SALLY ROONEY : NORMAL PEOPLE
269s.
Faber & Faber 2019
"It was culture as class performance, literature fetishised for its ability to take educated people on false emotional journeys, so that they might afterwards feel superior to the uneducated people whose emotional journeys they like to read about."
Sally Rooneyn keväällä suomennettu esikoinen,
Keskusteluja ystävien kesken, oli viehättävä ihmissuhderomaani 2010-luvun lopun tematiikan keskellä. Muistan lukiessani tosin hieman tuskailleeni suomennoksen toimimattomuutta: ei sellaista, että siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa olisi ollut, mutta koska lukukokemusta vaivasi jatkuvasti tunne, että lakonisen toteava kirjoitustyyli toimisi todennäköisesti alkukielellä huomattavasti paremmin, päätin tämän ensi vuonna käsitykseni mukaan käännettävän
Normal Peoplen lukea jo nyt alkukielellään. Ja se päätös oli varsin toimiva, sillä aavistukseni osui oikeaan. Kieli pääsee todella paljon enemmän oikeuksiinsa Rooneyn oman kerronnan ansiosta.
Normal People on 2010-luvun lopun David Nichollssin Sinä päivänä. Vertaus on sinänsä itseltäni jännittävä, että kuulun siihen kirjamaailman vähemmistöön, joka ei Nichollssin modernille klassikolle lämpeä, mutta oletan löytäneeni tästä Rooneyn teoksesta jotain, mikä tuossa vertauskirjassa minulta jäi saavuttamatta. Kummatkin teokset kun kulkevat kahden ihmisen ja yhden ihmissuhteen välillä, mutta Rooney osaa jollain raikkaalla tavalla tuoda tarinaansa silti uutta ja kaunista.
Rooneyn romaanin keskiössä ovat Marianne ja Connellin, kaksi pieneltä länsi-irlantilaispaikkakunnalta olevaa lukiolaista, joiden suhdetta ja sen kiemuroita kirja keskittyy seuraamaan lukiosta yliopistoon. Connell on suosittu, työläistaustaisen yksinhuoltajaäidin ainoa poika, Marianne taas taustaltaan ylemmästä keskiluokasta, statukseltaan outo ja syrjitty. Heidän suhteensa alkaa salassa, mutta lukion vaihduttua yliopistoon roolit vaihtavatkin (hetkellisesti) paikkaansa.
Rooney kuvaa ihmissuhteiden lisäksi luokkaa, lähisuhdeväkivaltaa, nykyvasemmistohenkistä nuoruutta ja erilaisuutta raikkaalla ja omaäänisellä tavalla. Vaikka kirjassa koko ajan jokin pieni edelleen alkukielisyydestä huolimatta tökkii vastaan, huomasin nauttivani tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Tarina kiemurtelee ja tekee teräviä huomioita, kirjoittaa sisään kommunismia ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta pysyy melko hyvin silti kasassa, särppimisestä ja sohimisestaan huolimatta. Hieman tämä taipuu samaan kiemurteluun kuin Rooneyn ensimmäinen – jahkaa yhden eipäs-juupas-kuvion ympärillä ehkä jopa muutamankin kierroksen liian kauan, mutta onnistuu lopulta kuitenkin pitämään minut lukijana otteessaan.
Jotain hieman keksittyä ja päälleliimattua tässäkin tarinassa kyllä oli, mutta raikkaus ja omaäänisyys antaa sen suurimmaksi osaksi anteeksi. Olisin pitänyt tästä varmasti enemmän, jos olisin itsekin hieman nuorempi ja yhtä hukassa kuin kirjan päähenkilöt, mutta tällaisenaan, nyt juuri luettuna se oli silti ihana kurkistus nuoruuteen, epävarmuuteen ja niihin yhteiskunnallisiin normituksiin, jotka saavat ihmiset käyttäytymään hyvinkin myrkyllisesti. Kun kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on toisten hyväksyntä, johtaa se välillä varsin absurdeihinkin tekoihin.
RAISA OMAHEIMO : SYDÄN
186s.
S&S 2019
Arvostelukappale
"Ylimmästä kerroksesta näin paljon mustaa taivasta, näin bulevardin lehmusten latvat, muutamissa oli vielä kiinni sitkeä keltainen lehti. Sydämeni oli käsissäni. Se oli lämmin, pehmeä ja liukas. Se tykytti vielä sormiani vasten, puristin sitä varovasti, ihan vähän.
Omaheimon Sydän on ollut yksi syksyn odotetuimmista kotimaisista uutuuksista, ja sen onnekkaasti sainkin ennakkokappaleena jo elokuussa lukea. Vaikka lukukokemuksesta on jo kulunut reilu kuukausi, on tämän tumma ja omaääninen tunnelma edelleen mielessä hurjan vahvana.
Romaani lähtee liikkeelle, kun nainen kaivaa rinnastaan sydämen ja heittää sen tarpeettomana kadulle. Tarinana Sydän on surrealistinen kertomus niin erosta kuin tietynlaisesta toipumisestakin, ilman sellaista yhteiskunnallisesti tyypillistä (ja ärsyttävää) voimauttavan selviytymisen narratiivia. Sydän on kertomus sydämestä, hetkistä, jolloin sitä tarvitsi, ja tilanteista, joihin tarvitsevuus johti.
Pidin kirjassa erityisesti sen kehollisuudesta sekä selittelemättömyydestä. Erot ja niitä edeltäneet ihmissuhteet olivat lähinnä raami jollekin henkilökohtaisemmalle, tummalle ja kummalle, mutta silti monin paikoin hurjan ymmärrettävälle. Ehkä esittelyn ja surrealistiseksi takakannessa kutsumisen ansiosta odotin tosin vielä jotain kummempaa ja absurdimpaa tältä, ja jopa yllätyin romaanin helppolukuisuudesta, viehätyin Omaheimon tyylistä silti huomattavan paljon.
Eniten romaanin luettuani pohditutti kuitenkin samastumisen merkitys lukukokemuksissa: itsehän en ole koskaan oikeastaan eronnut saati joutunut luovuttamaan palaa sydämestäni pois vastaavien tilanteiden myötä. Usein kuulee kuitenkin kerrottavan, että kirjan arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän lukija saa siitä itse – ja juurikin niin, että mitä samastuttavampi päähenkilö on, sen paremmalta myös kirja tuntuu. Itse haluaisin hieman kapinoida tätä vastaan, sillä tuntuu, että samastuminen on osittain jopa liiankin helppoa, eniten ymmärrystä ja itsensä avaamista vaatii lukea sellaisesta, jota ei koskaan ole henkilökohtaisesti kokenut. Ja juuri siksi tästä romaanista pidin, siksi, että vaikka se oli lähellä ja käsinkosketeltavissa, se oli myös jotain, joka oli itselleni vierasta. Se antoi äänen, jonka olen ennen kyllä kuullut, mutten ehkä koskaan pysähtynyt kuuntelemaan.
REBECCA SOLNIT :
MIEHET SELITTÄVÄT MINULLE ASIOITA
191s.
S&S 2019
Alkuteos: Men Explain Things To Me (2014)
Suomennos: Pauliina Vanhatalo
Solnitin kulttiasemaan noussut esseeteos on viimein suomennettu! Miesselittämisestä, eli manspleinauksestakin tuttu kokoelma on yksi tämän vuosikymmenen tunnetuimpia feministisiä teoksia, ja se on varmasti kaikki kehunsa ansainnnut.
Olen itse vuoden sisään opiskellut jonkin verran sukupuolentutkimusta, sekä ihan muuten vain lukenut niin feministisiä esseitä kuin tieteellisiä artikkeleitakin aiheesta. Sinänsä tämä teos ei siis juuri mitään uutta minulle kyennyt tarjoamaan, mutten sitä siltä varsinaisesti odottanutkaan: luin sen mielenkiinnosta nimikkoesseetä kohtaan, ja tahdoin tietää, mistä näkökulmista Solnit ylipäätään feministiesseitään kirjoittaa.
Aiheena miesselittäminen, naisen asema ja sukupuolittunut väkivalta ovat hurjan tärkeitä, mutta ihan himpun verran tuntuu siltä, että tämä teos on suomennettu askeleen liian myöhään. Toki on ehdottomasti totta, että kirjan tematiikkaa ei todellakaan käsitellä vieläkään tarpeeksi valtamediassa, ja esimerkiksi juuri aiemmin mainitun sukupuolittuneen väkivallan käsite tuntuu olevan tietylle porukalle edelleen vahvasti kieltämisen arvoinen ilmiö. Silti tässä lähivuosina on saanut lukea niin paljon hyviä ja niin paljon syvempiä esseitä aiheesta, että Solnit ehkä ihan aavistuksen verran kalpenee muiden tekijöiden rinnalla. Ainakin näin 2010-luvun loppumetreillä, jolloin asioissa jo ainakin toivoisi oltavan pidemmällä. Lisäksi teosta vaivasi ajoittainen toisto sekä hassultakin kuulostava itsereflektion puute, kun Solnit pokkana kertoo Strauss-Kahn-keissiä käsitellessään olevansa ylpeä, ettei hän "elä maassa, jonka mielestä vaikutusvaltaisen miehen ura tai kansainvälisen instituution kohtalo painaa enemmän kuin yhden naisen oikeudet ja hyvinvointi." Juupa juu, ja jonoon vain Trumpit, Epsteinin ja Weinsteinit, puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä ole valtavan ryhmäpaineen alla jääneet kiinni.
Mutta niin. Kuten jo Instagramissakin teoksen kohdalla sanoin, on tää ehdottomasti teos, jota suosittelen, jos joku on kiinnostunut feminismistä hieman pintaa syvemmältä, ja jos esimerkiksi se sukupuolittunut väkivalta on vielä vieras asia. Tässä on jo paljon uutta feminismiin tutustuvalle, ja julkiseen keskusteluun paljon sellaista, jota mediassa toivoisin pureskeltavan enemmänkin. Perushyvä aloitusteos, joka toivottavasti johdattaa myös laajempien ja syvempien tekstien äärelle.
PAJTIM STATOVCI : BOLLA
240s.
Otava 2019
Pidempään blogiani seuranneet tietänevät, että Pajtim Statovci on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Siksi Bolla onkin ollut syksyn ehdottomasti kuumin uutuus, kirja, jonka julkaisua en ole meinannut malttaa odottaa.
Kuten jo aiemmissakin Statovcin teoksissa, liikutaan Bollassakin Balkaninniemimaalla, 1990-luvun puolivälissä, Kosovon sodan kynnyksellä. Pristinassa kirjallisuutta opiskelee albaani Arsim, lääketiedettä toisaalla serbi Milos. Kun he kohtaavat toisensa kaupungin kahvilan reunassa, syntyy riipivä ja raju rakkaustarina, joka kuljettaa nuo kaksi miestä ajan ja paikan läpi sotavuosista nykypäiviin.
Siinä missä Statovci on aiemmin kikkaillut kerroksilla, salaperäisyydellä ja tulkinnanvaraisuudella, on Bolla jopa lukuromaanimaisen suoraviivainen ja helposti haltuun otettavissa. Se on raju ja raaka, julma ja musta kertomus ihmismielestä sodassa ja rakkaudessa. Se on tarina lähtemisestä, toisen näkökulmasta pakenemisesta ja toisen taas hylkäämisestä. Se lyö kasvoille kuin Arsim vaimoaan, ja kylpee niin veressä, eritteissä kuin irtonaisissa raajoissakin. Se on ruma kuva sisällissodasta, sellaisena kuin ihminen ja sota pahimmillaan ovat.
Osin tämä siinä juuri minua tökkikin. Kauhdeuden kuvaaminen kääntyy nykykirjallisuudessa välillä jopa kurjuuspornoksi, ja siihen Statovcikin meinasi jo paikoin lipsua. Tuntuu, että kaikki se väkivalta on jo niin itsetarkoituksellista, että sen kritisoiminen osuu sodan ja kauheuden kritisoimiseen – jolla toki on paikkansa, mutta jota ei kirjallisuudessa juurikaan yleensä kyseenalaisteta, kurjuudella kun luodaan niin täydellinen kontrasti takkatulen äärellä turvassa luettuun teokseen, että tuntuu kuin sitä epämiellyttävänä pitäminen olisi toisen kokemuksen poisriistämistä. Minuun se ei kuitenkaan kamalasti uppoa, sillä sitä tietynlainen kirjallisuus on niin hurjan täynnä. Siihen turtuu, ja se tuntuu päälleliimatulta tavalta pyrkiä shokeeraamaan. Sitä sota on, ja toisaalta Balkanin sodat ovat ylipäätään Euroopan historiassa edelleen liian tuntemattomia sotia, albaanien kokemat vääryydet vieläkin aivan liian vaiettuja vääryyksiä. Sinänsä kirjalla ja sen esiintuomalla tarinalla on paikkansa, mutta koska tiedän mihin Statovci parhaimillaan pystyy, ei hän tässä sitä kaikkein terävintä kriittistä kärkeä minun makuuni saavuttanut.
Tuntuu ristiriitaiselta, kun lukee lempikirjailijaltaan kirjan, joka ei muodostukaan lempikirjaksi. Mutta sitä kai se on, ja uudenlainen kerrontatapa toki Statovcillekin suotakoon. Jatkan hänen matkassaan kuitenkin edelleen onnellisena ja odottavaisena, ehkäpä seuraavan kirjan kanssa minutkin taas palkitaan.
5 x K E H N O I M M A T K I R J A V A L I N N A T
5 x S U U R I M M A T P E T T Y M Y K S E T
5 x E N I T E N A J A T U K S I A 
