torstai 11. heinäkuuta 2019

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
218s.
S&S 2019
Alkuteos: Transit // 2016
Suomennos: Kaisa Kattelus

Rachel Cuskin viime syksynä lukemani Ääriviivat hullaannutti, ja nosti hetkessä koko kirjan yhdeksi elämäni kirjoista. Cuskin tapa kuvata sivullisuutta, muiden ihmisten totaalista subjektiivisuutta ja vinoutunutta näkökulmaa niin itseensä kuin ihmisiin ympärillään veivät mukanaan, ja en voi muuta kuin ihastella sitä tarkkanäköistä tapaa, jolla Cusk asettaa näytille ihmisen omanapaisuuden. Sen, miten jokainen näkee tarinansa vain itsensä kautta, vaikka näennäisesti yrittäisikin tarjota muunkinlaisia näkökulmia oman versionsa tueksi. Ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen eläin, ja sen esiin nostaminen tuntuu, hämmentävää kyllä, hurmaavalta.

"Tavallaan se kaikki, hän tiesi, oli vain taiteellista poseerausta, mutta hänelle se tiivisti jotakin Torontosta ja hänen elämästään siellä, jonkin olennaisen ominaispiirteen jonka hän tunnisti saamatta siitä kuitenkaan kunnolla otetta, vaikka sana, joka aika tuli hänen mieleensä kun hän yritti sitä kuvailla, oli viattomuus.
'En usko, että kukaan täällä Lontoossa', hän sanoi, 'kukaan täkäläisistä tutuistani pystyisi elämään niin. Täällä ollaan niin ironisia. Täällä ei voi poseerata – kaikki on jo valmiiksi oman itsen imitaatiota.'"

Trilogian toinen osa Siirtymä julkaistiin suomeksi jo keväällä, mutta vaikka heti sen itselleni uutena ostin, sain sen lukuun vasta kesäkuun lopulla. Minulle käy usein näin: huuman aiheuttamien kirjojen jatko-osat jopa pelottavat, sillä en kestäisi, jos toinen veisi jotain pois siitä mitä ensimmäisessä rakastin. Toisaalta olen myös hieman säästelevää sorttia: haluan odottaa täydellistä lukuhetkeä kirjalle, jonka jo valmiiksi oletan täydellinen olevan. Ei sellaista tosin taida olla olemassakaan, täydellistä hetkeä yhtään millekään, mutta tämän kanssa kuitenkin tiesin, että alkukesän hömppäputkeen tämä ei kävisi. Ja niinpä odotin, ja lopulta varsin oikeaan lukuhetkeen tämän kanssa osuin.

Ääriviivojen ja Siirtymän sivuun jäävä päähenkilö Faye on eronnut miehestään, ja on tässä toisessa kirjassa Lontoossa, uuden äärellä. Hänen asuntoaan revitään auki, vihamieliset alakerran naapurit levittävät hänestä valheellisia juoruja ja lapset kaipaavat äitiään ollessaan remonttia paossa isänsä luona. Fayen siirtyessä arkiaskareista toisiin katse on kuitenkin jälleen ennen kaikkea ihmisissä, jotka vilahtavat hänen ohi, myyvät asuntoja, purkavat seiniä tai yrittävät sopeutua uuteen elämään uuden kumppanin kanssa. Vaikka Faye on ehkä hieman enemmän läsnä kuin trilogian aloitusosassa, on hän edelleen ensisijaisesti sivusta katsoja, tarkkailija, joka hahmottaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.

Ja tätä sivullisuutta edelleen Cuskin tekstissä eniten ihailenkin: on huumaavaa, miten hän pystyy kuvaamaan ihmisyyttä kaikkine säröineen, kun hän osaa astua tietyllä tapaa sen ulkopuolelle. Myönnän, että se ulkopuolisuus tuntui ensimmäisessä osassa ehkä jotenkin hieman luontevammalta, ja tässä toisessa siihen jo kiinnitti huomiota, näki sen tehokeinoksi ja sitä kautta kirjalliseksi ratkaisuksi, mutta onhan se toki sitä ensimmäisessäkin osassa ollut, en vain tullut kiinnittäneeksi asiaan niin huomiota. Toisaalta, etenkin mieshahmojen kanssa keskustellessa – ja niiden kanssahan Faye lähinnä keskusteli – Cusk kuvaa äärimmäisen tarkkanäköisesti myös sitä tietynlaista kevyempää miesselittämistä, asioiden faktoiksi rakentamista miehisellä itsevarmuudella, kun nainen sijoitetaan lähinnä kuuntelijan rooliin. Miehillä on näkemyksiä niin siitä, mistä uusi asunto pitäisi ostaa kuin siitä, miten asunto – tai minuus eron jälkeen? – kannattaa purkaa ja rakentaa uudelleen. Puhumattakaan siitä, miten paatuneen kamalien alakerran naapurien kanssa voi tulla toimeen. Keskiöön nousseet asiat ja kokemukset ovat jollain tapaa hurjan sukupuolittuneita, mutta sen huomaaminen vaatii hieman harjaantuneempaa silmää. Sen verran vahvasti Cusk tuon osaa rivien väliin jättää, kuvata lähinnä vain todellisuutta sellaisena kuin se voisi näyttäytyä.

"Ehkä muistot tekivät paluutaan siksi, että hän oli nyt tavallaan koditon, sillä usein sitä muistaa asioita vasta kun on päätynyt samaan tilanteeseen kuin niiden syntymisen aikaan, aivan kuin olisi jättänyt osan itsestään odottamaan."

Tämä toinen osa tuntuu olevan tästä sarjasta varsin vahva mielipiteiden jakaja: osan mielestä se on jopa ensimmäistä vahvempi, toisille se taas on ollut Ääriviivojen  jälkeen pienoinen pettymys. Alkuun myös itsestäni tuntui, etten itse silti oikein saa kirjasta otetta, että sen taika katoaa, kun samaa lukee toistamiseen. Ääriviivoissa yksi upein puoli olikin yllätys: että näinkin voi kirjoittaa, että joku huomaa tämänkin puolen elämästä. Siirtymässä se oli jo tuttua, ja vaikka Cuskin taito on edelleen viimeisen päälle teroitettu, yllätyksettömyys jätti minut hetkellisesti hieman outoon välitilaan. Sellaiseen, jossa nautin lukemastani joka hetki, mutten silti ihan saanut sitä mitä olin odottanut.

Tarinan edetessä aloin kuitenkin joko itse keskittyä tarkemmin tai ylipäätään vain saada rytmistä toisella tapaa kiinni, ja niinpä loppua kohden olin jälleen aivan myyty. Kirjan viimeinen luku, Fayen serkkua ja hänen uusperhettään kuvaava osa oli niin tarkkaa ja taianomaista, että olisin sen luettuani halunnut aloittaa kirjan kokonaan uudelleen. Ja niinpä, ihanaa kyllä, sain tästäkin kirjasta jälleen yhden elämäni kirjan. Hurmaavan, huumaavan ja kauniin. Ja mikä ihaninta, tätä on edelleen luvassa lisää. Saa nähdä maltanko odottaa ensi vuoteen, vain etsinkö viimeisen osan käsiini englanniksi, mutta sieltä se kolmaskin on S&S:lta tulossa kaiketi keväällä 2020. Sitä odotellessa. 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

9 x ALKUKESÄN LYHYET (JA VARSIN KESKINKERTAISET) LUETUT

Loppukevät ja alkukesä on hurahtanut ohi, ja luonnoksissa on miljoona (no yhdeksän) lyhyttä pätkää kirjoista, joista piti kirjoittaa kokonainen postaus, mutta aika ajoi jo niin sanotusti niistä ohi. Toki itse kirjat ovat edelleen mitä ajankohtaisempia, minulla ei vain niistä joko riitä sanottavaa tai mielenkiintoa työstää kokonaisia omia postauksiaan. Niinpä kokosin jälleen nuo enemmän tai vähemmän valmiit postausriepaleet yhteen, ja julkaisen ne tällaisena lyhytarviokimarana. Ei näitä poistaakaan raaski, kun muutamat sanat jo ylhäällä ovat parhaimmillaan toukokuusta asti olleet!


KIM THÚY : RU
♥ ♥ ♥   
144s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Ru // 2009
Suomennos: Marja Luoma

"Kiintymyksenosoitus voidaan siis joskus tulkita loukkaukseksi, ehkä sen vuoksi, että rakkautta ei osoiteta kaikkialla samalla tavalla. Sekin on käännettävä kieleltä toiselle, sekin on opittava."

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä kehtolaulua ja tuudittamista, kun taas ranskaksi se merkitsee pientä puroa tai kuvainnollista virtaamista. Kumpikin kieli liittyy olennaisesti Thúyhun, venepakolaisena Vietnamista vuosikymmeniä sitten ensin Malesiaan, ja myöhemmin Kanadaan päätyneeseen naiseen, jolta tämä teos alunperin kymmenen vuotta sitten ranskaksi julkaistiin. Se on hurmannut paitsi lukijansa myös kriitikot, eikä sen tiiviissä ilmaisussa ja virtaavassa rakenteessa paljon muuta voisi kuvitellakaan.

Ru on tarina paitsi pakolaisuudesta, myös identiteetistä kahden kulttuurin välillä. Se on kertomus tekohampaiden ienosasta tehdystä muovirannerenkaasta, jonka uumeniin perheen timattivarasto on piilotettu. Se on tarina tuoksuista, jotka herättävät koti-ikävän Hanoin kaduilla. Se on kuvaus kaukaisesta sodasta, ihmisistä sen reunamilla. Pienten hetkien verran se on myös äidin ja autistisen pojan välistä suhdetta, kaukaa ja kaiholla rakastaen. Sivumääriinsä nähden se tempoilee ja poukkaroi hurjan moneen suuntaan, mutta Thúylla on silti taito pitää itse tarina kasassa, puro niissä uomissa, joista siitä vielä tulee kokonainen ja eheä tarina.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita."

Pidin Run rakenteesta ja jollain tapaa taianomaisen tavanomaisesta kielestä. Jotain etäistä ja nopeasti unohtuvaa tässä pienoisromaanissa kuitenkin oli – kuukausi lukukokemuksen jälkeen en oikein enää osaa sanoittaa edes sitä, pidinkö tästä vai en. En tiedä jäikö kirjasta hieman laskelmoidun hittiromaanin keinotekoinen jälkimaku vai enkö vain tavoittanut sitä suurinta hienoutta, joka lukijat lähtökohtaisesti on hurmannut, mutta minulle tämä oli lähinnä kaunis, mutta kaukainen kirja. Näennäisen avoin, yksityiskohtia paljasteleva, mutta tunnetasonsa täysin itsellään pitävä. Romaanin pakolaisperhe oli hyvinkin etuoikeutettu aikansa Vietnamissa, ja toisaalta Kanadassa taas kaikkea muuta, mutta asia lähinnä todettiin, sitä ei herätetty henkiin. Se on harmi, sillä näissä tarinoissa olisi ainesta enempäänkin.

Ja kaikille, ketkä tästä piditte tai vähintäänkin kiinnostuitte, ja vietnamilaista kirjallisuutta kaipaatte lisää: lämmin suositus myös Viet Thanh Nguyenin The Refugees -novellikokoelmalle. Se tosin on vielä suomentamatta, mutta ehdottomasti teos, joka toimii toki paitsi englanniksi, olisi ihana myös käännettynä meidänkin markkinoillemme saada. 



MARIA OHISALO & ARNO KOTRO (TOIM.) : 
SINUA ON PETETTY – KIRJOITUKSIA SUKUPUOLTEN TASA-ARVOSTA
♥ ♥ ♥
204s.
Like 2019


Suomi on tasa-arvoinen maa. 

Tasa-arvo on siis valmis.

Kaikki, ketkä muuta puhuvat, tekevät ongelmia sinne, missä niitä ei ole. 

Tuttu ajatusketju, eikös? Kotimaista tasa-arvokeskustelua seuranneen ei kaiketi ole mahdollista olla tuota joskus kuulematta. Mutta kuten Ohisalo & Kotro sen jo kannessa kertovat: sinua on petetty. Tasa-arvo ei ole valmis, se ei ole lähelläkään, ja kaikkein vähiten se valmistuu, jos vain istuu alas ja odottaa. On toimittava, ja siksi tämä kirja on olemassa.

Ohisalon & Kotron toimittama teos sisältää kymmenen eri näkökulmasta kirjoitettua tekstiä/esseetä, joissa perustellaan mitä tasa-arvolle pitäisi tehdä, ja miksi se työ on niin tärkeää. Aiheutta käsitellään niin vammaisuuden, kiintiöiden, rodullistamisen kuin huumorinkin näkökulmasta, ja mukana on myös kaksikin oikein oivallista tekstiä maskuliinisuuden kapeudesta. Osa näistä oli minulle jo entuudestaan tuttuja: esimerkiksi Koko Hubaran teksti oli koottu hänen jo aiemmin julkaisemista kirjoituksistaan, ja toisaalta taas Saara Särmän huumorinäkökulma sekä herruustekniikat on jo läpi luettuja, mutta sitäkin tärkeämpiä henkilökohtaisesti.

Sinua on petetty on napakka ja asiallinen tasa-arvon perusteos, joka avaa tasa-arvoon liittyvät peruskäsitteet ja puheenaiheet asiokkaasti. Se ei kikkaile liikaa termeillä, vaan nimenomaan painottaa yleiskielisyyden tärkeyttä tasa-arvoasioista puhuttaessa. Kovin syvälle teksteissä ei mennä, mutta toisaalta kiinnostuneen on mahdollista etsiä itse tekstien kirjoittajien muita esseitä ja ajatuksia internetistä, ja tällä kirjalla onkin oiva mahdollisuus nousta jonkinlaiseksi porttiteorian oven avaajaksi. Kun lukee tämän, voisi kuvitella haluavan tietää ehdottomasti lisääkin.

Itselleni kiinnostavin teksti kirjassa oli kuitenkin se, jonka kanssa olin eniten eri mieltä: Katleena Kortesuon essee Me feministit emme osaa esiintyä mediassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että liikkeeseen kuin liikkeeseen kuuluu myös sisäinen kritiikki, ilman sitä asiat sammaloituvat ja menettävät tehonsa. Jaan myös Kortesuon ajatuksen siitä, että liian usein asioista "keskustelu" ajautuu juupas-eipäs-jankkaamiseen, mikä ei tokikaan mihinkään johda. Ymmärrän myös hänen vahvan sanomansa siitä, että jotain asiaa vastustaessa ei itse yksinkertaisesti voi toimia samoin menettämättä uskottavuuttaan. Jos vastustaa syrjimistä, ei voi syrjiä itse ketään, ei edes toisin ajattelevia. Näkemykseroni maltillisena oikeistofeministinä itseään tituleeraavan Kortesuon kanssa kumpuaa kuitenkin juuri tästä: pelkkää maltillisuutta ja omaa esimerkillistä käytöstä tehokeinona pitävä uppoaa kovemmin huutavien jalkoihin, eikä mikään muutu muuttamatta. Kortesuon keinokavalkadi on kieltämättä inhimillinen ja helppo, hän kun kieltäytyy puheessaan sukupuolittamasta eikä itse osallistu syrjivään toimintaan. Mutta kaikessa tolkunihmisyydessään Kortesuo tuntuu unohtavan kokonaan, että syrjintä on rakenteellista, sorto todellista, eikä se katoa vain, jos kieltäytyy käyttämästä tiettyjä sanoja, ja toivoo oman esimerkin seurauksena lähimmäisten päätyvän samaan. Jos ärhäkkyyttä toppuutellaan, ettei vain tulisi alleviivanneeksi kuvaa aggressiivisesta feminismistä, jää tolkkua tolkuttava varsin pian kurkku suorana kailottavan varjoon, piipertämään yhtä ja pientä. Isot muutokset lähtevät isosta toiminnasta, eikä silloin kannata pienentää itseään paremmin normeihin sopivaksi, ettei vain ärsyttäisi ketään. Sitähän tässä on varottu jo viimeiset vuosisadat, eikä se ihan kauhean pitkälle ole selkeästikään johtanut. Kortesuo tuntuu unohtavan, että hänetkin on tähän asemaan tuonut nimenomaan vihaiset feministit. Siksi tällainen historiaton tapa käsitellä asioita näinkin tärkeässä teoksessa jopa harmittaa.

Toki Kortesuolla oli pointtinsa, ja eniten pidin hänen muistutuksestaan siitä, että hyökkäämällä henkilökohtaisesti saa toisen vain käpertymään siilipuolustukseen. Puolustusmekanismien päästessä valloilleen todennäköisesti myös aatteistaan pidetään vain enemmän kiinni, saahan tilanteessa vahvistusta sille, että on olemassa "toinen ääripää". Tuuleenkaan ei kannata huutaa, mutta Kortesuo unohtaa, että juuri ärhäkkäät ja isot ulostulot ovat ne, jotka asiat nostavat keskusteluun ja ylipäätään vievät asioita eteenpäin. Oikeanlaista habitusta ja viestintää vaativana hän tulee vain vahvistaneeksi sitä, mikä on jo olemassa: tietynlaisuuden normia, joka tässä maailmassa on valkoisen cis-heteromiehen normi. Voiko sen todella purkaa sitä itseään toistamalla? 

Lopulta paras vastine Kortesuolle tuli kuitenkin kirjan sisältä, ja Maria Ohisalon oma teksti sanoitti oikeastaan kaiken tarvittavan. Ohisalon, Kotron & Wallinheimo-Heimosen osuudet olivatkin kokonaisuuden kirkkaimpia helmiä. Paljon aiheesta lukeneelle tämä ei ehkä mitään kovin suurta ja mullistavaa keskusteluun tuo, mutta tällaisenaan se on loistava lukusuositus etenkin kaikille niille, jotka "kannattavat tasa-arvoa, mutta eivät ole feministejä". Raikas ote ja lyhyehköt tekstit tuovat perusasiat tarjolle tiiviisti, saarnaamatta tai valistamatta. Rakenteeltaan se onkin helppo, mutta ei missään nimessä kevyt. Mainio kaikin puolin, kirja jolle toivoo erityisesti lukijoita sen oletettavimman lukijakuntansa ulkopuolelta.




KAREN M. MCMANUS : YKSI MEISTÄ VALEHTELEE
♥ (  ♥ )
358s.
WSOY 2018
Alkuteos: One of Us Is Lying // 2017
Suomennos: Inka Parpola

McManusin nuorisotrilleri on yksi kevään graduvastapainokirjoista. Tällaisen kirjan valintakriteerinä on helppous, sivuja kääntelemään pakottava juonikuvio ja mielellään myös sellainen keveys, ettei kirjan tapahtumat juurikaan jää muuta arkea mieleen painamaan. Ja kun tällaista kirjallisuutta etsii, kaikkein varminta on suunnata amerikkalaisteosten pariin.

Yksi meistä valehtelee lähtee tarinana käyntiin, kun viisi nuorta astelee jälki-istuntoon, ja vain neljä heistä palaa sieltä elävänä takaisin. Nelikosta muodostuu nopeasti murhajengi, porukka, jossa jokainen on pääepäilty. 

Tarinana tämä on jotain Gossip Girlin ja Netflix-nuorisosarjan 13 Reasons Why'n välimaastossa kulkevaa jenkkitrilleriä, jossa jokaikinen nuorisoon liitetty klisee tulee ihan varmasti käytettyä. Teos sisältää huvittavan kömpelöä ja epäuskottavaa dialogia, vuorotellen vaihtuvaa pääepäiltyä, romansseja ja kiperiä tilanteita, eli kaikkea, mitä genreen uskollisesti kuuluukin. (Lisämiinus vielä tämän kirjan kohdalla oli myös sen harvinaisen kömpelö suomennos. En kylläkään tiedä, millaista kieltä kirja alunperin on sisältänyt, ja voi toki olla, että käännös on itseasiassa jopa alkuperäisversiota parempi, mene ja tiedä. Moni sana kuitenkin kääntyi hieman hassusti (vai olenko ainoa, jonka mielestä ignore kääntyisi sulavammin ignooraamiseksi eikä ignoroinniksi?), ja joukossa oli myös täysin suomeksi mitään tarkoittamia asioita, jotka oli vain sanasta sanaan englannista omalle kielelle oikaistuja. Kielen puutteet olivat harmillisia, sillä tällaisessa teoksessa sujuvuutta ja takeltelemattomuutta kaipaa aivan erityisen paljon.) Mutta jos tarkoitus on viihtyä, ja pikkuhiljaa saada selville, kuka Simonin oikein murhasi, täyttää tämä teos jo tehtävänsä. 

Joten jos teinidraama, jenkkilukioestetiikka ja murhamysteerit kiinnostavat, tässä kirja myös sinulle. Tälle onkin taidettu jo julkaista englanniksi myös jatko-osa, mutta itse ehkä palaan mielummin seuraavaksi Agatha Christien pariin, jos murhia elämääni taas kaipaan.



MARIA SEMPLE : MISSÄ OLET, BERNADETTE?
♥ ♥ ( ♥ )
322s.
Gummerus 2013
Alkuteos: Where'd You Go, Bernadette // 2012
Suomennos: Outi Järvinen


Toinen graduvastapainokirja onkin sitten Maria Semplen viihdemysteeri Missä olet, Bernadette? 

Been äiti, omaleimainen, entisessä elämässään arkkitehdin uraa aloitellut Bernadette, katoaa ja hänen tyttärensä alkaa koota aineistoa äitinsä löytämiseksi. Kirja rakentuu erilaisten dokumenttien, kirjeenvaihtojen, sähköpostien ja Been kommenttien varaan, ja se kutoo omalaatuisen henkilögalleriansa yhteen ilmeisesti monien mielestä varsin hulvattomallakin tavalla.

Bernadette on kirja huolettomille nautiskelijoille, kuten jo kannen Jonathan Franzenin lainauskin lupaa. Se ei kuitenkaan ole mistään ihan hömpimmästä päästä, ja juoni on genressään jopa kekseliäs. Keskiössä on kerrankin muuta kuin vain ihmissuhdekiemuroita, ja kirja sukeltaa astetta syvemmälle, kun yhtenä aiheena on neron luovuuden tukahduttaminen. Jos siis uskoisi ylipäätään nerouteen yhtä paljon kuin amerikkalaiset tuntuvat uskovan. Kirjassa on myös muutamia varsin oivaltavia kohtia, mutta suurimmaksi osaksi moiset jäävät laajemman kohelluksen alle.

Semple kirjoittaa tekstiään varsin viihdyttävästi, ja kaikessa eksentrisyydessään hahmot ovat keskivertoa mielenkiintoisempia. Minä en kuitenkaan tämän kirjan hulvattomuutta/viihdearvoa oikein löytänyt, mutta se on lähinnä henkilökohtainen ongelmani. Omaan makuuni kun kirjana tämä oli minusta lähinnä höperö, vähän ehkä jonninjoutavakin, mutta aika lempeällä tavalla. En suhtautunut tähänkään nyt kovin kriittisesti, eikä se jättänyt jälkeensä tarvetta analysoida tarinaa sen kummemmin, mikä sinänsä on välillä ihan vain hyvä. Tällaiselle ihmisten erilaisuuteen/joukosta poikkeavuuteen pohjautuvan huumorin ystävälle tämä varmasti olisi ihan mainio, ja kesälukemisena nyt oikein erityisesti, mutta tällä kertaa oma makuni ei aivan mennyt lukuvalintani kanssa yksiin. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan harmita, sillä sen verran jouhevaa ja helppolukuista teksti oli, ja kylläpä sen kanssa pari hellepäivää saikin parvekkeella mainiosti kulumaan. Huumori on kirjallisuudessa epäilemättä yksi vaikeimmista lajeista, ja lähinnä olisinkin ollut yllättynyt, jos tämä oman huumorintajuni kanssa yhteen olisi osunut. Harva kun osuu, sen tässä kolmenkymmenen vuoden aikana varsin hyvin olen oppinut.




MARI MANNINEN : KIINALAINEN JUTTU
33 KIINA-MYYTTIÄ, JOTKA VAATIVAT KUMOAMISTA
♥ ♥ 
235s.
Atena 2018

Mari Manninen tuli tutuksi muutamia vuosia sitten, kun hänen Yhden lapsen kansa -kirjansa nousi Tieto-kategoriassa Finlandia-voittajaksi. Nyt Manninen jatkaa tutulla Kiina-tiellään, ja kokoaa teokseensa 33 myyttiä, jotka vaativat ehdottomasti kumoamista. Mukana on käsityksiä niin kiinalaisista koiria syövänä kansana kuin näkökulmia Kiinan nettisenruukiinkin, ja monipuolinen teos tarjoaakin varsin kattavan kuvan nyky-Kiinan tilanteeseen yhden toimittajan näkökulmasta.

Teoksena Kiinalainen juttu on oikein mukava ja varsin viihteellinen kevyttietokirja, joka suvereenisti yhdistää niin tutkittua tietoa kuin kokemusperäistä mutuiluakin. Toimittajamaisen värikäs kielenkäyttö tekee kirjasta viihdyttävän, eikä se pääsääntöisesti edes käänny niin pahasti karnevalisoinnin puolelle, kuin edellinen Mannisen Kiina-teos paikoin teki. Parhaimmillaan kirja tarjoaakin uusia näkökulmia myyttien tuuletuksineen, ja kyytiä saa niin käsitykset aina kiinanmuurin merkityksestä kiinatuotteiden huonolaatuisuuteenkin. 

Hieman itsetiedostavampaa otetta olisin kuitenkin tältä kirjalta paikoin toivonut, sillä nyt se pisti pokkana monia täysin yleisinhimillisiä tiedonrakennustapoja kiinalaisuuden piikkiin sen sijaan, että Manninen olisi osannut huomata samankaltaisiin narratiiveihin uskomisen olevan aivan yhtä yleistä myös Suomessa. Paikoin jonkinlaista yritystä tähän suuntaan sentään oli havaittavissa, mutta ei ehkä niin, että se aukeaisi tarpeeksi vahvana kansien välistä. Ihmisellä kun on kansakunnastaan huolimatta olemassa Suuret Kertomukset, joihin he uskovat, ja kiinalaisten kertomuksille hihittely nyt lähinnä tuntuu vähän hassulta, jos samalla ei kyetä osoittamaan omia vastaaviamme. Itsekriittisyys olisi todennäköisesti avannut myös kiinalaista inhimillisyyttä tätä versiota paremmin, mutta tällä kertaa näin, ja ehkäpä objektiivisempaa tietoa sitten saa tarttumalla johonkin Mannisen lukusuositukseen. Pienin varauksin kirjaan suhtautumalla tästä saa kuitenkin oivallisen lukukokemuksen, kunhan muistaa, että lopulta niin kiinalaisuus kuin suomalaisuuskin on vain meidän keskenämme sopima tarina, josta tarpeeksi monta kertaa toistettuna on sattumalta tullut totta.




SARAH CROSSAN : YKSI 
♥ 
439s. 
S&S 2018 
Alkuteos: One // 2015 
Suomennos: Kaisa Kattelus 

"Tavallisuus on Graalin malja
ja ainoastaa ne joilla ei sitä ole 
tajuavat sen arvon." 

Sarah Crossanin mainetta ja palkintoja niittänyt nuortenromaani on säemuotoon kirjoitettu tarina Gracesta ja Tippistä, nuoruudesta, erilaisuudesta ja kahdesta erilaisesta persoonasta toisiinsa kiinnitettyinä. Se herätti kiinnostukseni, kun sitä suositeltiin minulle Helmet-haasteen kaksosista kertovaan kohtaan, ja se olikin ihanan helppolukuinen teos tähän huumaavan ihanaan kesäputkeen, jossa kaiken täytyy nyt syystä tai toisesta lähinnä olla mahdollisimman vaivatonta, lukemisenkin. Helppoudestaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ollut höttöinen, vaan yllättävänkin intensiivinen ja kauniista palasista koostuva tarina, joka imaisi varsin syvästi mukaansa, etenkin puolivälin jälkeen. Loppuosastaan se oli jopa erityisen kaunis, ja noilla kohden sen kerrontamuoto todella pääsi oikeuksiinsa: se herätti jotain sellaisia tunteita henkiin, jota ilman tätä valtavaa ilmavuutta tuskin olisi voinut saavuttaa. Alkua leimanneen tietyn pinnallisuuden ja problemaattisuudenkin pystyi antamaan anteeksi, kun antoi vain tarinan viedä, eikä vaivannut ulkokirjallisilla seikoillaan sen kummemmin päätään. Sellaisenaan se olikin varsin tunteikas lukukokemus, ja kaikessa elokuvallisuudessaankin se toimi yllättävänkin hyvin kansien välissä. Ainoa ohittamaton seikka kirjan kohdalla oli lähinnä sen asetelma: kehollisesti normaalina pidetyn kirjailijan kyky kuvata siamilaisen kaksosuuden herättämiä tunteita oli toki voimakas, mutta hieman kuitenkin näinkin selvästi tietoisesti myyntimenestysmäisen romaanin kohdalla jäi pohdituttamaan, oliko tämä kuitenkaan hänen tarinansa kertoa. 

”Kun siamilaiset kaksoset erotetaan, 
leikkaus katsotaan onnistuneeksi 
 jos toinen jää eloon. 

Vähäksi aikaa. 

Ja tämä 
on minusta 
kaikkein surullisinta 
siinä miten 
ihmiset meidät näkevät.” 

Mutta mikä hassuinta, kun kirjan lukemisesta oli kulunut pari viikkoa, en enää oikein muistanutkaan miksi siitä edes pidin. Mitä enemmän kirjaa ajatteli ja analysoi, sen huonommin sen taika enää kestä. Lopulta Yksi on ennen kaikkea sellaista hyvin tunteisiin vetoavaa kirjallisuutta, jonka tarkoitus on kaikin keinoin itkettää, mutta silti sopivan etäältä. Ehdottoman hyvä puoli on, että tämä kirja jos mikä on sitä varsin rehellisesti, eikä se sinänsä edes yritä ottaa kantaa sen suuremmin siamilaisen kaksosuuden ja kahden erillisen ihmisen laajempiin eettisiin ja moraalisiin keskusteluihin: se vain yksinkertaisesti on kevyehkö nuorten kirja erilaisuudesta, kaikessa sentimentaalisuudessaan. Eikä se automaattisesti mikään huono asia ole, pidinhän tästä tiettyyn pisteeseen asti itsekin. On kuitenkin kirjoja, jotka paranevat nimenomaan niitä tarkemmin analysoidessa, pureskellessa ja postausta kirjoittaessa. Ja sitten on kirjoja, joiden taika katoaa heti, kun sitä yrittää jäsentää ja laittaa jonkinlaisiin raameihin. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen muottiin. Niinpä sanonkin enää vain, että kun kaipaatte tunteikasta ja helppoa luettavaa, tarttukaa tähän kirjaan. Syvällisempiin vesiin on olemassa aivan omat teoksensa.





ELIZABETH ACEVEDO : RUNOILIJA X 
♥ ♥ 
368s. 
Karisto 2019 
Alkuteos: The Poet X // 2018 
Suomennos: Leena Ojalatva 

Xiomara Batista on amerikkalainen nuori, runoja salaa muistivihkoonsa kirjoittava lukiolainen, joka taiteilee uskonnollisen äidin, nuoruuden ja kahden kulttuurin välillä. Mami vaatii Xiomaraa uskonnollisen vahvistusopetuksen pariin, mutta mitä tehdä kun oma veri vetää enemmän uuden äidinkielenopettajan vetämään lavarunokerhoon? 

Seurustelusta, vanhoillisesta perheestä ja tunteiden ristiriidasta niin ikään säemittaan kirjoitettu nuortenromaani tuntuu hieman Crossanin Yhden sisarteoksella. Erilaisuus on tässä erilaista, se on sisäisempää ja salaisempaa, sisäistettyä ja salattua, kun Crossanin romaanissa määrittely kumpuaa enemmän ulkoa päin. 

Dominikaanisista Yhdysvaltoihin muuttaneen siirtolaisperheen tytär Acevedo käsittelee nuortenromaanissaan uskonnon lisäksi seksismiä, siirtolaisuutta, rakastumista ja sateenkaarevuutta, ja hän tekee sen hurjan elävästi. Aiheiden runsaus ei ilmavassa runomittaan kirjoitetussa romaanissa tunnu liioittelulta, ennemminkin se tuntuu kuvaavan harvinaisen aidosti sitä nuoruuden monisyistä vyyhtiä, jonka keskellä kukin paikkaansa etsii. Kirjan sanoma onkin sisäänkirjoitetun feministinen, ja tarinan edetessä myös Xiomaran sisäinen voima saa lisää vauhtia. Vaikka itse olin lukenut ehkä liikaa vähän saman tapaista liian lyhyen ajan sisällä, tätä suosittelen lämmöllä kaikille. Helppoa, muttei höttöistä kirjallisuutta kesään.





AINO LOUHI : MIELIKUVITUSTYTTÖ 
♥ ♥ 
161s.
Suuri kurpitsa 2019

Aino Louhen tyttöydestä, ystävyydestä ja ihastumisesta kertova sarjakuvaromaani on viehättävän kaunis, herkkä ja samaistuttava.

Louhen piirrostyyli on kaunis, ja se aineellistaa sitä nuoruuden epävarmuutta, mitä lienee jokainen meistä jollain tapaa on kokenut. Toisille ulkopuolisuus on vahvempaa, ja Louhen tarinassa se sisäisen maailman ja ulkoisen maailman kohtaaminen näyttäytyy erityisen hauraana ja tarkkanäköisenä.

Sarjakuvaromaanina tämä on varsin mainio, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokonaisuutena teos on vaikea vangita sanoiksi, mutta sitäkin raikkaampi ja hienompi lukea. Eli sen pidemmittä sanoitta: kokeilkaa itse. Se hyvin todennäköisesti on sen arvoista.





ALICE MUNRO : JUPITERIN KUUT 
♥ ♥ ♥ ♥ 
321s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Moons of Jupiter // 1983
Suomennos: Kristiina Rikman

Munro on pitkäaikainen lempikirjailijani, jonka novellikokoelmia tulee luettua noin kerran vuodessa. Tätä Jupiterin kuita olinkin ehtinyt jo mukavasti puolisen vuotta kirjastolainana itselläni hautoa, mutta sainpa sentään luettua ennen kuin uusintakerrat kokonaan loppuivat! Munro on varma valinta, kun haluaa laadukasta, ja silti kaunista luettavaa.

Kokonaisuutena Jupiterin kuut eivät ehkä olleet aivan Munron parasta, ja ylipäätään näistä novelleista vain muutama jäi vahvemmin mieleen. Sijoittelun kannalta oli kuitenkin erityisen mainio valinta laittaa nimikkonovelli Jupiterin kuut kokoelman viimeiseksi, koska se ehdottomasti oli näistä vahvin ja paras. Toisaalta Munro on myös kirjailija, jolta lukee mielellään hieman keskinkertaistakin: harvalla kun on tällainen taito vangita ihmisyyttä pienten, ohikiitävien hetkien kautta. Lempikirjailijan pariin palaaminen tuntuu kotiinpaluulta, ja siihen tunteeseen Munron kanssa todella voi luottaa.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

PUOLEN VUODEN LUETUT // 2019



Tähän asti tänä vuonna olen lukenut 37 kirjaa, joista on...

15 suomalaisten kirjoittamia
31 pelkästään naisen/naiseksi oletettavien kirjailijoiden kirjoittamia
28 kirjailijalta, jolta en ole aiemmin lukenut mitään
11 keskenään erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
22 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan
1 sarjakuvakokoelma
2 runoteoksia
4 YA- eli nuortenkirjallisuutta
6 tietokirjaa
1 maailmanvalloitushaasteeseen sopiva kirja
5 Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen sopivaa kirjaa
36 Helmet-haasteeseen sopivaa kirjaa
1 yhdessä päivässä luettu kirja
5 yli kaksi viikkoa lukuaikaa vaatinutta kirjaa
2 omasta hyllystä
11 arvostelukappaletta
24 kirjastolainaa
6 julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
17 julkaistu tänä vuonna
4 kirjaa, joissa on yli 400 sivua
8 kirjaa, joissa on alle 200 sivua
279-sivuisia kirjoja keskimäärin
2 yhden tähden kirjaa
2 viiden tähden kirjaa
2 kirja kesken juuri nyt
 ja

 4 parasta kirjaa ovat olleet


On taas tullut luettua! Lukutahti on hieman viimevuotisesta rauhoittunut, ja nyt se tuntuukin enemmän omalta, sellaiselta, että kirjat jää vahvemmin mieleen. Oma hylly nyt näemmä tänä vuonna on tosin tullut laiminlyödyksi oikein urakalla, en tosiaan ole lukenut omia kirjojani kuin vaivaiset kaksi. Osin tuo toki selittyy sillä, että ylipäätään ostan hurjan vähän kirjoja itselle enää nykyään, ja oman hyllyn parhaimmat helmet on luettu ja epämääräisimmät hyllynlämmittäjät siirretty takaisin kierrätyskeskuksiin. Mutta kyllä sieltä nyt vähän enemmän voisi lukuun kirjoja kyllä päästä, näistä tämänvuotisista oman hyllyn himotuimmistakin on vasta yksi tullut luettua. No, selkeästi eniten luen edelleen kirjastolainoja, joten ei se nyt kovin huono lukutapa sekään ole. 

Lisäksi olen lukenut myös yllättävän tasaisesti: vain kaksi kirjaa ovat saaneet yhden tähden, mutta toisaalta vain kaksi ovat saavuttaneet täydet pisteet. Toisaalta jälkikäteen ajatellen tuon Zadie Smithin voisi jopa viiteen nostaa, sen verran runsaasti se on vielä kaksi kuukautta lukukokemuksen jälkeenkin herättänyt ajatuksia ja lämpimiä tunteita. 

Loppuvuodelle en ole asettanut juurikaan lukutavoitteita, Helmet-haastetta suoritan bingomaisesti, joten tulee täyteen jos tulee. Naisten kirjoittamia klassikoita taas tuli ahmittua lähinnä alkuvuodesta, nyt toiselle kierrokselle luotsaamaamme Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen olen lukenut vasta yhden kirjan. En varsinaisesti koe yliannostuneeni, mutta pitkän "vakavamman" kirjaputken jälkeen olen kevään ja alkukesän nauttinut mahdollisimman kevyestä ja helposta kirjallisuudesta, ja sekin on ollut ihanaa. Eiköhän klassikoiden aika taas koita uudelleen syksyllä. Tai milloin ikinä tuon gradun saankaan palautettua.

Lukeminen on ylipäätään sujunut hurjan hyvin hurjan pitkään, ja ehkä syy on juuri siinä vapaudessa, että lukee tasan sitä mitä tahtoo, eikä kehitä haasteista sun muista itselleen lukuvelvotteita. Olen lopettanut tässä puolen vuoden aikana aika monta kirjaa keskenkin, ja sekin on täysin ok. En halua tuhlata aikaa epäsopivalta tuntuvaan kirjaan, kun maailman on niin täynnä löytämättömiä ja sopiviakin. Ehkäpä niitä viiden tähden kirjojakin tulee tällä lukutavalla vielä tänä vuonna muutamia listoille lisää. Sitä erityisesti toivoisin, äärimmäistä vaikuttumista ja jalat alta -meningillä rakastumista. Se lukemisessa onkin kaikkein parasta. 

edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset:

lauantai 29. kesäkuuta 2019

ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI


ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI
( )
317s.
Tammi 2019
Alkuteos: Call Me By Your Name // 2007
Suomennos: Antero Tiittula

Kevään 2018 ehdottomasti kaunein ja mieleenpainuvin elokuva oli Call Me By Your Name, tarina kahdesta miehestä, nuoresta ja vielä hieman nuoremmasta, jotka tapasivat toisen kesäpaikalla Pohjois-Italian paahtavan kuumassa kesässä 1980-luvun puolivälissä. Elokuva oli tunnelmallinen ja herkkä, mutta vaikka tiesin sen perustuvan hyvinkin suosittuun romaaniin, en varsinaisesti aikonut enää itse kirjaa lukea. Yleensä elokuvat eivät tavoita kirjan tunnelmaa kovinkaan kaksisesti, ja vaikka  tämä ei tosiaan mikään juonivetoinen tarina ole, vasta tämänvuotinen Helmet-haaste sai minut pyörtämään lukemattomuuspäätökseni.

"Tiesin sen jo alun alkaen. Piti vain odottaa. Tekisin hommia koko aamun. Kävisin uimassa. Pelaisin ehkä iltapäivällä tennistä. Tapaisin Marziaa. Palaisin keskiyöksi. Ei, vaan puoli kahdeltatoista. Suihku? Ei suihkua? Oh, siirtyä yhdestä vartalosta toiseen.
Eikö hänkin ollut mahdollisesti tekemässä samoin?
Siirtymässä yhdestä toiseen."

Elio on 17-vuotias professorin poika, joka viettää perheensä kanssa kesälomaa Pohjois-Italiassa. Hän on tietyllä tapaa viehättävän pikkuvanha, ja silti niin kovin nuori. Äärimmäisessä itsetietoisuudessaan hän kuvaa tapahtumia yhtaikaa paikan päältä ja etäältä, vuosien päästä. Elio on läsnä, mutta eniten omassa päässään, siinä miten hän tulkitsee asioiden tapahtuvan.

Oliver taas on 24-vuotias kesävieras, kirjaansa viimeistelevä jatko-opiskelija, jolle Elion isä tarjoaa kuuden viikon kesäresidenssijakson huvilallaan. Komea amerikkalainen astelee Elion perheen elämään itsevarmuutta ja komeutta uhkuen, eikä hänen aikeistaan saa kiinni, vaikka miten niitä pyrkii tulkitsemaan.

Ja kuten jo arvata saattaa, risteilee kirja hyvin pitkälti Elion ja Oliverin välillä, tulkinnasta ylitulkintaan, väärintulkintaan ja takaisin. Kuin kahden kompleksisen ihmisen kohtaamiset noin yleensäkin, edestakaisin ilman varmuutta yhtään mistään.

x

Kutsu minua nimelläsi on hienovireinen ja viipyilevä rakkaustarina, jota Elio kertoo aikuisena, vuosien päästä tapahtumista. Kuten suurimmat rakkaustarinat yleensä, on tämäkin jotain kiellettyä, ohimenevää ja hetkellistä, sitä, mikä ei koskaan kohtaa oikeaa arkea. Silti Aciman onnistuu kietomaan lukijansa sellaisen tarinan pauloihin, joka on kerrottu jo satoja ja tuhansia kertoja. Erona tällä kertaa vain on, että onnellista loppuaan saavuttamaton rakkaustarina on tarina kahdesta miehestä aikana, jolloin jo yhteiskunnan odotukset tekevät tällaisesta rakkaudesta kiellettyä. Ja tavallaan tärkeä muistutus kirjassa on, että se aika on olemassa edelleen, tässä hetkessä, tässä maailmassa. 1980-luku ei ole kaukana, mutta nykyaika ei silti vieläkään ole oleellisesti vielä valmiimpi, jos kahden miehen rakkaustarina on 2010-luvullakin kirjallisuudessa poikkeuksellinen.

Aciman onnistuu kuitenkin olemaan tekemättä aiheesta turhan alleviivaavaa numeroa, ja hän kuvaa rakastumista niin samastuttavasti, että tuntuu kuin olisi oikeasti Elion pään sisällä. Tavallaan uskon, että Elion täydellisen hyvin kuvattu, jopa ylianalyyttinen itsetietoisuus aukeaa parhaiten lähinnä niille, joilla on taipumusta samaan. Joilla on taipumusta jatkuvasti elää ja reflektoida näin: "Yritin kuulostaa ivalliselta ja salaperäiseltä, aivan kuin viittaisin sellaiseen inhimilliseen kokemukseen, josta hänellä ei voinut olla vähäisintäkään vihiä. Mutta onnistuin kuulostamaan vain äreältä ja hysteeriseltä." Aciman kuvaa tarinaa Elion kautta äärimmäisen kiehtovalla tavalla, ja kiehtovinta siitä tekee oman pään ja ajatusten täydellinen epäluotettavuus. Sellainen, johon itse kuitenkin ihan täysin uskoo, niin täysin että muiden versiot samoista tapahtumista kuulostavat jo lähes saduilta. 

"Marzia soitti sinä aamuna juuri kun Oliver oli lähdössä. Oliver vinkkasi silmää ojentaessaan minulle puhelinta. Siinä ei ollut hitustakaan ironiaa, ei mitään mikä ei olisi muistuttanut minua – ellen erehtynyt enkä usko erehtyneeni – siitä että meidän välillämme vallitsi niin täydellinen läpinäkyvyys, ettei sellainen ollut mahdollista kuin ystävien kesken.
Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin."

Aciman kuvaa nuorten miesten rakastumista taidolla ja intensiivisesti. Siinä missä elokuva asettui enemmän ulos Elion päästä, on kirjassa Elion ajatukset vieläkin voimallisemmin läsnä. Tavallaan näin päin teoksiin tutustuessa elokuvan tarkkuudesta lähinnä hämmästyy: miten sanattomin keinoin se onkin osannut vangita juuri nämä inhimillisyyden pilkahdukset, juuri nämä aikomukset valkokankaalle, ja miten taitavasti kirja täydentää niitä hiljaisia, viileitä ja silti niin kuumia välejä jatkuvasti. Ja toisin kuin yleensä, tämä toimii jopa paremmin näin päin. Kun on katsonut ensin elokuvan, kirjan sävystä ja tarkkuudesta osaa nauttia vielä enemmän. Kun tietää mitä odottaa, osaa jokaisessa hetkessä pysyä entistä pidempään.

Kuuma, ilmava, ja silti jollain omanlaisellaan tavalla tiivis romaani sopii aivan erityisesti kesälukemiseksi. Sen viipyilevä, lähinnä päänsisäistä maailmaa kuvaava tunnelma on koukuttava, vaikka kirjassa ei varsinaista juonta olekaan. Se varmasti jakaa lukijoita, mutta minulle se on parasta mitä on: lukea ja havainnoida hetkiä teennäisten tapahtumaketjujen ja -kuvioiden sijaan. Kauniista kielestä ja oivaltavista hetkistä nauttii aivan eri tavalla, kun niitä ei paketoida pakolliseen hurjastelutarinamuotoon. Toki on myönnettävä, että paikoin kerronta meinasi jo karata hieman sellaiseen paolocoelhomaiseen pateettisuuteen, mutta onneksi kesäaivoilla ja rakkaushuumassa sen voi antaa anteeksi. 

Mutta se Coelhosta. Kuten ehkä aiemmista jutuistani voinee jo päätellä, minulle tämä kirja ja siitä tehty elokuva ovat varsin merkityksellisesti yhtä teosta, jotka vain täydentävät toinen toisiaan. Niinpä loppuun on pakko sanoa, että pidin elokuvan lopusta hurjasti tämän kirjan loppua enemmän. Pidin siitä, miten asiat jäivät enemmän auki, enemmän mahdollisiksi, enemmän elämänkokoisiksi, vaikka olivat ne tavallaan sitä kirjankin lopetuksessa. Minun puolestani kirja olisi kuitenkin elokuvan tapaan saanut loppua 1980-luvun puoliväliin, Roomaan, kirjan toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Nurinkurista kyllä, nyt kirjan lopetus tuntui lähinnä vaihtoehtoiselta lopulta, mutta toisaalta jos siihen suhtautuu niin, sen voi myös ajan myötä unohtaa. Unohtaa, ja kuvitella, että tarina loppuu juuri siihen, mihin sen minusta oli hyvä päättyä. Ehkä lukijallakin on oikeus omaan lopetukseensa.

"Uskoin ymmärtäväni, miksi kaikki vannoivat Sant'Eustachion kahvin nimiin; tai ehkä vain halusin uskoa ymmärtäväni, mutta en ollut varma. En ollut varma, pidinkö siitä edes. Ehkei kukaan muukaan pitänyt, mutta kaikki tunsivat velvollisuutta yhtyä yleiseen mielipiteeseen ja julistivat, että hekään eivät voisi elää ilman sitä."

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

8 + 1 PARASTA KIRJAA KESÄLOMALUETTAVAKSI



Ihanaa pian koittavaa juhannusta kaikille! Kesä on jo tähän asti tuntunut jotenkin erityisen ihanalta, ja se on varsin mielekäs huomio siihen nähden, että olen kirjoitellut kouluhommia koko tähänastisen kesäkuun. On kirjojakin onneksi ehditty lukea, ja pientä lomaakin ajattelin tässä nyt pitää, joten senpä kunniaksi kokosin teille kesäsuosituslistan kirjoista, jotka erityisen kesäisiltä ovat minusta tuntuneet. Näitä sopii lukea lomalla, sängyn pohjalla, mökkilaiturilla tai vaikka hiekkarannallakin, missä sitä kukakin parhaiten viihtyy!


K E S Ä S U O S I T U K S E T  2 0 1 9 

Clinen Tytöt näkyi muutama vuosi sitten hurjankin paljon kirjablogeissa, mutta nyt en ole siihen hetkeen törmännyt. Romaani on hieno kuvaus tyttöidestä, kulteista ja paahtavan kuumasta kesästä, ja siksikin se sopii täydellisesti kesäkirjaksi. Pidin itse tarinasta valtavasti, tämä on kirja, johon tulen varmasti palaamaan vielä useita kertoja.

Alice Munro on yksi lempikirjailijoistani, ja viime kesänä luettu novellikokoelma ehdottomasti yksi hänen parhaimpiaan. Munron viipyilevä ja silti äärimmäisen tarkkanäköinen tapa kuvata ihmisiä ja ihmisyyttä ihastuttaa kerta toisensa jälkeen, ja nämä tarinat sopivat erityisen hyvin luettavaksi kiireettömien päivien keskelle.

Restrepon Intohimon saari on tarina valloittamisesta, syrjäisistä yhdyskunnista, seikkailusta ja selviytymisestä. Mukaansatempaava tarina koukuttaa, mutta tarjoilee myös hurjan vahvaa visuaalisuutta kesälomapäiviin. Toimii myös äärimmäisen hyvin Helmet-haasteen kohtaan pienkustantamon kustantama kirja!

Swärd kirjoittaa aistivoimaisesti, ja tämän kirjan kesäisyyden tuntee lähes fyysisesti. Tarina perheestä, rikkinäisyydestä ja sisaruudesta valloittaa, ja siihen uppoaa ilman liikaa vakavuutta. Erilaisuus ja erityisyys kuvataan kirjassa harvinaisen kauniisti. 

Uiden kotiin on jännä kirja, sillä muistan, etten innostunut siitä kauheasti juuri luettuani, mutta näin muutaman vuoden jälkeen se tuntuu lähinnä täydelliseltä kesäkirjalta. Teoksen pysähtynyt tunnelma on valloittava, ja se kutsuu lukemaan uudestaan, selvittämään mikä minulta tässä ensikerralla meni niin suuresti ohi.

Rooneyn kehuttu esikoinen on pyörinyt nyt paljon kirjasomessa, mutta se on pitkälti kaiken hypensä arvoinen. Ihmissuhderomaani on helppo, muttei höttöinen, ja sen milleniaalinen maailmankuva ilahduttaa elähtäneiden narratiivien keskellä. 

Gappahilta on tulossa syksyllä myös uutta suomennosta, mutta niitä odotellessa suosittelen auringonpaahtamia tarinoita Zimbabwesta. Lyhyehköt ja oivaltavat tarinat avaavat oven kulttuuriin, jonne näin vahva sisäänpääsy on muuten lähes mahdotonta.

Afrikkalaisella kirjallisuudella jatketaan, ja viimeisenä suosituksena Obioman Kalamiehet onkin vahva ja kouriintuntuva tarina Nigeriasta. Se edustaa oivallisesti maansa kerrontaa, toimii sellaisenaan, mutta antaa myös vahvempaa vertauskuvallisuutta Nigerian tilanteesta. Ja jos maa ei kulttuurina ole tuttu, ei hätää, epilogi auttaa kyllä näkemään syvemmät yhteydet.

Kesäkirja on täysin ohittamaton kesäklassikko. Luin sen itse ensimmäistä kertaa viime kesänä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


PSST! Eikö nämä vielä riittäneet? Tässäpä bonuksena linkit vuosien 2016 & 2017 kesäkirjalistauksiin, niistä irtoaa vielä muutamat kesäkirjasuositukset lisää!

maanantai 17. kesäkuuta 2019

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN
♥ ♥ ♥ 
396s.
Gummerus 2019
Alkuteos: How Do You Like Me Now? // 2018
Suomennos: Kristiina Vaara


Lähinnä nuortenkirjoistaan tunnetun Holly Bournen ensimmäinen aikuisten romaani, chick lit -tyylinen nykyhetken kuvaus on ensimmäinen kirja, jonka Bournelta luen. Olen ollut pidemmän aikaa jo onnellisen jumissa vähän kevyemmän kirjallisuuden parissa, ja mikäs sen paremmin alkavaan kesään käykään kuin täydellinen ihmissuhdehömppä.

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki. Musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on kolmekymppinen kirjailija, jonka yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt menestysteos on tarina hänen kaksikymppisyydestään. Tori on jo jonkinlainen brändi jatkuvine esiintymisineen ja fanisivustoineen, mutta siinä missä kaikki hänen naispuoliset ystävät ympärillä joko lisääntyvät tai menevät naimisiin tai lisääntyvät ja menevät naimisiin, hän itse kipuilee väljähtyneessä suhteessa oman onnellisen loppunsa, Vuorimiehensä kanssa. Elämä on sosiaalisessa mediassa täydellistä, mutta onko se sitä kauniiden kuvien ja voimaannuttavien hastagien takana?

Bournen romaani on hyvin vahvasti kiinni paitsi kolmikymppisyydessä, myös tässä nimenomaisessa ajassa. Naisille on yhteiskunnassa tasan yksi tehtävä, ja se on löytää kumppani, jonka kanssa tuottaa mahdollisimman laadukkaita jälkeläisiä jatkamaan yhteiskunnallista tehtävälistaa. Kirjan päähenkilö Tori on feministi, eikä hän suostu tähän yksitoikkoiseen narratiiviin, vaan vetää niin sanotut perseet ystävänsä kanssa, ja nauraa salaa paheksuen muiden vauva- ja hääpäivityksille. Mutta koska nauru on yleensä vain jonkinlainen suojakeino, ei tämänkään kirjan feministi ole turvassa niiltä odotuksilta, joita (etuoikeutetun ja keskiluokkaisen valkoisen) naisen harteille yhtenään heitetään. 

"En voi olettaa, että yksi ja sama ihminen täyttää kaikki tarpeet, joten on ihan okei ettei Tom täytä kaikkia tarpeitani. Itse asiassa on hyvä, että olen tajunnut sen. Se varmaankin tekee meistä onnellisempia ja terveempiä kuin kaikki ne pariskunnat, jotka ovat niin yltiörakastuneita ja toisilleen kaikki, niin että heidän täytyy kuolla samaan aikaan niin kuin The Notebookissa.

Läheisriippuvuudesta. Siitä se elokuva kertoo. Se on opettavainen tarina läheisriippuvuuden vaaroista."

Kirjassaan Bourne käsittelee kiinnostavalla tavalla sitä heteronormatiivisen yhteiskunnan pakkopaitaa, jonka nykymallinen, yksiavioinen parisuhdenormi pakottaa näkemään ainoana oikeana vaihtoehtona. Väljähtyneeseen ja huonoonkin suhteeseen jääminen nähdään nykyään parempana kuin kolmekymppisenä sinkkuna eläminen, ja lapsiakin kannattaa tehdä vähän varmuuden vuoksi, ettei vanhana kaduta. Ihan sama kenen kanssa niitä tekee, kunhan tekee, ja näin taas yhden naisen tarkoitus maapallolla on täytetty Kaava on niin lukkiintunut, ettei suurimmalle osalle tule edes mieleen kyseenalaistaa sitä, joten ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta toteuta, saavat kaikkein suurimman kuorman niskaansa. 

Kokonaisuutena kirja on lempeä muistutus siitä, että jokainen on vastuussaan omasta onnestaan, eikä meillä täällä yhteiskunnassa valmiiksi asetetusta muotista poikkeavilla ole sen tehtävän kanssa aina kovinkaan helppoa. Bourne kyseenalaistaa totutun tarinan onnellisista lopuista, ja onnistuneen (ja feministisen) viihdekirjan resepti on lopulta hyvin simppeli: Bourne vain kääntää päälaelleen sen maailman kuluneimman narratiivin epäonnistuneesta ja miestä janoavasta chick lit -tähdestä ja tarina on valmis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kääntö toimii jopa yllättävänkin hyvin, ja se tarjoaa luettavaa, johon harvoin tässä genressä törmää. Kirja on virkistävä ja taitavasti kirjoitettu, sen parissa viihtyy, vihastuu ja samastuu, ja se tuntuu alusta loppuun saakka ainoastaan ihanalta. 

Vaikka kirja on hyvin etuoikeutettua ja valkoista feminismiä, jossa naisen ongelmat kulminoituvat lähinnä ihokarvoihin ja yhteiskunnan paineisiin, on tarina silti tässä genressä ilahduttavan raikas ja silti lämpimän tuttu. Se ei sinällään tarjoa minulle elämästä kovin suuria oivalluksia, mutta toisaalta en niitä tämän kanssa odottanutkaan: ennemminkin halusin lukea hyvin kirjoitettua ja eettisesti kestävää viihdekirjallisuutta, ja sitä todella sain. Bournen huumori osuu varsin hyvin yhteen omani kanssa, hänen henkilöhahmonsa ovat monipuolisia ja rehellisiä. Tästä kirjasta pidin, ihan jopa ilman mitään puolustuspuheita hömpäntarve-filttereistä. 

torstai 13. kesäkuuta 2019

LIV STRÖMQUIST : EINSTEININ VAIMO

LIV STRÖMQUIST : EINSTENIN VAIMO
♥ ♥ ♥ 
139s.
Sammakko 2019
Alkuteos: Einsteins fru // 2008
Suomennos: Helena Kulmala
Arvostelukappale


Kesän odotetuin kirja on täällä!

Ja se on aivan ehdottomasti Liv Strömquistin uusin suomennettu sarjakuvakokoelma, Einsteinin vaimo.

Strömquist hurmasi minut feministisillä sarjakuvateoksillaan viime keväänä, ja etenkin Kielletystä hedelmästä tuli sellainen elämäni kirja, jonka tematiikkaan tunnun vähän väliä jollain tapaa palaavan. Strömquist käyttää terävää ja anteeksipyytelemätöntä huumoriaan mainiosti osoittamaan ne yhteiskunnan epäkohdat, joihin päivittäisessä elämässä edelleen törmäämme, ja historian esimerkkien avulla hän tekee näkyväksi ne tarinat, jotka nielemättä olemme tähän asti tottuneet hyväksymään. Sama terävä meininki jatkuu myös tässä uusimmassa teoksessa, jossa käsitellään kuuluisia ukkeleita ja naisia heidän takanaan.

Kun Strömquist (minulle) ensimmäisen kerran meni sohimaan nykyistä parisuhdekäsitettä ja naisten tekemää tunnetyötä Prinssi Charlesin tunteessa, voin suoraan myöntää hypänneeni hieman puolustuskannalle. Kyseenalaistihan hän sen rakenteen ja mallin, jossa minä elän, ja jota minä olin pitänyt kyseenalaistamattoman oikeana koko pienen elämäni. Vuosi lukukokemuksen jälkeen (ja hurjan monta muuta keskustelua ja artikkelia aiheesta lukeneena) olen kuitenkin saanut pureskella kritiikkiä tarpeeksi, ja huomaan jo moninkin paikoin yhtyväni siihen. Nyky-yhteiskunta kun tuntuu pitävän täysin automaattisena luonnollisuutena tilaa, jossa yksiavioisuus on ainoa oikea vaihtoehto ja kaikki tunnetyö kuuluu naiselle. Monille se varmasti toimii, mutta pääsääntöisesti siksi, että siihen ollaan sosiaalistuttu, eikä muuta ole edes huomattu kaivata.

Pidemmän päälle pelkkä toimiminen ei kuitenkaan riitä, sillä mallissa on vahingollisuutta niin miehille kuin naisillekin, ja se vääristää niin sukupuolten kuin heteronormatiivisenkin tasa-arvoisuuden mahdollisuutta. Kun nainen kantaa huolta sekä omasta että miehen tunne-elämästä, leimautuu hän paradoksaalisesti siksi tunteelliseksi hupakoksi, joka ei kykene elämässä etenemään saati ketään johtamaan, koska onhan hän täysin tunteellisuutensa armoilla. Samalla mies padottujen tunteidensa kautta astelee naiskasan päällä kohti korkeuksia ja yhteiskunnan huippupaikkoja. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuitenkin toistuvasti unohtuu, että loogisuus, kylmähermoisuus ja laskelmoivuuskin ovat vain tunteita, ja rationaalisena pidetty toiminta pohjaa lopulta turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen hakemiselle.



Tässä uusimmassa suomennoksessaan Strömquist tuntuu yllättävänkin rauhalliselta, mutta toisaalta ehkä oma ajatuksenikin on vuoden sisällä hieman mennyt eteenpäin. Terävä ja piikikäs hän on edelleen, mutta jotenkin perustelevammalla tavalla. Strömquist aloittaa kokoelmansa pitämällä gaalan maailman historian järkyttävimmistä poikaystävistä, joiden mukaan mahtuu niin Karl Marx kuin Albert Einsteinkin. Kummatkin kun ovat siitä perinteisiä jäbiä, että ovat paitsi tarvinneet naisen tunnetukea päästäkseen siihen missä ovat, ovat myös häpeilemättä ottaneet puolisojensa ajatukset ja mallit ihan vain omalle nimelleen. Kunnia sille kenelle se kuuluu, paitsi jos se kuuluu naiselle. Ja sitten vielä 2010-luvulla on pokkana porukkaa, jonka mielestä nainen historiassa on poikkeustapaus. Mutta onneksi on Liv, sillä hän jos kuka osaa näyttää hyvinkin voimakkaasti, miten tarinat muuttuu kun keskiössä oleva henkilö vaihdetaan totutusta tottumattomampaan. Historiakin on vain ihmisten kirjoittamaa, ja koska tähän asti sitä ovat kirjoittaneet miehet, eivät he näkökulmaansa ole juurikaan osanneet omasta navastaan muualle siirtää.

Paskimpien poikaystävien lisäksi Strömquist käy läpi heteronormatiivisuuden seurauksia, luonnollistamispuhetavan naurettavuuksia sekä esimerkiksi ydinperheprojektin käsittämätöntä propagandaa. Strömquistin provosointi toimii, ja yhtäkkiä ne kaikkein "luonnollisimmatkin" asiat ympärillä tuntuvat naurettavilta ja vanhanaikaisilta. Huumori on äärimmäisen oivallinen keino näitä asioita osoitella, ja siinä Liv onnistuu jälleen. Sarjakuva antaa kuitenkin myös keinoja ja argumentteja laajempaankin feministiseen keskusteluun, ja esimerkiksi sarjakuvan "Ikävystyttävät ihmistyypit" -kategorian historiaton nainen (eli menestynyt nainen, joka "ei tarvitse feminismiä, vaan on aivan itse tässä missä on" -kälätys) on mainioimmin kiteytetty neliruutuinen, mitä kirjassa on. 

Ylipäätään Liv Strömquistin sarjakuvat toimivat kaikille, joita kiinnostaa yhteiskunta, huumori tai ihmisyys. Tai koko kolmikko yhdessä. Strömquist ei käännytä tai saarnaa, ja saa silti viestinsä perille paremmin kuin moni muu. Tähän asti hänen (suomennettu) tuotantonsa on tosin ollut hyvin valkoista feminismiä, joten jos jotain toivoa saa, olisi ehkä aika myös intersektionaalisuudelle. Toisaalta suurin osa näistä Livin suomennetuista teoksista on jo kymmenisen vuotta vanhoja, joten toivoa edelleen on. Strömquistilta jos joltain kun myös luokkakriittisyys onnistuu, kuten jo Nousussa ja tuhossa jo parhaimmillaan nähtiin. Nyt vain kaikki kilpaa Strömquistin pariin, jos siis siellä joukossa vielä joku on, joka näihin ei ole muka ehtinyt tutustua.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

HELMET 2019 – MUKANA SITTENKIN

Hahah, vieläkö joku muistaa, kun alkuvuodesta vannoin, etten tänä vuonna lähde Helmet-haasteeseen mukaan? Juupa juu. Jo heti ensimmäisen vuoden kirjan sijoitin "leikkimielisesti" listalle, ja samalla leikkimielellä olenkin jo hieman yli puolivälissä koko haasteessa. Rentous toimii, ja ajattelin tänä vuonna mennäkin niin, että luen mitä luen, ja jos se sopii haasteeseen, hyvä niin. Muutamia erityisen mielenkiintoisia kohtia tässä haasteessa kuitenkin vielä täyttämättä on, ja niihin kaipaisinkin postauksen lopussa vinkkejä! Mutta ne luetut ensin, olkaapa hyvät. 




L U E T U T    K O H D A T 

01. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken 
02. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä Maria Semple : Missä olet, Bernadette?
03. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei 
05. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi Ulla-Lena Lundberg : Jää 
06. Rakkausromaani Niina Mero : Englantilainen romanssi 

07. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt Mercé Rodoreda : Timanttiaukio 
08. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Maria Jotuni : Kun on tunteet 
09. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja Alice Walker : Häivähdys purppuraa 
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa Souad Al-Sabah : Alussa oli nainen 

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut 
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti 
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Ossi Nyman : Röyhkeys 
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Liv Strömquist : Einsteinin vaimo

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria Kim Thúy : Ru
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja Emma Puikkonen : Lupaus 
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin Johannes Ekholm : Rakkaus niinku 
29. Kirjassa nähdään unia Aino Vähäpesola : Onnenkissa 
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista 

31. Kirjassa kuljetaan metrolla Saara Turunen : Rakkaudenhirviö 
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja 
36. Kirjassa ollaan yksin Clarice Lispector : Passio 
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja Eva Meijer : Mistä valaat laulavat? 

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen // kirja kertoo nykyhetkestä, jota myös mieluiten haluan elää. Naisena olisi aika ankea elää aiempinakaan aikakausina.
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua Rainbow Rowell : Eleanor & Park 
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi Zadie Smith : Swing Time
47. Kirjassa on alle 100 sivua Maggie Nelson : Sinelmiä 

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja Celeste Ng : Tulenarkoja asioita 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Anne Swärd : Kesällä kerran



L U K E M A T T O M A T   K O H D A T 

04. Kirjailijan ainoa teos
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla // Tämän luulisi olevan helppo kohta, mutten vielä ole onnistunut sopivaa siihen löytämään. Tai no, Lispectorin Passio siihen varmasti olisi käynyt, mutta se täytti jo toisen kohdan. Uutta vastaavaa odotellessa!
17. Kirjassa on kaksoset // Tähän otetaan vinkkejä vastaan!
19. Et pidä kirjan nimestä // Luulin tämänkin olevan helppo, mutta ilmeisesti kirjan nimet eivät minua hirveästi ärsytä. Epäviehättäviä kansia sen sijaan olisi helpompi bongailla!
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja // Tähän olen kaavaillut Antti Holman Järjestäjää, se minulla olisikin jo valmiiksi kirjastosta lainassa.

23. Kirjan nimessä on jokin maa // Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
24. Sokkona hyllystä valittu kirja // Ajattelin pistää oman hyllyn lukemattomat pinoon, ja napata sieltä sokkona jonkun lukuun! Tässä joskus...
26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan // Hahah, tähän asti ainoa kirja, jonka olen jonkun tuntemattoman nähnyt lukevan, on räikköskimin elämäkerta. Se ei niin hirveästi houkuttele, ehkä lähden bongailemaan ihmisiä kirjastolle/kaupunkiin enemmän kiinnostavan kirjallisuuden perässä!
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja // Tähän minulla ei ole mitään mietittynä. Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa toki voisi olla, mutta kun en kamalasti sille ensimmäisellekään lämmennyt..
28. Kirjan kannessa on kuu // Olen juuri lukemassa Alice Munron Jupiterin kuita, sehän täy tähän aivan täydellisesti.

32. Kirjan nimessä on ammatti // Brontën Kotiopettajatteren romaania odotellessa..
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan // Tää on vaikea, koska ensinnäkin katson aika vähän elokuvia, ja toisekseen olen aika tarkka, että luen ensin kirjan, ja katson vasta sen jälkeen elokuvasovituksen. Mutta ehkä voisin hieman joustaa tässä ehdottomuudessani, ja lukea esimerksi André Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin?
37. Pienkustantamon julkaisu
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

44. Kirja kertoo Berliinistä // Berliini-kirjavinkkejä otan vastaan mielelläni myös!
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä // Tämänkin kohdalla lyö tyhjää. Kinnusen Lopotin olen jo lukenut, pitääpä ihan tietoisesti etsiä muitakin. 

Miten teidän Helmet-haasteen kanssa menee? Mitkä kohdat tuntuu vaikeimmilta, mitkä ovat olleet lemppareita?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

ZADIE SMITH : SWING TIME


ZADIE SMITH : SWING TIME
♥ ♥ ♥ ♥
463s.
WSOY 2017
Alkuteos: Swing Time 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska

Luin Zadie Smithin Kauneudesta-romaanin nelisen vuotta sitten, matkalukemisena jossain päin Aasiaa, jos en täysin väärin muista. Romaani ei juurikaan ole mieleeni jäänyt, tai lähinnä se on tainnut sekoittua muihin vastaaviin, mutta pienoisen pettymyksen siitä muistan. Kohutun ja hienon kirjan maineessa ollessaan se oli kaikkea muuta kuin odotin, ja siksipä en juurikaan ole Smithin uudempiinkaan teoksiin sen koommin tarttunut.

Kunnes huhtikuun alussa kaipailin jotain keveämpää lukemista, ja jonkin mutkan kautta ajattelin lukuromaanimaisen Swing Timen olevan ehkä sopiva. 

"Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana."

Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär, villi ja vallaton, kertojan vastapari. Traceyn vie mukanaan tanssi, kirjan päähenkilön taas pop-tähti Aimee, jonka varjona ja henkilökohtaisena avustajana hän pian huomaa maailmaa kiertävän. Valta, etuoikeus ja raha vievät mennessään, vaikka niitä seuraakin vain jatkuvasti sivullisena vierestä.

x

Yhdellä sanalla sanottuna Swing Time on runsas. Se on romaani, jonka kansien väliin mahtuu kokonainen elämä, aikuiseksi kasvaminen, ystävyys-, perhe- ja työsuhteet. Se kurkottaa kerralla jokaiseen mahdolliseen suuntaan, mutta pysyy silti uomissaan, ei kasva eikä särpi liikaa. Se on taito, sillä usein näin monitahoisissa romaaneissa lähdetään kurottelemaan sinnekin minne ei tarvitsisi, tuodaan mukaan kokonaisuudesta irrallisia osia, joiden mukana oloon lähinnä pettyy kun huomaa etteivät ne lopulta johdakaan mihinkään. Tässä niin ei kuitenkaan ole, jokainen lanka yhtyy johonkin, vaikka langanpäiden etsiminen vaatiikin ajoittan kärsivällisyyttä. Swing Time kun kurkottaa niin 80-luvun lontoolaiseen lapsuuteen, 90-luvun työmaailmaan, aikaan jossa sähköpostit eivät vielä kulkeneet, ja se koukkaa myös rajattoman etuoikeutettuun elämään lähelle nykypäivää tanssi- ja show-businekseen.

Lopulta Swing Time on niin runsas, että hieman päivästä riippuen eri teemat nousevat sen vahvimmiksi. Juuri tällä hetkellä, jo hetki lukukokemuksen jälkeen esiin nousee kuitenkin erityisesti kirjan Afrikka-osuudet ja valkoisen pelastajan tematiikka. Romaanissa kertojana toimivan päähenkilön esimies Aimee lähtee perustamaan tyttökoulua pieneen länsiafrikkalaisvaltioon, ja sulkee hyvin vahvasti silmänsä siltä todellisuudelta, jonka hänen tarjoamansa kolikon kääntöpuoli paikallisille jättää jälkeen. Smith kuvaa rakenteen ongelmallisuutta: vaikka aikeet ovat hyvät, asioiden ylhäältä kaataminen voi olla jopa vahingollisempaa kuin kokonaan tekemättä jättäminen. Mustavalkoisuus leimaa koko projektia, ja vaikka tyttöjen kouluttaminen on kiistatta tie tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, Smith sivuaa hyvin myös sitä, millaisia tunteita vain tyttöjen koulu kyläyhteisössä herätään. Riittääkö koulutettu nainen, vai olisiko tasa-arvo enemmän sitä, että hänen rinnallaan olisi myös koulutettu mies?

Ja jos vielä kauemmas kirjasta lähdetään, jollain tapaa hyvää tarkoittamisen teema limittyy yhteen myös Suomessa jokin aika sitten käytyyn keskusteluun, kun Paola Suhonen lähti Planin kanssa yhteistyössä Sambiaan suunnittelemaan äitiysvaatemallistoa lapsiäideille. Tarkoituksena oli herätellä keskustelua ja ihmisten auttamishalua, mutta lopulta kampanjasta tuli oikeastaan vain rasistinen ja syrjiviä rakenteita entisestään vahvistava. Vahvan ja kovaäänisen kritiikin seurauksena kampanja kyllä poistettiin Planin sivustoilta, mutta rasismin vastustamiseen sitoutunut järjestö seisoo sen takana, eikä suostu pyytämään anteeksi, reflektoimaan omaa toimintaansa jälkikoloniaalisella kentällä. (Tästä lisää tässä hurjan hyvässä Noora Kotilaisen tekstissä, suosittelen lämmöllä ihan kaikille. Suosittelen ehdottomasti myös Mahadura & Özberkanin jaksoa aiheesta, sillä siinä ääneen pääsee rodullistetut itse, he, jotka aiheen ongelmallisuuden esiin alunperin nostivat.) Kampanjan takana seisominen tuntuu perustuvan hyvän aikomisen periaatteelle, jonka kanssa palataan myös takaisin Swing Timen pariin: joskus kauneinkin ajatus kääntyy täysin itsensä vastaiseksi, jos toimija ei tunnista omaa paikkaansa, omaa positiotansa toimijana. Siinä missä Plan sortuu esittämään edelleen "kehitysmaat" uhrikuvaston kautta toiseuttaen, Smith huomauttaa terävästi monen muunkin nykyjärjestön ja toimijan näkevän Afrikan maat lähinnä toiminnan kohteina, ei koskaan toimijoina itsenään.

x

Mutta vaikka toiseuttaminen onkin teemana suuri, on se itse romaanissa pieni sivupuro, joka jossain kohtaa yhdistyy suurempaan virtaan. Tätä romaania voisi ruotia myös aina kovin kiinnostavan äiti-tytärsuhteen tai ristiriitaisten ystävyyssuhteiden kautta. Sen voisi nähdä myös rodullistamiskeskustelun esiinnostajana, mutta toisaalta sillä on ehdottomasti paikkansa myös luokkaeroista puhuttaessa. Se muistuttaa, että on sukuja, joiden kaikilla esi-isillä on akateeminen koulutus, mutta se muistuttaa myös miten paljon täytyy tehdä töitä, jotta omasta lapsesta voisi tulla se suvun ensimmäinen korkeasti koulutettu. Taitavimmillaan Smith kuitenkin kirjoittaa niin, että tästä kaikesta, rodusta, vallasta, representaatioista ja kulttuurinomimisista tulee huomaamattomia normien kyseenalaistajia, ilman että siitä varsinaisesti tehdään numeroa ja siitä tulee numero juuri siksi. Se tuntuu jotenkin niin virkistävän vahvasti tältä päivältä, että vaikka sen ehkä kuuluisi olla jo jollain tapaa feministisen viitekehyksen läpi tarkasteltuna itsestäänselvyys, ei se sitä vielä ole. Smith tuo tuon tematiikan tarinaan kuitenkin taitavasti, ja etenkin kirjan Afrikka-osuuksissa yhteiskunnallisuus on niin vahvasti kirjan rivien väliin sisäänkirjoitettua, että se valloittaa kriittisemmänkin lukijan. Tarkkanäköinen sivustakatsoja paljastaa jatkuvasti asioita, jotka suurimmalta osalta jää huomaamatta, mutta sillä ei repostellen hierota lukijan naamaan, että katsokaa kun tällaistakin on. Sen sijaan sen saa löytää ja lukea itse, peilata todelliseen maailmaan, oikeisiin pop-tähtiin, valkoisiin pelastajiin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Pop-tähtenä Aimee peilatuu taitavasti niihin kymmeniin upporikkaisiin länsimaalaisiin, jotka vain menevät ja perustavat kouluja pieniin kolmannen maailman kyliin huomaamatta toimintansa ongelmallisuutta. Vielä hienommin yleisön reaktio tällaiseen toimintaan kuitenkin peilaa sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä elämme myös täällä todellisuuden puolella: kaikki tämä ostetaan, otetaan vastaan ja hyväksytään. Julkkisadoptiot, kummitoiminnat ja ylhäältä kaadetut täysin toteuttamiskelpoiset ideat ovat yhtaikaa laupiaan samarialaisen ja pr-kuvaansa kiillottavan julkkiksen toimintaa, ja ne toimivat siksi, ettei niitä kyseenalaisteta. Että näennäinen hyvyyskin voi olla pohjimmiltaan tuhoa aiheuttavaa.

Ihan yhtä taitavasti kirjan taustalla kulkenut jonkinlainen kehysjuoni ei toiminut, mutta tällaisen runsaudensarven keskellä se tuntuu lähinnä pikkuseikalta. Muutamakin käänne oli lopulta hieman pakotetun oloinen, ja juonivetoisena tätä lukiessa olisi todennäköisesti aiheuttanut pienen pettymyksenkin, mutta tällaisenaan tuollaiset kauneusvirheet on helpohko ohittaa jonkinlaisena sivuseikkana. Lopulta hahmojen kehitys, kasvu ja ihan vain elämä ovat ne tärkeimmät yksityiskohdat, muulla ei ollut niin kovin paljon edes väliä. Toki tunnistan, että jos nämäkin olisivat olleet täysin kohdallaan, olisi tämä todennäköisesti ollut yksi huumaavimmista romaaneista, jonka koko vuonna olen lukenut. Mutta ehkä ihan aina totaalista täydellisyyttä ei ole edes kohtuullista odottaa, saati sitten vaatia, joten kyllä tästä tällaisenaankin nautti. Ja sitä juuri nyt kaipasinkin eniten, nautintoa, älykkyyttä ja tietynlaista nokkeluuttakin. Kepeyttä ilman helppoutta. Yhteiskunnallisuutta alleviivaamatta. Vahvuutta ilman pullistelua.

x

Viittaan usein täällä blogissanikin tietynlaisten teosten yhteydessä siihen, että jos olisin lukenut nimenomaisen kirjan joitain vuosia sitten, olisin todennäköisesti siitä pitänyt enemmän. Tarkoitan tällä lähinnä siis sitä aikaa, jolloin vain luin, nautin kaikesta enkä ollut kovinkaan vaativa saati kriittiinen lukemisteni suhteen. Sellaisessa ajassa monikin kirja olisi valloittanut sydämeni todennäköisesti vahvemmin, ja vähemmän tiedostavana pienet epäkohdat varmasti ohittuneet aivan huomaamattaan. Mutta oikeastaan vasta nyt Smithin kohdalla ensimmäistä kertaa tulen ajatelleeksi, että tämä saattaa toimia myös toisin päin: nelisen vuotta sitten lukemani Zadie Smithin Kauneudesta kun tuntui tuolloin lähinnä tympeältä ja lattealta, ja juuri Swing Timen lukeneena on vaikea kuvitella Smithin kirjoittaneen mitään tympeää ja latteaa. Ehkä siinäkin oli siis jotain, joka ei toiminut silloin, mutta josta saisin enemmän irti nyt? Ja voisiko sama koskea esimerkiksi Jhumpa Lahirin tuotantoa, joka minut samoihin aikoihin tuntui jättävän kovinkin etäälle? En tiedä, täytynee ottaa selvää. Ja jos tämänkin vielä laskee Swing Timen ansioksi, nousee tämä kirja kyllä hurjan korkealle arvostusasteikollani.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA


AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA
♥ ♥ ♥
192s.
Kosmos 2019
Arvostelukappale saatu 
pyytämättä kustantajalta

Aino Vähäpesolan Onnenkissa-esikoinen tulee vähän väliä vastaan sosiaalisessa mediassa, instagramissa ja muiden arvioitavana. Se ilmestyy myös pyytämättä minunkin postilaatikkooni, varmistaa kustantajan puolesta, että tulee luetuksi, sillä en ehkä tätä tosiaan itse olisi kirjastosta lainannut. Nyt siihen oli helppo tarttua kun se oli lähellä, tutustua siihen, mistä muutenkin paljon omassa kirjapiirissäni puhutaan.

"Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimäisen poseeraamisen areena. Se on turvallinen tapa kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä."

Vähäpesolan esikoinen nimetään romaaniksi, mutta en tiedä mahtuuko se siihen määritelmään. Siinä on jotain kuritonta, esseemäistä ja autofiktiivistä, ja se kaikki kiinnostaa minua. Romaani, esseeromaani tai ei-romaani, luen sen kuitenkin enemmän fiktiivisenä, villinä ja vapaana, vaikka se kertookin juuri tästä hetkestä, tämän hetken ajatuksista. Feminismistä, Edith Södergranista, gradutuskailusta ja heteronormatiivisesta penetraatiokeskeisestä seksistä. Tai oikeastaan näiden kaikkien kyseenalaistamisesta, kuten asiaan kuuluu.

Onnenkissa on alusta asti viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle. Se on sellaista 24-vuotiaan viisautta, joka tuntuu kirjallisuudessa raikkaalta ja tervetulleelta jo kaiken nähneiden setien ja tätien rinnalla. Omasta elämästään saa kertoa muutkin kuin jo kauan eläneet, kaikkeen ei tarvitse iän tuomaa perspektiiviä, ja siitä pidän tässä kirjassa kaikkein eniten. Se kyseenalaistaa sen, mitä moni vanhempi ei edes näe, se sanoittaa sellaisia kokemuksia, joita tiettyyn ikään päässeet eivät edes tienneet voivan olla. Jos kirjallisuus ja autofiktiivisyys olisi varattu vain ikääntyvimmille, kuka näistä asioista kertoisi, ellei tätä todellisuutta elävät itse?

Onnenkissan ehdotonta parhaimmistoa olikin ne hetket ja osuudet, jossa tultiin jonkin henkilökohtaisen ja itsekoetun äärelle. Poikaystäviin, seksiin, kuolleen miehen asanaan. Kirjan yhteiskuntakritiikki on terävää, muttei pisteliästä, herättävää, muttei ravistelevaa. Rakastin kirjan vahvaa seksuaalisuutta ja täydellistä kieltäytymistä olla puhumatta yleensä puhumattomista. Vähäpesolan kerronta viehättää, koska se ei suostu asettumaan kokonaan nuorelle naiselle yleensä rakennettuihin muotteihin: joko kyyristelevään ja puolustelevaan tai sitten rajuun ja tarkoituksella yliampuvaan. Se ei tee kumpaakaan, ja se on ihanaa. Niin ihanaa, että puoliväliin asti tämä kirja oli raikkainta, mitä aikoihin olen lukenut. Ja olen kuitenkin ihan juuri ennen tätä postausta lukenut Maggie Nelsonin Sinelmiä.

Harmikseni alun jälkeen jotain kuitenkin tapahtui. Tai ehkä loppui tapahtumasta? Rakenteellisesti notkahdus osui noin kirjan puoliväliin, Leijonan kohdalle ja sen jälkeen. En halua heittää esikoisuuden piikkiin mitään, mutta yleisemminkin teoksesta jäi hieman tunne, että puhti ja tärkein sanottava loppui ennen kirjan loppua, ja se oli vähän harmi. Jos pidin eniten  alun poliittisesta henkilökohtaisuudesta, vähiten lämpenin jostain syystä lopun Södergran-osuuksille, ja mietin pitkään miksi. Pelkkä puhdin loppuminen ei ehkä sitä selitä, enkä yleensä koe, että minun tarvitsee olla hullaantunut kertojan kanssa samoista asioista saadakseni hullaannuksesta kiinni kirjan sivuilla. Mutta ehkä tällä kertaa juuri se jätti kuilun väliimme? Kertojan intohimon pystyi lukemaan, muttei jostain syystä aistimaan, tuntemaan itse. Ja ehkä se juuri harmittikin, kun tiesin, että olisi voinut. Että joskus aiemmin niin on tapahtunut, toisissa kirjoissa, toisten intohimojen parissa. 

"Tulen hyvälle mielelle jos vietän koti-iltaa pukeutuneena hyvännäköisiin, mutta mukaviin vaatteisiin. Mutta mihin se hyvä mieli perustuu? Pohjimmiltaan se perustuu ulkopuolisen katseeseen, joka antaisi hyvää palautetta, konditionaalissa. Enkä minä osaa enää erottaa omaa katsettani ulkopuolisen katseesta."

Ja toisaalta Onnenkissa sanoittaa paljon asioita, joita olen itsekin lähiaikoina pohtinut, mutta ehkä vähän tavalla, johon olisin tavallaan kyennyt itsekin. Tavallaan olo kuin omaa päiväkirjaa lukisi oli lohdullinen ja universaali, mutta enemmän se tuntui silti vähän selvyyksien pureskelulta. Ei sillä, että "minä tulin jo tätä ajatelleeksi" olisi minulle mikään saavutus, ennemminkin niin, että kirjaa olisi tehnyt mieli haastaa vielä hieman pidemmälle, hieman syvemmälle, hieman enemmän. Mistä toki voidaan jatkaa ajatusta siihen, että miksi etenkin naisten feministisiltä kirjoilta kaipaa aina lisää? Eikö ole olemassa riittävää tasoa, ja miksen tällä kysymyksellä haasta samalla tavalla esimerkiksi miesten kirjoittamaa tai ei-julkifeminististä kirjallisuutta? Onko se enää  reilua, että jo valmiiksi hyvien ja osuvien kirjojen pitäisi olla vielä parempia ja vielä osuvampia? Ajatella sellaistenkin rakenteiden yli, jota en itse osaa, murtaa sellaisia kattoja, johon kukaan ei vielä reaalimaailmassa ole lähelläni kyennyt? En tiedä. Ehkä se ei ole. Mutta mitä feminismiin tulee, sen kohdalla on vain kyltymätön. Haluaa asioiden muuttuvan nyt eikä sadan vuoden päästä. Toivoo kirjoilta, että ne vievät eteenpäin, eivätkä vain totea olemassa olevaa.

Mutta niin. Reilua tai ei, tällaisenaan Onnenkissa on niin kiinni tässä hetkessä, tämän hetken ajattelussa ja kritiikissä, että se meinaa jo keikahtaa kliseen puolelle. Saman kliseen tosin, jota itsekin elän ja ajattelen, mutta näin vahvasti sanallistettuna se tuntuu yhtaikaa sekä hassulta että äärimmäisen ihanalta. Joitain kirjoja lukiessa tulee olo, että olisin itsekin pystynyt parempaan, tämän kanssa erityisesti sellainen, että ihanaa kun joku muu kertoo tämän niin minun ei tarvitse. Ei sillä, että ehkä muutenkaan kertoisin, mutta kuten Vähäpesola itsekin romaaninsa lopettaa, ei mennä siihen nyt.