sunnuntai 26. toukokuuta 2019

AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA


AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA
♥ ♥ ♥
192s.
Kosmos 2019
Arvostelukappale

Aino Vähäpesolan Onnenkissa-esikoinen tulee vähän väliä vastaan sosiaalisessa mediassa, instagramissa ja muiden arvioitavana. Se ilmestyy myös pyytämättä minunkin postilaatikkooni, varmistaa kustantajan puolesta, että tulee luetuksi, sillä en ehkä tätä tosiaan itse olisi kirjastosta lainannut. Nyt siihen oli helppo tarttua kun se oli lähellä, tutustua siihen, mistä muutenkin paljon omassa kirjapiirissäni puhutaan.

"Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimäisen poseeraamisen areena. Se on turvallinen tapa kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä."

Vähäpesolan esikoinen nimetään romaaniksi, mutta en tiedä mahtuuko se siihen määritelmään. Siinä on jotain kuritonta, esseemäistä ja autofiktiivistä, ja se kaikki kiinnostaa minua. Romaani, esseeromaani tai ei-romaani, luen sen kuitenkin enemmän fiktiivisenä, villinä ja vapaana, vaikka se kertookin juuri tästä hetkestä, tämän hetken ajatuksista. Feminismistä, Edith Södergranista, gradutuskailusta ja heteronormatiivisesta penetraatiokeskeisestä seksistä. Tai oikeastaan näiden kaikkien kyseenalaistamisesta, kuten asiaan kuuluu.

Onnenkissa on alusta asti viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle. Se on sellaista 24-vuotiaan viisautta, joka tuntuu kirjallisuudessa raikkaalta ja tervetulleelta jo kaiken nähneiden setien ja tätien rinnalla. Omasta elämästään saa kertoa muutkin kuin jo kauan eläneet, kaikkeen ei tarvitse iän tuomaa perspektiiviä, ja siitä pidän tässä kirjassa kaikkein eniten. Se kyseenalaistaa sen, mitä moni vanhempi ei edes näe, se sanoittaa sellaisia kokemuksia, joita tiettyyn ikään päässeet eivät edes tienneet voivan olla. Jos kirjallisuus ja autofiktiivisyys olisi varattu vain ikääntyvimmille, kuka näistä asioista kertoisi, ellei tätä todellisuutta elävät itse?

Onnenkissan ehdotonta parhaimmistoa olikin ne hetket ja osuudet, jossa tultiin jonkin henkilökohtaisen ja itsekoetun äärelle. Poikaystäviin, seksiin, kuolleen miehen asanaan. Kirjan yhteiskuntakritiikki on terävää, muttei pisteliästä, herättävää, muttei ravistelevaa. Rakastin kirjan vahvaa seksuaalisuutta ja täydellistä kieltäytymistä olla puhumatta yleensä puhumattomista. Vähäpesolan kerronta viehättää, koska se ei suostu asettumaan kokonaan nuorelle naiselle yleensä rakennettuihin muotteihin: joko kyyristelevään ja puolustelevaan tai sitten rajuun ja tarkoituksella yliampuvaan. Se ei tee kumpaakaan, ja se on ihanaa. Niin ihanaa, että puoliväliin asti tämä kirja oli raikkainta, mitä aikoihin olen lukenut. Ja olen kuitenkin ihan juuri ennen tätä postausta lukenut Maggie Nelsonin Sinelmiä.

Harmikseni alun jälkeen jotain kuitenkin tapahtui. Tai ehkä loppui tapahtumasta? Rakenteellisesti notkahdus osui noin kirjan puoliväliin, Leijonan kohdalle ja sen jälkeen. En halua heittää esikoisuuden piikkiin mitään, mutta yleisemminkin teoksesta jäi hieman tunne, että puhti ja tärkein sanottava loppui ennen kirjan loppua, ja se oli vähän harmi. Jos pidin eniten  alun poliittisesta henkilökohtaisuudesta, vähiten lämpenin jostain syystä lopun Södergran-osuuksille, ja mietin pitkään miksi. Pelkkä puhdin loppuminen ei ehkä sitä selitä, enkä yleensä koe, että minun tarvitsee olla hullaantunut kertojan kanssa samoista asioista saadakseni hullaannuksesta kiinni kirjan sivuilla. Mutta ehkä tällä kertaa juuri se jätti kuilun väliimme? Kertojan intohimon pystyi lukemaan, muttei jostain syystä aistimaan, tuntemaan itse. Ja ehkä se juuri harmittikin, kun tiesin, että olisi voinut. Että joskus aiemmin niin on tapahtunut, toisissa kirjoissa, toisten intohimojen parissa. 

"Tulen hyvälle mielelle jos vietän koti-iltaa pukeutuneena hyvännäköisiin, mutta mukaviin vaatteisiin. Mutta mihin se hyvä mieli perustuu? Pohjimmiltaan se perustuu ulkopuolisen katseeseen, joka antaisi hyvää palautetta, konditionaalissa. Enkä minä osaa enää erottaa omaa katsettani ulkopuolisen katseesta."

Ja toisaalta Onnenkissa sanoittaa paljon asioita, joita olen itsekin lähiaikoina pohtinut, mutta ehkä vähän tavalla, johon olisin tavallaan kyennyt itsekin. Tavallaan olo kuin omaa päiväkirjaa lukisi oli lohdullinen ja universaali, mutta enemmän se tuntui silti vähän selvyyksien pureskelulta. Ei sillä, että "minä tulin jo tätä ajatelleeksi" olisi minulle mikään saavutus, ennemminkin niin, että kirjaa olisi tehnyt mieli haastaa vielä hieman pidemmälle, hieman syvemmälle, hieman enemmän. Mistä toki voidaan jatkaa ajatusta siihen, että miksi etenkin naisten feministisiltä kirjoilta kaipaa aina lisää? Eikö ole olemassa riittävää tasoa, ja miksen tällä kysymyksellä haasta samalla tavalla esimerkiksi miesten kirjoittamaa tai ei-julkifeminististä kirjallisuutta? Onko se enää  reilua, että jo valmiiksi hyvien ja osuvien kirjojen pitäisi olla vielä parempia ja vielä osuvampia? Ajatella sellaistenkin rakenteiden yli, jota en itse osaa, murtaa sellaisia kattoja, johon kukaan ei vielä reaalimaailmassa ole lähelläni kyennyt? En tiedä. Ehkä se ei ole. Mutta mitä feminismiin tulee, sen kohdalla on vain kyltymätön. Haluaa asioiden muuttuvan nyt eikä sadan vuoden päästä. Toivoo kirjoilta, että ne vievät eteenpäin, eivätkä vain totea olemassa olevaa.

Mutta niin. Reilua tai ei, tällaisenaan Onnenkissa on niin kiinni tässä hetkessä, tämän hetken ajattelussa ja kritiikissä, että se meinaa jo keikahtaa kliseen puolelle. Saman kliseen tosin, jota itsekin elän ja ajattelen, mutta näin vahvasti sanallistettuna se tuntuu yhtaikaa sekä hassulta että äärimmäisen ihanalta. Joitain kirjoja lukiessa tulee olo, että olisin itsekin pystynyt parempaan, tämän kanssa erityisesti sellainen, että ihanaa kun joku muu kertoo tämän niin minun ei tarvitse. Ei sillä, että ehkä muutenkaan kertoisin, mutta kuten Vähäpesola itsekin romaaninsa lopettaa, ei mennä siihen nyt.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

#FIRSTWORLDPROBLEMS – NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI
♥ ♥
262s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Nei og atter nei / 2016
Suomennos: Sanna Manninen
Saatu pyytämättä ennakkokappaleena kustantajalta


Ei, ei ja vielä kerran ei on kirja, jonka tunnistin jo alunalkaenkin jotenkin hieman vieraaksi. Satiiri keski-ikäisestä perheestä on jotain, mihin en ehkä itse ensimmäisenä tarttuisi, mutta kun pakkasin jostain syystä Helsinkiin aivan liian vähän luettavaa mukaan, ja kaikki lempikirjat olivat päälle 400 kilometrin päässä Joensuussa, valikoitui ennakkokappaleena saatu Nina Lykken kevään uutuus luettavaksi hieman itsestään. Helppoa, jos jotain tämän odotin ennakkoon olevan.

"Ingrid meni makuuhuoneeseen ja kävi pitkäkseen sijatulle sängylle. Hän sijasi sängyn joka päivä. Se oli keino päästä käyntiin, pitää järjestystä yllä. Se oli rikottujen ikkunoiden teoria: jos jätti huomioimatta pienet rikkeet, raivasi tietä suurille, ja jos antoi sotkun vallata alaa, lakkasi pian maksamasta laskuja, minkä jälkeen lakkasi peseytymästä, ja siksi sähköhammasharja oli pantava latautumaan heti käytön jälkeen, siksi sänky oli sijattava, ja likaiset lautaset laitettava tiskikoneeseen."

Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä Ingrid on viisikymppinen oslolaisäiti, joka toimii lehtorina keskustakoulussa ja pesee työpäivien jälkeen parikymppisten, kotona asuvien poikiensa paskaisia boksereita ja harrastaa seksiä miehensä Janin kanssa kerran viikossa, koska niin kuuluu tehdä. Jan  taas on mies, joka ylennetään ministeriössä yksikkönsä johtajaksi, vaikka hän paikkaa hakiessa tahtoi lähinnä tietää monenneksiko hakijaksi hän sijoittuisi. Hanne taas on päälle kolmikymppinen ministeriön työntekijä, joka vaihtaa miehiä ja asuntoja pienimmänkin vian seurauksena, mutta tahtoisi viimein asettua aloilleen ja olla kuten kaikki muutkin. Vakaa ja perheellinen, ja siihen tarkoitukseen Jan putoaa kuin taikaiskusta.

Tästä lähtee liikkeelle oikein alleviivattu tarina keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä ja täysin keskinkertaisesta kolmikosta, joiden elämän ongelmien voi täysin nähdä kuvaavan kaikkea sitä, mikä täällä ensimmäisessä maailmassa nyt vain voi pienen ihmisen elämässä, hyvinvaltiossa, hyvinvoivana olla pielessä. Jos siis hastag #firstworldproblems jaksaa edelleen naurattaa, tässä on varsin mainio kirja kesäksi. Piikikäs ja paikoin ihan osuvakin, jotenkin omaan silmään tyypillisen norjalainen hassuttelu, jossa hauskuus piilee lähinnä kuolemanvakavuudessa.

Lykke tarkastelee kirjassaan ensisijaisesti etuoikeutettua luokkaa, ihmisiä, joilla on jo kaikkea paitsi tyytyväisyyttä siihen, mitä heillä on. Lykken hahmot ovat karikatyyrejä, ja vaikka fokus on keski-ikäisissä päähenkilöissä, sivuaa Ingridin ja Janin lasten mukaan tuominen sitä "nykynuorisoa vaivaavaa vetelyyttä", joka tuntuu olevan tietyn iän ylittäneiden lempipuheenaihe, ajasta toiseen. Näille nuorille on tarjottu kaikki, joten he ovat tottuneet helppouteen ja vetelehtivät menemään. Romaani tuntuu kysyvän, onko se vanhempien siloittelun vai nuoruuden vika, mutta jollain julkilausumattomalla tavalla tarinasta silti aistii paheksunnan, jossa nuoret eivät vanhempiensa uhrauksia osaa arvostaa. Heilläkin on kaikki, mutta sekään ei riitä. 

Itse en ole tällaisen satirisen, keskiluokan ongelmia murehtivan tyylilajin suurin fani, ja ehkä siksi myös sitä kohtaan keskimääräistä kriittisempi. Tiedän, että tällaisessa teoksessa musta huumori kaipaa kärjistystä toimiakseen, mutta olisin silti kaivannut jotain uutta, jotain terävämpää. Vaikka kirja sivusi näennäisesti isompiakin aiheita, typistyi se jo miljoona kertaa kerrotuksi kolmiodraamaksi. Pilkahduksia paremmasta oli, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta, olivat lähinnä ohimeneviä vilahduksia moneen suuntaan tempoilevien säikeiden keskellä. Nyt tämä kaikessa satiirisuudessaan tuntui kuitenkin aika väsyneeltä toisinnolta, heteronormatiivisuuden pönkittämiseltä, ja sellaisille asioille nauramiselta, jotka olivat todennäköisesti hassunhauskoja 20 vuotta sitten kirjallisuudessa. Tässä päivässä, tänä aikana tämä ei oikein toiminut, ja sitä mielestäni tuoreelta kirjallisuudelta kuitenkin jo saa vaatia, ajassaan kiinni pysymistä.

Hahmot tässä sentään olivat ihan ok, toki tehokeinona kovinkin stereotypiset, mutta jopa siinä määrin ylilyödyt, että niin on ollut tarkoituskin. Alleviivattu karikatyyrimäisyys toimii, ja vähän yllättäenkin kaiken oman epämukavuusalueensa keskellä Ingrid, Jan & Hanne ovat kolmikko, jonka avulla romaanin ylipäätään saa edes luettua loppuun. Alkuun, itsekin aivan muista syistä valmiiksi ärtyneenä, valittava ja pahantuulinen Ingrid lähinnä raivostutti, mutta romaanin edetessä hänestä tuli kuitenkin se osuvin hahmo, jonka osuuksia odotti, ja edesottamuksia eninten tahtoi seurata. Hieman sekin taika tosin loppua kohden väsähti, tai sitten puuduttavat Jan-jaksot veivät tenhon mennessään, mutta oli tämä väsynyt, ja tietämättään uuden elämän partaalla oleva lehtorirouva parasta antia kirjassa kuitenkin, ihan ehdottomasti.

Lopulta kirja kuitenkin toisintaa jo niin monta kertaa toistettua, että jälkikäteen ajatellen koko romaani lähinnä saa mielen tyhjäksi ja tylsäksi. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia nostaa pohdintaan luokka ja sukupuoli, mutta kumpaakin käsiteltiin niin valtavan konventionaalisesti, että ajatusmaailma tuntui vuonna 2019 jopa vanhanaikaiselta. En usko, että se oli tarkoitus, sillä ajassaanhan tämä yritti olla kiinni, kai. Tällaisena välipalakirjana se kuitenkin oli ihan perussiedettävä, ja välillä sekin tosiaan riittää. Mitään vikaa tässä ei sinällään ollut, enkä pitänyt tätä millään tavalla huonona (jos sitä heteronormatiivisuutta ei laskettaisi. Ja tietystihän se lasketaan.)  En vain itse ollut tällaisen tarinan tai tällaisen huumorin kohderyhmää, joten todennäköisesti se taustalla oleva sanoma jäi siksikin löytämättä. Mutta jos kirja pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan kokonaisen postauksen sijaan, olisi se sana ehdottomasti blaah.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ


MAGGIE NELSON : SINELMIÄ
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
96s.
S&S 2019
Alkuteos: Bluets 2009
Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale


Olen odottanut tätä suomennosta enemmän kuin mitään aikoihin. Vaikka tiedän, että tällaisten odotusten yhteenpakkaaminen voi olla hieman vaarallistakin lopputuloksen ja yliodottamisen näkökulmasta, en voinut olla lukematta Maggie Nelsonin Sinelmiä sillä samaisella hetkellä, kun sen kirjekuoresta esiin poimin. 

Nelsonin Argonautit vei täysin mennessään jo viime kesänä, ja kirjan jokaisella sivulla taitaa olla taitettuna hiirenkorva. Kirja on vain kasvattanut omaa merkityksellisyyttään mitä kauemmin se on ollut lukematta, ja jollain kiinnostavalla tavalla tämän kanssa käy jo lukiessa niin: rakastan jokaista riviä, mutta erityisesti rakastan jo menneitä. Tuntuu kuin saisin jollain tavalla upota näiden ajatusten syvään sinisyyteen, ja juuri se sinisyydestä tarttunut muisto tuntuu vieläkin todemmalta kuin käsillä oleva teksti. Nelson käsittelee osin tätä ajatusta itsekin, muistojen myötä kirjan loppupuolella, muistamisen ja muistojen kirjoitusten kautta.

Hän aloittaa: "Myös Goethe murehtii kirjoitetun kielen tuhoisia vaikutuksia. Hän murehtii erityisesti sitä, miten vaikeaa on 'nähdä [asian] olemus alati elävänä silmiensä edessä tappamatta sitä sanoilla'. Minun on myönnettävä, etten enää juuri murehdi sellaisesta. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen muuta asioita paljoakaan, jos lainkaan, ei hyvässä eikä pahassa. Mielestäni se enimmäkseen jättää kaiken ennalleen."

Mutta jatkaa myöhemmin: "Asiaa pidemmin pohdittuani myönnän kuitenkin, että kirjoittaminen vaikuttaa muistiin – toisinaan se saattaa toimia niin kuin lapsuusaikainen valokuva-albumi, jossa jokainen kuva korvaa muiston, joka sen on tarkoitus säilyttää."

Sinelmien kohdalla kallistun kuitenkin jälkimmäiseen, sekä sen lukeminen että siitä kirjoittaminen pitää sen sellaisenaan. Upeana, maailmaani hitaasti muuttavana. Tai ehkä jotenkin ennemminkin sitä avaavana?

Sinelmissä minulle maagisinta on sen mahdollisuus moneksi: sen voi lukea suoraan siltään, tarinana erosta, sinisestä väristä, huomioista maailmasta sellaisena kuin se on. Väkisinkin etenkin sinisyys meinaa kasvaa kuitenkin omassa mielessä vertauskuvalliseksi, jonkin suuremman ja vielä syvemmän sinisen kuvaamiseksi. Se saa tehdä sitä, jos tahtoo, tässä voi nähdä tulkintakehyksen jos toisenkin. Uskoisin kuitenkin, että se tulkinta on erityisesti riippuvainen lukijasta. Siitä, miten elämän siniset osat kunkin sisällä kasvavat ja vievät tilaa, värjäävät tai katoavat väriä jättämättä. Tässä hetkessä minulle tämä kirja oli kasvattamattakin täydellinen, mutta uskoisin toisenlaisessa mielentilassa, hauraammassa ja enemmän esimerkiksi lohtua kaipaavassa saavani tästä taas jotain aivan muuta. Ehkä tämä osin siksi onkin jonkinlaiseksi kulttikirjaksi noussut, teokseksi, joka ostetaan eronneelle tai lohtua kaipaavalle ystävälle. Tai ihan vain ihmiselle, joka rakastaa sinisyyttä elämässä.

Nelson vetää puoleensa jollain aivan selittämättömällä tavalla, ja Sinelmien äärellä ei ole mitään väliä ymmärränkö mitään lukemastani, olenko liian väsynyt tai liian täynnä muita ajatuksia. Sinelmiä lukiessani olen syvällä sen sisällä, syvällä sinisessä, niin syvällä, että kun nostan katseeni kirjasta, hätkähdän itseäni ympäröivien värien kirkkautta. Että täällä onkin tämän väristä. Että nämä sävyt ovat oikeassakin elämässä näin syviä ja moninaisia. Ja vaikka minun värini ei ole sininen, se on ennemmänkin syvä metsänvihreä, alan etsiä sinistä itsekin ympäriltäni aivan eri tavalla. Tämän kirjan jälkeen oma lenkkipolkunikin näyttää toiselta, siniset talot sinisemmiltä.

Sinelmät ovat täysin määrittelemättömissä, ja sitä siinä rakastankin. Ei ole väliä, onko tämä esseetä, faktaa vai fiktiota, tapahtunutta vai kuviteltua. Se vain on, ja tämän kirjan kanssa se riittää. Jostain syystä ilahdun kuitenkin erityisesti, kun huomaan tämän saaneen Goodreadsissa eniten mainintoja runoutena. Tuntuu, että siitä tämä on kaikkein kauimpana, ja juuri siksi se on kaikkein sopivin määritelmä. Se tuntuu ihanalta.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

MISTÄ PIDÄN KUN PIDÄN LUKEMISESTA



Lukuisa-blogin Laura julkaisi joulun alla hurjan mielenkiintoisen postauksen omista kirjojen suosikki- ja inhokkiasioistaan. Olen tuolta asti pyöritellyt vastaavaa postausta itsekin mielessäni, tutkaillut omia ajatuksiani, mistä lempijuttuni kirjallisuudessa koostuu, ja mistä taas en lainkaan innostu. Idea on siis kaimani Lauran, mutta koska se on aiheeltaan niin kutkuttava, ajattelin tuoda sen nyt tänne omaankin blogiini. 

Luen nykyään huomattavan paljon, ja hyvin erilaista kuin ennen kirjablogia. Viittaan usein postauksissanikin epämääräiseen ajatelmaan, että "tästä olisin pitänyt viisi vuotta sitten", joka tarkoittaa usein sitä, että ennen sen suurempaa kriittisyyteen heräämistä kirja olisi varmasti ollut hyvä. Vuoteen 2016 asti kulutin enimmäkseen joko kauempaa maailmalta tulevaa kirjallisuutta tai kotimaista historiallista fiktiota, ja niissä ympyröissä myös vertailukohdat olivat hieman nykyistä kapeampia. Toisaalta luin monipuolisemmin ei-englanniksi alunperin julkaistua käännöskirjallisuutta, nykyään (valitettavasti) tuo on ottanut vähän liikaakin tilaa lukemistossani haltuunsa. Mutta. Koska on kiinnostavaa pohtia, millaisista asioista nykyään kirjallisuudessa pidän, tässäpä olisi listaus niistä. Aloitetaan suosikeista, jatketaan inhokkeihin ja käydään lopuksi vielä muutama ihan sama -kategoriaankin kuuluva asia läpi!


K I R J A L L I S E T   S U O S I K K I A S I A N I


Vahvat henkilöhahmot ovat minulle erityisen tärkeitä. En ole kovinkaan juoniorientoitunut lukija, ja kehnommankin tapahtumakaaren saa anteeksi, jos hahmot tuntuvat eläviltä ja todenmukaisilta. Uskomattoman hienoja ja kokonaisvaltaisia henkilöhahmoja luovat esimerkiksi Alice Munro,  John Williams sekä erityisesti Elena Ferrante. Kokonaiset elämät, tiiviit hetket, ohikiitävät vaiheet kiinnostavat, ja ne jos mitkä saavat elinvoimansa nimenomaan romaanien henkilöiden kautta. 

Omaäänisyys sekä vahva kertojaääni saavat minut jatkuvasti innostumaan. Pidän rajoja rikkovasta ja kokeilevasta kerronnasta ja kirjallisuudesta, sekä siitä, että kirjaa lukiessa tietää lukevansa juuri nimenomaisen kirjailijan teosta. Etenkin genrekirjallisuutta vaivaa yleensä niin tiukat kaavat, että mikä tahansa kirja voisi olla kenen tahansa kirjoittama, eikä se oikein herätä minussa mielenkiintoa. Eniten rakastan kirjailijoita, joiden tyylin tunnistaisi satunnaisen katkelmankin takaa. Saman otsikon alle lisäisin myös yllätyksellisyyden, sillä rakastan yli kaiken löytää kirjallisuudesta jotain sellaista, mitä en ollut osannut edes odottaa voivani löytää. Tällaista minulle ovat tarjonneet muun muassa Rachel CuskSusinukke Kosola sekä ihan ehdottomasti suurrakkauteni Maggie Nelson. Lisäksi viehättävää nyrjähtäneisyyttä löytyy muun muassa George Saundersin novelleista, ja vaikka hieman kyllästynyt jo Murakamiin olenkin, on hänenkin tuotantonsa maaginen realismi parhaimmillaan parasta.

Tarkkanäköisyys jos mikä valloittaa. Rakastan pieniä yksityiskohtia, ja eniten rakastan sitä, että joku muukin rakastaa (sekä huomaa) niitä. Tällaisen kirjallisuuden parhaimmistoa ovat Tove Jansson & Helmi Kekkonen, heidän havaintojaan maailmasta voisin lukea vaikka miten kauan.

Kerroksellisuus & tilan jättäminen on noussut myös yhdeksi tärkeimmäksi kriteeriksi, mitä lempikirjallisuuteeni tulee. Pidän siitä, että monet asiat limittyvät toisiinsa, mutta ennen kaikkea niin, että lukijalle jää tilaa löytää yhteydet itse. Puhkiselittäminen pilaa kirjan kuin kirjan, ja vaikken myöskään liian tulkinnallisuuden ystävä ole, on hienovaraiset vihjeet ja painavat julkisanomattomat sanomat aina ihaninta löytää kirjoista itse. Tällaiseen kykeni esimerkiksi Elizabeth Strout Lucy Bartonillaan, samoin Elin Willows Sisämaassa.

Kriittisyys & yhteiskunnallisuus kiinnostaa myös, niin julkilausuttuna kuin -lausumattomanakin.   Jos kirjassa maailma nähdään jotenkin toisin kuin se Suurissa Kertomuksissa on totuttu näkemään, olen lähtökohtaisesti varsin myyty. Pidän yhteiskunnan rakenteiden paljastamisesta ja kyseenalaistamisesta, uusista näkökulmista ja tavoista tarkastella maailmaa. Toki mitä pidemmälle näitä lukee, sen yhtenäisempää kaavaa myös kriittisyys alkaa kulkemaan, mutta harmillisen vähän sitä silti edelleen valtakirjallisuudessa näkyy. Tämän taidon lähiaikojen taitavimpia kirjailijoita ovat ehdottomasti Saara Turunen, Liv Strömquist sekä Pontus Purokuru Täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismi -esseeteoksensa kanssa.


K I R J A L L I S E T   I N H O K K I N I

Epärealistisuus taas vaivaa minua useimmiten kirjoissa. Ja tarkoitan tällä sekä selvästi "keksittyjä" tarinoita että henkilöhahmoja, en niinkään esimerkiksi sitä, voisiko joku asia oikeasti tapahtua. Fantasia ja maaginen realismikin on ihanaa, jos se on kuvattu uskottavasti. Erityisen allerginen olen kuitenkin huonoille ja yksiulotteisille henkilöhahmoille, keksitynoloisille tunteille ja tapahtumille, ja ololle, että "näin ei olisi oikeassa elämässä voinut käydä". Fiktion kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta parhaillaan se on silloin, kun sitä ei vaivaa epäuskottavuus. Tällaiset asiat minua ovat vaivanneet muun muassa Margaret Atwoodin & Marianna Kurton Tristanian parissa.

Suuret kertomukset ja normatiivisuus, mikä tosin ehkä onkin kääntöpuoli tuolle rakastamalleni yllätyksellisyydelle ja kriittisyydelle. En kuitenkaan millään jaksa lukea tarinoita, jotka on sellaisinaan kirjoitettu jo tuhansia kertoja. Toki jos ihan tarkkoja ollaan, onhan kaikki ajatukset varmaan kertaalleen jo kierrätettyjä, ja jossain muodossaan nähtyjä, mutta nämä suuret rakkauskertomukset (tai erokertomukset), jotka eivät pysty tarjoamaan aiheisiinsa mitään uutta, lähinnä puuduttavat. Silloinkin kun kyseessä on vaikkapa satiiri (kuten Nina Lykken kevään uutuudessa Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä) tai mukaan on yritetty ottaa jotain yhteiskunnallistakin näkökulmaa (kuten Celeste Ng:n Tulenaroissa asioissa).

Kaunis kieli, jolla ei ole eteenpäin vievää voimaa, vaan se on kaunista kauneuden takia. Tällaista rakastin ennen yli kaiken, mutta ehkäpä yliannostuin? Riikka Pulkkinen kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan, ja vaikka välillä hänen tuotantoaan rakastankin, välillä taas turhaudun liialliseen kikkailuun tuhottomasti. Ehkä hän siksi onkin ollut jo pari vuotta tauolla lukemistostani? 

Liian moneen suuntaan särppiminen. Tähänkin voisi heittää esimerkiksi juuri mainitun Pulkkisen, mutta toisaalta täydellinen esimerkki on myös vuosi sitten luettu Nathan Hillin Nix. Runsaus on parhaimmillaan mahtavaa, mutta sen täytyy olla eheä kokonaisuus toimiakseen. Jos yhdestäkin osasta tulee sellainen olo, ettei se ole kokonaisuuden kannalta merkityksellinen, menee minulla herkästi maku koko kirjaan. Miksi lukea jotain, millä ei lopulta ole edes väliä? En tarvitse automaattisesti tiivistä ilmaisua, mutta yhtenäistä kokonaisuutta kylläkin. 

Jäbät. Hahah. Koko kirjallisuuden klassikkokaanon on varsinaista ukkelikirjallisuutta, ja olenpa sitä rakastanut aiemmin itsekin. Toki kyllä vieläkin, mutta vanha lempparini Haruki Murakami on jo hieman liikaakin keikahtaneet setämieskategoriaan. Toki olen myös sitä mieltä, että kirjallisuutta tulee kuitenkin aina peilata ensisijaisesti siihen aikaan, jolloin se on kirjoitettu, eikä vaikkapa 1950-luvun kirjallisuudelta voi vaatia samaa kuin 2010-luvun vastaavalta, mutta ehkä tähän kategoriaan liitetty seksismi  häiritseekin eniten nykykirjallisuudessa, siinä, että tietyt asenteet ja sokeudet omalle positiolle ovat todella jämähtäneet sinne 50-luvulle. Siksi luen mieluiten kirjallisuutta, joka ei henkisestikään siellä ole. (edit: tässä osiossa oli myös aiemmin maininta Kjell Westöstä, mutta muokkasin hänet pois. Pysyköön edelleen jokin vanha kirjallinen rakkaus kritiikittömänä.)

Urheilu. Olen aiheiden suhteen varsin kaikkiruokainen, mutta urheilukirjallisuuteen minulla on varsin suuren antipatiat. Urheilua kohtaan toki ylipäätään elämässä muutenkin, joten sieltä se kai tänne kirjojenkin sekaan ulottuu. Onneksi näitä on varsin yksinkertaista ihan vain olla lukematta. 


A S I O I T A ,  J O I L L A   E I   O L E   V Ä L I Ä


Aiheet. Kuten yllä juuri sanoin, en urheilua lukuunottamatta karsasta kirjaa aiheidensa perusteella. Toki tietyt asiat vetävät puoleensa enemmän, mutta periaatteessa voin lukea aiheesta kuin aiheesta, vaikka se ei itseäni koskettaisikaan. Se kirjallisuudessa minusta hienointa onkin, että parhaiden tarinoiden kautta voi elää sellaista, jota ei muuten koskaan kohtaisi. Lähden mielelläni Naparetkelle hieman hurahtaneen tutkijan parissa, tai luen länkkärielämästä John Williamsin parissa. Luen aiheesta kuin aiheesta, kunhan se täyttää edes jotain aiemmin mainituista lempikirjakriteereistäni!

Pituus. Jotkut ovat tiiviin ilmaisun ystäviä, itse rakastin ennen kirjaa vain, jos siinä oli vähintään 500 sivua. Blogin myötä olen löytänyt paremmin lyhyemmätkin kirjat, mutta edelleen mikä tahansa menee lyhyistä novelleista 1000-sivuisiin järkäleisiin, jos kirja vain on hyvä. Tästä ehkäpä hyvänä esimerkkinä nyt kesken olevat kirjani: rakastan yli kaiken sekä Zadie Smithin lähes 500-sivuista Swing Timeä että Maggie Nelsonin alle 100-sivuista Sinelmiä-kirjasta täysin samoista syistä. Ne vetävät kumpikin minut täysin mukanaan, aivan uuteen ja omanlaiseen maailmaansa, eikä se ole millään tavalla riippuvainen ilmaisun runsaudesta tai tiiviydestä. Kaikki käy, tässä suhteessa olen hyvin avoin joka suuntaan.

Julkaisuajankohta. Blogin kautta olen löytänyt myös paremmin klassikot, mutta erityisesti aivan tuoreen kirjallisuuden. Luen mielelläni milloin tahansa julkaistua kirjallisuutta, en ole kovinkaan vihkiytynyt mihinkään kategoriaan tässäkään luokassa. Klassikot ja uutuudet menevät toistensa väleihin sulassa sovussa, ja enemmän haluaisin lukea myös hieman vanhempaa, vähemmälle huomiolle jäänyttä kirjallisuutta, onhan kirjan elinkaari muuten varsin lyhyt.

Mutta uusi tai vanha, ei tällä minulle ole sen suurempaa väliä. En myöskään usko siihen, että tietty määrä klassikoita luettuna olisi suoraan yhteydessä jonkinlaiseen sivistyneisyyteen, moinen ajatus joutaa mielestäni suoraan romukoppaan. Kukin lukekoon mieltymystensä mukaan, kaikenlainen arvottaminen tuntuu kirjallisuuden suhteen ylipäätään varsin turhalta. Silläpä nämä kaikki mainitut kohdatkin ovat ihan vain puhtaasti henkilökohtaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä, ei arvojärjestystä siitä, millainen kirjallisuus on hyvää jollain yleisemmällä tasolla. Kukin tavallaan, eikös niin.

Ja koska tässä on nyt itse tullut kirjoiteltua merkki jos toinenkin, olisi kiinnostavaa kuulla, millaisista asioista te kirjallisuudessa joko pidätte tai ette voi lainkaan sietää! Sana täysin vapaa! :) 

maanantai 6. toukokuuta 2019

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN
♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
298s.
Otava 2019
Alkuteos: Conversations with Friends 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale saatu kustantajalta

Frances & Bobbi ovat kaksi nuorta yliopisto-opiskelijaa Dublinista, jotka viettävät aikaa keskenään, peilaavat itseään toistensa kautta, opiskelevat, juhlivat ja tapaavat uusia ihmisiä. Dynamiikassa kuitenkin muuttuu jokin, kun he erään lavarunousesityksensä jälkeen lähtevät jatkoille esseisti-valokuvaaja Melissan sekä tämän näyttelijämiehen Nickin luo. Alkaa kuuma ja tempoileva kesä, joka järjestää itse kunkin ihmissuhdekiemurat aivan uusille urille.

Irlantilaisen kirjallisuustoimittajan esikoisromaani on viehättävä, kesänkuuma ihmissuhdesoppa, jossa jonkinlainen chicklitmainen kepeys yhdistyy vakavaan aikuiseksi kasvamiseen. Olen tempoillut itsekin koko kevään ties minkä ajatuskelan ja eksistentiaalisen "missä haluan tulevaisuudessa asua ja miksen voi aina olla opiskelija" -kriisin parissa, ja huomaan, että kaipaan erityisesti kevyttä, helppoa ja liian syviin vesiin menemätöntä lukemista. Jokin Rooneyn romaanissa herätti fiiliksiä, että tämä voisi sellaiseen kaipuuseen hyvää jatkumoa olla, ja niinhän se olikin. Sain tasan sitä mitä toivoinkin, en enempää, mutten onneksi vähempääkään, ja se oli vallan riittävästi juuri nyt. 

"Koulun jälkeen lojuimme Bobbin huoneessa kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa siitä, miksi pidimme toisistamme. Keskustelut olivat pitkiä ja kiihkeitä ja tuntuivat minusta niin merkityksellisiltä, että kirjoittelin salaa osia niistä iltaisin ulkomuistista vihkoon. Kun Bobbi puhui minusta, oli kuin olisin nähnyt itseni peilistä ensimmäistä kertaa."

Keveyttä kirjaan tuo ehdottomasti lyhyet luvut, hieman karikatyyrimäiset hahmot sekä päälausepainotteinen kirjoitustyyli. Jälkimmäiseen minun oli tosin ehdottomasti vaikein päästä sisään, ja huomasin taistelevani toteavan ja hieman etäälle jättävän kielen kanssa vielä puolivälissäkin. Liekö se taittanut kaikkein suurimman terän muuten ihan lupaavalta tarinalta, vai miksen oikein mitään tämän kanssa tuntenut, mutta pitkään minulle oli epäselvää haluanko tätä edes loppuun lukea. Onneksi luin, mutta tällaisista kirjoista on ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Kun mikään ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan ihan hirveästi ärsyttänyt, ei ole mitään kritisoitavaa, mutta kun mikään ei myöskään mitenkään suuresti ole liikauttanut tunteita myöskään positiivisen puoleen, on hurjan vaikea eritellä niitä hyviä osiakaan. Mutta minä yritän, sillä maailmankuvaltaan tämä on romaani, jonka soisi monenkin luettavaksi päätyvän.

"Kesällä kaipasin kiihkeän keskittyneitä opiskelujaksoja, jotka lukukausien aikana auttoivat minua rentoutumaan. Minusta oli ihanaa istua kirjastossa kirjoittamassa esseitä, antaa ajantajun ja identiteetin kadota samaa tahtia kuin valo väheni ikkunoiden takana. Avasin viisitoista välilehteä nettiselaimessa ja tuotin 'episteemisen uudelleenartikuloinnin' ja 'operanttien diskurssikäytäntöjen' tapaisia sanayhdistelmiä. Sellaisia päivinä useimmiten unohdin syödä, ja illalla kirjastosta lähtiessä päässä siritti vaimea särky."

Erityisen ilahduttavaa tässä romaanissa oli nimittäin sen tapa käsitellä sateenkaarevuutta tekemättä siitä numeroa: feministinen ja antikapitalistinen yliopistopiiri nyt vain oli värikäs, erilaisuuden mukaansa ottava, eikä suhteiden solmuissa sukupuoliesityksellä ollut pääsääntöisesti mitään merkitystä. Ja sitten kun oli, se tuli lähinnä mukaan erinäisissä valtarakennekeskusteluissa, ennakkoluuloissa ja rikotuissa stereotypioissa, ja se jos mikä minua kirjallisuudessa aina erityisesti viehättää.

Toisaalta taas kirjan moraalisuus oli viehättävänkin paljon kiinni ihmisten välisissä vapaissa sopimuksissa, siinä, että kunhan toista ei satuteta, voi jokainen tehdä omat ratkaisunsa itse yhteiskunnan vakiintuneista normeista huolimatta. Toki tarina sai jännitteensä inhimillisistä erehdyksistä ja tahattomista loukkaamisista, mutta taustalla oli kuitenkin niin vahva ja lempeä muistutus siitä, että tälläkin tavalla voi elää, että lopulta se tempoilu sinne sun tänne kuului vain ennemminkin asiaan.

Ja kolmanneksi, olihan tässä nyt pitkästä aikaa mielenkiintoisimmat henkilöhahmotkin, ja vaikka se ehkä ihan pikkuisen jollain tarkoituksen mukaisella päälleliimauksella tulikin ilmi, on ihanaa, että sukupuoliesitys, poliittisuus ja patriarkaattiteoriat sulahtavat ihmissuhdekoukeroiden joukkoon kuin oikeassa elämässä. Harva romaanin hahmogalleriasta mitenkään suuremmin jumiin oman hahmotyyppinsä maneereihin ja stereotypioihin jäi, ja siksi tämä on aikansa kuva mitä parhaimmillaan. On ihana kuulla nuoren kirjailijan ääni, joka maalaa maailmaa sellaiseksi, kuin sen tulevaisuudessakin tahtoisin olevan, eikä vain toisinna sitä tunkkaisuutta, jota maailman tietty ajatusmalli on tähän asti tupannut olemaan.

Vaikka jokin pieni etääntyminen tämän kirjan kanssa minua kenties vaivasikin, on tämä kesälukemista parhaillaan. Se on suuria tunteita, päivitettyä ihmis- ja moraalikuvaa, identiteettejä ja paikkansa etsimistä. Murtuneet lukot ilahduttivat paatuneempaakin lukijaa, ja päähahmojen kipuileva nuoruus tuntui tunnistettavan tutulta. Tunnistin Francesissa paljon itseäni, ja ehkä siksi kirjaankin suhtautuu äärimmäisellä lempeydellä. Ehkä tämä on niitä, jotka ajan myötä kasvavat mielessä suuremmiksi, siihen potentiaalia ainakin on. Ja ehkä seuraavan Rooneyn voisi lukea vaikka alkukielellä, tämän kanssa nimittäin jäi tunne, että englanniksi toteavuuskin olisi ollut huomattavasti toimivampi tehokeino. Mainio se oli näinkin, mutta erityisellä mielenkiinnolla jo odotan Rooneyn myöhempään tuotantoon tutustumista.

Haasteet // Lukemattomat naiset II : Kirja naisten välisestä yhteistyöstä tai ystävyydestä

torstai 2. toukokuuta 2019

MITÄ KAIKKEA KUULUUKAAN



Lifestyle-blogien puolella on jo jonkin aikaa kierrellyt tällainen oikeiden kuulumisten haaste, ja koska tässä nyt on (muka) hetki aikaa kirjoitella enemmänkin, ajattelin näihin kysymyksiin itsekin vastata. Blogin alkuaikoina, kolmisen vuotta sitten tuli enemmänkin kirjoiteltua muustakin kuin kirjoista, ja koska voin onnekseni ihan itse oman blogin sisältöni määritellä, jutellaanpa taas siis hetki jostain aivain muusta. Kuten siis vaikka minusta, hahah.


M I T Ä   O I K E A S T I    K U U L U U ?

Hyvää kiitos. Olen ollut Helsingissä nyt viikon verran, ja kova uhoni pysyä Joensuussa koko kesä on nyt kokenut varsin suuren kolauksen. Tekisi mieli jäädä tänne, kokonaan ja lopullisesti, mutta ehkäpä vielä gradun ja kesän verkkotentit käyn tuolla toisella puolella Suomea kirjoittelemassa. Positiivistahan tässä on se, että myös Joensuussa olen "enemmän kotona kuin missään muualla", joten lopulta olen aina kaikkein tyytyväisimmilläni siellä, missä milloinkin olen. Etenkin nyt, kun kaikki mitä teen, on melko kiinnostavaa ja inspiroivaa, joten kunhan on kirjoja, ystäviä, aurinko ja tämä läppäri, voin olla oikeastaan missä vain. Mutta toivottavasti pian taas Helsingissä, pysyvästi.


M I T Ä    T A P  A H T U U    T Y Ö R I N T A M A L L  A ?

Minulla ei ole tällä hetkellä voimassa olevaa työsopimusta minnekään, ja se on parasta. Jostain syystä järjestystä rakastava mieleni on onnellisimmillaan, kun kaikki on vähän epävarmaa tulevaisuudesta alkaen. Työni on nyt tämän maisteritutkinnon loppuun saattaminen, ja sen parissa ajattelin vielä loppuvuoden käyttää. Varsinaiset läsnäoloa vaativat kurssit ovat harjotteluita lukuunottamatta jo oikeastaan käyty, kun nyt vielä näistä kirjallisista puuhista ja lopputöistä päästään eroon, voidaan työelämään mahdollista sijoittumistakin katsoa uudelleen. Ihan uudet hommat ja toimialat kiinnostavat, mutta lisää niistä sitten kun ne taas tulevat ajankohtaisiksi. 


I H M I S S U H T E E T ?

Varsin hyvin voivat nekin. Kahden vuoden etäsuhde on hionut omia ihmissuhteitani entistäkin läheisimmiksi, ja niin parisuhde kuin ystävyyssuhteetkin voivat mainiosti. Puolison kanssa hengailu on juhlaa arkenakin, kun tavataan vain viiden, kuuden viikon välein, ja omat rennommat aikataulut mahdollistavat sosiaalisia kanssakäymisiä huomattavasti työelämävuosia enemmän. Olen sosiaalisimmillani aina kevätpäiväntasauksesta syyspäiväntasaukseen, ja välimatkan päästä on ollut ihana huomata, miten omat ihmissuhdeverkostot tänne Etelä-Suomeen ovatkin jo ehtineet rakentua. Pysähtyminen ja irtiotto arjesta tekee hyvää mielelle, ja sitä kautta myös sille, mitä itsestään muille osaa antaa. Helsingistä lähteminen tuntuu tosin nyt rankemmalta kuin koskaan aiemmin, enkä tosiaan malta odottaa, että saan taas tuon oman tyyppini kanssa asua samassa kodissa, kolmestaan hänen ja Elvimme kanssa.

M A T K A T ?

Ovat lähinnä lähiaikoina olleet erinäisiä junamatkoja Joensuu-Helsinki-Joensuu-välillä. Joku pieni kaupunkiloma kiinnostaisi, mutta loppukesästä on luvassa myös yksi reissu Välimerelle. Olen lähivuosina suht mainiosti saanut pidettyä lentoja vaativat matkat yhdessä per vuosi, ja tätä samaa tahtia voisi jatkaa tulevaisuudessakin. Eniten kiinnostaa nyt muutenkin erilainen trekkailu, kotimaan muutaman yön pienoisvaellukset ja metsässä samoilu noin muutenkin. Jospa nyt viimeisen kesän kunniaksi pääsisi Kolillekin viimein rinkan kanssa!

H A R R A S T U K S E T   &   H Y V I N V O I N T I ?

Harrastukset ja yleinen hyvinvointi on ihan mallillaan, nämä kirjajutut nyt päällimmäisenä vievät aikaa vapaa-ajallani. Kaikkea uutta ja kivaa on hauska kehitellä, mutta toisaalta en ole nyt jo olemassa olevista hirveästi jaksanut ottaa paineita, menevät omalla painollaan, ja ne ketkä pysyvät mukana, ovat lopulta kenties niitä, ketä sinne mukaan eniten kaipaankin. 

Hyvinvointini tosin on ollut lähiaikoina lähinnä henkistä, fyysisesti olen ehkä enemmän jumissa kuin koskaan. Toisaalta kuljeskelen koirani kanssa kaduilla ja metsissä enemmän kuin koskaan (onhan sen lenkitys nykyään oikeastaan yksin minun vastuullani), mutta kaikki kirjoittelu ja lukeminen alkaa jo todella tuntua niska-hartiaseudulla. Joogailen kyllä kotona silloin tällöin, mutta vähän laiskasti vain korjatakseni pahempia jumeja, en säännöllisesti ennaltaehkäisten mitään. En tiedä auttaisiko ryhmäpaine, vihaan kyllä ryhmiä ja viikonpäivään sidottuja harrastuksia, sen olen jo tähän ikään mennessä todennut. Mutta jotain olisi ihan kiva tehdä, oma liikkuvuuteni alkaa olemaan rajallisempi kuin ikinä. 

I N S P I R O I   E N I T E N / V Ä H I T E N ?

Eniten inspiroi kevät, valo, aurinko, jazz-musiikki, oma graduaineisto (ainakin vielä kun ei ole ihan hirveä kiire sen kanssa, vähän vain), kevyet kirjat, keveys ja helppous ylipäätään. Kun opiskelutahti on vapaampaa, jaksaa esimerkiksi kirjallisuudenkin parissa haastaa enemmän itseään, mutta nyt kun tuo yliopistopakerrus on lähinnä haastamista, en jaksa lainkaan inspiroitua syvempää ymmärrystä tai tulkintaa vaativista teoksista. Hassua myös, että opiskellessa sukupuolentutkimusta aineopintotasolla kaikkeen feministiseen kirjallisuuteen katoaa vapaa-ajan mielenkiinto. Ehkä mitään ei jaksa määräänsä enempää, ja ehkä esimerkiksi tietokirjallisuudelle ja yhteiskunnallisuudelle on aikaa ja aivokapasiteettia taas opintojen jälkeen. 


T Ä L L Ä   H E T K E L L Ä   L U E N / S Y Ö N /  K A T S O N ?

Luen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran eitä, koska se oli tullut tänne Helsingin kotiin ennakkokappaleena, ja Joensuusta mukaani ottama kirja loppui aiemmin kuin olin luullut. Haluaisin lukea Rachel Cuskin Siirtymää, mutta se on tällä hetkellä minusta noin 436 kilometrin päässä. Niin kuin kaikki muutkin kaikkein eniten tällä hetkellä kiinnostavat kirjat. 

Syön huonosti, mutta paremmin sentään täällä, kun on joku joka tekee minulle ruokaa. Olen ollut koko alkuvuoden maailman laiskin ruoanlaittaja, ja lähinnä kiinnostelee valmiit lounaat ja yliopistoruokala. En ole oikein koskaan pitänyt ruoanlaitosta, mutta hetken sentään yksin asuaessani jaksoin aiheen suhteen tsempata, mutta minne lie nyt tuo tsemppi kadonnut. Voisin elää kahvilla ja tuoremehulla, kaurajogurteilla ja avokadohummusruisleivillä. 

Tekisi mieli sanoa, että juuri nyt en katso mitään, mutta aika paljon katson kuitenkin kotimaisia höperörealityja. Aika kyllästyneenä tosin, ne on lähinnä ajankulua Joensuussa, kun kaikki muu on tehty. Aloitin pari kuukautta sitten myös Frendit alusta, mutta puolisoni sulki Netflixin, enkä ole jaksanut alkaa itse maksaa tuon sarjan seitsemännestä katselukierroksesta kymppiä kuussa. Game of Thrones on jumissa jossain puolivälissä, neloskaudessako kenties sen kanssa olen menossa? Ja kesken se jääneekin, harvoin kesäisin mitään tulee katsottua.

M I T Ä   O D O T A N ?

Pitkää kuumaa kesää, Helsinkiin palaamista, opintotukea, Maggie Nelsonin Sinelmiä-kirjaa, Elvin pesemistä ja sitä, että kun palaan Joensuuhun, sieltä todella olisi viimein kaikki lumet sulaneet. Vähän jo myös uuden asunnon etsimistä, vähän suurempia tuloja ja sitä, että mökkimme ympäriltä avohakattu metsä muuttuisi takaisin omaksi, satumaiseksi itsekseen. 

Mitä teille kuuluu juuri nyt?

maanantai 29. huhtikuuta 2019

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA


ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA
♥ ♥ ♥  ♥ 
270s.
Tammi 2019
Alkuteos: Anything Is Possible
Suomennos: Kristiina Rikman
Arvostelukappale

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton valloitti sydämeni aivan viimeisen päälle. Se oli yksi henkilökohtaisesti tärkeimpiä kirjoja, joita viime vuonna luin, ja jollain tapaa rakastin sitä täysin kritiikittä, vaikka en osaa täysin selittää edes miksi. Ehkä tärkeimpiä ei tarvitsekaan osata, ne vain osuvat johonkin, joka säilyy hetkestä toiseen, vuodesta seuraaviin, ja pysyy mukana, vaikka mitä muuta välissä ehtisikin lukea.

Kun Tammelta ilmestyi tänä keväänä Stroutin Amgash-sarjan "jatko-osa", itsenäinen novellikokoelma Lucy Bartonin lapsuuden kaupungin sisältä ja liepeiltä, olin varsin innoissani. Olin kuullut tästä hieman ristiriitaisia ajatuksia etukäteen, mutta varsin pian saapumisensa jälkeen se lukuvuoroon minulla kuitenkin pääsi.

"Hän oli lapsellinen vaikka oli kokenut jo kaikenlaista eläessään, ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin, jos yleensä ymmärtävät.

Kaikki on mahdollista -novellikokoelma tosiaan palaa sinne, mistä Lucy Barton on lähtöisin, niihin ihmisiin, joista hän äitinsä kanssa edellisessä kirjassa sairaalavuoteellaan puhuu. On rutiköyhä lapsuuden perhe, Kauniit Nicelyn sisaret, Tommy, joka vielä vuosien jälkeenkin muistelee työtään koulun vahtimestarina, ja sitä pientä Lucya, joka lämpöpatterin alle käpertyneenä nukkui luokkahuoneessa koulupäivän jälkeen. Novellikokoelma on viisas ja lempeä, se tuo esiin ihmisyyden eri puolia ja kutoo yhteen ihmisverkon, jossa jokainen tuntuu tuntevan naapurustonsa, muttei lopulta välttämättä edes tunne itseään. Köyhyys ja amerikkalaisen yhteiskunnan pienten kaupunkien kääntöpuoli tuntuu ja ratisee, kuin jalan alle liiskautuva torakka. Sen Strout osaa, ja se näistä tarinoista vahvoja tekee.

Stroutin novellit ovat kauniita, ja vaikka edellistä teosta vertasinkin jotenkin alicemunromaiseksi, tässä hän viimeistään karistaa olaltaan yhdennäköisyyden ja ottaa tyylinsä entistä vahvemmin haltuun. Stroutin hahmot ovat vahvoja, elämänmakuisia ja monin tavoin kaukana siitä tyypillisimmästä amerikkalaisesta narratiivissa, jossa american dream ja rikastuminen typistyvät ainoaksi sankaruuden ansaitsemaksi kuvaukseksi ihmisyydestä. Strout kuvaa hahmonsa kokonaisina ja viallisina, ja juuri se tekee heistä lämpimiä ja aidontuntuisia. Ja sitä tunnetta rakastan, aitoutta ja tunnelmaa, joka todennäköisesti pienessä kaupungissa todella vallitsee. Sen Strout taitaa, taitavammin kuin kovin moni muu.

Jos minua joku tässä novellikokoelmassa kuitenkin hieman harmitti, oli sen liiankin vahva limittäytyminen Nimeni on Lucy Bartoniin. Tiedän, että tämä on varmasti varsin subjektiivinen harmitus, mutta siinä missä Lucyssa rakastin rohkeaa alleviivaamattomuutta ja ilmavaa tapaa jättää asioita lukijan tulkittavaksi, sortui Strout tässä selittämään paitsi Bartonissa selittämättömäksi jätetyn, myös näiden tarinoiden keskinäiset risteyksensä ja lankansa hieman liiankin kanssa. Se osin jo harmitti tämän teoksen itsenäisestä näkökulmasta, mutta eniten se häiritsi edellisosan näkökulmasta: Nimeni on Lucy Barton on minulle niin tärkeä kirja, että olisin halunnut hänen säilyvän siinä hetkessä, sillä newyorklaisella sairaalasängyllä hamaan loppuun saakka ilman, että häntä olisi revitty enää minkään tarinan sivujuonteeksi, takaisin konkreettiseen elämään.

Sillä konkreettiselta tämä tarina tuntui, kauniin aidolta ja todelta. Tiedän, että varmaankaan monia muita Stroutia lukevia ei sinällään varmaan juurikaan harmita, että hän käyttää yhtä jo aiemmin tavattua hahmoa uudelleen, mutta minulle se oli omalla tavallaan jopa pettymys. Lucy on tosiaan niin suuri, ja niin rakas, että tuntuu, että hänen sörkkimisensä sörkkii myös omaa aiempaa lukukokemusta. Juuri sitä rakasta ja selittämätöntä, ja siksi se sörkkiminenkin tuntuu siltä. Erityisen raskaalta, mutta silti selittämättömältä.

Mutta pienestä henkilökohtaisesta pettymyksestä huolimatta tiedän, että nämä tarinat tulevat kasvamaan. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä, sillä luota siihen, että vaikka nyt vähän ristiriitaiset ajatukset onkin, tulen näihin väläeleisiin, mutta sitäkin voimakkaampiin tarinoihin mielessäni palaamaan kerran jos toisenkin. Tiedän jo nyt, että annan Stroutille anteeksi Lucyyn palaamisen, ja annan anteeksi sen, että hän selitti liikaa. Sillä niin kauniita, kuulaita ja elämänmakuisia nämäkin novellit olivat, että haluan vielä näitäkin vähän selittämättömästi rakastaa. Vioistaan huolimatta.

Amgashin maisemia muissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirja vieköön! & Lumiomena

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

HUHTIKUUN LYHYITÄ – TYÖSTÄKIELTÄYMISTÄ, LAURA LINDSTEDTIÄ, EMMA PUIKKOSTA, RAINBOW ROWELLIA & AGATHA CHRISTIETÄ

Onpas vierähtänyt (omien mittapuideni mukaan) kauan edellisestä varsinaisesta kirja-arviopostauksesta! Gradupuuhat ja muut kouluhommat ovat kieltämättä vieneet tavallista enemmän aikaa näin huhtikuun ja päättyvän lukuvuoden kunniaksi, mutta olen minä silti ehtinyt lukea, ei vain ole luetuista huvittanut kirjoittaa. Ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä vähemmän enää kirjasta on sanottavaa. Siitäkin huolimatta, vaikka järisyttävä, hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus takana olisikin. Niinpä palaan tähän jo aeimminkin hyväksi koettuun konseptiin, eli lyhytarvioihin, ja kirjoittelen hieman pienemmällä rimalla muutamia ajatuksia teoksista, jotka huhtikuun alulla olen lukenut. Tähän väliin on vielä näiden jälkeen pari muutakin teosta tosin mahtunut, mutta etenkin viimeksi loppuun saatetusta Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista -novellikokoelmasta sentään riitti kerrottavaa ihan omaankin postaukseen. Mutta hoidetaanpa nämä vanhemmat ensin pois alta, ja palataan Stroutiin hieman myöhemmin!

x




KANKILA, VIREN, SALMENNIEMI, MERILÄINEN, KILPI, EKHOLM, MAUNUKSELA, POSER, HAGLUND & PUROKURU : TYÖSTÄKIELTÄYTYJÄN KÄSIKIRJA
♥ ♥ ♥
  303s.
Into 2019

"Elämme vain kerran. Ruumiimme on ainutkertainen, ja myös toiset ihmiset ovat uhranneet varsin paljon aikaansa, jotta olemme ja säilymme olemassa. Mitä tällä kaikella teemme? Teemme työtä, jonka järjestämisen tapohin ja tavoitteisiin emme voi vaikuttaa. On kyse sitten älyttömien, ehkä jopa haitallisten sovellusten koodaamisesta, öljyn laskemisesta mereen tai potilaiden hoitamisesta huonommin kuin voitaisiin paremmilla resursseilla, työn tekemisen alistaminen vain ulkoiselle päämäärälle – eli pääoman arvonlisäykselle joko yrityksen tuottavuuden kasvattamisen tai julkisten menojen leikkaamisen kautta – tekee mahdottomaksi tehdä työtä sillä tavoin kuin haluaisimme."

Kevään eniten kiinnostanut tietojulkaisu on ehdottomasti ollut Työstäkieltäytyjän käsikirja. Työstäkieltäytyminen, vaihtoehto riistävälle palkkatyölle ja esimerkiksi vastikkeeton perustulo ovat kaikki asioita, jotka kiinnostavat, ja ne jollain utopian tapaisella voimalla palauttavan mielestäni työllisyyskeskustelun myös poliittisesti sille raiteelle, josta se on jo liian kauan sitten päässyt karkaamaan: rahakeskeisyydestä ihmisyyskeskeisyyteen.

Käsikirja esittelee varsin kattavasti niin työstäkieltäytymisen historiaa kuin sen nykyideologiaa ja teorioita, joille sen vahvuus perustuu. Ehdottomasti kiinnostavinta käsikirjassa oli kuitenkin sen murtumiksi nimetyt osuudet, ilmastonmuutos ja hoiva. Ilmastonmuutoksen alla käsiteltiin hyvin kiinnostavalla tavalla sitä, mitä uuden (ja turhan) tuottamiseen ajava työ tekee ympäristöllemme, sekä  kyseenalaistettiin Ossi Nymanin tapaan ajatus siitä, miksi on parempi olla täysin turhan muovikrääsäkaupan myyjä kuin ideologinen työtön. 

Hoivan näkökulma taas tässä kontekstissa on ensisijaisen tärkeä, ja on ihan mahtavaa, miten siitäkin on viimein alettu puhua muussakin kuin naistapaisessa kontekstissa. Nykyjärjestelmässä hoivaa ja uusintavaa työtä on lähes mahdotonta tehdä niin hyvin kuin esimerkiksi jo laki ja ihmisoikeussopimukset vaativat, sillä myös uusintava, eli joko tulevasta, olevasta tai menneestä työvoimasta huolta pitävä, työ on alistettu jo aikoja sitten voiton tavoittelulle tai vähintäänkin tehostamiselle ja älyttömille tavoitteille, jossa laadun sijaan tarkkaillaan säästyneitä euroja.

"Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä vain."

Vaikka kirja oli vahva ja kiinnostava, kompastui se silti lopulta kokonaisuutena harmillisen paljon toisteisuuteen. Pieni viilaaminen olisi tehnyt varmasti muuten jo ihailtavan terävälle ja provosoivalle viestille hyvää, sillä tämä on tematiikaltaan kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan: sekä niiden, jotka työllisyydestä tai työttömyydestä huonoa omaatuntoa potevat sekä erityisesti niille, joiden mielestä muiden sitä pitäisi potea. Sillä mitä sitten tehdään jos ei työtä? Yleinen harhakäsitys on, että maataan laiskiaisina kotona. Kirjan tuottama ja selkeästi sanoittama näkemys on, että  riistävästä työstä vapautumalla säästetty energia suuntautuu automaattisesti hyödyllisempiin kohteisiin. Yhteiskunnan murrokseen ja muutokseen mahdollisuus on mahdollisuus vain, jos uskallamme rikkoa totuttua. Ja sitä tämä teos tekee, monin eri tavoin. Jonkun mielestä tosin ehkä vähän liiankin monin, mutta kuten teos sen itsekin kirjan päättävässä kollektiivinovellissaan sen sanoo: more is more ja bore is bore. 


x

LAURA LINDSTEDT : YSTÄVÄNI NATALIA
♥ ♥ ( ♥ ) 
220s.
Teos 2019
Arvostelukappale

Yksi blogini ensimmäisiä kirja-arvioita oli tehty Oneironista. Muistan tuon lukukokemuksen edelleen hyvin elävästi, muistan ne tunnelmat ja jälkimaut, jotka eivät vanhasta postauksestani tule ilmi. Muistan hahmot, välitilat ja kohtalot, ja ensimmäisen kosketukseni kulttuurinomimiskeskusteluun, kun Koko Hubara ansiokkaasti osoitti ongelmallisuuden tuoreesta Finlandia-voittajasta. Muistan myös valkoisen kirjallisuusmaailman täydellisen kyvyttömyyden reflektoida omaa toimintaansa, ja hämmentävän kieltäytymisen edes käsittelemään Hubaran esiin nostamaan problematiikkaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Laura Lindstedtiltä on ilmestynyt uusi kirja, ja se ei liity Oneironiin mitenkään. Sitä yritin muistuttaa itselleni myös lukiessa, mutta tuntuu etten ihan täysin onnistunut. Olin liiankin tietoinen ennakkokäsityksistäni, ja uskoisin niiden tulleen hieman minun ja tämän kirjan väliinkin.

"Natalia" on ylitsevuotavan seksuaalisuutensa kanssa painiva päähenkilö, joka hakeutuu terapiaan kun seksi alkaa määritellä koko hänen elämäänsä. "Natalia" on "Natalia" heittomerkeissä, koska hän tulee kuvatuksi terapeuttinsa kautta, toisen silmin nähtynä ja tulkittuna, peitenimellä esiteltynä. Jo alusta alkaen kokeellista kerrostamisterapiaa asiakkaaseensa testaava tohtori huomaa, ettei "Natalia" suostu normaaliin asiakassuhteeseen, hän ei istu sinne, minne asiakkaan kuuluu istuvan, hän ei noudata ajanvarauskäytäntöjä eikä mukaudu passiiviseen autettavan rooliin.

Paitsi terapia, on myös Lindstedtin romaani kerroksellinen ja omalla tavallaan kokeilevakin. Se tempoilee suuntaan ja toiseen, etsii vastausta kysymyksiin kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Mitkä kokemukset ovat niitä, jotka minut ovat tällaiseksi muovanneet? Mitä etsin, kun etsin seuraavaa seksikumppania? Mitä haluan, kun haluan seksiä? Kysymykset on asetettu Natalian sisälle, Natalian hahmoon, jota sukupuolettomaksi ja nimettömäksi jäävä terapeutti oman katseensa kautta kuvaa. Alkuun ajattelin terapeutin pitkään naiseksi, loppua kohden mieheksi, mutta en tiedä onko sukupuolella sinänsä merkitystä tai tarkoitusta. Tärkeämpää on katse ja kertoja: kenen me oletamme katsovan seksuaalista naista? Ja siitä vielä tärkempämpi jatkokysymys: kenelle me oletamme naisen seksuaalisuuden olevan suunnattu? Jo se valinta muodostaa sinällään terapeutin oletetun sukupuolen, ja jos luemme sitä kulttuurisesti tyypillisimmillä tavalla, katsoja on aina mies. Onhan nainen pitkälti jo olemassa miehen katseesta. 

Miehen katseesta, oidipus-komplekseista ja varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista Nataliakin saa voimansa ja vimmansa, niin kirjan hahmona kuin romaaninakin. Lindstedt luo upeasti intertekstuaalisuutta, viittaa niin klassikkoajattelijoihin kuin Liv Strömquistiinkin, maalaa tarinaa feministisenkin perusteorian kautta, ja tekee sen varsin taitavasti. Kirjasta riittäisi puhuttavaa ja tulkittavaa vaikka kuinka moneen postaukseen ja kirjallisuusesseeseen, ja se on yleiseltä tasoltaan sen luokan romaani, etten lainkaan ihmettelisi, jos Lindstedtille tipahtaisi sen myötä jo kolmas Finlandia-ehdokkuus. Se on varma ja hieno kirja.

Ja se varmuus on sen suurin heikkous. Se on niin varma, että se alkaa jo vaikuttaa kirjaeliitin makuun tarkoituksen mukaan tehdyltä: siitä tulevat pitämään niin feministisesti ajattelevat naiseksi oletetut lukijat kuin miehen katseeseen tottuneet mieheksi oletetut. Päälle vielä korkeaa koulutusta, älykkäitä viittautuksia muihin teoksiin ja itsetunnon hivelyä niille, jotka kerrosten välistä syvemmän sanoman irti saavat. Varsin hyvin kirjalta siis. Minulle se tosin oli jo liiankin varma, sillä olen usein sitä mieltä, että liian hiottu ja täydellinen on herkästi myös tylsä. Tämänkin kanssa jäin etäälle, kovinkin kauas, vaikka hienouden tunnistankin. Ehkä toisella lukukerralla tämäkin antaisi enemmän, olenhan samaa jo Oneironin kanssa haaveillut. Tai sitten minun ja Lindstedtin tekstin välissä on vain jokin muuri, jonka vuoksi ajatusmaailmamme ei ihan täysin kohtaa. Sekin on ihan ok tunnistaa.

Haasteet: Lukemattomat naiset II

x


EMMA PUIKKONEN : LUPAUS
♥ ♥ ( ♥ ) 
300s.
WSOY 2019

Emma Puikkonen on jäänyt mieleeni niin ikään edellisen teoksensa Eurooppalaisten unien myötä. Siinä missä edellisessä romaanissaan Puikkonen kuvasi ennen kaikkea eurooppalaista yhteisyyttä globaalien kriisien maailmassa, tipahdetaan tässä uusimmassa tarinassa lähitulevaisuuden Suomeen ilmastokriisin tulvinnassa.

"Ja samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, menevät lapset eri puolilla maailmaa nukkumaan. Seelan hengitys tasaantuu, pallo nitisee ja kääntyy, pimeä laskeutuu maanosien ylle ja tunti tunnin jälleen lapset joka puolella painavat päänsä sänkyihin, alustoille ja kaduille ja kääntävät kasvot kohti öistä valoa."

Lupaus lähtee hurjan vaikuttavasti liikkeelle. Se tiivistää tarinansa äidin ja tyttären suhteeseen, ja vaikuttaa jo ensi sivuilta lähtien kirjalta, joka on suuri ja koskettava. Rinna ja Seela ovat kahden, elävät aivan normaalia elämää lähitulevaisuudessa, jossa tietyt ilmastonmuutokset seuraavat vaiheet ovat jo ottaneet vallan, ja tehneet ilmastoahdistuksesta aidosti konkreettista ja jokapäivästä. Toisaalla Rinnan veli Robert on jäätiköillä tutkimassa ikijään sulamista, vettä, jonka ei pitäisi kulkea siellä, missä se kulkee. Tarinat kietoutuvat yhteen, ja luovat hyvin tunnistettavasti Puikkosen tyyliin rakennetun maailman, jossa aito huoli ja mielen paisuttelemat kauhut nivoutuvat yhdeksi, suureksi ja silti niin äärimmäisen hauraaksi kokonaisuudeksi, ettei vahvinkaan enää tahdo kestää.

Vaikka tarina lähtee vahvasti liikkeelle, se sortuu kuitenkin varsin pian särppimään teemaansa hieman liiankin kauas kaikkein vahvimmasta keskiöstä. Rinnan veljen tarina nyt vielä jaksaa Seelan lisäksi kiinnostaa, mutta kun mukana on kappaleita aina poliitikoista puolisojen vanhempiin, herpaantuu se kaikkein otollisin tarina ja hajoaa palasiksi, aivan kuin päähenkilönsä mielenterveys. Tavallaan siinä on jotain symbolistakin, siinä, ettei kirjankaan kanssa enää löydä mitään yhtä yhteneväistä lankaa, josta pitää kiinni, mutta enemmän se kuitenkin lähinnä turhauttaa, ja vie lukijana jotenkin hurjan etäälle.

Ilmastonmuutos on tärkeä asia, jota soisi nähtävän kaunokirjallisuudessakin enemmän. Toivoisin, että olisi vain jo se vaihe, jossa se ei aina olisi se dystooppinen, päälleliimattu paha, vähän niinkuin helppo pahis, joka ei varsinaisesti sellaisenaan sen suurempaa pureskelua kaipaa. Sen avulla on helppo maalata uhkaavaa tulevaisuutta, sotaa ja kärsimystä vastaan taistelevaa ihmisyyttä, mutta toisaalta tässä ajassa, ilmastokatastrofin mahdollisella kynnyksellä sen soisi olevan jo jotain muutakin. Jotain syvempää, konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä on vähän kohtuutontakin toivoa, että sillä enää voitaisiin yllättää, mutta tämän kirjan kanssa valitettavasti hieman tuntui siltä, että tämän tarinan olin jo ennenkin lukenut. Monen monta kertaa. 


x


RAINBOW ROWELL : ELEANOR & PARK
♥ ♥ ♥ ♥ 
  384s.
Viisas elämä 2016
Alkuteos: Eleanor & Park 2012
Suomennos: Terhi Kuusisto

Haeskelin jokin aika sitten IG-Storyssa ideoita hieman kevyempään kirjallisuuteen, ja muutamakin heitti suositukseksi nuortenkirjallisuuden. Rainbow Rowellin Eleanor & Park on ollut mielessäni toki jo kauemmin, olen siihen jo vuosia sitten tainnut kirjablogeissa törmätä. Ja koska kaikki tunteellinen ja helppolukuinen kiinnostaa, mutta yli-imelä ja helppo lähinnä kauhistuttaa, tartuin tähän hieman ristiriitaisin ennakkofiiliksi.

Eleanor & Park on nuortenromaani Parkista, puoliksi korealaisesta amerikkalaispojasta, jonka viereen koulubussissa tupsahtaa eräänä kaameana aamuna punatukkainen ja anteeksipyytelemätön Eleanor. Viikkokausia he istuvat vierekkäin hiljaa, kuljettavat tarinoita luvuissaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, kunnes viimein he saavat ensimmäiset sanansa vaihdettua. Ja sen jälkeen heidän tarinansa onkin aivan ihanasti historiaa.

Onneksi ennakkoluuloni ristiriita oli aivan turha: tämä oli yksi sympaattisimpia ja koskettavimpia kirjoja, joita pitkään aikaan olen lukenut. En näemmä muistanut ottaa tästä mitään lainausta ylös, mutta se osin menee sen kielen yksinkertaisuudenkin piikkiin. Mutta vaikka mitään kielellisesti mullistavaa tämä ei nyt tarjoillutkaan, se tarjosi ihan mielettömän ihanan todellisuuspaon, ja sellaisen rakkaustarinan, jonka tällainen vaativampikin lukija hyväksyy täysin mukisematta. 

Ja pakko myöntää, että ihaninta tässä teoksessa oli se vahva "ollapa jälleen nuori" -tunne, jonka kirja jätti jälkeensä.  Heti sen perään seuraava fiilis oli, että olisipa tämä ollut silloin kun itse olin nuori. Olisin rakastanut tätä kuuhun ja takaisin, mutta onneksi nytkin vähän voi. Ainakin sen oman teinituskaisen itsensä puolesta, se rikkinäinen ja epävarma Laura olisi juuri tätä kaivannut. Ihana ja sympaattinen kirja, jota voi lämmöllä suositella kaikille romantiikannälkäisille eteenpäin.


x



AGATHA CHRISTIE : EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT
♥ ♥ ♥
299s.
WSOY 2014
Alkuteos: And Then There Were None 1939
Suomennos: Helka Varho

Ja täytyyhän mukaan mahtua myös klassikoita! Kaikki lukuhaasteet on nyt tässä gradutuskassa lähinnä tuskastuttaneet lisää, ihan jo tuo omakin naisten klassikkohaaste, joka tuntuu kuumottelevan niskaan, että koita nyt sinäkin jotain vakavaa välissä lukea. Mutta kun lukee (ja yrittää kirjoittaa) vakavaa kaikki päivät pääksytysten, on kevyt ja helppo nyt kiinnostanut huomattavasti enemmän. Onneksi asia hieman helpottui, kun heräsin huomaamaan, että onhan sitä helppoa klassikoissakin. Eikä se tietynlainen yksinkertaisuus, genrekirjamaisuus lainkaan klassikkoutta kalpeammaksi tee. Ja hyvä niin.

Olen onnistunut luistelemaan koko kouluelämäni niin, etten ennen tätä huhtikuuta ole ainoatakaan Agatha Christien dekkaria lukenut. En usko, että varsinkaan tämä Eikä yksikään pelastunut nyt varmastikaan sen suurempia esittelyitä kaipaa, sen verran moni muu tämän tosiaan jo on sentään lukenut. Dekkarit, murhat ja kiperät tilanteet eivät yleensä omaan lukemistooni kuulu, mutta kuten tuo aiempikin nuortenromaani, tämä tuli kyllä niin täydellisesti sopivaan tilanteeseen, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Pääsiäiseni kuluikin siis hyvin onnellisesti paitsi litteroinnin myös klassikkodekkarin parissa.

Ja olihan tämä vetävä. Christien varsin vahvasti julki tarjoilema tematiikka moraalista sai jäädä itselleni täysin sivuun, nautin lähinnä siitä, miten helposti kirja eteni, ja miten se vei mukaan silloinkin, kun olin aivan uupunut tuntien ja tuntien koneen näppäimistön näpyttelystä. Kuten ehkä huomata saattaa, jos siis olet postauksen kokonaan tänne asti lukenut, mitä pidemmälle mennään, sen vähemmän minulla enää itse näistä tarinoista on sen syvällisempää kerrottavaa, mutta jos tästä nyt jotain vielä haluaa sanoa, niin ymmärrän täysin klassikkoaseman. Onhan tässä aivan omanlaisensa tunnelma, ja veikkaanpa, että se vuosia mielessä säilyykin. 

Vaikka en mikään suljettujen loppujen ja selitettyjen juonien suurin ystävä olekaan, tämä oli vallan mainio lukukokemus. Tekee itselle varsin hyvää muistaa, että klassikoita löytyy muualtakin kuin joidenkin arvottamasta vakavasta kirjallisuudesa, ja että sitä kevyempää on ihana itsekin välillä lukea. Saatanpa tässä vielä toistekin suunnata dekkariosastolle, sen verran kivuton ja aivoja nollaava tämäkin lukukokemus oli.

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

torstai 18. huhtikuuta 2019

OMAN HYLLYN HIMOTUIMMAT – MITÄ LUIN VIIME VUONNA JA MITÄ HIMOITSEN SEURAAVAKSI



Mitä olisi pääsiäisloma ilman suurta kasaa kirjoja! Sen kunniaksi jo perinteeksi muodostunut, Pienen kirjaston Katrin aloittama, Oman hyllyn himoituimmat on taas täällä. Ideana on lyhykäisyydessään valita hieman hyllynlämmittäjähaasteen tyyliin omistamistaan kirjoista kaikkein kiinnostavimmat teokset, ja lukea ne seuraavan 12 kuukauden aikana. Eniten tässä haasteessa viehättää sen rentous: kirjat voi listata nyt, ja vuoden päästä niiden pariin palatessa todeta täysin huolettomasti, että enpä saanut luettua yhtä ainoatakaa. Tällä mentaliteetilla haasteen kanssa olen aiemmat vuodet mennytkin, mutta jotain onnistunutta tapahtui viime vuoden valintaperusteissa, sillä vuosi sitten listatuista kirjoista tuli luettua yhtä vaille kaikki. Ja ennen kuin siirrytään tämän vuoden valintoihin, tässäpä ne edelliset haasteeseen listatut teokset:





♥ Sarah Perry : The Essex Serpent


Viime vuoden onnistumisesta saa ehdottomasti eniten kiittää kesää Helsingissä, jolloin kirjasto ei ollut jotenkin lainkaan matkan varrella, ja sain ylipäätään luettua historiallisen paljon kirjoja omasta hyllystäni. Luin siis 9/10 kirjaa, ja jopa ne, joiden kohdalla todennäköisemmin ajattelin epäonnistuvani: Kuudennen sukupuuton ja Nixin. Mielenkiintoisia lukukokemuksia kyllä kaikki, hyvin valitut olivat siis nämä kirjat! Ehkäpä valintatapakin oli viimein hieman paremin, aiempina vuosina kun olen maininnut himoitsevani niitä kauimmin hyllyssäni olleita kirjoja, mutta ehkä se ei aivan olekaan pitänyt paikkaansa. Viimevuotisia kirjoja himoitsin siis ilmeisesti ihan oikeastikin, ja se tosiaan tuloksessa näkyi. Mutta saa nähdä mitä seuraavien kirjojen kanssa käy. Joten tuttuun tapaan, tässäpä uudet himotut vanhojen luettujen tilalle!



v u o d e n   2 0 1 9    h i m o t u i m m a t


Sarah Perry : The Essex Serpent Nostan tämän uudelleen listalle, osin siksi, että edellisestä listauksesta ei tosiaan ole edes ihan täyttä vuotta vielä vierähtänyt, mutta myös siksi, että tämä kirja kiinnostaa edelleen erityisen paljon. Englanninkielisyyskö lienee vaikeuttaa tarttumista, mutta jospa pääsisin tästä ennakkoluulosta yli ja ihan vain aloittaisin kyseisen kirjan.

Virginia Woolf : Oma huone Ostin tämän Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastehuumassa luettuani Orlandon, mutta itse kirjaan en sen jälkeen olekaan saanut tartuttua. Mutta toivottavasti pian, onhan tähän jo hieman lukupiirin poikastakin saatu viriteltyä. 

Leena Krohn : Erehdys Krohn on pitkään kuulunut kirjailijoihin, joita haluaisin lukea, mutta en ole koskaan vain tullut lukeneeksi. Tämä oli muutaman euron kirjamessulöytö, ja toivottavasti pian myös luettu sellainen.

Laia Jufresa : Umami Sain vuosi sitten jouluna lahjaksi vuoden Fabriikki kustannuksen kirjat ennakkotilauksena, ja tämä on yksi niistä. Upeita ovat kyseisen pienkustantamon kirjat tähänkin asti olleet, joten odotukset tätäkin kohtaan ovat kovat!

Katja Kettu : Rose on poissa Kettu on pitkään ollut yksi suosikkikirjailijoitani, vaikka ehkä toki hieman joutunutkin lähiaikoina väistämään muiden tieltä. Odotin kieli pitkällä tätä uusinta, mutta kun se saapui, en saanutkaan aloitettua sitä. Olen ehkä kärsinyt hieman Kettu-yliannostuksesta luettuani hänen alkupään tuotantonsa verraten lähiaikoina (eli varmaan vuosi sitten...), mutta jospa tämäkin nyt aidosti lukuun vielä pääsisi.

Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni : Sukupuolena ihminen Sain tän jo viime vuoden puolella arvostelukappaleena, mutta kaikessa loppuvuosikiireessä se totaalisesti jäi. Hävettäisi, jos jaksaisi, mutta ehkä saan sen nyt asap luettua kun se tuossa yöpöydälläkin jo viimein on?

George Orwell : Eläinten vallankumous Viime vuonna klassikkodystopia 1984 hurmasi, ja ajattelin lukea tämän pian siihen perään. Naisklassikot kuitenkin ovat vieneet huomion vanhemman kirjallisuuden osalta tässä lähiaikoina hyvinkin vahvasti, mutta jospa aikaa myös tälle löytyisi. 

Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani Tämä on vilkkunut nyt viimeisen puolen vuoden ajan niin monella eri lukulistallani, että olisi oikeasti myös mukava ihan vain lukea tämä eikä pelkästään suunnitella sitä. Klassikoiden klassikko, joka kauniina vanhana painoksena on mummini äidin vanha kirja.

Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista Ah, tätä odotan  p a l j o n ! Kirjaan tarttuminen kuitenkin jännittää, sillä Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli yksi viime vuoden tärkeimpiä lukemiani kirjoja, ja se aiheuttaa jonkinlaista rimakauhua myös tämän teoksen kanssa. Mutta pian, pian tämän jo tahdon lukea!

Rachel Cusk : Siirtymä Tähän voisin sanasta sanaan kertoa saman kuin Stroutin kirjaan yllä, paitsi että Cuskin trilogian ensimmäinen osa oli vielä Lucy Bartoniakin suurempi ja tärkeämpi lukukokemus minulle. Vaatimattomana toiveena olisi löytää tälle täydellinen lukuhetki, mutta jos (/kun) tämä samaa kaavaa jatkaa kuin edeltäjänsä, uskoisin täydellisyyden syntyvän ihan jo pelkästä kirjastakin. 

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ihan ehdottomasti aloittaa?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

ALKUVUODEN KIRJAT KUULUMISINEEN


Pitkästä aikaa muutakin kuin ihan vain kirjoista! Vuosi on ehtinyt heittää taakseen jo ensimmäisen kolmanneksensa, ja olen vasta nyt summailemassa yhteen luettuja kuukausittaisten koontipostausten sijaan. Niille ei tänä vuonna ole vielä jostain syystä ollut tarvetta, tai sitten ei oikein ole vain tapahtunut mitään. Arki on ollut sitä samaa kuin aina: opiskelua ja pitkiä koiralenkkejä. Se on parasta ikinä, ja rakastan joka hetkeä, mutta ei siitä kauheasti kerrottavaa irtoa. Ainakaan joka kuussa.

Mutta tässäpä nämä, tähän asti tänä vuonna luetut yhteen koottuina. Olenpa saanut jo kaikista kirjoitettuakin, sekin on jo positiivista huomata!


t a m m i k u u



h e l m i k u u



m a a l i s k u u


o s t e t u t    k i r j a t :

Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät


Alkuvuoden lukemistoa leimasi vielä naisten klassikot, helmikuun lopulta eteenpäin on kiinnostanut työstäkieltäytyminen ja siitä kertovat tai sitä sivuavat kirjat. Vasta sain muuten myös luettua aiheen niin sanotun "pääteoksen" eli Anna Kankilan ym. Työstäkieltäytyjän käsikirjan, joka oli varsin ilahduttava tapaus myös. Mutta ehkä nyt hetkeksi riittää se aihe, klassikoistakin olen pitänyt pientä taukoa, ja ylipäätään vähän lukenut rennommin ja vähemmän. Gradu vie aikaa, ja voisin hetkeksi vaihtaa täysin hömppävaihteen päälle, jotta lukemisesta tulisi aidosti vastapainoa muulle tekemiselle.

Mutta jo luettuihin palatakseni, alkuvuoden kirkkainta kärkeä on ehdottomasti Turusen Rakkaudenhirviö, Jotunin Kun on tunteet sekä Kekkosen Olipa kerran äiti, Nymanin & Ekholmin teokset olivat myös varsin mainioita. Mukaan on mahtunut pettymyksiäkin, kun vuosia hyllyssä lukuvuoroaan odottanut Ulla-Lena Lundbergin Jää osoittautui aikamoisen pliisuksi teokseksi, ja Celeste Ng'n lukuromaani Tulenarkoja asioita taas maailman suurimmaksi kliseekokoelmaksi. Kirjojen ostamista taas olen rajoittanut ihan tietoisesti, mutta joensuulaisen kauppakeskuksen kamppispäiviltä muutamalla hassulla eurolla löydetty Ferranten Hylkäämisen päivät oli muka pakko niin sanotusti kotiuttaa, se on kuitenkin yksi lempikirjojani kautta aikojen. Ihan hyvät ostoperustelut, minusta siis.

Luettujen kirjojen lisäksi alkuvuonna on ehtinyt sekä päättyä edellinen että alkaa uusi kierros Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta. Helmikuussa lukumaratoonailin ja vietin blogisynttäreitä, mutta muutenpa bloggaaminenkin on painottunut lähinnä luettujen kirjojen purkamiseen. Tuntuu, kuin olisin kirjoitellut vähemmän, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen myös lukenut vähemmän: viime vuonna tähän mennessä luettuna oli jo hurjat 33 kirjaa, nyt lähes puolet vähemmän. Se on kuitenkin ollut tietoinen valinta, jopa eräänlainen tavoite, lukea vähemmän ja, no,  tekisi mieli sanoa elää enemmän, mutta totuudenmukaisempaa on ihan vain kertoa, että saada opintopisteitä enemmän.



Muuten alkuvuoteen kuuluukin lähinnä niitä opintopisteitä. Käyn opintojeni viimeisiä lähiopetusjaksoja nyt tänä keväänä, ja se myös näkyy lukujärjestyksessä. Pääsääntöisesti olen nauttinut, mutta hieman olen myös joutunut keräilemään omaa motivaatiotani fuksikursseilla – ymmärrän toki niiden oleellisuuden osana kokonaisuutta, mutta olen tuosta ajasta ja tuosta tavasta itse jo niin kaukana, että on vaikea samastua enää opetukseen, jossa kytätään läsnäoloja ja silti teetetään oppimistehtävät suoraan luentojen mukaan. Onneksi olen päässyt pakenemaan välillä myös sukupuolentutkimuksen kursseille, tuntuu ihanalta kun jossain sentää saa omansa suuremmasta tarjonnasta vapaasti valita. Vaikkapa sitten täysin ylimääräisessä sivuaineessa. Toinen vastapaino on gradu, mutta sen suhteen olen nyt vielä muutaman viikon lomalla, joten tuosta suuresta ja elämääni leimaavasta, ilahduttavan syvästä kärsimysnäytelmästä ehkä lisää vasta tuonnempana.

Alkuvuosi on tuntunut yhtaikaa pitkältä ja lyhyeltä, hitaalta ja äärettömän nopealta. Olen käynyt Helsingissäkin jo neljästi, ja pian menen taas, mutta kesän taidan tänä vuonna pysyä Joensuussa. Kevät täällä tuntuu tulevan etelään verrattuna kauhean hitaasti, aurinko paistaa kyllä sisälle pitkälle iltaan saakka ja kasvit ovat heränneet kevääseen, mutta yksikerroksisen omakotitalon korkuiset lumikasat sulavat niin tuskastuttavan hitaasti. Tällaista se kai tosin on joka kevät, mutta kun itse on tottunut niihin Helsingin kirkkaisiin ja aikaisiin, on tämä nyt vähän tuskastuttavaa. Eilen kuitenkin syötiin ulkona ensimmäiset jäätelöt auringonpaisteessa, joten voiton puolella ollaan, sanoisin.

Mutta kyllä se niin suuresti rakastamani kevät ja kesäkin vielä sieltä tulee, jaksan täysin siihen taas uskoa. Ehkä palaan kuukausikoosteisiin taas keväämmällä löystyvän lukujärjestyksen myötä, tai ehkä kirjoittelen enemmän kuulumisia seuraavan kerran juhannuksena, kuka tietää. Pääasia, että kirjat pyörivät taustalta, niistä ei sanottava kesken lopu. Onneksi tai valitettavasti, sen päättäköön oman mielensä mukaan itse kukin siellä ruutujen takana. 

perjantai 5. huhtikuuta 2019

KERTA KIELLON PÄÄLLE – SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) : 
SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE) 
 KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN
192s.
Into 2019
Arvostelukappale

Vielä kerran, uhostani huolimatta, palaan tähän aiheeseen. Viime syksynä kävin läpi tyttösankarikirjoja aina Elina Tuomen ja Salmisen & Salmisen tietokirjoista joukkurahoituskamppiksella toteutettuun Sankaritarinoita tytöille -kirjaan. Raapaisin hieman myös jenkkiversiota poikasankarikirjasta, mutta tuossa vaiheessa olin aiheesta jo niin väsynyt, että enää ei oikein irronnut. Ajattelin myös, että tämä aihe on tässä, ainakin niin kauan kunnes ilmestyy kirja Sankaritarinoita muunsukupuolisille (ja kaikille muille), mutta tässä sitä nyt ollaan, Sankaritarinatyttöjen sisarkirjan parissa. Jälleen kerran.

Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on siis Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn hiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattisesti taustastaan riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, en todella. Mutta se, miten he kohtaavat toisensa, ei katso sosiaalista taustaa tai olemisen tapaa. Ei samassa mittakaavassa kuin aikuiset tekevät, kuin he itsekin aikuisten esimerkin perässä myöhemmin oppivat tekemään.

Mutta nyt kun olen lukenut hieman enemmän kriittistä mies- ja maskuliinisuustutkimusta, alan ymmärtää, että myös näille kirjoille on tilausta. Vaikka kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on haitallinen, on puhuminen aloitettava siitä, että sitä ylipäätään voidaan laajentaa. Jotta sukupuolten moninaisuus ylipäätään on mahdollista, on tiukka yhteiskunnallinen ihanne siitä, mitä mies on, purettava. Ihannoitu, hegemoninen maskuliinisuus kaipaa norminpurkutalkoita. Vain niin sukupuolijärjestelmän sisällä on myös tilaa muunlaiselle miehuudelle, maskuliinisuudelle ja poikuudelle.



"Ainoastaan pakon edessä Elias [Lönnrot] laski kirjansa. Hän joutui lukuisten sisarustensa tavoin auttamaan rukiin viljelyksessä ja kotitöissä. Joskus jäkälävelli ja pettuleipä loppuivat kesken, ja lapset joutuivat  kerjäämään ruokaa. Tämä oli Eliakselle hankalaa. Hän oli säikky ja ujo."

Jäkön & Salusjärven toimittama sankaritarinakirja noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin sen aiemmat sisarkirjatkin. Se sisältää tarinan 45 eri sankarimiehestä, 30 eri kirjoittajan ja 28 eri kuvittajan toteuttamana. Mukana on kirjoittajia ja kuvittajia eri sukupuolista, ja tarinoita on kirjoittanut niin Daniil Kozlov (joka tunnetaan paremmin Susinukke Kosolana) kuin Elina Hirvonenkin. Itse sankareita löytyy laidasta laitaan, kaikkea Leo-Pekka Tähdestä Cristal Snow'hun, Ima Iduozeesta Palefaceen. 

Kirjan ehdoton vahvuus on sen miesten monipuolisuus. Vaikka Patrik Laine edustaa hyvin erilaista miehisyyttä kuin vaikka Tuure Boelius, heidät esitetään tasaveroisina arjensankareina kumpainenkin, suorituksia tai olemusta arvottamatta. Toki teoksen taustalta paistavan yhdenvertaisuusarvolatauksen tunnistaa, mutta niin kuuluukin olla. Yhdenveroisuus on arvo, jota täytyy vaalia jokaisen hyvinvoinnin vuoksi. Juuri se mahdollistaa aidon mielipiteen- ja olemuksenvapauden, ja juuri sen ansiosta voimme aidosti kaikki täällä yhdessä elää.

Kirja tarttuu myös samaan keskusteluun, mitä jo aiempien teoksien kohdalla on käyty; se pyrkii kertomaan, että siinä missä sankaruutta on tarkasteltu perinteisesti yli-inhimillisestä näkökulmasta, tulisi sitä ennen kaikkea kuvata arjen kautta niin, että sankaruudesta tulee jotain, mitä jok'ikinen ihminen voi arjessaan olla. Sankaruus ei ole (vain) mahtitekoja ja ylivoimaisia suorituksia, vaan se on rajojen rikkomista ja uusien (miehuus-)mallien tarjoamista ajassa, jossa vain tietynlainen sukupuoliesitys on perinteisesti ollut sallittua. Jälkisanojen mukaan kirja on omistettu kaikille sankarimiehille ja sellaisiksi kasvaville. Ja sehän tässä onkin tärkeintä: kasvattaa seuraavasta sukupolvesta jälleen kerran edellisiä viisaampi. Usein näin on jo käynytkin, mutta siksi tämä kirja on juuri tärkeä, että myös me sitä sukupolvea kasvattavat aikuiset sen tärkeyden ymmärtäisimme. Näyttäisimme sellaista mallia ja kertoisimme sellaisia tarinoita, että tuo viisaus aidosti saa tilaa.

Jos jotain ongelmallista kirjasta tahtoo löytää (ja ainahan allekirjoittanut niin tekee, tahtoo tai ei),  haluaisin jatkokeskusteluna pureutua muutamaankin eri kohtaan. En siksi, että kirjassa olisi jotain vikaa, saati siksi, etten tätä eteenpäin suosittelisi. Päinvastoin, tämä on tärkeä ja hieno teos, ja sit soisi luettavan monienkin lasten iltasatuna. Tahdon kuitenkin näin aikuislukijan näkökulmasta paneutua muutamaan kohtaan, jotta keskustelu ylipäätään jatkuu, jotta sukupuolisuutta voitaisiin laajentaa vieläkin enemmän. Jotta sankaruuttakin voitaisiin. Se on tärkeää, ja siksi tästäkin kirjasta löytyy muutama kohta, joihin haluan vielä tarkentaa katsetta lisään.

Mutta niin. Ensinnäkin kiinnitin itse huomiota taas kerran siihen, miten asiat vain tapahtuivat. Palefacelle vain soitettiin kotiin, ja hänet haluttiin räppäämään, urheilijat ja taiteilijat vain löydettiin. Passiivirakenne on hämmentävä, sillä se jättää sen aidon sankaruuden, tekemisen, epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen näkymättömäksi. Ymmärrän, että tarinoiden tila on rajallinen, mutta kuten aiempienkin satujen kohdalla olen sanonut, kunnia sille kenelle kunnia kuuluu. Tämä sama ongelma toistui jo aiemmissa sisarkirjoissa, ja se rasitti jo silloin. Ehkä siitä syystä olisin toivonut tältäkin enemmän, mutta valitettavasti kirjasta jää hieman fiilis, ettei aiempien teosten kritiikkejä ihan kamalasti oltu taidettu lukea. Ainakaan ongelmakohdissa ei oltu eteenpäin menty.

Lisäksi osa sankarimiehistä oli myös niin yleisesti hyväksyttyjä jäbien jäbiä, että heidän mukanaolonsa tässä kirjassa ei aivan minulle auennut. Jo aiemmin mainittu Patrik Laine uhkailee valmentajan tappamisella (tai omien sanojensa mukaan tinttaamisella), mutta oppii lopulta yhteistyötaitoja, "wohoo". Jääkiekkoilijoiden maskuliinisuuttahan ei Suomessa vielä tarpeeksi arvostetakaan, ja vaikka tarina miten kääritään yhteistyöhuopaan, on luku vähintäänkin irrallinen muiden keskellä. Sama koskee myös Kimi Räikköstä, en aivan näe mitä arjen sankaruutta on pysyä vaatimattomana miljardibisneksen keskellä, miljoonapalkalla, yhtenä maailmaa eniten saastuttavan ja maskuliinisuutta tursuavan autolajin keskellä. Ihan kaikkialla muuallakaan kirja ei välttämättä onnistunut purkamaan maskuliinisuutta niin paljon kuin olisin toivonut, ja pieni kriittisyys läpi kirjan olisi ollut paikallaan. Laajentaminen on toki tärkeä tavoite, mutta joskus äijäilyä tarvitsee myös purkaa. Urheilijat ovat edelleen hämmentävän yliedustettuja, etenkin kun heidän sankaruutensa perustuu lähinnä siihen, että he ovat, no, urheilijoita. Jos jotain olisin toivonut, olisi paikallaan ollut vähentää hieman tätä itsestäänselvien sankareiden sakkia, ja korvata heidät kokonaan kirjasta puuttuneilla romaneilla, transmiehillä ja vaikkapa muunsukupuolisilla henkilöilläkin.

Viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä kritiikkinä huomauttaisin, että siinä missä tyttökirjat muistivat kyllä naisen olevan aina myös äiskä, tämä versio toteutti samaa hoivan jakoa jättämällä perheet ja lapset sitten puolestaan mainitsematta. Jäbäsankarit on perheettömiä sankareita, tai jos lapsia löytyy, ei kirjasta löydy pienintäkään viitettä, että miehet heitä hoitaisivat. Hoiva ei kuulu miehille, heidän sankaruutensa on aina kodin ja tylsän perhearjen ulkopuolella. Ja se jos mikä on äärimmäisen kulunut kertomus mieheydestä. Paljon olisi saatu jo lisää, jos kirjaan olisi vaikka Jasper Pääkkösen (jonka saavutus on olla Hollywood-näyttelijä. Juu, iso juttu suomalaisille, mutta mitä se tuo lisää erilaisiin tapoihin olla mies? Että valkoinen, rikas ja etuoikeutettu pääsee näkyviin myös ulkomailla?) tilalle nostettu Suomen ensimmäinen ruskea kansanedustaja, Jani Toivola, ja käsitelty häntä suhteessaan omaan tyttäreensä. Toki Toivola on itsekin aiheesta kirjoja kirjoittanut, mutta tuo näkökulma olisi tuonut jo paljon lisää sävyjä tähän mieskaanoniin.

Normienpurkutalkoot ovat tärkeä askel kohti yhdenvertaisempaa tulevaisuutta, ja siinä kertomuksessa tämänkin kirjan miehillä on tärkeä paikkansa. Vaikka kokonaisuutena kirja jäikin ehkä hieman liiankin jumiin aika kankeaan ja osittain jopa tietynlaista maskuliinisuutta pönkittävään käsitykseen, mitä on olla moninainen mies, onnistui se kuitenkin myös ilahduttavasti tuomaan keskusteluun uutta. Mikään kirjahan ei ole täydellinen, ja tästä on mukava jatkaa keskustelua eteenpäin – toiveena edelleen vain, että se todella jatkuu ja menee eteenpäin, eikä jää paikalleen jumiin. Josko 2020-luku olisi viimein se aika, jolloin myös hoivaan osallistuvista miehistä alettaisiin puhua.