. Täällä ollaan niin ironisia. Täällä ei voi poseerata – kaikki on jo valmiiksi oman itsen imitaatiota.'"

Trilogian toinen osa Siirtymä julkaistiin suomeksi jo keväällä, mutta vaikka heti sen itselleni uutena ostin, sain sen lukuun vasta kesäkuun lopulla. Minulle käy usein näin: huuman aiheuttamien kirjojen jatko-osat jopa pelottavat, sillä en kestäisi, jos toinen veisi jotain pois siitä mitä ensimmäisessä rakastin. Toisaalta olen myös hieman säästelevää sorttia: haluan odottaa täydellistä lukuhetkeä kirjalle, jonka jo valmiiksi oletan täydellinen olevan. Ei sellaista tosin taida olla olemassakaan, täydellistä hetkeä yhtään millekään, mutta tämän kanssa kuitenkin tiesin, että alkukesän hömppäputkeen tämä ei kävisi. Ja niinpä odotin, ja lopulta varsin oikeaan lukuhetkeen tämän kanssa osuin.

Ääriviivojen ja Siirtymän sivuun jäävä päähenkilö Faye on eronnut miehestään, ja on tässä toisessa kirjassa Lontoossa, uuden äärellä. Hänen asuntoaan revitään auki, vihamieliset alakerran naapurit levittävät hänestä valheellisia juoruja ja lapset kaipaavat äitiään ollessaan remonttia paossa isänsä luona. Fayen siirtyessä arkiaskareista toisiin katse on kuitenkin jälleen ennen kaikkea ihmisissä, jotka vilahtavat hänen ohi, myyvät asuntoja, purkavat seiniä tai yrittävät sopeutua uuteen elämään uuden kumppanin kanssa. Vaikka Faye on ehkä hieman enemmän läsnä kuin trilogian aloitusosassa, on hän edelleen ensisijaisesti sivusta katsoja, tarkkailija, joka hahmottaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.

Ja tätä sivullisuutta edelleen Cuskin tekstissä eniten ihailenkin: on huumaavaa, miten hän pystyy kuvaamaan ihmisyyttä kaikkine säröineen, kun hän osaa astua tietyllä tapaa sen ulkopuolelle. Myönnän, että se ulkopuolisuus tuntui ensimmäisessä osassa ehkä jotenkin hieman luontevammalta, ja tässä toisessa siihen jo kiinnitti huomiota, näki sen tehokeinoksi ja sitä kautta kirjalliseksi ratkaisuksi, mutta onhan se toki sitä ensimmäisessäkin osassa ollut, en vain tullut kiinnittäneeksi asiaan niin huomiota. Toisaalta, etenkin mieshahmojen kanssa keskustellessa – ja niiden kanssahan Faye lähinnä keskusteli – Cusk kuvaa äärimmäisen tarkkanäköisesti myös sitä tietynlaista kevyempää miesselittämistä, asioiden faktoiksi rakentamista miehisellä itsevarmuudella, kun nainen sijoitetaan lähinnä kuuntelijan rooliin. Miehillä on näkemyksiä niin siitä, mistä uusi asunto pitäisi ostaa kuin siitä, miten asunto – tai minuus eron jälkeen? – kannattaa purkaa ja rakentaa uudelleen. Puhumattakaan siitä, miten paatuneen kamalien alakerran naapurien kanssa voi tulla toimeen. Keskiöön nousseet asiat ja kokemukset ovat jollain tapaa hurjan sukupuolittuneita, mutta sen huomaaminen vaatii hieman harjaantuneempaa silmää. Sen verran vahvasti Cusk tuon osaa rivien väliin jättää, kuvata lähinnä vain todellisuutta sellaisena kuin se voisi näyttäytyä.

"Ehkä muistot tekivät paluutaan siksi, että hän oli nyt tavallaan koditon, sillä usein sitä muistaa asioita vasta kun on päätynyt samaan tilanteeseen kuin niiden syntymisen aikaan, aivan kuin olisi jättänyt osan itsestään odottamaan."

Tämä toinen osa tuntuu olevan tästä sarjasta varsin vahva mielipiteiden jakaja: osan mielestä se on jopa ensimmäistä vahvempi, toisille se taas on ollut Ääriviivojen  jälkeen pienoinen pettymys. Alkuun myös itsestäni tuntui, etten itse silti oikein saa kirjasta otetta, että sen taika katoaa, kun samaa lukee toistamiseen. Ääriviivoissa yksi upein puoli olikin yllätys: että näinkin voi kirjoittaa, että joku huomaa tämänkin puolen elämästä. Siirtymässä se oli jo tuttua, ja vaikka Cuskin taito on edelleen viimeisen päälle teroitettu, yllätyksettömyys jätti minut hetkellisesti hieman outoon välitilaan. Sellaiseen, jossa nautin lukemastani joka hetki, mutten silti ihan saanut sitä mitä olin odottanut.

Tarinan edetessä aloin kuitenkin joko itse keskittyä tarkemmin tai ylipäätään vain saada rytmistä toisella tapaa kiinni, ja niinpä loppua kohden olin jälleen aivan myyty. Kirjan viimeinen luku, Fayen serkkua ja hänen uusperhettään kuvaava osa oli niin tarkkaa ja taianomaista, että olisin sen luettuani halunnut aloittaa kirjan kokonaan uudelleen. Ja niinpä, ihanaa kyllä, sain tästäkin kirjasta jälleen yhden elämäni kirjan. Hurmaavan, huumaavan ja kauniin. Ja mikä ihaninta, tätä on edelleen luvassa lisää. Saa nähdä maltanko odottaa ensi vuoteen, vain etsinkö viimeisen osan käsiini englanniksi, mutta sieltä se kolmaskin on S&S:lta tulossa kaiketi keväällä 2020. Sitä odotellessa. 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

9 x ALKUKESÄN LYHYET (JA VARSIN KESKINKERTAISET) LUETUT

Loppukevät ja alkukesä on hurahtanut ohi, ja luonnoksissa on miljoona (no yhdeksän) lyhyttä pätkää kirjoista, joista piti kirjoittaa kokonainen postaus, mutta aika ajoi jo niin sanotusti niistä ohi. Toki itse kirjat ovat edelleen mitä ajankohtaisempia, minulla ei vain niistä joko riitä sanottavaa tai mielenkiintoa työstää kokonaisia omia postauksiaan. Niinpä kokosin jälleen nuo enemmän tai vähemmän valmiit postausriepaleet yhteen, ja julkaisen ne tällaisena lyhytarviokimarana. Ei näitä poistaakaan raaski, kun muutamat sanat jo ylhäällä ovat parhaimmillaan toukokuusta asti olleet!


KIM THÚY : RU
♥ ♥ ♥   
144s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Ru // 2009
Suomennos: Marja Luoma

"Kiintymyksenosoitus voidaan siis joskus tulkita loukkaukseksi, ehkä sen vuoksi, että rakkautta ei osoiteta kaikkialla samalla tavalla. Sekin on käännettävä kieleltä toiselle, sekin on opittava."

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä kehtolaulua ja tuudittamista, kun taas ranskaksi se merkitsee pientä puroa tai kuvainnollista virtaamista. Kumpikin kieli liittyy olennaisesti Thúyhun, venepakolaisena Vietnamista vuosikymmeniä sitten ensin Malesiaan, ja myöhemmin Kanadaan päätyneeseen naiseen, jolta tämä teos alunperin kymmenen vuotta sitten ranskaksi julkaistiin. Se on hurmannut paitsi lukijansa myös kriitikot, eikä sen tiiviissä ilmaisussa ja virtaavassa rakenteessa paljon muuta voisi kuvitellakaan.

Ru on tarina paitsi pakolaisuudesta, myös identiteetistä kahden kulttuurin välillä. Se on kertomus tekohampaiden ienosasta tehdystä muovirannerenkaasta, jonka uumeniin perheen timattivarasto on piilotettu. Se on tarina tuoksuista, jotka herättävät koti-ikävän Hanoin kaduilla. Se on kuvaus kaukaisesta sodasta, ihmisistä sen reunamilla. Pienten hetkien verran se on myös äidin ja autistisen pojan välistä suhdetta, kaukaa ja kaiholla rakastaen. Sivumääriinsä nähden se tempoilee ja poukkaroi hurjan moneen suuntaan, mutta Thúylla on silti taito pitää itse tarina kasassa, puro niissä uomissa, joista siitä vielä tulee kokonainen ja eheä tarina.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita."

Pidin Run rakenteesta ja jollain tapaa taianomaisen tavanomaisesta kielestä. Jotain etäistä ja nopeasti unohtuvaa tässä pienoisromaanissa kuitenkin oli – kuukausi lukukokemuksen jälkeen en oikein enää osaa sanoittaa edes sitä, pidinkö tästä vai en. En tiedä jäikö kirjasta hieman laskelmoidun hittiromaanin keinotekoinen jälkimaku vai enkö vain tavoittanut sitä suurinta hienoutta, joka lukijat lähtökohtaisesti on hurmannut, mutta minulle tämä oli lähinnä kaunis, mutta kaukainen kirja. Näennäisen avoin, yksityiskohtia paljasteleva, mutta tunnetasonsa täysin itsellään pitävä. Romaanin pakolaisperhe oli hyvinkin etuoikeutettu aikansa Vietnamissa, ja toisaalta Kanadassa taas kaikkea muuta, mutta asia lähinnä todettiin, sitä ei herätetty henkiin. Se on harmi, sillä näissä tarinoissa olisi ainesta enempäänkin.

Ja kaikille, ketkä tästä piditte tai vähintäänkin kiinnostuitte, ja vietnamilaista kirjallisuutta kaipaatte lisää: lämmin suositus myös Viet Thanh Nguyenin The Refugees -novellikokoelmalle. Se tosin on vielä suomentamatta, mutta ehdottomasti teos, joka toimii toki paitsi englanniksi, olisi ihana myös käännettynä meidänkin markkinoillemme saada. 



MARIA OHISALO & ARNO KOTRO (TOIM.) : 
SINUA ON PETETTY – KIRJOITUKSIA SUKUPUOLTEN TASA-ARVOSTA
♥ ♥ ♥
204s.
Like 2019


Suomi on tasa-arvoinen maa. 

Tasa-arvo on siis valmis.

Kaikki, ketkä muuta puhuvat, tekevät ongelmia sinne, missä niitä ei ole. 

Tuttu ajatusketju, eikös? Kotimaista tasa-arvokeskustelua seuranneen ei kaiketi ole mahdollista olla tuota joskus kuulematta. Mutta kuten Ohisalo & Kotro sen jo kannessa kertovat: sinua on petetty. Tasa-arvo ei ole valmis, se ei ole lähelläkään, ja kaikkein vähiten se valmistuu, jos vain istuu alas ja odottaa. On toimittava, ja siksi tämä kirja on olemassa.

Ohisalon & Kotron toimittama teos sisältää kymmenen eri näkökulmasta kirjoitettua tekstiä/esseetä, joissa perustellaan mitä tasa-arvolle pitäisi tehdä, ja miksi se työ on niin tärkeää. Aiheutta käsitellään niin vammaisuuden, kiintiöiden, rodullistamisen kuin huumorinkin näkökulmasta, ja mukana on myös kaksikin oikein oivallista tekstiä maskuliinisuuden kapeudesta. Osa näistä oli minulle jo entuudestaan tuttuja: esimerkiksi Koko Hubaran teksti oli koottu hänen jo aiemmin julkaisemista kirjoituksistaan, ja toisaalta taas Saara Särmän huumorinäkökulma sekä herruustekniikat on jo läpi luettuja, mutta sitäkin tärkeämpiä henkilökohtaisesti.

Sinua on petetty on napakka ja asiallinen tasa-arvon perusteos, joka avaa tasa-arvoon liittyvät peruskäsitteet ja puheenaiheet asiokkaasti. Se ei kikkaile liikaa termeillä, vaan nimenomaan painottaa yleiskielisyyden tärkeyttä tasa-arvoasioista puhuttaessa. Kovin syvälle teksteissä ei mennä, mutta toisaalta kiinnostuneen on mahdollista etsiä itse tekstien kirjoittajien muita esseitä ja ajatuksia internetistä, ja tällä kirjalla onkin oiva mahdollisuus nousta jonkinlaiseksi porttiteorian oven avaajaksi. Kun lukee tämän, voisi kuvitella haluavan tietää ehdottomasti lisääkin.

Itselleni kiinnostavin teksti kirjassa oli kuitenkin se, jonka kanssa olin eniten eri mieltä: Katleena Kortesuon essee Me feministit emme osaa esiintyä mediassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että liikkeeseen kuin liikkeeseen kuuluu myös sisäinen kritiikki, ilman sitä asiat sammaloituvat ja menettävät tehonsa. Jaan myös Kortesuon ajatuksen siitä, että liian usein asioista "keskustelu" ajautuu juupas-eipäs-jankkaamiseen, mikä ei tokikaan mihinkään johda. Ymmärrän myös hänen vahvan sanomansa siitä, että jotain asiaa vastustaessa ei itse yksinkertaisesti voi toimia samoin menettämättä uskottavuuttaan. Jos vastustaa syrjimistä, ei voi syrjiä itse ketään, ei edes toisin ajattelevia. Näkemykseroni maltillisena oikeistofeministinä itseään tituleeraavan Kortesuon kanssa kumpuaa kuitenkin juuri tästä: pelkkää maltillisuutta ja omaa esimerkillistä käytöstä tehokeinona pitävä uppoaa kovemmin huutavien jalkoihin, eikä mikään muutu muuttamatta. Kortesuon keinokavalkadi on kieltämättä inhimillinen ja helppo, hän kun kieltäytyy puheessaan sukupuolittamasta eikä itse osallistu syrjivään toimintaan. Mutta kaikessa tolkunihmisyydessään Kortesuo tuntuu unohtavan kokonaan, että syrjintä on rakenteellista, sorto todellista, eikä se katoa vain, jos kieltäytyy käyttämästä tiettyjä sanoja, ja toivoo oman esimerkin seurauksena lähimmäisten päätyvän samaan. Jos ärhäkkyyttä toppuutellaan, ettei vain tulisi alleviivanneeksi kuvaa aggressiivisesta feminismistä, jää tolkkua tolkuttava varsin pian kurkku suorana kailottavan varjoon, piipertämään yhtä ja pientä. Isot muutokset lähtevät isosta toiminnasta, eikä silloin kannata pienentää itseään paremmin normeihin sopivaksi, ettei vain ärsyttäisi ketään. Sitähän tässä on varottu jo viimeiset vuosisadat, eikä se ihan kauhean pitkälle ole selkeästikään johtanut. Kortesuo tuntuu unohtavan, että hänetkin on tähän asemaan tuonut nimenomaan vihaiset feministit. Siksi tällainen historiaton tapa käsitellä asioita näinkin tärkeässä teoksessa jopa harmittaa.

Toki Kortesuolla oli pointtinsa, ja eniten pidin hänen muistutuksestaan siitä, että hyökkäämällä henkilökohtaisesti saa toisen vain käpertymään siilipuolustukseen. Puolustusmekanismien päästessä valloilleen todennäköisesti myös aatteistaan pidetään vain enemmän kiinni, saahan tilanteessa vahvistusta sille, että on olemassa "toinen ääripää". Tuuleenkaan ei kannata huutaa, mutta Kortesuo unohtaa, että juuri ärhäkkäät ja isot ulostulot ovat ne, jotka asiat nostavat keskusteluun ja ylipäätään vievät asioita eteenpäin. Oikeanlaista habitusta ja viestintää vaativana hän tulee vain vahvistaneeksi sitä, mikä on jo olemassa: tietynlaisuuden normia, joka tässä maailmassa on valkoisen cis-heteromiehen normi. Voiko sen todella purkaa sitä itseään toistamalla? 

Lopulta paras vastine Kortesuolle tuli kuitenkin kirjan sisältä, ja Maria Ohisalon oma teksti sanoitti oikeastaan kaiken tarvittavan. Ohisalon, Kotron & Wallinheimo-Heimosen osuudet olivatkin kokonaisuuden kirkkaimpia helmiä. Paljon aiheesta lukeneelle tämä ei ehkä mitään kovin suurta ja mullistavaa keskusteluun tuo, mutta tällaisenaan se on loistava lukusuositus etenkin kaikille niille, jotka "kannattavat tasa-arvoa, mutta eivät ole feministejä". Raikas ote ja lyhyehköt tekstit tuovat perusasiat tarjolle tiiviisti, saarnaamatta tai valistamatta. Rakenteeltaan se onkin helppo, mutta ei missään nimessä kevyt. Mainio kaikin puolin, kirja jolle toivoo erityisesti lukijoita sen oletettavimman lukijakuntansa ulkopuolelta.




KAREN M. MCMANUS : YKSI MEISTÄ VALEHTELEE
♥ (  ♥ )
358s.
WSOY 2018
Alkuteos: One of Us Is Lying // 2017
Suomennos: Inka Parpola

McManusin nuorisotrilleri on yksi kevään graduvastapainokirjoista. Tällaisen kirjan valintakriteerinä on helppous, sivuja kääntelemään pakottava juonikuvio ja mielellään myös sellainen keveys, ettei kirjan tapahtumat juurikaan jää muuta arkea mieleen painamaan. Ja kun tällaista kirjallisuutta etsii, kaikkein varminta on suunnata amerikkalaisteosten pariin.

Yksi meistä valehtelee lähtee tarinana käyntiin, kun viisi nuorta astelee jälki-istuntoon, ja vain neljä heistä palaa sieltä elävänä takaisin. Nelikosta muodostuu nopeasti murhajengi, porukka, jossa jokainen on pääepäilty. 

Tarinana tämä on jotain Gossip Girlin ja Netflix-nuorisosarjan 13 Reasons Why'n välimaastossa kulkevaa jenkkitrilleriä, jossa jokaikinen nuorisoon liitetty klisee tulee ihan varmasti käytettyä. Teos sisältää huvittavan kömpelöä ja epäuskottavaa dialogia, vuorotellen vaihtuvaa pääepäiltyä, romansseja ja kiperiä tilanteita, eli kaikkea, mitä genreen uskollisesti kuuluukin. (Lisämiinus vielä tämän kirjan kohdalla oli myös sen harvinaisen kömpelö suomennos. En kylläkään tiedä, millaista kieltä kirja alunperin on sisältänyt, ja voi toki olla, että käännös on itseasiassa jopa alkuperäisversiota parempi, mene ja tiedä. Moni sana kuitenkin kääntyi hieman hassusti (vai olenko ainoa, jonka mielestä ignore kääntyisi sulavammin ignooraamiseksi eikä ignoroinniksi?), ja joukossa oli myös täysin suomeksi mitään tarkoittamia asioita, jotka oli vain sanasta sanaan englannista omalle kielelle oikaistuja. Kielen puutteet olivat harmillisia, sillä tällaisessa teoksessa sujuvuutta ja takeltelemattomuutta kaipaa aivan erityisen paljon.) Mutta jos tarkoitus on viihtyä, ja pikkuhiljaa saada selville, kuka Simonin oikein murhasi, täyttää tämä teos jo tehtävänsä. 

Joten jos teinidraama, jenkkilukioestetiikka ja murhamysteerit kiinnostavat, tässä kirja myös sinulle. Tälle onkin taidettu jo julkaista englanniksi myös jatko-osa, mutta itse ehkä palaan mielummin seuraavaksi Agatha Christien pariin, jos murhia elämääni taas kaipaan.



MARIA SEMPLE : MISSÄ OLET, BERNADETTE?
♥ ♥ ( ♥ )
322s.
Gummerus 2013
Alkuteos: Where'd You Go, Bernadette // 2012
Suomennos: Outi Järvinen


Toinen graduvastapainokirja onkin sitten Maria Semplen viihdemysteeri Missä olet, Bernadette? 

Been äiti, omaleimainen, entisessä elämässään arkkitehdin uraa aloitellut Bernadette, katoaa ja hänen tyttärensä alkaa koota aineistoa äitinsä löytämiseksi. Kirja rakentuu erilaisten dokumenttien, kirjeenvaihtojen, sähköpostien ja Been kommenttien varaan, ja se kutoo omalaatuisen henkilögalleriansa yhteen ilmeisesti monien mielestä varsin hulvattomallakin tavalla.

Bernadette on kirja huolettomille nautiskelijoille, kuten jo kannen Jonathan Franzenin lainauskin lupaa. Se ei kuitenkaan ole mistään ihan hömpimmästä päästä, ja juoni on genressään jopa kekseliäs. Keskiössä on kerrankin muuta kuin vain ihmissuhdekiemuroita, ja kirja sukeltaa astetta syvemmälle, kun yhtenä aiheena on neron luovuuden tukahduttaminen. Jos siis uskoisi ylipäätään nerouteen yhtä paljon kuin amerikkalaiset tuntuvat uskovan. Kirjassa on myös muutamia varsin oivaltavia kohtia, mutta suurimmaksi osaksi moiset jäävät laajemman kohelluksen alle.

Semple kirjoittaa tekstiään varsin viihdyttävästi, ja kaikessa eksentrisyydessään hahmot ovat keskivertoa mielenkiintoisempia. Minä en kuitenkaan tämän kirjan hulvattomuutta/viihdearvoa oikein löytänyt, mutta se on lähinnä henkilökohtainen ongelmani. Omaan makuuni kun kirjana tämä oli minusta lähinnä höperö, vähän ehkä jonninjoutavakin, mutta aika lempeällä tavalla. En suhtautunut tähänkään nyt kovin kriittisesti, eikä se jättänyt jälkeensä tarvetta analysoida tarinaa sen kummemmin, mikä sinänsä on välillä ihan vain hyvä. Tällaiselle ihmisten erilaisuuteen/joukosta poikkeavuuteen pohjautuvan huumorin ystävälle tämä varmasti olisi ihan mainio, ja kesälukemisena nyt oikein erityisesti, mutta tällä kertaa oma makuni ei aivan mennyt lukuvalintani kanssa yksiin. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan harmita, sillä sen verran jouhevaa ja helppolukuista teksti oli, ja kylläpä sen kanssa pari hellepäivää saikin parvekkeella mainiosti kulumaan. Huumori on kirjallisuudessa epäilemättä yksi vaikeimmista lajeista, ja lähinnä olisinkin ollut yllättynyt, jos tämä oman huumorintajuni kanssa yhteen olisi osunut. Harva kun osuu, sen tässä kolmenkymmenen vuoden aikana varsin hyvin olen oppinut.




MARI MANNINEN : KIINALAINEN JUTTU
33 KIINA-MYYTTIÄ, JOTKA VAATIVAT KUMOAMISTA
♥ ♥ 
235s.
Atena 2018

Mari Manninen tuli tutuksi muutamia vuosia sitten, kun hänen Yhden lapsen kansa -kirjansa nousi Tieto-kategoriassa Finlandia-voittajaksi. Nyt Manninen jatkaa tutulla Kiina-tiellään, ja kokoaa teokseensa 33 myyttiä, jotka vaativat ehdottomasti kumoamista. Mukana on käsityksiä niin kiinalaisista koiria syövänä kansana kuin näkökulmia Kiinan nettisenruukiinkin, ja monipuolinen teos tarjoaakin varsin kattavan kuvan nyky-Kiinan tilanteeseen yhden toimittajan näkökulmasta.

Teoksena Kiinalainen juttu on oikein mukava ja varsin viihteellinen kevyttietokirja, joka suvereenisti yhdistää niin tutkittua tietoa kuin kokemusperäistä mutuiluakin. Toimittajamaisen värikäs kielenkäyttö tekee kirjasta viihdyttävän, eikä se pääsääntöisesti edes käänny niin pahasti karnevalisoinnin puolelle, kuin edellinen Mannisen Kiina-teos paikoin teki. Parhaimmillaan kirja tarjoaakin uusia näkökulmia myyttien tuuletuksineen, ja kyytiä saa niin käsitykset aina kiinanmuurin merkityksestä kiinatuotteiden huonolaatuisuuteenkin. 

Hieman itsetiedostavampaa otetta olisin kuitenkin tältä kirjalta paikoin toivonut, sillä nyt se pisti pokkana monia täysin yleisinhimillisiä tiedonrakennustapoja kiinalaisuuden piikkiin sen sijaan, että Manninen olisi osannut huomata samankaltaisiin narratiiveihin uskomisen olevan aivan yhtä yleistä myös Suomessa. Paikoin jonkinlaista yritystä tähän suuntaan sentään oli havaittavissa, mutta ei ehkä niin, että se aukeaisi tarpeeksi vahvana kansien välistä. Ihmisellä kun on kansakunnastaan huolimatta olemassa Suuret Kertomukset, joihin he uskovat, ja kiinalaisten kertomuksille hihittely nyt lähinnä tuntuu vähän hassulta, jos samalla ei kyetä osoittamaan omia vastaaviamme. Itsekriittisyys olisi todennäköisesti avannut myös kiinalaista inhimillisyyttä tätä versiota paremmin, mutta tällä kertaa näin, ja ehkäpä objektiivisempaa tietoa sitten saa tarttumalla johonkin Mannisen lukusuositukseen. Pienin varauksin kirjaan suhtautumalla tästä saa kuitenkin oivallisen lukukokemuksen, kunhan muistaa, että lopulta niin kiinalaisuus kuin suomalaisuuskin on vain meidän keskenämme sopima tarina, josta tarpeeksi monta kertaa toistettuna on sattumalta tullut totta.




SARAH CROSSAN : YKSI 
♥ 
439s. 
S&S 2018 
Alkuteos: One // 2015 
Suomennos: Kaisa Kattelus 

"Tavallisuus on Graalin malja
ja ainoastaa ne joilla ei sitä ole 
tajuavat sen arvon." 

Sarah Crossanin mainetta ja palkintoja niittänyt nuortenromaani on säemuotoon kirjoitettu tarina Gracesta ja Tippistä, nuoruudesta, erilaisuudesta ja kahdesta erilaisesta persoonasta toisiinsa kiinnitettyinä. Se herätti kiinnostukseni, kun sitä suositeltiin minulle Helmet-haasteen kaksosista kertovaan kohtaan, ja se olikin ihanan helppolukuinen teos tähän huumaavan ihanaan kesäputkeen, jossa kaiken täytyy nyt syystä tai toisesta lähinnä olla mahdollisimman vaivatonta, lukemisenkin. Helppoudestaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ollut höttöinen, vaan yllättävänkin intensiivinen ja kauniista palasista koostuva tarina, joka imaisi varsin syvästi mukaansa, etenkin puolivälin jälkeen. Loppuosastaan se oli jopa erityisen kaunis, ja noilla kohden sen kerrontamuoto todella pääsi oikeuksiinsa: se herätti jotain sellaisia tunteita henkiin, jota ilman tätä valtavaa ilmavuutta tuskin olisi voinut saavuttaa. Alkua leimanneen tietyn pinnallisuuden ja problemaattisuudenkin pystyi antamaan anteeksi, kun antoi vain tarinan viedä, eikä vaivannut ulkokirjallisilla seikoillaan sen kummemmin päätään. Sellaisenaan se olikin varsin tunteikas lukukokemus, ja kaikessa elokuvallisuudessaankin se toimi yllättävänkin hyvin kansien välissä. Ainoa ohittamaton seikka kirjan kohdalla oli lähinnä sen asetelma: kehollisesti normaalina pidetyn kirjailijan kyky kuvata siamilaisen kaksosuuden herättämiä tunteita oli toki voimakas, mutta hieman kuitenkin näinkin selvästi tietoisesti myyntimenestysmäisen romaanin kohdalla jäi pohdituttamaan, oliko tämä kuitenkaan hänen tarinansa kertoa. 

”Kun siamilaiset kaksoset erotetaan, 
leikkaus katsotaan onnistuneeksi 
 jos toinen jää eloon. 

Vähäksi aikaa. 

Ja tämä 
on minusta 
kaikkein surullisinta 
siinä miten 
ihmiset meidät näkevät.” 

Mutta mikä hassuinta, kun kirjan lukemisesta oli kulunut pari viikkoa, en enää oikein muistanutkaan miksi siitä edes pidin. Mitä enemmän kirjaa ajatteli ja analysoi, sen huonommin sen taika enää kestä. Lopulta Yksi on ennen kaikkea sellaista hyvin tunteisiin vetoavaa kirjallisuutta, jonka tarkoitus on kaikin keinoin itkettää, mutta silti sopivan etäältä. Ehdottoman hyvä puoli on, että tämä kirja jos mikä on sitä varsin rehellisesti, eikä se sinänsä edes yritä ottaa kantaa sen suuremmin siamilaisen kaksosuuden ja kahden erillisen ihmisen laajempiin eettisiin ja moraalisiin keskusteluihin: se vain yksinkertaisesti on kevyehkö nuorten kirja erilaisuudesta, kaikessa sentimentaalisuudessaan. Eikä se automaattisesti mikään huono asia ole, pidinhän tästä tiettyyn pisteeseen asti itsekin. On kuitenkin kirjoja, jotka paranevat nimenomaan niitä tarkemmin analysoidessa, pureskellessa ja postausta kirjoittaessa. Ja sitten on kirjoja, joiden taika katoaa heti, kun sitä yrittää jäsentää ja laittaa jonkinlaisiin raameihin. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen muottiin. Niinpä sanonkin enää vain, että kun kaipaatte tunteikasta ja helppoa luettavaa, tarttukaa tähän kirjaan. Syvällisempiin vesiin on olemassa aivan omat teoksensa.





ELIZABETH ACEVEDO : RUNOILIJA X 
♥ ♥ 
368s. 
Karisto 2019 
Alkuteos: The Poet X // 2018 
Suomennos: Leena Ojalatva 

Xiomara Batista on amerikkalainen nuori, runoja salaa muistivihkoonsa kirjoittava lukiolainen, joka taiteilee uskonnollisen äidin, nuoruuden ja kahden kulttuurin välillä. Mami vaatii Xiomaraa uskonnollisen vahvistusopetuksen pariin, mutta mitä tehdä kun oma veri vetää enemmän uuden äidinkielenopettajan vetämään lavarunokerhoon? 

Seurustelusta, vanhoillisesta perheestä ja tunteiden ristiriidasta niin ikään säemittaan kirjoitettu nuortenromaani tuntuu hieman Crossanin Yhden sisarteoksella. Erilaisuus on tässä erilaista, se on sisäisempää ja salaisempaa, sisäistettyä ja salattua, kun Crossanin romaanissa määrittely kumpuaa enemmän ulkoa päin. 

Dominikaanisista Yhdysvaltoihin muuttaneen siirtolaisperheen tytär Acevedo käsittelee nuortenromaanissaan uskonnon lisäksi seksismiä, siirtolaisuutta, rakastumista ja sateenkaarevuutta, ja hän tekee sen hurjan elävästi. Aiheiden runsaus ei ilmavassa runomittaan kirjoitetussa romaanissa tunnu liioittelulta, ennemminkin se tuntuu kuvaavan harvinaisen aidosti sitä nuoruuden monisyistä vyyhtiä, jonka keskellä kukin paikkaansa etsii. Kirjan sanoma onkin sisäänkirjoitetun feministinen, ja tarinan edetessä myös Xiomaran sisäinen voima saa lisää vauhtia. Vaikka itse olin lukenut ehkä liikaa vähän saman tapaista liian lyhyen ajan sisällä, tätä suosittelen lämmöllä kaikille. Helppoa, muttei höttöistä kirjallisuutta kesään.





AINO LOUHI : MIELIKUVITUSTYTTÖ 
♥ ♥ 
161s.
Suuri kurpitsa 2019

Aino Louhen tyttöydestä, ystävyydestä ja ihastumisesta kertova sarjakuvaromaani on viehättävän kaunis, herkkä ja samaistuttava.

Louhen piirrostyyli on kaunis, ja se aineellistaa sitä nuoruuden epävarmuutta, mitä lienee jokainen meistä jollain tapaa on kokenut. Toisille ulkopuolisuus on vahvempaa, ja Louhen tarinassa se sisäisen maailman ja ulkoisen maailman kohtaaminen näyttäytyy erityisen hauraana ja tarkkanäköisenä.

Sarjakuvaromaanina tämä on varsin mainio, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokonaisuutena teos on vaikea vangita sanoiksi, mutta sitäkin raikkaampi ja hienompi lukea. Eli sen pidemmittä sanoitta: kokeilkaa itse. Se hyvin todennäköisesti on sen arvoista.





ALICE MUNRO : JUPITERIN KUUT 
♥ ♥ ♥ ♥ 
321s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Moons of Jupiter // 1983
Suomennos: Kristiina Rikman

Munro on pitkäaikainen lempikirjailijani, jonka novellikokoelmia tulee luettua noin kerran vuodessa. Tätä Jupiterin kuita olinkin ehtinyt jo mukavasti puolisen vuotta kirjastolainana itselläni hautoa, mutta sainpa sentään luettua ennen kuin uusintakerrat kokonaan loppuivat! Munro on varma valinta, kun haluaa laadukasta, ja silti kaunista luettavaa.

Kokonaisuutena Jupiterin kuut eivät ehkä olleet aivan Munron parasta, ja ylipäätään näistä novelleista vain muutama jäi vahvemmin mieleen. Sijoittelun kannalta oli kuitenkin erityisen mainio valinta laittaa nimikkonovelli Jupiterin kuut kokoelman viimeiseksi, koska se ehdottomasti oli näistä vahvin ja paras. Toisaalta Munro on myös kirjailija, jolta lukee mielellään hieman keskinkertaistakin: harvalla kun on tällainen taito vangita ihmisyyttä pienten, ohikiitävien hetkien kautta. Lempikirjailijan pariin palaaminen tuntuu kotiinpaluulta, ja siihen tunteeseen Munron kanssa todella voi luottaa.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

PUOLEN VUODEN LUETUT // 2019



Tähän asti tänä vuonna olen lukenut 37 kirjaa, joista on...

15 suomalaisten kirjoittamia
31 pelkästään naisen/naiseksi oletettavien kirjailijoiden kirjoittamia
28 kirjailijalta, jolta en ole aiemmin lukenut mitään
11 keskenään erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
22 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan
1 sarjakuvakokoelma
2 runoteoksia
4 YA- eli nuortenkirjallisuutta
6 tietokirjaa
1 maailmanvalloitushaasteeseen sopiva kirja
5 Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen sopivaa kirjaa
36 Helmet-haasteeseen sopivaa kirjaa
1 yhdessä päivässä luettu kirja
5 yli kaksi viikkoa lukuaikaa vaatinutta kirjaa
2 omasta hyllystä
11 arvostelukappaletta
24 kirjastolainaa
6 julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
17 julkaistu tänä vuonna
4 kirjaa, joissa on yli 400 sivua
8 kirjaa, joissa on alle 200 sivua
279-sivuisia kirjoja keskimäärin
2 yhden tähden kirjaa
2 viiden tähden kirjaa
2 kirja kesken juuri nyt
 ja

 4 parasta kirjaa ovat olleet


On taas tullut luettua! Lukutahti on hieman viimevuotisesta rauhoittunut, ja nyt se tuntuukin enemmän omalta, sellaiselta, että kirjat jää vahvemmin mieleen. Oma hylly nyt näemmä tänä vuonna on tosin tullut laiminlyödyksi oikein urakalla, en tosiaan ole lukenut omia kirjojani kuin vaivaiset kaksi. Osin tuo toki selittyy sillä, että ylipäätään ostan hurjan vähän kirjoja itselle enää nykyään, ja oman hyllyn parhaimmat helmet on luettu ja epämääräisimmät hyllynlämmittäjät siirretty takaisin kierrätyskeskuksiin. Mutta kyllä sieltä nyt vähän enemmän voisi lukuun kirjoja kyllä päästä, näistä tämänvuotisista oman hyllyn himotuimmistakin on vasta yksi tullut luettua. No, selkeästi eniten luen edelleen kirjastolainoja, joten ei se nyt kovin huono lukutapa sekään ole. 

Lisäksi olen lukenut myös yllättävän tasaisesti: vain kaksi kirjaa ovat saaneet yhden tähden, mutta toisaalta vain kaksi ovat saavuttaneet täydet pisteet. Toisaalta jälkikäteen ajatellen tuon Zadie Smithin voisi jopa viiteen nostaa, sen verran runsaasti se on vielä kaksi kuukautta lukukokemuksen jälkeenkin herättänyt ajatuksia ja lämpimiä tunteita. 

Loppuvuodelle en ole asettanut juurikaan lukutavoitteita, Helmet-haastetta suoritan bingomaisesti, joten tulee täyteen jos tulee. Naisten kirjoittamia klassikoita taas tuli ahmittua lähinnä alkuvuodesta, nyt toiselle kierrokselle luotsaamaamme Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen olen lukenut vasta yhden kirjan. En varsinaisesti koe yliannostuneeni, mutta pitkän "vakavamman" kirjaputken jälkeen olen kevään ja alkukesän nauttinut mahdollisimman kevyestä ja helposta kirjallisuudesta, ja sekin on ollut ihanaa. Eiköhän klassikoiden aika taas koita uudelleen syksyllä. Tai milloin ikinä tuon gradun saankaan palautettua.

Lukeminen on ylipäätään sujunut hurjan hyvin hurjan pitkään, ja ehkä syy on juuri siinä vapaudessa, että lukee tasan sitä mitä tahtoo, eikä kehitä haasteista sun muista itselleen lukuvelvotteita. Olen lopettanut tässä puolen vuoden aikana aika monta kirjaa keskenkin, ja sekin on täysin ok. En halua tuhlata aikaa epäsopivalta tuntuvaan kirjaan, kun maailman on niin täynnä löytämättömiä ja sopiviakin. Ehkäpä niitä viiden tähden kirjojakin tulee tällä lukutavalla vielä tänä vuonna muutamia listoille lisää. Sitä erityisesti toivoisin, äärimmäistä vaikuttumista ja jalat alta -meningillä rakastumista. Se lukemisessa onkin kaikkein parasta. 

edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset: