lauantai 23. maaliskuuta 2019

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA


CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA
384s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Little Fires Everywhere // 2017
Suomennos: Sari Karhulahti
Arvostelukappale

Hyvät seuraajani. Jos ette ole vielä lukeneet Celeste Ng'n Tulenarkoja asioita -romaania, mutta aiotte lukea sen, suosittelen skippaamaan tämän postauksen. Tai vähintäänkin siirtymään suoraan tästä postauksen viimeiseen kappaleeseen. Lisäksi varoittaisin, että jos olette jo lukeneet tämän kirjan, ja rakastitte sitä, suosittelen myös siinä tapauksessa skippaamaan tämän postauksen. Tästä seuraa nimittäin yksi varsin epäsuosittu kirjallisuusmielipide: Goodreadsin vuoden kirjaksi vuonna 2017 valittu romaani kun on mielestäni yksi epätasaisimpia teoksia, mitä aikoihin olen lukenut.

Anteeksi. Mutta en voi sille mitään. Vaikka toki välillä on mukava lukea kirjoja ihan vain kriittisesti, en kuitenkin nauti asioiden lyttäämisestä niin paljon, että käyttäisin epämiellyttävän kirjan lukemiseen vartavasten kaksi viikkoa vain päästäkseni haukkumaan sitä blogiini.

Minä todella yritin. Minä todella luulin, että tämä olisi voinut olla minun kirjani. Tätä kirjaa on suositellut muun muassa Roxane Gay. Mutta näemmä suurimmatkin ajattelijaidolit voivat olla väärässä. (Tai ainakin eri mieltä minun kanssani.) Odotin erityisesti tältä romaanilta mukavaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa lukuromaanikokemusta, joka ehkä parhaimmillaan kykenisi hieman puhuttelemaankin. Se mitä lopulta sain, oli kuitenkin suurin kliseekokoelma, mihin ihan hetkeen olen törmännyt. Ja seuraavan tekstin tarkoituksena on yrittää selvittää miksi se sitten häiritsee niin paljon.

x

Romaanin alkuasetelma menee jotakuinkin näin: Shaker Heights on kauniiden ja menestyvien amerikkalaisten esikaupunkialue, jossa jopa talot on sävytetty keskenään yhteensopiviksi. Idyllinen asuinympäristö pysyy koossa sosiaalisen säännöstön mukaan eletyn elämän kautta, mutta ensisijaisesti siksi, että siellä asuu vain etuoikeutettuja, rikkaita ja keskiluokkaisia ihmisiä. Lukiorakkautensa naineita keski-ikäisiä, hyveellisiä Täydellisiä Naisia. Mutta koska vain konfliktin kautta syntyy kiinnostava romaani, muuttaa alueelle, tai oikeastaan sen ulkoreunamille, boheemi ja säännöistä piittaamaton Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kun Kauniiden ja Ihanien Richardsonien talo palaa poroksi keskellä yötä, on aika hypätä kerronnassa noin vuosi taakse päin ja alkaa selvittää mysteeriä, joka kartanomaisen rakennuksen lopulta on maan tasalle polttanut.

Kuulostaako kliseeltä? Sitä se todella on.

Ng luo melko vetävällä alullaan lukijalle moninaisen maailman, jonka perhemysteeri vetää mukanaan jo romaanin alkusivuilta. Teosta on kehuttu erityisesti sen rohkean psykologisuuden, syvämietteisyyden ja viisauden ansiosta. Lisäksi kirjan on kerrottu pitävän sisällään ajankohtaista pohdintaa rodullistamisesta, sekä esimerkiksi monikerroksista näkökulmaa kansainväliseen adoptiokeskusteluun. Lupaavaa.

Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.

Pahin ongelmallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut vain hahmojen kliseisyys, vaan romaanin aikaansaama naiskuva. Perinteinen madonna-huora-naisjako on jo niin nähty, ettei sitä enää tällaisessa mittakaavassa edes kuvittelisi tulevan vastaan, mutta pakko sanoa, että kun toinen, tarkoituksella hyvikseksi maalattu naispäähenkilöhahmo on SPOILER ALLERT, siinnyt neitseellisesti suurin piirtein pyhästä hengestä, tekee itse mieli lähinnä huutaa. Turhautumisesta. Että tätäkö edelleen, armon vuonna 2019? Neitsytäidin lisäksi huoran osaa sai esittää yritteliäästi "monitasoiseksi" rakennettu katala ämmä, (joka toki ei tietenkään epäsiveellisyyttä harrastanut, koska eihän se nyt populaarinarratiiviin kuulu), mikä on ihan vähintään yhtä loppuunkulutettu tarina siitä millaisia "naiset nyt vain ovat".

Yhdyn tällä kritiikillä osin myös siis siihen samaan kuoroon, josta kirjaa on aiemminkin kritisoitu: sen lisäksi, että Ng'n hahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä ja kulttuurin pimeiden puolien kuvia,  kirjailijana hän tekee moraaliset valinnat lukijan puolesta jo romaaninsa sivuilla. Hän ohjailee häikäilemättä lukijaa pitämään tietyistä hahmoista ja vihaamaan toisia, mikä tuntuu lähinnä arveluttavalta. Lisäksi Ng on onnistunut tunkemaan vajaaseen neljään sataan sivuun niin valtavan määrän ajatuslankoja, poukkoilevia juoni- ja henkilökiemuroita sekä teemoja, että vähemmästäkin kokonaisuus alkaa hajota palasiksi. Se on harmi, sillä se ydinajatus, amerikkalaisperheen adoptoima kiinalaislapsi ja hänen kautta käsitelty oikeus omaan kulttuuri-identiteettiin kääritään niin syvälle ylimääräiseen rakennelmahöttöön, että kirjan ehdoton paras puoli, oikeudenkäynnin kuvaaminen ja sen kautta adoptiolapsen oikeuksien pohtiminen, katoaa eikä saa ansaitsemaansa huomiota. Käsitykseni mukaan Ng'n esikoisteos, Everything I Never Told You, saa vahvuutensa juuri tästä tematiikasta, amerikankiinalaisuudesta ja rodullisuuden ongelmallisuudesta, mutta valitettavasti tähän toiseen romaaniin teema ei enää jaksa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti osata keskittyä. (Tai haluta. Sekin tietenkin kirjailijalle suotakoon. Se, että on kiinanamerikkalainen, eli jonkin määritelmän mukaan rodullistettu kirjailija, ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa vain rodullistettujen tarinoita, joita me valkoiset länsimaalaiset voisimme suurella suvaitsevaisuudellamme lukea. Ei, tämä kirja on tällainen, ja se on täysin ok. Sekin on ok, että minä jään tämän ulkopuolelle, koska kaiken ei myöskään tarvitse olla minulle kohdistettua. Sen huomaaminenkin tekee itselleen varsin hyvää.)

Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.

Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.

Lukemattomat naiset -haaste: Kirjavinkki sinua inspiroivalta naiselta/sukupuolivähemmistöön kuuluvalta henkilöltä

lauantai 16. maaliskuuta 2019

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS
189s.
Teos 2017

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys on jonkin verran lehdistössä kohauttanut autofiktiivinen teos muutaman vuoden takaa. Ja ymmärtäähän sen: tässä maassa, tällaisessa yhteiskunnassa kun on jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan olla työtön, vieläpä vapaaehtoinen sellainen. Mutta millainen romaani syntyy työssä käymättömän päähenkilön ympärille, kun yleisesti ottaen koetaan, että ihmisen arvoa voi mitata hänen taloudellisella tuottavuudellaan? 

"Minä olin saanut työttömyyskorvausta, ja palkaksi yhdeksän euroa päivärahaa. Silloin kun en ollut lapiohommissa minä keitin heille kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Olin ollut vanhuksille avuksi ja he olivat minua kehuneet ja yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoa eikä verorahoja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään."

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö herää Turusta puolituttujen sohvalta, ja alkaa valmistautua Bruce Springsteenin konserttiin. Hän pyöräilee kaupunkiin, ostaa kolikoilla pitsaa, toivoo nousevansa oikeaan suuntaan menevään bussiin, jolla areenalle pääsee. Konserttijonossa, muiden tosifanien keskellä hän kuuluu jollain tapaa johonkin joukkoon, mutta ei kuitenkaan. Brucen aiheuttava konserttihurmos on päähenkilön omaa, ja omaa on koko hänen tarinansakin. Nyman kuvaa esikoisromaanissaan elämää päähenkilön sisäisen maailman kautta, peilaa ja näkee paloja muustakin, mutta yhden tietyn näkökulman värittämänä, kapean katseen alla.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.

Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?

x

Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie  kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.

"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."

Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän. 


tiistai 12. maaliskuuta 2019

MITÄ LUIMME JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEEN ENSIMMÄISELLÄ KIERROKSELLA


62 eri naisen kirjoittamaa klassikkoa! Niin hurjan monta te luitte ja raportoitte lukemistanne minulle viimeisen puolen vuoden ajalta. Mahtava määrä, etenkin kun ottaa huomioon, että moni ei edes välttämättä lukemiaan erikseen käynyt blogiini/instagramiini listaamassa. Olen ollut viime perjantaista asti erityisen iloinen, että oma Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste sai paitsi jatkoa, myös hurjasti osallistujia toiselle kierrokselle niin täällä blogimaailmassa kuin instagramissakin. Ihanaa, että olette mukana, yhdessähän tästäkin kaikkein parasta tulee! 

Kokosin nyt ensimmäisen kierroksen luetut kirjat yhteen listaan, ja lisään ne myös tuonne yläpalkissa pysyvään vinkkilistaan. Instagramistahan löytyy vähintään samanmoinen määrä klassikkoteoksia lisää #everydayiswomensdayreadingchallenge-tagin alta, joten ainakaan siitä ei haasteeseen osallistumisen pitäisi kiinni jäädä, ettei keksi mitä lukisi. 


J O K A   P Ä I V Ä   O N   N A I S T E N P Ä I V Ä 
- K L A S S I K K O H A A S T E E S E E N   L U E T U T 
K I R J A T   9 . 9 . 2 0 1 8 - 8 . 3 . 2 0 1 9 


Klassikkojen klassikot
Jane Austen : Emma / Kirjavarkaan tunnustuksia 
Jane Austen : Järki ja tunteet / Oksan hyllyltä & Kirjavarkaan tunnustuksia
Jane Austen : Kasvattitytön tarina / Kirjavarkaan tunnustuksia

x

Klassikoita maailmalta
Marguerite Duras : Moderato Cantabile / Täysien sivujen nautinto
Marguerite Duras : Rakastaja / Täysien sivujen nautinto
Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Eniten minua kiinnostaa tie
Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja / Kirjavarkaan tunnustuksia
Selma Lagerlöf : Joululahja ja muita kertomuksia / Kirjan pauloissa
Clarice Lispector : Passio / Mitä luimme kerran
Herta Müller : Matala maa / Kirjan pauloissa
Mercè Rodoreda : Timanttiaukio / Mitä luimme kerran
Francoise Sagan : Tervetuloa, ikävä / @akiespa
Marjane Satrapi : Persepolis / Luettua elämää
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?

x

Kotimaisia klassikoita
Minna Canth : Papin perhe / Yöpöydän kirjat 
Saima Harmaja : Huhtikuu / @akiespa & Mitä luimme kerran
Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase / @akiespa
Tove Jansson : Kesäkirja / Oksan hyllyltä
Eeva Joenpelto : Rikas ja kunniallinen / Luetut, lukemattomat
Maria Jotuni : Kun on tunteet / Mitä luimme kerran
Mariaana Jäntti : Amorfiaana / Reader, why did I marry him?
Aila Meriluoto : Lasimaalaus / @akiespa
Aila Meriluoto : Peter-Peter / Täysien sivujen nautinto
Edith Södergran : Tulevaisuuden varjo / Maria Kuutti
Eeva Tenhunen : Mustat kalat / Luetut, lukemattomat
Märta Tikkanen : Miestä ei voi raiskata / Bookishteaparty
Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina / Oksan hyllyltä


Klassikot lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Marjatta Kureniemi : Onnelin ja Annelin talvi / Yöpöydän kirjat
Marjatta Kureniemi : Puuhiset / Yöpöydän kirjat
Astrid Lindgren : Meidän Marikki / Maria Kuutti
Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär / @akiespa
Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Maria Kuutti & Bookishteaparty
L.M. Montgomery : Runotyttö maineen polulla / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Runotyttö etsii tähteään / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Sininen linna / Kirjan pauloissa
Mary Norton : Kätkijät / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Salaisuuksien kammio / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Azkabanin vanki / Yöpöydän kirjat

x

Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta
Hannah Arendt : Totalitarismin synty / @akiespa
Nellie Bly : Kymmenen päivää mielisairaalassa / Yöpöydän kirjat
Rachel Carson : Äänetön kevät / @akiespa
bell hooks : Rakkaus muuttaa kaiken / Luetut, lukemattomat

x

Englanninkielisistä maista tulevat klassikot
Djuna Barnes : Yömetsä / Reader, why did I marry him?
Alison Bechdel : Hautuukoti / Luettua elämää
Lucia Berlin : Tanssia ruusuilla / Luettua elämää
Pearl S. Buck : Hyvä maa / Kirjan pauloissa
Agatha Christie : Helmeilevä kuolema / Luetut, lukemattomat
Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme / Kymmenes kirjainBookishteaparty & Oksan hyllyltä
Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen / Mitä luimme kerran
Doris Lessing : Elonjääneen muistelmat / Luetut, lukemattomat
Doris Lessing : Hyvä terroristi / Eniten minua kiinnostaa tie
Daphne du Maurier : Rebekka / Kirjavarkaan tunnustuksia
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani / Kirjan pauloissa
Sylvia Plath : Lasikellon alla / @akiespa
Sylvia Plath : Sanantuojat / Mitä luimme kerran & Täysien sivujen nautinto
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?
Alice Walker : Häivähdys purppuraa / Kannesta kanteen & Mitä luimme kerran
Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä / Luetut, lukemattomat
Virginia Woolf : Orlando / Mitä luimme kerran

x

Feministisiä klassikoita
Kathy Acker : Tunnottomien valtakunta / Reader, why did I marry him?
Margaret Atwood : Orjattaresi / Mitä luimme kerran

x

Miten paljon erilaisia kirjoja luimmekaan! Vain muutamaa on luettu useammassa kuin yhdessä blogissa, ja ilahduttavan paljon jo nyt ensimmäisellä kierroksella on mukana muuta kuin kuin niitä kaikkein ilmiselvimpiä klassikoita aina Austenista Brontëihin. Eikä sillä, että heissäkään olisi mitään vikaa, mutta onhan tää nyt koko haasteen kannalta ihan mieletöntä, miten monimuotoinen kattaus jo ensimmäisen puolen vuoden aikana ollaan kokoon saatu. Innolla seuraavaa kierrosta odottaen! Joko te tiedätte mitä aiotte siihen lukea?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE // KOONTI JA SEURAAVA OSA!



Hyvää kansainvälistä naistenpäivää ihan jokaiselle siellä ruutujen takana! Vaikka naistenpäivän poliittisista puolista riittäisi asiaa vaikka omaan postaukseensa, tällä kertaa jatkan kuitenkin lähinnä kirjallisuuden parissa.

Puoli vuotta sitten Miran kanssa pystyyn pistämäni Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen ensimmäinen osa kun on tullut päätökseen ja on aika sekä kerätä sen myötä luettua kirjallisuutta ylös tänne blogiini, myös lanseerata haasteen seuraava osa! Jatkotoiveita tuli useammaltakin suunnalta, ja koska tämä haaste on omakin lempparimme, päätimme jatkaa sitä myös seuraavalla vuodella! Toivotammekin mukaan siis sekä kaikki jo aiemmin osallistuneet että ne, jotka eivät vielä ensimmäiseen osaan mukaan ehtineet, hyvä klassikkokirjallisuus kuuluu ehdottomasti kaikille! Mutta ennen varsinaisia sääntöjä, tehdäänpä pientä loppuyhteenvetoa edellisestä. 

x

ENSIMMÄISEN OSAN KOONTI

Oletko jo lukenut kirjoja tähän haasteen? Edes sen yhden? Ihanaa! Linkkaa tämän postauksen kommentteihin koontipostauksesi tai tee koonti suoraan sinne. Sekä postatut että postaamattomat kirjat lasketaan, pääasia että olet ne lukenut.

Tässä omat haasteeseen lukemat kirjani:


Oma varovainen tavoitteeni oli kuusi kirjaa, eli yksi kuussa. Innostuin kuitenkin ennakoitua enemmän, ja kasaan sain jopa kymmenen. Erityisesti ilahduttaa kolme neljä viimeisintä, ne ovat tehneet varsin lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Olen huomannut haasteen myötä muutenkin osanneeni irroittaa hieman enemmän otetta uutuuskirjoista, mikä on tehnyt erityisen hyvää. Seuraavaan haasteeseen asetan itselleni tavoitteeksi 12 kirjaa, mikä toivottavasti on ihan saavutettavissa, koska tällä kertaa haasteaikaa on kokonainen vuosi.




HAASTEEN JATKO-OSA

Koska haasteesta on muodostunut tärkeä osa omaa lukemistoani, halusimme sitä yhdessä edelleen jatkaa. Säännöt ovat edelleen täysin samat, mutta lisäksi mukaan voi ottaa omaa painotustaan lukemisen moninaisuuden lisäämiseksi. Siitä lisää alempana.

  • Miten osallistun? Lue haasteaikana 8.3.2019–8.3.2020 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
  • Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2020 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi ylläpitää ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
  • Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja aiempien perusteella olen koonnut oman listan myös blogiini, joka löytyy tuolta yläpalkista nimellä (Yli) 100 naisten kirjoittamaa klassikkoa. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai kahlata läpi pelkää feminististä klassikkokirjallisuutta. Tai lukea sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
  • Haluatko lisähaastetta? Naiseus osataan onneksi ymmärtää nykyään jo entistä moninaisemmaksi, joten haluamme moninaisuutta myös mukaan haasteeseemme. Jos kotimaiset sekä englannin kielestä käännetyt perusklassikot jo alkavat olla hallussa, suosittelemme tarttumaan esimerkiksi aasialaisiin, oseanialaisiin, eteläamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin klassikoihin. Muunsukupuolisuus ja transsukupuoliset kirjailijat ovat historiassa klassikkotasoisissa teoksissa näkymättömissä, mutta jos on vaikeuksia löytää heidän kirjoittamaansa kirjallisuutta vanhemmista teoksista, tässä kohti erityisen hyvin mukaan pääsee moderneilla klassikoilla. Sukupuolten kirjo on laaja ja moninainen, joten emme siis jääkö liikaa jumiin haasteen naisklassikkosanaan
  • Miksi klassikkohaaste? Kuten Saara Turunen Sivuhenkilö-romaanissaankin kertoo, klassikot syntyvät siitä, kun tiettyyn kirjaan viitataan tarpeeksi usein klassikkona. On aika ottaa klassikkous haltuun myös muilta kuin ei-valkoisilta heteromiehiltä, ja viitata systemaattisesti heidän kirjoittamiinsa klassikkoteoksiin. Siksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.
  • Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
  • Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
  • Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2020 naistenpäivään mennessä!
  • Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥

Kiitos siis jo tähän asti osallistuneille ja tervetuloa jatkohaasteeseen! 
Lukuiloa ja uusia kokemuksia teille toivotellen, Laura ja Mira

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

TEATTERIA KIRJOJEN VÄLIIN : MEDUSAN HUONE


(kuva: Milja Aho / Q-teatteri)

MEDUSAN HUONE
Q-teatteri 2.3.2019
Teksti & ohjaus: Saara Turunen

Yksi viime vuosien hienoimpia kotimaisia kirjailijoita on ehdottomasti ollut Saara Turunen, jonka  autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö sekä Sivuhenkilö ovat täällä blogissanikin näkyneet. Turusen suora feminismi ja epätasa-arvon silmille tuova tyyli säväyttävät, ja hän käsittelee pitkään piilossa olleita teemojaan raikkaasti ja anteeksipyytelemättä. Molemmat hänen romaaninsa ovat olleet hienoja lukukokemuksia, mutta viime lauantain jälkeen voin varsin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kaikkein vahvimmillaan Turunen on kuitenkin teatterintekijänä.

x

Medusan huone on esittelynsä perusteella saanut innoituksensa kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidonin raiskaama nuori kaunis neito muutetaan tapahtuman johdosta kammottavaksi hirviöksi, jolla on vihreä, kuhiseva käärmetukka. Se on Q-teatterin jo koko kaudeksi loppuunvarattu näytelmä, joka näyttää pieniä kuvia ja kohtauksia arjesta naisen näkökulmasta. Se ei tee sitä kuitenkaan naiserityisesti, liikaa yksisilmäisesti vain naisen kokemaa korostaen, vaan se räväyttää silmille koko patriarkaattisen sukupuolijärjestelmän rumine vallankäyttöpuolineen. Se onkin kuvaelma vallasta, hiljentämisestä sekä miehistä, joiden mielestä "ei kaikki miehet" on ihan pätevä vasta-argumentti naisten esiin nostamiin tasa-arvo-ongelmiin. Näytelmä dramatisoi herruustekniikat, tarjoilee samaistumispintaa, mutta ennen kaikkea tilaa tunnistaa valtaa tilanteista, joiden ohi ämpärit päässä arjessa normaalisti kuljemme.


(kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri)

Turusen ohjaama näytelmä rakentuu episoideista, tulkinnallisuudesta ja hänen kirjoistaankin tutuista kohtauksista. Ahdisteltu naishahmo joutuu ylemmän tahon kehotuksesta pyytämään anteeksi ahdistelijoiltaan, miehet taas nauravat kysymykselle lukevatko he koskaan naisten kirjoittamia kirjoja, sillä eihän hyvällä kirjalla ole sukupuolta. Kuten Sivuhenkilössä, Turunen tekee binäärisistä sukupuolista niin räikeitä, että ne ovat jälleen kerran kuin yksi henkilöhahmo. Sen asetelman hienous piilee siinä, että kerrankin myös mies, varsinkin mies, on sukupuoli. Ei aina vain nainen, jolla sukupuoliasia on iso jo siksi, että hän on tottunut olemaan sukupuoleltaan se Toinen, miehet jatke ja hänen kauttaan tulkittava.

Q-teatterin näyttelijäkaartin, Katja Küttnerin, Aksinja Lommin, Elina Knihtilän, Ylermi Rajamaan & Tommi Korpelan mieletön osaaminen on valjastettu näytelmässä upeaksi, monipuoliseksi läpileikkaukseksi patriarkaattisesta yhteiskunnasta. Etenkin Knihtilä on äärimmäisen vahva kohtauksesta toiseen, mutta henkilökohtaisesti Küttnerin hahmo osuu johonkin syvälle. Näyttelijät herättävät Turusen tekstin symboliikan niin vahvasti eloon, että koko tunti neljäkymmentä minuuttia menevät varsin hiljaisen vaikuttumisen vallassa, ja jälleen kerran voi vain ihailla koko työryhmän upeaa tarkkanäköisyyttä, omaleimaisuutta ja vahvuutta luoda tällaista lavataidetta.

Pienessä lavassa ja loppuunmyydyssä näytöksessä on tunnelmansa, joka todella vangitsee. Paitsi hienoa lavatyötä, tuli kesken näytelmän seurattua myös muun yleisön reaktioita: lempikohtaukseni, Küttnerin kotona alusvaatteisillaan vietetyn tanssikohtauksen aikana, oman mielenkiintoisen ristiriidan kun toivat myös muut katsojat. Siinä, missä kaikessa samaistumisessa itseäni lähinnä itketti, nauroi vieressäni istuva henkilö katketakseen läpi koko kohtauksen. Ymmärrän senkin reaktion, ymmärrän naurun. Mutta toivon, että se on keino käsitellä samaistumista, yksinäistä naishahmoa, jonka tanssin keskeyttää kaunis ja viehättävä aviopari, jonka edessä sinkun aina kuuluu kumartaa. Toivon, että se on ollut naurua yhteisyydestä ja naisten keskisestä solidaarisuudesta, samaistumisesta eikä eron teosta. Siitä, että tunnistaa tuon kohtauksen, nauraa tai itkee vertaiselleen, ei alaspäin vain siksi, että niin tässä kulttuurissa yleensä on tavattu nauraa. Nauraa heikoille ja hassuille, niille, joilla ei ole edes omassa elämässään valtaa.

x

Parasta itse näytelmässä sekä ylipäätään Saara Turusen tyylissä on se, että hän ei todellakaan kaihda "naisasian" hieromista päin kasvoja. Hän ei pelkää mennä eteenpäin feministinen tyyli edellä, eikä hän kumartele ja nöyristele setänä pidettävien miesoletettujen edessä, jotta heillä pysyisi hyvä mieli. Ei vallan alle joutuneillakaan näissä tilanteissa ole hyvä mieli, joten miksi ihmeessä niistä siis pitäisi puhua vähätellen, silkkihansikkaat kädessä, samalla vähän valtaa hyppysissään pitävän tunneryöppyjä suojellen, sitä en ymmärrä. Sitä ei tunnu ymmärtävän Turunenkaan, ja se jos mikä on todella raikas, terävä ja osuva näkökulma nyky-yhteiskuntaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO
207s.
Otava 1988
Alkuteos: La plaça del Diamant // 1962
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen ensimmäinen osa on tällä viikolla tulossa päätökseensä, mutta ei huolta, jatkoa on luvassa. Vielä yhden naisen kirjoittaman klassikon ehdin kuitenkin tähän ensimmäiseen osaan lukea, ja jälleen kerran, mielettömän vaikuttava teos oli kyseessä.

Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.

Katalonialaisen Mercè Rodoredan Timanttiaukio nousi kotimaisten kirjallisuusblogien lukemistoon Saara Turusen Imagessa viime kesänä julkaistun esseen myötä. Harvakseltaan sitä edelleen on luettu, mutta osuvaa sinänsä, että muiden postauksia löytyy lähinnä Turusen esseen julkaisun jälkeiseltä ajalta. Itseltäni essee oli mennyt ohi, mutta törmäsin teokseen silti samalla polulla, välillisesti Lukuvika-podcastin kautta. Timanttiaukio on katalonialaisessa kirjallisuudessa hyvin merkittävä teos, ja on hienoa, että se on löytänyt myös täällä Suomessa ainakin jonkin verran vuosikymmenten jälkeen uusia lukijoita. Tämä jos mikä romaani on todella sen ansainnut.

"Musikantit soittivat paitahihasillaan ja hikosivat. Äiti oli kuollut vuosia sitten, niin ettei hänestä ollut minua neuvomaan, ja isä oli uusissa naimisissa. Isä oli uusissa naimisissa ja minä ilman äitiä, joka ei eläissään muuta tehnyt kuin piti minusta huolta. Isällä oli uusi vaimo, ja minä tyttöparka yksin Timanttiaukiolla odottamassa että arvottaisiin kahvikannut. Ja Julieta huusi kovaa, jotta sen ääni kantautuisi musiikin yli, että 'älä istu, ettei puku rypisty!', ja kukilla verhottujen sähkölamppusilmien ja yhteenliisteröityjen paperiköynnösten katsellessa, ja kun kaikki olivat oikein iloisia, ja minä muissa maailmoissa, joku kuiskasi korvaani: 'saanko luvan?'"

Timanttiaukiolla nuori Natàlia tapaa nuoren miehen, joka laittaa koko hänen tulevaisuutensa uusiksi. Sulhanen vaihtuu nuoresta ja herkästä Perestä määrätietoiseen Quimetiin, joka jo ensitapaamisella ilmoittaa tekevänsä Natàliasta vaimonsa. Kiihkeä ja tulinen tuttavuus vaikuttaa koukeroiselta, Quimet omistavalta ja oikukkaalta, eikä Natália saa pitää edes nimeään, kun tuore sulhanen päättää ristiä hänet Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Vuodet vierivät, Colometa taipuu taipumistaan, ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä keskellä Espanjan sisällissotaa, veristä ja levotonta.

Sodan keskellä maailma muuttuu valottomaksi, teräväksi, pöhöttyneiksi vatsoiksi ja absoluuttiseksi näläntunteeksi. Mitään ei ole enää jäljellä, ei ruokaa eikä halua elää. Rodoreda kuvaa ihmisyyden katoamista äärimmäisen tarkasti, mutta kurjuudella tai kauheuksilla mässäilemättä. Hän kuljettaa päähenkilönsä läpi monenlaisen arjen, niukkudesta täyteen köyhyyteen, valoisasta totaaliseen pimeään. Kuvaus on hieno ja monitasoinen, mutta ennen kaikkea se on tärkeä, sillä se antaa kerrankin äänen sodan keskellä, kotona tupajumin tapaan kituuttavalle naiselle ja tämän lapsille. Ei sotasankareille tai antisankareille, vaan niille tuhansille, sadoille tuhansille ja jopa miljoonille naisille, jotka elävät omaa kauhuaan päivästä toiseen. Kauhu ei ole kaunista, eikä selviytyminen itsestäänselvää. Pimeimmällä hetkellä mielikin pimenee, ja se alkaa etsiä keinolla millä hyvänsä vapautusta maallisesta kärsimyksestä.

Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.

Rodoredan romaania pidetään yhtenä katalonialaisen kirjallisuuden tärkeimpänä teoksena, enkä lainkaan ihmettele miksi. Sen suurentelematon arkisuus on taianomaisen hienovireistä, ja Timanttiaukio on yhtaikaa tarina Barcelonasta ja suuremmasta maailmasta. Se ei ole sankari- tai selviytymistarina, vaan se on tarina arjesta, jossa niin monet ihmiset ovat joutuneet elämään, toiset selviten ja toiset selviämättä. Se ei glorifioi sodan läpikäyneitä ja pimeästä tunnelista poispäässeitä, ja se on itselleni yksi hienoimpia asioita koko romaanissa. Rodoredan tarina on todella sellainen, että se tulisi myös Suomessa nostaa muiden sodasta kertovien teoksien rinnalle. Tätäkin näkökulmaa kun soisi useamman lukevan.

Timanttiaukiosta muualla kirjablogeissa: Kirjaluotsi, Hyönteisdokumentti & Tekstiluola. Ehdoton lukusuositus myös tälle Saara Turusen kirjaa käsittelevälle esseelle.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN
324s.
Otava 2012
Alkuteos: Polarsommar // 2003
Suomennos: Katriina Huttunen

Auringon värittämä kansikuva. Muistijälki siitä, että joku jossain sanoi tämän olevan hyvä. Kirjaston suositushylly, hetki, jolloin mikään ei muka maistu, mutta tätä alkaa lukea heti. Lukee väsyneenäkin, vaikka ei viikkoihin muita ole jaksanut, lukee ja ahmii ja jopa hullaantuu.

"Kukaan ei tervehdi häntä. Ei kukaan. Joku aivan varmasti tunnistaa hänet mutta kukaan ei tervehdi. Ihmiset tuijottavat sen sijaan minua vaikka Kaj kuljeskelee kuollut orava kädessä. Selvästikin he ihmettelevät mistä olen karannut. Pää huolimattomasti ajeltuna ja naama ruvella leuasta otsaan. Ikään kuin olisin työntynyt ahtaan viemärin läpi."

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Kristian ajaa äitinsä kotiin huolehtiakseen aikuisesta pikkusiskostaan sen aikaa kun hänen toinen veljensä ja äitinsä lähtevät kolmeksi viikoksi palkintomatkalle Floridaan. Kristianin sisko Kaj on voittanut suklaamuropaketin mainoslausekilpailun, ja lahjoittaa liput eteenpäin. Kaj ei nimittäin poistu kotoa, ei omasta turvapiiristään. Kaj on omanlaisensa, mutta Kristian on joku joka häntä ymmärtää. Ymmärtää, vaikkeivat he olekaan nähneet yli seitsemään sataan päivään.

Swärd käyttää kieltä äärimmäisen upeasti. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja imevää, se vie kokonaan toiseen maailmaan, pysähtyneeseen hetkeen Kaj'n ja Kristianin pariin. Swärd kirjoittaa omaleimaisesti, niin että maailma ympärillä tuntuu harvinaisen todelta. Jopa vangitsevalta. Aina kirjan toiseen osaan saakka.

Sillä silloin jotain tapahtuu. Taika katkeaa. On kuin Swärd olisi luonut tarinan alullaan niin upean puutarhan, että sen pihatien päästä kuvittelisi löytävänsä vähintäänkin kartanon, mutta lopulta siellä onkin vain talo. Tavallinen, keskinkertainen talo, jolla ei ole mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Ei säihkettä, muttei nostalgia-arvoakaan. Ja se harmittaa, sillä alun intensiivisyys todella lupasi taidokkaampaa tarinaa, suurempaa mysteeriä, vähemmän tavanomaisia pettämis- ja lähtemiskuvioita. 

Pidän kyllä lohduttomuudesta ja loputtomasta melankoliasta, siitä ei ole kyse. Yksinkertaisesti sanottuna kirjan jännite vain katkeaa puolivälin paikkeilla, ja se mitä aluksi annettiin ymmärtää, ei enää riittänytkään loppuun saakka. Tarina siirtyi pois niistä osista, jotka minua kiinnostivat eniten, ja alkoi yhtäkkiä särppiä niitäkin, jotka aukikirjoittamatta olisivat olleet huomattavasti vahvempia. Tässä oli jotain hyvin esikoishenkistä, ja ehkä se oli juuri myös sen heikkous: yhteen kirjaan tuntui puolivälin jälkeen pakotetusti olevan välttämätöntä tunkea yhtä sun toista, ja se jos mikä on omiaan viemään huomion pois myös taitavimmilta osilta. Sillä niitäkin oli, oli todellakin. Nyt ne vain jäivät kaiken hyvinkin kuluneen perhedraaman keskelle. 

Parasta tässä kirjassa kuitenkin ehdottomasti oli kuvaus Kaj'n ja Kristianin suhteesta. Hieman epänormaalin kiintyneestä, mutta sellaisesta, jota sisaruus parhaillaan on. On huolimatta siitä, että toinen on maailman, ja jopa muun perheenkin silmissä erilainen. Omanlaisensa. Kristianialla oli kuitenkin oma ilmiömäinen tapansa tulkita ja ymmärtää sisartaan, vauvana vain oven taakse ilmestynyttä. Tästä suhteesta huokui niin paljon hyvää, taitavaa ja kaunista, että tuntuu ylipäätään uskomattomalta, että sellainen on kaunokirjallisuuden keinoin luotu. Sama koskaa myös Kajta itseään. Pidin siitä, miten Kajn olemus jätettiin auki, mysteeriksi, omaleimaisuudeksi. Sitä ei selitetty puhki, tarjoiltu diagnooseja, pyritty parantamaan, vaan kaikessa hankaluudessaakin se sai olla aivan oma itsensä. Jos Swärd olisi malttanut keskittyä tähän, laajentaa piiriään vain hieman tämän suhteen ulkopuolelle, tarina olisi ollut varmasti yksi itsellenikin henkilökohtaisesti tärkeimpiä aikoihin. Omaan makuuni tarina kuitenkin lähti liian kauas, puuroutui ja suli kasaan. Ja loppu olikin jo niin banaali, että oikeastaan haluaisin unohtaa sen kokonaan. Kirjan viimeistä lausetta lukuunottamatta.

"Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa sen veteen. 'Jos rakastat minua, hae se', hän sanoo, 'äläkä tule ylös enen kuin olet löytänyt sen.'

Vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin hieman keskinkertaiseksi, pakko sanoa, että onkin ehtinyt olla ikävä tätä tapaa valita itselleen lukemista: kierrellä vain kirjastoa, ja tarttua teoksiin nimien, kauniiden kansien ja hatarien muistikuvien varassa, niiden sellaisten, joissa muistetaan kyllä jonkun suositelleen tätä joskus jossain, muttei sen tarkemmin osaa suositusta mihinkään paikantaa. Kaiken uutuuskirjallisuuden keskellä tekee hyvää muistaa keskittyä välillä edes hieman vanhempiin, pidentää yksittäisten teosten elämänkaaria ja lukea jotain, mistä kukaan ei juuri nyt keskustele. Olla siis aivan kahden kirjan kanssa, pitkästä aikaa.

Swärdin esikoisesta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Tarukirja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat & Kirjakaapin kummitus

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

VAATIVAA JA VANGITSEVAA – CLARICE LISPECTOR : PASSIO


CLARICE LISPECTOR : PASSIO – RAKKAUS G.H.:N MUKAAN
206s.
Teos 2014
Alkuteos: A Paixão Segundo G.H. // 1964
Suomennos: Tarja Härkönen

Kirjaston kirja on täynnä merkintöjä, väliin liimattuja pieniä post it -lappuja, joihin on kirjoitettu jotain, tai jätetty vain tyhjänä merkitsemään paikkaa, joka räjäytti jotain sisälläni. Monissa kirjoissa niitä on maksimissaan kolme, ehkä joskus neljä, lempikirjoissani lähes joka sivulla. Passioon niitä ehti kertyä tällä kertaa 17, ennen kuin päätin lopettaa lappujen tuhlaamisen. On ihan yhtä helppoa selailla kirjaa jälkikäteen lapuitta kuin ottaa selkoa, mikä jokaiselle sen sivulle liimattu lappu mahtoi minulle milloinkin tarkoittaa.

"Mikään ei antanut minulle aihetta aavistaa minne olin menossa. Mutta olenkin ollut aina huono erottamaan, mihin suuntaan asiat ovat olleet menossa; aina kun ne ovat saavuttaneet lakipisteensä, minusta on tuntunut kuin jokin olisi revennyt, hetket räjähtäneet tiettynä tarkkana ajankohtana sen sijaan että olisivat jatkuneet keskeytymättä entiseen tapaansa."

Luin viime viikolla brasilialaisen kirjailijan Clarice Lispectorin Passion, ja olen tilanteessa, jossa yhtaikaa tiedän tasan tarkkaan mitä luin ja samalla en yhtään. Itse kirjan tapahtumat voi tiivistää näin: yläluokkainen valkoinen taitelijanainen viettää aamua kotonaan yksin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, sillä hänen musta kotiapulaisensa Janair on lähtenyt. Parvekkeen kautta hän päättää lähteä siivoamaan sitä pimeää ja sottaista luolaa, jonka otaksuu palvelijattarensa jättäneen jälkeensä. Huoneessa hän kuitenkin sokaistuu valosta ja puhtaudesta – huomaa seinällä vain irvokkaan hiilipiirroksen, joka ensi kertaa pakottaa hänet huomaamaan, miten hänen palvelijansa onkaan vihannut häntä. Hänen valkoisuuttaan. Sitä, jota hän on pitänyt aina niin vahvana normina, ettei ennen tuota aamua ole huomannutkaan.

Huoneessa hetken oltuaan G.H. törmää suurimpaan pelkoonsa, torakkaan. Hieman vahingossa torakka iskeytyy kuoliaaksi, ja samalla hetkellä ratkeaa myös jonkinlainen railo G.H.:n sielun ja ruumiin välille. Tai jotain.

"Sillä nykyisyydessä ei ole toivoa eikä nykyisyydessä ole tulevaisuutta: tulevaisuus on tismalleen nykyisyys uudestaan."

Tai jotain. Se kuvaa hyvin paljon sitä, mikä oman ymmärtämiseni ja ymmärrykseksi luulemani rajalla häilyy tämän kirjan kanssa. Yhtäkkinen matka ihmisyyden ja identiteetin syvimmille juurille tempaa kuitenkin mukaansa, vaikka se tuntuukin vaativalta ja selvittämättömältä. Jokin tämän vaativuuden kanssa kuitenkin loksahti paikalleen: Lispector käsittelee kirjan sivuilla ajatuksia niin määrittelemättömän hienolla filosofisella tarkkuudella, että itse ymmärtämisestä tulee toissijaista, kun jokaisen sana ja lauseen paikka on niin tarkkaan harkitun hieno, syvä ja jollain henkilökohtaisella tavalla äärimmäisen osuva. Se on kuin sukellus täysin uudenlaiseen maailmaan, josta henkii kuitenkin sellaista ikiaikaisuutta, että siinä on kotonaan. Kuin maalla vuosimiljoonia asunut palaisi mereen, sopeutuisi jälleen vedenalaiseen elämään.

Torakan tappamista edeltävä kohtaus taas on yksi lukuhistoriani vaikuttavimmin kuvatuista tapahtumasarjoista; on lähes uskomatonta, miten tarkasti Lispector kuvaa kahden eläimen välistä valta-asetelmaa, sitä millä oikeudella ja jopa neutraaliudella vahvempi voi murskata heikomman. Ja miten asetelma olisi täysin sama, jos torakan ja ihmisen mittasuhteet kääntyisivätkin toisin päin. Tuo lyhyt, kerronnan kanssa jossain kronologisessa ajassa kulkeva kohtaus on kuitenkin vain pieni säie siitä, mihin Lispector kykenee. Siirtyessään sisäiseen – vai pikemminkin rajattomaan? – maailmaan, hän kurkottelee sellaisiin ulottuvuuksiin, joita harvassa romaanissa edes kyetään kuvittelemaan. Käsitykseni mukaan hän purkaa niiden kautta jonkinlaisia teoroita ja ajatuksia identiteetistä, olemisesta, puhtauden suhteesta likaisuuteen. Kaikkea upeaa ja monikerroksista, joka avautunee jokaiselle lukijalle omanlaisenaan. Pakko tosin myöntää; minulle myös varsin vajavaisena vain yhden lukukerran perusteella, sillä kun lukemisesta on kulunut päiviä, katoaa punainen lanka hiljalleen. Ei siksi, että se olisi mitäänsanomaton, vaan ennemminkin siksi, että täysin tämän kirjan lumoihin päästäkseen huomaan, että kirja olisi pitänyt lukea vähintään kahdesti. Vielä nyt minun ja kirjan välissä on jotain torjunnan tapaista.

"Jospa minulle kävi niin että yhtäkkiä minä ymmärsin – ja jotta tekisin aidon vaikutelman, minun vain pitää olla edelleen ikään kuin se kaikki olisi mennyt yli ymmärrykseni, olla edelleen ikään kuin en olisi tajunnut mitään. Kaikkinainen yhtäkkinen ymmärtäminen muistuttaa suuresti sitä välähdystä, kun ihminen tajuaa ettei hän ymmärrä."

Skippaan yleensä varsin huoletta kääntäjien jälkisanat tai prologit, mutta tässä teoksessa ehdottomasti esiinnostamisen arvoista on suomentaja Tarja Härkösen loppukommentit. Ne ensinnäkin onnistuivat selkeyttämään moniakin ajatuksia, jotka olivat vain käväisseet päässäni sen tarkemmin hahmottumatta oman lukukokemuksen keskellä, mutta toisekseen myös sijoittamaan tarinan Clarice Lispectorin omaan elämään. Härkönen antaa avaimia tarinan ymmärtämiseen, mutta toisaalta hän on tehnyt sen jo uskomattoman elävällä ja moniulotteisella käännöksellään. Vaikka toki alkukieltä en itse kykenisi lukemaankaan, tuntuu, että tämän hienommin Lispectorin ääntä ei suomeksi edes voisi kuulla. 

Härkönen mainitsee myös Lispectorin itsensä kokeneen olevan hyvin intuitiivinen kirjailija, ja se avaa minulle tarinasta ehkä kaikkein eniten. Kuten aavistelinkin, tämä kertomus – tai mikä se ikinä lopulta sitten onkaan – on syntynyt jostain sisältä ulos, raameitta maailmaan tulleena. Passio löytää muotonsa lukijansa kautta, ja joskus se voi vaatia aikaa. Uskon, että se vaatii sitä minultakin, ja se vaatii vielä useita lukukertoja, jotta todella myös tunnen ymmärtäneeni, mutta toisaalta se lienee myös hienon ja iättömän kirjallisuuden merkkejä. 

Loppuun lainaan vielä bloggaajakollegani Ompun sanoja, sillä hän kiteyttää tämän kirjan harvinaisen hyvin muutamaan virkkeeseen: "Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti."

Maailmanvalloitushaaste: Brasilia
Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie & Tekstiluola

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

ÄÄNENI VUODEN 2018 BLOGISTANIAN FINLANDIA-, GLOBALIA- & TIETO-PALKINNOILLE

Kirjablogimaailma äänestää tänään Blogistanian kirjallisuuspalkinnoista. Kategoroita löytyy neljä, Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus, joista itse osallistun tällä kertaa kolmeen ensimmäseen äänestykseen. Viime vuonna tuli luettua paljon, tuorettakin kirjallisuutta, joten valikoimaa riitti! Omat lempparit olivat kuitenkin sen verran suuria tähtiä lempikirjojeni taivaalla, että itse valinta ei järin suurta ongelmaa tuottanut. Vuosi 2018 oli kirjallisesti hurjan hieno, ja omalla kohdallani ennen kaikkea käännettyjen teosten parissa. Onneksi jokaiseen kategoriaan kuitenkin löytyi ehdokkaat, sillä on hienoa olla jälleen mukana vaikuttamassa edes jollain tapaa kirjallisuuspalkinnon saamiseen. Toivotaan siis parasta, ja suurta menestystä myös omille ehdokkailleni!

Tässä omat ääneni kategorioittain:
F I N L AN D I A

Willowsin Sisämaa oli upea kuvaus pienestä kyläyhteisöstä, ulkopuolisuudesta, mielen liikkeistä ja osin liikkumattomuudesta. Kaunis ja haikea, erilainen ja omaääninen teos valloittaa lukijansa sydämen takuulla.

2 pistettä: Susinukke Kosola : Varisto
Kosolan kolmas runokokoelma on poraus nykyajan läpi, vastaisku myytävälle kirjallisuudelle ja taidetta sen varsinaisessa muodossa. Hieno ja omintakeinen teos valloitti sydämeni.

1 piste: Saara Turunen : Sivuhenkilö
Tarkkanäköinen ja raikas kuvaus sivullisuudesta, sukupuoliperformansseista ja nyky-yhteiskunnasta. Turusella on upea taito kuvata maailmaa yhtaikaa realistisesti ja silti piikikkäästi.

G L O B A L I A

Cuskin Ääriviivat on kaunokirjallisuutta kauneimmillaan: se on ääretöntä tarkkanäköisyyttä ja inhimillisyyden käsitteellistämistä, rajoja rikkovaa ja aivan omannäköistään. Nykykirjallisuuden helmi, joka muuttaa kokonaan käsityksen romaanista.

Berlinin novellit hurmaavat edelleen, eikä näitä meinannut raaskia edes lukea, jotteivat loppuisi kesken. Tarinat aukeavat jokaiselle lukijalle varmasti täysin omalla tavallaan, mutta Berlinin omaäänisyys kantaa silti kauas. Hurmaavia ja huumaavan hienoja kertomuksia sieltä, mistä harvemmin kirjallisuutta tulee.

Stroutin taito luoda sympaattinen ja täysin kokonainen henkilöhahmokavalkadi on aivan omaa luokkaansa. Lucy Berlin on viehättävän tarvitseva ja silti itsenäinen, jaloillaan seisova päähenkilö, jonka elämää olisi seurannut mielellään tätä pienoisromaania enemmänkin. Tarkkaa ja älykästä tekstiä alusta loppuun.
T I E T O

Argonautit on lähes mahdoton määritellä, mutta sitäkin suurempaa rakkauteni tätä kirjaa kohti on. Se on jotain esseen ja muistelman välimuotoa, se on raikasta, tempoilevaa ja maailmankäsitystä muuttavaa kirjallisuutta. Hienointa, mitä olen vuosiin lukenut.

Hosseinin esikoisteos on valtavan upea, notkea ja nokkela kokoelma tekstejä, joiden äärellä yksinkertaisesti rakastaa lukemista. 

Hieno ja tärkeä tietokirja ei-binäärisistä ihmisistä tarjoaa uusia näkökulmia, samaistumispistettä ja ajateltavaa jokaiselle lukijalleen. Tälle jos mille suomalaisjulkaisulle toivoisi huomattavasti suurempaakin näkyvyyttä.

x

Löytyykö yhteisiä ehdokkaita? 

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI



NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

383s.
Gummerus 2019
Ennakkokappale kustantajalta
Tulossa myyntiin viikolla 9

Romanttista viihdekirjallisuutta syytetään usein aivoja hapertavaksi hömpäksi, joka (naisille suunnattuna) on turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa. Genrekirjallisuus ylipäätään tuppaa nojaamaan varsin totunnaisiin rakenteisiin ja karikatyyrisiin henkilöhahmoihin, ja tavallaan sitä kautta kritiikkiin on helpohko yhtyä myös oman lähiaikojen lukukokemusten valossa: nojaahan esimerkiksi monikin hittiromaani vahvaan heteronormatiivisuuteen ja Disney-henkiseen romantiikkakäsitykseen (kuten Jill Santapolon Valo jonka kadotimme) tai vähintäänkin jälkikapitalistiseen sankarikäsitykseen, jossa vakavista henkisistä traumoista pääsee yli vain sisäisen kasvun ja oman elämän sankaruuden kautta (Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää). Narratiivit tuppaavat olemaan kirjasta toiseen samanlaisia, ja ne toistavat lähinnä kaikkea sitä, mitä nyky-yhteiskunnassamme on eettisen tarkastelun näkökulmasta yksinkertaisesti hyvin pielessä.

Niina Mero on kuitenkin paitsi esikoiskirjailija, myös väitöskirjatutkija, joka tutkii nimenomaan romanttisen viihteen asemaa kirjallisuuden kentällä. Omilla nettisivuillaan hän huomauttaa aiheellisesti, että myös moni ennakko-oletus romanttisesta viihteestä on yksinkertaisesti väärää ja vanhanaikaista. Lukematta on helppo tuomita, mutta mitä käy, kun romanttiseen viihteeseen perehtynyt kirjallisuuden tutkija kirjoittaa itse romanttista viihdettä?

"Tammelantorilla puhalsi infernaalinen tuuli. Paiskauduin tuulikaappiin hiukset silmilläni, kaulahuivi kasvojeni edessä kuin pankkiryöstäjällä. Kun sain välioven auki, taikapähkinän ja musteen tuoksu tulvahti tuttavallisesti minua vastaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tatuointikoneen tasainen surina pysähtyi hetkeksi, ja vinyyliltä soivan punk-levyn raita vaihtui. Asiakkaansa ylle kumartunut tatuoija nosti katseensa työstään.
- Olet ajoissa, Mikko sanoi ja pyyhkäisi verta tuolissa istuvan potilaansa pohkeesta.
Minä olin aina ajoissa."

Englantilaisen romanssin päähenkilö Nora on tamperelainen kirjallisuuden opiskelija, joka palvoo kaikkea englantiin liittyvää, ja on hylännyt journalistiikan englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runoilijoiden tieltä. Tatuointistudiolla hän odottaa uuden kuvansa linjapiirroksia, kotona häntä varten ovat vain valtavat pinot kirjoja ja demonia muistuttava kissa. Kun kesken ihoon ikuistettavaa taidetta Nora saa sähköpostin siskoltaan, koko elämä saa yllättävän käänteen. Noran siskopuoli Heli on menossa naimisiin. Englannissa, vanhaan aristokraattisukuun kuuluvan tulevan lordin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Nora on temmattu turvallisesta kammiostaan keskelle peri-englantilaista kartanomaisemaa, kadonneiden perijöiden, kirjallisuuden ja voimakkaiden käsivarsien lomaan.

Alkuun sanoisin, että jos romanttinen viihdekirja lähtee liikenteeseen tatuointistudiosta (kirjan alku lainattu yllä), ollaan jo aika lähellä omaa sielunmaisemaani. Kirja tuli kuin tilauksesta keskelle hyvin pahaa ja syvää lukujumia, ja silläpä se pääsikin lukuun oikeastaan uunituoreena, suoraan postilaatikosta löydettynä. En ole ehkä suurin viihteen ja romantiikan ystävä, mutta koska vuosia olen jo etsinyt sitä oikeaa viihdekirjaa, jonka parissa saisi laittaa aivot narikkaan joutumatta jatkuvasti pyörittelemään silmiään kuluneille kerrontatavoille, päätin antaa tälle mahdollisuuden. Ja erityisen hyvä niin.

Kirjan alusta, simppelistä, mutta silti nokkelasta kielestä tulee jollain tapaa mieleen viime vuoden puolella lukemani Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjat. Jotain samaa on näiden teosten päähenkilöissäkin, sillä sekä Nora että Reija ovat suorapuheisia, uteliaita ja omalle toiminnalleen niin sokeita, etteivät edes ymmärrä joutuneensa keskelle suuria mysteereitä ja dekkarimaisia rikosvyyhtejä. Vertaus on sinällään positiivinen, että Tarasovan viihderomaani oli verraten nautittava, ja vaikka stereotyyppejä rikkova vahva päähenkilö on jo itsessään hieman stereotyyppinen, ei se jaksanut kovin kauaa vaivata. Sopivassa suhteessa ennalta-arvattavuutta ja yllätyksiä, romantiikkaa ja cozy crimeä, tämän seurassahan huomaa viihtyvänsä tunteja putkeen.

Vahvan ja yllättävänkin moniulotteisen päähenkilön lisäksi Englantilaisen romanssin miljöö oli myös taidolla tehty. Englantilaisen sumun tunsi keskellä helmikuista Pohjois-Karjalaakin, ja satakielet tuntuivat laulavan tänne asti. Romaanin huumori oli ihanan kuivaa ja älykästä, itselleen nauravaa. Se ilahdutti, sillä usein petyn juuri hauskaksi tarkoitettuihin kohtauksiin: kenessä lie vika, kun alaspäin lyöminen ei ole minua jaksanut enää vuosiin naurattaa. Mero kuitenkin osaa kiertää genrelle tyypillisenä pitämäni sudenkuopat, ja tarjoilee verraten feminististä (joskin vallan heteronormatiivista) viihdettä, joka kestää lähemmänkin tarkastelun ja syvemmän analyysin ainakin omassa viitekehyksessään.

Englantilainen romanssi on siis älykästä viihdettä, kevyttä ja leppoisaa, muttei sellaista jonninjoutavaa ja tyhjänä kolisevaa, kuten moni muu genreen kuuluva teos on omalla kohdallani lähiaikoina ollut. Asetelmiin ja normatiivisuuteen on kiinnitetty huomiota joko tietoisesti tai sitten kirjailijan oma asennemaailma vain kohtaa omani kanssa niin hyvin, että se toistuu myös kirjan sivuilla kuin huomaamatta. Huutelin viime kesänä itsekin kestävämmän chick lit'n perään, ja ilokseni voin todeta, että Englantilainen romanssi yltää tähän miellyttävän hyvin. Se tarjoilee helppoa ja vaivatonta lukukokemusta polkematta eteenpäin kenenkään kustannuksella, ja vaikka se ei ehkä tarjoakaan mitään suurta oivallusta maailman tilasta, on tällainen viihde juuri sitä mitä olen kaivannut. Kestävää, jouhevaa ja muun maailman hetkeksi ympäriltä kadottavaa. Jos joskus lukisin jonkun romanttisen viihdekirjan uudelleen, se olisi hyvin todennäköisesti tämä. 

perjantai 15. helmikuuta 2019

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON 2019 // PÄIVITETTY POSTAUS & KOOSTE



Lukumaraton, pitkästä aikaa! Olen osallistunut moiseen viimeksi tasan vuosi sitten, ystävänpäivän kunniaksi silloinkin. Tänä vuonna haastetta houstailee Kirjaimia-blogi, josta konseptin tuntemattomille myös lisää vinkkiä miten tämä puuha toimii. Lyhykäisyydessään siis kuitenkin ideana on lukea tämän viikonlopun aikana valitsemansa 24 tunnin sisällä niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. 

Olen ollut oikeastaan koko helmikuun aika syvällä lukujumissa, eikä tähän asti ole edes sen kummemmin ole ollut kiinnostusta sieltä itseään ylös nostaa. Nyt edelliset viikonloput ovat kuitenkin menneet enemmän tai vähemmän siellä täällä huitoessa tai yksinkertaisesti ei mitään tehdessä, joten pieni pysähtyminen voisi tehdä ihan hyvää. Pysähtyminen keskittymään. Ja mikäs siihen sen paremmin sopii kuin kirjat. Näin ollen siis aamun (kello on kaksi, mutta aamulta tämä edelleen tuntuu, vaikka olen museossakin jo käynyt tässä välissä..) toisen kahvin jälkeen siirryn lukemaan. Päivittelen edistymistäni tänne pitkin matkaa, tervetuloa mukaan jos kiinnostelee! 

x

Perjantai 15.2. 14:00 Aurinko paistaa suoraan sänkyyni, joten se liene luonnollinen paikka siirtyä viettämään kirjojen seassa loppupäivää. Lukemiseni on viime aikoina ollut erityisen keskittymätöntä, joten kesken olevia kirjoja on kertynyt, ja niitä ensisijaisesti toivoisin seuraavan vuorokauden sisään saavani eteenpäin. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet jumahtivat ensimmäisen kolmanneksen kohdalle, mutta saattaisivat hyvin toimia välilukemisena maratonilla. Goliarda Sapienzan Italian tytär taas veti alkuun täysin mukaansa, mutta aiheensa puolesta tuntui liian raskaalta gradupään seuraksi. Clarice Lispectorin Passio taas tuntuu jo ensimmäisten sivujen jälkeen niin täydellisen hienolta, että olen lähinnä (turhaan) odottanut hetkeä, jolloin olisi aikaa syventyä sen upeuteen. Lisäksi eilen ystävänpäiväyllätykseksi tipahti postilaatikkoon Gummerukselta Niina Meron Englantilainen romanssi, joka kaikessa keveydessään on todennäköisin edistyjä. Sain sen eilen jo alkuun, ja jos romanttinen romaani alkaa tatuointikohtauksella, ollaan jo ihan hyvän äärellä. Mutta nyt lukemaan!

x

16:08 Lispectorin Passio pääsi yllättämään, ja huomasin lukeneeni sitä melkein puolitoista tuntia putkeen. Osasin tavallaan jo alun perusteella kyllä sanoa, että tämä tulee vangitsemaan, mutta alku tuntui niin haastavalta meneillään olevalle keskittymiskyvyttömyydelleni, etten olisi ajatellut juuri tähän jääneeni kiinni. Hyvä silti näin, en malta odottaa että pääsen jo jatkamaan lukemista. Mutta tässä välissä jotain ruokaa, kiitos.
Luettuna 77 sivua


x

18:48 Ruoanlaitossa menikin kauemmin kuin olin ajatellut, enkä jostain syystä osaa lukea syödessä (muuta kuin runoja, mutta niitä ei nyt ollut tarjolla..). Ajattelin ensin, että olisin jatkanut suoraan Passiota siitä mihin jäin, mutta luinkin Nyléniltä esseen Valkoista mustalla eli kävelyllä leprasairaalassa, josta en suoraan sanottuna ihan hirveästi irti saanut. Siitä jatkoin Meron pariin, ja ilahdun koko ajan vain enemmän ja enemmän miten laadukkaanoloiselta viihteeltä tuo kirja tuntuu. Joko viimein löysin sitä kestävämpää chick lit'iä?!
Luettuna yhteensä 140 sivua


x

20:48 Yritin palata Passion pariin, mutta totesin olevan fiksumpaa jättää huomiselle. En tiedä olenko ainoa, mutta mitä parempaa (ja henkilökohtaisesti tärkeämpää) kirjaa luen, sen enemmän haluan käyttää lukemiseen aikaa. Pelkään, että jos ahmin lähes koko kirjan saman päivän aikana, tarina ei pääse kasvamaan ansaitsemiinsa mittasuhteisiin. Huolensa kullakin, mutta harkitsen jo tilaavani kyseisen kirjan omaksi internetin syövereistä, sillä tuota kirjaston versiota olen jo hautonut sen puoli vuotta kotona, lienee jo aika palauttaa se muidenkin lainattavaksi siis pian. Ehkä jatkan sitä sitten huomenna? Meron Englantilainen romanssi taas vei täysin mennessään, se on helppoa ja kepeää, ja ilahduttaa kun ei tarvitse edes pyöritellä silmiään lukemisen välissä (toisin kuin genren kanssa yleensä siis). Tauko senkin kanssa jo on paikallaan, tuokin on sen verran kiinnostava teos, että haluan sillekin oman aikansa antaa. Ehkä nyt hetki somepuuhia, sitten Elvin kanssa iltalenkille. Enköhän tänään pitkästä aikaa vielä jotain lue ennen nukkumaanmenoa kuitenkin!
Luettuna yhteensä 216 sivua



Lauantai 16.2. 9:48 Luin illalla vielä nelisenkymmentä sivua Englantilaista romanssia, mikä oli lähiaikoijen lukemattomuuden huomioon ottaen itselleni varsin paljon. En ole kovinkaan kiinnostunut vertaamaan omia lukumääriäni muihin, saati kilpailemaan luetuilla sivuilla, itselleni maraton on onnistunut siinä vaiheessa, jos saan yhdenkin kirjan kunnolla eteenpäin. Nyt näyttäisi siltä, että saan jopa kaksi, ehkäpä palaankin aamiaisen ja aamulenkin jälkeen Passion pariin, sillä kun näyttäisi eräpäiväkin jo alkuviikosta lähestyvän.
Luettuna yhteensä 260 sivua


x

11:50 Olen iän (vai vapauden?) myötä huomannut olevani yhä vahvemmin ja vahvemmin aamuihminen – oma aamuni tosin ei ihan mene synkassa sen kulttuurillisesti määritellyn aamun kanssa, sillä se alkaa vähintään kaksi tuntia muiden aamuja myöhemmin ja kestää mielestäni ihan helposti jopa yhteen. Ainakin näin viikonloppuisin. Oli aamun määritelmä sitten mikä tahansa, huomaan myös, että koska olen aamuinani aktiivisimmillani ja saan asioita aikaan, lukemiseen on kaikkein vaikein keskittyä juuri silloin. Tekisi mieli tehdä, eikä vain olla. Tästä huolimatta sain kuitenkin tämän aamun aikana luettua lisää Passiota, ja nyt viimeisen kahden maratontunnin ajaksi ajattelin palata taas Englantilaisen pariin. Harvoin tulee vain kahta kirjaa lukumaratoneilla luettua, mutta toimii tämä ehdottomasti näinkin!
Luettuna yhteensä 301 sivua

x

14:00 24 tuntia kirjojen parissa vietetty, ja täytyy sanoa, että olihan se taas mukavin vuorokausi hetkeen. Ja samoissa merkeissä jatkanen huomiseen asti, ihana kun hetkellisesti kaikki kouluhommat kestävät myöhempäänkin ajankohtaan lykkäämisen. Viimeiset tunnit käytin ennustukseni mukaan Englantilaisen romanssin parissa, tuon kirjan parissa kyllä viihtyy harvinaisen hyvin. Nyt yhteenveto pystyyn ja päiväkahveille.
Luettuna yhteensä 384 sivua



Y H T E E N V E T O 

Lukumaraton teki hurjan hyvää, ja jälleen kerran nautin erityisesti siitä keskittymisestä ja rauhasta, joka pitkään lukemisesta seuraa. Ei tee mieli tehdä koko ajan pikkusälää, poukkoilla sinne tänne, vaan olla vain ja syventyä fiktiivisiin maailmoihin. Olin etukäteen ajatellut, että ehtisin lukea enemmänkin, mutta lopulta tämä vajaa nelisensataa sivua oli oikein täydellinen määrä. Ei liikaa eikä liian vähän, vaan sopiva sysäys taas sujuvampaan lukemiseen pidemmän jumitteluputken päätteeksi.

Tällä kertaa en aloittanut yhtään uutta kirjaa kesken maratonin, enkä saanut mitään toisaalta loppuunkaan. Etukäteen suunnitelluista kirjoista vain Goliarda Sapienzan Italian tytär jäi kokonaan koskemattomaksi, muita jo aiemmin kesken olleita luin ainakin vähän.


L U E T U T   S I V U T   K I R J O I T T A I N 

Antti Nylén : Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 17 sivua Ajattelin etukäteen, että nämä esseet olisivat hyvää väliluettavaa haasteen aikana, mutta lopulta sain luettua vain yhden esseen. En ole täysin lumoutunut Nylénin kirjoitustavasta, tai ehkä vain olen ollut aika yltiömäisten odotusteni kanssa hieman väärässä. Aiemmat tekstit tässä kokoelmassa ovat toki olleet hienoja, ja luonnollista kai onkin, että paksussa kokoelmassa on yksittäisiä kirjoituksia, jotka eivät ihan jokaiseen iske. Tulen todennäköisesti lukemaan tämän kuitenkin jossain vaiheessa loppuun, tosin todennäköisesti muutaman esseen viikkotahdilla. 

Clarice Lispector : Passio, 118 sivua Tämä on tosiaan ollut minulla lainassa jo syyskuusta asti, ja sen hieman vaikeahko muotokin on pitänyt minut tähän asti kirjasta etäällä. Pari viikkoa sitten sen kuitenkin aloitin, ja nyt sain yllättävänkin paljon kyseistä klassikkoa eteenpäin. Lukukokemuksena tämä on vaativa, mutta antoisa, joten toivoisin ehtiväni vielä tämän viikonlopun aikana sen lukea loppuun. 

Niina Mero : Englantilainen romanssi, 249 sivua Meron viihderomaani on kaksinkertainen yllättäjä, sillä se ensinnäkin lähetettiin kustantajalta minulle yllätyksenä ja toisekseen se on ollut harvinaisen vetävä ja kestävä chick lit -kirja, ainakin tähän mennessä. Uskoisin saavani tämänkin varsin pian loppuun, joten lisää ajatuksia kirjasta myöhemmin.

Y H T E E N S Ä   L U E T T U   3 8 4   S I VU A

tiistai 12. helmikuuta 2019

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET


MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET
124s.
Otava 1993 // alkuteos 1913

Tunteistaan on nainen tunnettu. Herkkänä ja heikkona sukupuolena hänen tunnepuoltaan on varjeltu vuosisatoja, häntä on estetty osallistumaan koulutukseen ja hänet on suojeltu kodin pieneen turvapiiriin, jotta herkkä mieli ei järky. Ei nainen kestä julkista työtä, eikä hän ailahtelevaisuutensa vuoksi siihen olisi kykeneväkään. Vahvaa naista ei olekaan, on vain tunteiden viemiä hupakoita. Naiselle sopii koti ja hoiva, lapset ja tiskaaminen. Tyttäriinsä hän tunteellisuutensa saa siirtää, mutta ei poikiin, sillä eihän todelliset miehet itke tai naisten perään ruikuta. Nämä herkät naisotukset vaativat suojelua, niin maailmalta kuin itseltäänkin. Mitä muutakaan odottaa voi, kun on tunteet.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen – Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, – sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet –"

Paljon ollaan ehkä tuosta epätasa-arvoisimmasta ajasta tultu eteenpäin, ainakin täällä valkoisessa länsimaihin kuuluvassa yhteiskunnassamme. Tunteiden merkitys sen sijaan ei vieläkään ole muuttunut ihan tarpeeksi, sillä edelleen ne tunnutaan mieltävän (miehisen) järjen (naiselliseksi) vastakohdaksi, joiden tukahduttaminen on toivottavaa älyn tieltä. Tunteella ei voida tehdä päätöksiä, sanotaan, mutta samalla tunnutaan unohtavan, että tiettyyn tunteeseenhan se järkiperustainen päätöskin aina lopulta pohjaa. Miestunteet, päättäväisyys, suoraviivainen loogisuus ja terve itsetunto ovat jotain, joilla maailmaa saa rakentaa, naistunteet, kuten vihaisuus epätasa-arvoisuuden edessä tai näkyvä epävarmuus maailmassa, joka ei arvosta tietynlaisia piirteitä, taas viestivät vain heikkoudesta. Se on varsin ristiriitaista, etenkin kun yhteiskunta tuntuu täysin kritiikittä vuosikymmeniä hyväksyneen vihaiset tai himonsa perässä kulkevat miehet, pojathan ovat vain poikia. 

Tunteisiin pureutuu myös Maria Jotuni yli sadan vuoden takaisessa novellikokoelmassaan Kun on tunteet. Sen  sijaan, että nämä nimenomaiset lyhyet tarinat kertoisivat tunteellisista naishenkilöistä, kuvaa Jotuni jopa satiirisen tarkasti mitä hänen naishahmojensa tunteille 1900-luvun alun yhteiskunnassa käy: sen sijaan, että työläisnainen saisi todella juosta tunne-elämänsä ja hupsutustensa perässä, vaatii yhteiskunta itseasiassa juurikin heitä tukahduttamaan omat halunsa, mukautumaan, jotta he saisivat katon päänsä päälle ja perheen kautta edes jonkinlaisen aseman ja turvan maailmassa. Jotunin tarinat etenevät hienoina ja arkisina dialogeina naiselta toiselle, ja oman ajankuvansa lisäksi ne kertovat naisen yhteiskunnallisesta asemasta vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Jotuni on ollu jo omana aikanaan tunnettu naisasian edustaja, feministi ja  totunnaisten (nais-)kirjallisuuskaavojen rikkoja. Hän ei ole suostunut kuvaamaan maailmaansa romanttisten lasien läpi, vaan näistä tarinoista todella paistaa realistisuus ja  työläisperheiden asema. Miten selvitä, jos onnenonkija-isä juo tasaisesti perheet vähäisetkin tulot, kenelle soittaa kun säätyläisemmän henkilön kanssa saatu yhteinen avioton lapsi on aika jättää jälkeensä muuttaessa itse maailmalle. Tarkka ja totuuden varsin epämiellyttävässäkin valossa näyttävä kirjallisuus kertoo kuitenkin tuhat kertaa enemmän kuin ajalleen tavallinen symbolismi, ja se tekeekin Jotunista yhden maamme historian merkittävimmistä kirjailijoista.

Jotunin novelleissa miehet kuvataan hyvinkin terävästi halujensa, tunteidensa ja tietynlaisen tiedostamatta pidetyn etuoikeutensa kautta, ja tämä kuva peilaa niin aikalaishenkeä kuin nykyhetkeäkin oivallisessa valossa. Loukkaantuvat, kiihkeät ja tunteidensa perässä kulkevat hahmot peilaavat tunteiden epätasaisuutta ja poliittisuutta jopa hämmästyttävän tarkasti, ja Jotuni kuvaa asioita, jotka pysyvät tietyllä tapaa muuttumattomina vielä sadan vuoden päästäkin. Ehkä meidän naisten ei enää tarvitse samalla tavalla miehen kautta turvata asemaamme, mutta vapaat tunteet ja halujen perässä kulkeminen on edelleen jollain tapaa meiltä kiellettyä. Sankarina toimiva ja itseään toteuttava binäärinen mies kun loppujen lopuksi on niin näissä tarinoissa kuin nykyisessä mediarepresentaatiossa sekä tunteiden todellinen hallitsija että niiden kieltäjä. Sallittua on tuntea vain miehisesti, myös miesten. Mutta miten tunteet todella voivat olla vain yhden näennäisen sukupuolen hallussa? Onko muilla edes mahdollisuutta ottaa oikeus omiinsa takaisin ilman, että niistä syntyy vain Putous-huumorin tyylistä vähättelevää hupsutusta, jossa miul on oikeus omiin tunteisiini?

Kun on tunteet oli ensimmäinen tuttavuuteni Maria Jotunin tuotantoon, mutta henkilöhahmona hän on minulle tutumpi sukupuolen tutkimuksen kurssien kautta. Tämä kyseinen novellikokoelma on kuitenkin kotimaisessa realistisuudessaan yksi hienoimpia klassikkoteoksia, joita aikoihin olen lukenut, ja se on paljon, sillä jo pelkästään puoleen vuoteen klassikoita on mahtunut lähes kymmenen. Jotunin ajankuva, naiskuva ja vahvat dialogit vetävät puoleensa vielä tänäkin päivänä, ja kaikkein tarkkanäköisin sanoma kulkenee rivien välissä sanomattomana. Kun puhutaan suurista suomalaisista kirjailijoista, tulisi aina muistaa myös Jotuni. Tämä kirja todella on klassikko vailla vertaansa. Ja sillä on edelleen merkittävä paikka siinä keskustelussa, kenellä tässä yhteiskunnassa todella on oikeus tunteisiinsa ja kenellä taas ei.