sunnuntai 31. joulukuuta 2017

5 X 5 KIRJAA VUODELTA 2017

Vuonna 2017 luin 68 kirjaa, yhteensä 57 eri kirjailijalta, 47 sellaiselta, joilta en aiemmin ollut mitään lukenut. Kotimaisia kirjoista oli 28, naisten kirjoittamia 39, uudelleen luettuja 2 ja kesken kirjoja taisi yhteensä jäädä jopa 7. Ostin itselleni 30 kirjaa, joista 17 käytettynä/kierrätyskeskukselta ja joista olen 16 lukenut ja muutama on tainnut lähteä jo lukemattomanakin takaisin kiertoon. Tarkempi listaus luetuista kirjoista löytyy täältä, joten en niitä nyt tämän enempää yksittäin tähän ala erittelemään, mutta koska listaaminen ja parhaiden valitseminen on aina mukavaa, ajattelin viime vuoden tapaan listata viisi x viisi -tyylisesti vuoden lemppareita ja niitä, jotka eivät sitä niinkään olleet.

LAADUKKAIMMAT JA VAIKUTTAVIMMAT LEMPPARIT
ELI KIRJAT, JOIDEN TYKKÄÄMISESTÄ OLEN VÄHÄN YLPEÄ



VIIHDYTTÄVIMMÄT KIRJAT
ELI KIRJAT, JOTKA VOISIN
LUKEA UUDELLEENKIN JOS KAIPAISIN KIRJAA,
JOHON UPPOUTUESSAAN EI MUUTA NÄE EIKÄ KUULE


SUURIMMAT PETTYMYKSET
ELI KIRJAT, JOITA ALOITTAESSA
AJATTELIN RAKASTAVANI TÄYSILLÄ,
MUTTA JOIDEN KANSSA PUTOSINKIN KUOPPAAN,
JOSTA YLÖS PITI OIKEIN RÄMPIÄ


ENITEN AJATTELEMAAN LAITTANEET
ELI KEVYESTI NE, JOTKA
MUUTTIVAT JOLLAIN TAPAA MAAILMAANI


TÄRKEIMMÄT KIRJAT 
ELI HENKILÖKOHTAISIMMAT (UUDET) IKUISUUSLEMPPARIT


Aika monta tuli luettua, ehdottomasti parempia ja onnistuneempia lukukokemuksia kuin viime vuonna. Pettymyksetkään eivät varsinaisesti olleet floppeja, vaan isoja kirjoja, joista jäikin erilainen maku kuin olisin toivonut. Ja Ahavan kirjasta olen keskustellut siellä sun täällä varmaan enemmän kuin mistään muusta tämän vuoden kirjasta yhteensä. Jätin myös tänä vuonna rohkeammin kirjoja kesken, mikä saattoi myös vaikuttaa fiilikseen, että tuli luettua tasaisemmin parempia. Välillä tuli pitkiä suvantoaikoja, jolloin kaikki tuntui hieman tasapaksulta, eikä mikään jaksanut viedä täysin mennessään, hurmata ihan totaalisesti, mutta kyllä niitä helmiä ja superlempikirjojakin tähän vuoteen mahtui. Kuten jo useampaan otteeseen olen sanonut, ensi vuodelle toivon enemmän sekä klassikoita että käännöskirjallisuutta, mutta pääosin toivon silti lisää kirjallisuutta lempikirjalistalleni, vaikuttavia ja hienoja lukukokemuksia. Ja jospa vaikka vuosittaiseen 40 kirjan alkutavoitteeseenkin taas vähintään päästäisiin. Sitä on helppo korotella, jos jossain vaiheessa sitten siltä tuntuu.

Mitkä olivat teidän parhaimmat/flopanneimmat lukukokemukset vuodelta 2017?

Ja ihanaa ja onnellista vuotta 2018 kaikille teillä siellä mukana oleville, jatketaan ensi vuonnakin ihanien kirjojen parissa! 

perjantai 29. joulukuuta 2017

HELMET-HAASTEEN KOONTI // 2017

Viimetippaan se meni, mutta juuri äsken luetuksi saadun Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön jälkeen vuoden 2017 Helmet-haaste on viimein kasassa. Ilman kyseistä haastetta en tätäkään kirjaa todennäköisesti olisi kokonaan luettua saanut, joten pisteet siitäkin kirjaston lukuhaasteelle! Aika monta kohtaa sain tähän bingotyylisesti täytettyä, mutta tuli tämän takia monia hyviä uutuuksiakin löydettyä. Tässä nyt haasteen luetut kirjat, olkaapa hyvät!

01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana
02. Kirjablogissa kehuttu kirja Riitta Jalonen : Kirkkaus


03. Suomalainen klassikkokirja Minna Canth : Köyhää kansaa
05. Kirjassa liikutaan luonnossa John Williams : Butcher's Crossing
06. Kirjassa on monta kertojaa John Williams : Augustus
07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Rosa Liksom : Everstinna
08. Suomen historiasta kertova kirja Petri Tamminen : Suomen historia
09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Roxane Gay : Bad Feminist
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Katja Kettu : Hitsaaja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Tove Jansson : Kuuntelija 

 
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Alain Mabanckou : Pikku Pippuri
13. Kirja "kertoo sinusta" Tove Jansson : Viesti
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Paul Auster : Sunset Park
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Bea Uusma : Naparetki - Minun rakkaustarinani

 
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Katja Kettu : Piippuhylly
24. Kirjassa selvitetään rikos Petina Gappah : Muistojen kirja
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Elizabeth Gilbert : Eat, Pray, Love
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Tuomo K. Silaste : Warkaus 1918
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan George Saunders : Joulukuun kymmenes
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Kimmo Ohtonen : Karhu - voimaeläin

 
30. Kirjan nimessä on tunne Koko Hubara : Ruskeat Tytöt - tunne-esseitä
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina
33. Kirja kertoo Intiasta Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Mike Pohjola : 1827
35. Kirjan nimessä on erisnimi Cristina Sandu : Valas nimeltä Goliat
36. Elämäkerta tai muistelmateos Oma isoäitini : Nimettömän tytön muistelmat
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Paul Auster : New York -trilogia
38. Kirjassa mennään naimisiin Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia
39. Ikääntymisestä kertova kirja Joan Didion : Iltojen sinessä
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Petina Gappah : Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
41. Kirjan kannessa on eläin Viet Thanh Nguyen : The Refugees

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään  Jeffrey Eugenides : Middlesex
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Terhi Törmälehto : Vaikka vuoret järkkyisivät
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo : Vihan ja inhon internet
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja Elizabeth Harrower : Tietyissä piireissä
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Han Kang : Vegetaristi
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Pajtim Statovci : Tiranan sydän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Hanya Yanagihara : Pieni elämä
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Pekka Kytömäki : Valo pilkkoo pimeää

Itselleni haasteen myötä parhaita luettuja (tai no oikeastaan kuunneltuja) teoksia oli Minna Canthin Köyhää kansaa sekä Joan Didionin Iltojen sinessä. Etukäteen vaikeimmalta tuntunut Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja täyttyi vähän itsestään afrikkalaisen poliittisen satiirin parissa, ja pystyipä esimerkiksi Kimmo Ohtosen Karhu-kuvakirjalla näppärästi täyttämään kohdan taidosta, jonka haluaisit oppia. Sillä osatapa valokuvata luontoa noin, se olisi varsin mieletöntä. Hyvä fiilis myös tuli ylipäätään siitä, että jokaisen kohdan sain eri kirjalla täytettyä, enkäpä vuoden alkuun olisi uskonut kaikkia viittäkymmentä edes saavani kasaan, mutta siellä ne nyt ovat. Muutamien kohdalla vaihdoin jälkikäteen vielä paikkaa, osan rajoja saatoin mielivaltaisesti venytellä, mutta hyvän mielen haastehan tämä on, ei se niin vakavaa ole.

Ensi viikolla starttailevan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteestahan jo etukäteen povailin jättäväni väliin, mutta sen verran oli houkuttelevat haastekohdat, että saatanpa sitten kuitenkin pyörtää sanani ja lähteä mukaan, ihan vähän, ihan varovasti.... Ei kai siitä nyt mitään haittaakaan voi olla!

Miten teidän Helmet-haaste meni? Mikä oli paras haasteeseen luettu kirja?

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI (NAPOLI-SARJA #1)

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI
362s.
WSOY 2016
Alkuteos: L'amiga geniale (2011)
Suomennos: Helinä Kangas

Minulla on ollut pitkään etsinnässä sekä kirjasarja, jonka osiin uppoutua useamman romaanin verran että viihteellisempi romaani, joka silti haastaa edes hieman ajattelemaan, eikä vain tarjoile valmiiksi makunsa menettäneitä purukumikimpaleita pureskeltaviksi. Olen oikeastaan etsinyt näitä kumpaakin nyt vuoden ajan, ihan varsinaisesti mitään hurjan säväyttävää löytämättä. Mutta kuten usein monissa muissakin asioissa, yleensähän ne tuppaavat löytymään kun sitä vähiten odottaa. 

" 'Tiedätkö mikä sana se on?'
'En.'
'Kreikkalainen.'
Katsoin häntä hämmästyneenä. Rino päästi minusta irti ja siirtyi tanssimaan sisarensa kanssa, joka antoi kiljahtaen kirjasen minulle ja alkoi liidellä pitkin huonetta veljensä käsivarsilla. Mitä hän oli sanonut? Gramofonihan oli italiaa, ei kreikkaa. Mutta samassa huomasin, että hyllyssä Sodan ja rauhan alapuolella oli Ferraron kirjaston etiketillä varustettu kirja, jonka nimi oli Kreikan kielioppi. Kreikan. Kielioppi. Lila huikkasi hengästyneenä:
'Odota hetki, niin kirjoitan sen sinulle kreikkalaisin kirjaimin.'
Sanoin että minulla oli tekemistä ja lähdin."

Loistava ystäväni oli ehkä viime vuonna ennemminkin se kirjallinen tapaus, mutta ei kai niidenkään matkaan koskaan liian myöhään mukaan voi lähteä. (Ja liekö hyvää tehnytkin, että pahin hype on jo mennyt ohi, ainakin oman vastarannankiiskeilyn tuntien.) Jos tämä jostain syystä tuntematon vielä jollekin on, kysehän on neliosaisen sarjan avauskirjasta, joka sukeltaa nyt aluksi 1950-luvun Napoliin, sen köyhiin ja rapistuneisiin kortteleihin, jotka ovat asukkailleen koko maailma. Sukupuoli- ja yhteiskuntaluokkarajat ovat tarkat ja erehtymättömät, koulutus joillekin muille kuin lähiölapsille tarkoittu. Siinä maailmassa kasvavat rinnakkain myös Elena, ystävien kesken Lenuccia tai Lenú sekä Rafaella, ystävälleen Lila, muille Lina.

Kirjan tarina käynnistyy, kun yli 60-vuotiaan Linan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo äitinsä olevan kateissa. Tämä ei yllätä vanhaa ystävää yllätä, ennen kuin hän ymmärtää Linan tyhjentäneen asunnostaan jokaikisen merkin itsestään. Näin Elena alkaakin kertoa tarinaa, palaa heidän lapsuutensa Napoliin, aikaan, jolloin kumpikin kirjan päähenkilöistä olivat vielä pieniä lapsia, ja tulkitsivat ympäristöään lapsen silmin, lapsen näkökulmasta.

Ensimmäisen osan aikana ystävykset ehtivät kasvaa kuusitoistavuotiaiksi, toinen opiskellen ja toinen jo työ-/kotitalouselämään jollain tapaa siirtyneenä. Koko kortteli hallitsee vahvasti heidän elämäänsä, ja heille se onkin koko maailma, vaarallinen ja jännitteitä täynnä oleva, mutta silti tuttu ja omasta näkökulmasta samaa, ennakoitavaa kaavaa noudattava. Loistava ystäväni on täyteläinen ja täynnä erilaisia perheitä ja ihmissuhteiden risteymiä, mutta pääpaino on tyttöjen ystävyydessä, ja sen kuvaamisessa Ferrante on ennenkaikkea onnistunut loistavasti. Hän kirjoittaa siitä varjopuolia väistelemättä, totuudenmukaisesti, ottaen mukaan myös kateuden, piikikkään ihailun, keskinäisen kilpailun, toisen voittamisen ja nokittamisen, eli nekin elementit, jotka lähes jokaiseen ystävyyssuhteeseen kuuluu, mutta joista ei jostain syystä oikein puhua saa. Tyttöjen välinen ystävyys on tätä kaikkea, mutta silti sen ydin on rakkaudessa - toisen hyväksymisessä sellaisena kuin hän todella on. 

Vaikka kertojana toimiva Elena on jopa ärsyttävä, kateellinen ja omanapainen, toisenkin elämän omaansa keinotekoisesti liittävä, häntäkin kohtaan osaa olla armollinen, koska ystävyyteen ja omaan epävarmuuteen koskevat tuntemukset tunnistaa. Rehellisyyden lisäksi kirjassa ihanaa ja täyteläistä oli kieli, sen luoma maailma ja yksityiskohtien runsaus, lupa vain koukuttua ja tipahtaa mukaan 50-luvun maailmaan, jossa vasta toivutaan sodan kauheuksista, ja samalla piilotetaan ne niin täydellisesti nuoremmilta kuin vain osataan. Tarina on hurjan täynnä, ja silti en muista milloin olisin viimeksi lukenut näin kritiikittä, mitään puutoksia pohtimatta romaania, jossa ei lopulta tavallaan edes tapahdu juuri mitään.

Ferranten Napoli-sarjan avaus on siis minullekin juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailman hehkutettu. Se on visuaalinen ja elävä, ja sen maailma todella elää kirjan sivuilla. Tuntuu, että viimein, lukuisien etsintäyritysten jälkeen olen löytänyt kerralla sekä viihderomaanin että kirjasarjaan kuuluvan tarinan, josta jo odotella seuraavien osien lukemista. Hieman yllätyksenä omat ennakkoasetelmat huomioon ottaen tuli se, että se näinkin yleisesti hypetettyyn kirjaan kohdistui, mutta otan pitkästä aikaa jo lähes hullaantuneen tunteen mielelläni vastaan. Ihan täysin sataprosenttisen en tätä ehkä rakasta, mutta hyvä alku se on sarjan seuraavia osia ajatellen. Niiltä odotan nyt paljon, mutta toivottavasti sopivalla mittakaavalla.

Loistavasta ystävästä on kirjoitettu paljon, mutta muita postauksia muun muassa seuraavissa osoitteissa: Luettua elämää, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?Oksan hyllyltä & Lukuisa

lauantai 23. joulukuuta 2017

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA JA MUITA KERTOMUKSIA

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA JA MUITA KERTOMUKSIA
293s.
Aula & Co 2017
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suomentaja: Kristiina Drews

Glögiä ja neulasiaan karistavia kuusenoksia, joulu on melkein täällä, vaikka tänä vuonna ei jostain syystä itsestä meinaa siltä tuntua. Vähän tosin pääsin kuitenkin jonkinlaisen joulukiireen makuun, en tosin lahjojen enkä ruokien, vaan Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan kanssa. Odotin sitä nimittäin viikkoja itselleni kirjastosta, ja koska jono on valtaisa, täytyy minun se tänään palauttaa, ettei jää jumittelemaan pöydälle kun itse vaihdan muutamaksi viikoksi paikkakuntaa. Ja kun yleensä vielä tähän alkuun pohjustan hieman sitä, miten milloinenkin kirja on lukuvuoroonsa päässyt,  miksi siitä olen kiinnostunut, niin sanotaan nyt se tämänkin kohdalla: luin tämän, koska Omppu käski. (No ok, kehoitti. Suositteli. Mutta hieman painavasti ainakin.)

"Vinkki siivoojalle: näytä työnantajalle, että teet työsi perusteellisesti. Laita ensimmäisenä päivänä huonekalut takaisin paikoilleen väärin - kymmenen, kaksikymmentä senttiä sivuun tai kokonaan väärään suuntaan. Kun pyyhit pölyjä, käännä siamilaiset kissat toisin päin ja aseta kermakko sokeriastian vasemmalle puolelle. Vaihda kaikkien hammasharjojen paikat."

Lucia Berlin (1936-2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, neljän pojan yksinhuoltajaäiti ja alkoholisti. Hänen postuumisti julkaistu novellikokoelmansa on valikoima parhaita tekstejä yli 80 kirjoitetun joukossa, ja sen ensimmäinen osa suomennettiin tänä syksynä. (Toinen osa tästä julkaistaan käsittääkseni ensi vuonna.) Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia pitää sisällään 25 tarinaa, novellia, jotka todella elävät. Berlin on elämänsä aikana viettänyt niin etuoikeutettua elämää Chilessä, asunut muun muassa Kaliforniassa kuin Texasissakin kuin työskennellyt sekä opettajana että sairaala-apulaisena, siivoojana ja kääntäjänä.

Ja se todella näkyy. Berlin kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta käsinkosketeltavan todentuntuisesti, herättää tapahtumapaikkansa eloon ja jättää jollain ylimaallisella tavalla niiden tuoksut ja auringon paahteen mieleen kuin lukija olisi todella ollut noissa paikoissa itsekin mukana. Hänen kielensä on korutonta, ja silti täyteläistä, kuivaa ja välillä melankolistakin, mutta silti taustalla piilee jos nyt ei aivan musta, niin ainakin hyvin ilkikurinen pieni huumorinhäivähdys, joka näkyy yksityiskohdissa, siivoojassa makaamassa flyygelin alla lepäämässä, lukijan totaalisessa huiputtamisessa. Berlin saattaa kirjoittaa tunnelmaltaan kepeää ja helppoa tarinaa, ja yhtäkkiä kääntää koko novellin päälaelleen vaihtamalla muutaman sanan toisinpäin, kääntämällä katseen hieman eri näkökulmaan, näyttämällä jotain sellaista, mitä ei itse todellisessa tilanteessa olisi edes huomannut. Hän ammentaa tarinoitaan valtavasta elämänkokemuksestaan, ja vaikka novellit ovat fiktiivisiä, ja niiden päähenkilöt ovat usein eri nimisiä, eri paikoista tulevia, tunnistaa saman tausta, omaelämäkerrallisuuden näistä tarinoista, eikä mikään ole täysin irrallinen tai pois kokonaisuudesta, vaikka jokainen onkin täysin itsenäinen tarina. Muutaman kerran Berlin palaa sivulauseenomaisesti aiempaan tarinaan, tuo jonkun samaistuttavan ihanan päähenkilönsä takaisin, ja tekee sen niin taitavasti, että kaiken ainakin uskoo jollain tapaa olevan totta.

Jäin pidemminkin pohtimaan tätä uskottavuuden tunnetta, ja palasin vahvasti mielessäni Kurton syksyllä julkaistuun esikoisromaaniin Tristaniaan. Sanoin nimittäin tuossa postauksessa, etten oikein uskonut siihen tarinaan, se tuntui kuvitellulta, keksityltä, kulissinomaiselta. Kysehän ei kuitenkaan ole siitä, että kaiken kirjallisuuteen liittyvän pitäisi oikeasti olla tapahtunut, mutta uskottavuuden puuttuminen vie hahmot etäälle, sillä kuka voisi täysin rakastaa kokonaan keksittyjä kohtaloita? Berlinin kohdalla tätä ongelmaa ei todellakaan ollut, mikä oli jollain tapaa jopa yllättävää, sillä en hetkeen muista lukeneeni näin omaleimaista tekstiä, näin mielikuvituksellista ja lennokasta, ja silti sataprosenttisen uskottavaa ja aitoa. Berlin ajattelee, havainnoi ja kuvaa maailmaa niin omalaatuisilla ajatusketjuillaan, että päinvastoin kuin kuvitella saattaisi, näihin samaistui enemmän kuin moneen lähempänä olevaan tarinaan. Alkoholismin vieroitusoireet, aborttimatkat Meksikoon ja hukkumisen tunne meren alla tulivat iholle, menivät jopa täydellisesti sen alle. 

Omia lempinovelleitani kirjassa oli muun muassa avausnovelli Angelin pesula, jossa kirjaimellisesti oltiin pesulassa, pyykkien ja pyykkäävien ihmisten keskellä. Pidin hurjasti myös vain kahden sivun mittaisesta Omasta jockeystani, El Tim'stä, joka oli tarina opettajasta ja pelätystä oppilaasta, sekä täysin päälaelleen kääntyvistä novelleista Hyvistä ystävistä ja Sex Appealista. Eniten minut kuitenkin syystä tai toisesti vakuutti Suru, joka oli kaunis tarina kahdesta lomalla olevasta siskoksesta, siitä, miten heidän surunsa ja välinsä näyttäytyivät muiden lomalaisten silmissä, ja siitä, miten ulospäin näkyvä kuva ei ollut lainkaan sitä, mitä pelkän sivustaseuraamisen perusteella kuvitella voisi. 

Jos kaipaat upeaa ja vaikuttavaa luettavaa, hanki itsellesi oma Lucia Berlin. Mutta älä kiirehdi sen kanssa, sillä tämän kokoelman jokaikinen sana on tarkoituksenmukaisessa paikassaan, ja vaatii lukemista, jotta niiden paikan tärkeyden ymmärtää. Hanki tämä omaksi, nauti ja odota seuraavaa osaa malttamattomana. 

Muissa blogeissa: Lukuisa & Reader, why did I marry him?

tiistai 19. joulukuuta 2017

LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50
320s.
Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua

torstai 14. joulukuuta 2017

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA
208s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Milk and Honey (2014)
Suomennos: Riikka Majanen
Arvostelukappale

Rupi Kaurin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten alunperin omakustanteena ilmestynyt Milk and Honey -runokirja ei varmaan kenellekään bookstagramia, eli ulkomaisia kirjainstagram-tilejä seuranneelle ole täysin tuntematon. Jo sen kannet ovat niin kuvaukselliset, että siitä pyöri jossain vaiheessa feedissäni jatkuvasti kuvia, ja onhan itse sisältökin varsinaiseksi someilmiöksi onnistunut nousemaan. Punjabilaislähtöisen, Kanadassa varttuneen 25-vuotiaan Kaurin esikoisteosta on tullut itsekin hypisteltyä tasaisin välein, niin oslolaisessa kirjakaupassa lähes ostaen kuin lokakuisilla kirjamessuillakin. Pieni aavistus minulla on ollut, etten ehkä ihan täysin tämän kohderyhmää ole, joten se on aina sitten kuitenkin jäänyt, kunnes sitä nyt hetki sitten minulle arvostelukappaleena tarjottiin. Kiinnostus voitti, vaikka omaa blogiani nyt ei aivan ehkä runoarvioinneistaan tunnetakaan.

"haluan pyytää anteeksi kaikilta naisilta
joita olen kutsunut kauniiksi
ennen kuin olen kutsunut heitä älykkäiksi tai rohkeiksi
olen pahoillani että olen antanut ymmärtää
että jokin niin yksinkertainen kuin se mitä olet saanut
syntyessäsi olisi sinun suurin ylpeydenaiheesi vaikka
sielusi on murskannut vuoria"

Kaurin runokokoelma on jaettu neljään osaan, satuttamiseen, rakastamiseen, hajoamiseen sekä paranemiseen. Vaikka ylläoleva lainaus on osa hieman pidemmästä runosta, suurin osa Maidon ja hunajan runoista ovat muutaman rivin, jopa muutaman sanan mittaisia. Runoissa on rikkinäinen olo, ne kuvaavat niin hajottavaa suhdetta kuin misogynian aiheuttamaa haavaa läheltä ja tarkasti. Yleensä en runoja lukiessani edes tiedä mistä luen, saati uskaltaisi ikinä missään koskaan kenellekään milloinkaan sanoa ääneen edes ajattelevani niiden kertovan jostain, mutta Kaurin kokoelman kohdalla tällaista tunnetta ei ole: nämä ovat helppoja, suoria ajatuksia, jotka eivät jätä arvailun varaan. Kun Kaur kirjoittaa, hän kirjoittaa asioista ja tunteista, jotka lähes jokainen meistä on kokenut, hän kirjoittaa auki sellaisenkin, jonka huomaa kokeneensa vasta siitä luettuaan. Runokokoelman ensimmäiset kaksi osaa, satuttaminen ja rakastuminen, tuntuivat vahvoilta minustakin, vaikka paikoin jo niissäkin tunsin itseni ihan vain vanhaksi luuskaksi. Mutta kyllä, olisin r a k a s t a n u t  näitä alkuosan runoja kuuhun ja takaisin, jos olisin tämän kokoelman käsiini saanut vaikkapa vuonna 2008. Tai 2011. Kun olin itse samanikäinen kuin runoilija kirjoittaessaan tai vaikkapa teosta julkaistessaan. Kun elämäntilanteeni olisi ollut hieman eri.

Koska kaksi seuraavaa osaa taas eivät osuneet, tulleet lähelle, saaneet oikein mitään aikaiseksi, jäin miettimään samaistumisen tärkeyttä noin ylipäätään, mitä kaikenlaiseen kirjallisuuteen tulee. Huomaan heti tekstin syystä tai toisesta tökkiessä kiinnittäväni aivan epäolennaisiin asioihin huomiota. Milloin jumitun yksittäiseen asiavirheeseen, ja koen, että se pilaa koko tarinan uskottavuuden, vaikka hyvän kirjan kohdalla ohitan moisen olankohauksella, milloin en pääse yli naisen väsyneestä, yksipuolisesta kuvaamisesta aina miehen kautta (no ok, siitä nyt en halua päästä yli hyvänkään kirjan kohdalla), ja milloin taas tämän kokoelman tapaan pysähdyn pohtimaan sitä, miten latteaa ja itsestäänselvää kaikki oikeastaan onkaan, jos lukee ilman tunnetta. Kauniitkin ajatukset ja lauseet, sellaiset, joista toisessa hetkessä riemuitsisi ylimpäään taivaaseen tuntuvat vain coelhomaiselta kliseeltä, tasapaksuudelta ja sanoilta, jotka on kuultu tuossa järjestyksessä tuhansia ja tuhansia kertoja ennenkin. Ja siinä missä nämä runot ovat jo valmiiksi helppoja, Kaur syyllistyy vielä harmittavan usein selittävällä nimeämisellä tai alaviitteellä pureskelemaan ne niin valmiiksi, ettei lukijan edes tarvitse yrittää itse. Silloin runoista tulee itsestäänselvyysautomaatteja, jotka eivät enää palvele sitä, joka ei koe samaa, mutta haluaa silti edes yrittää ymmärtää toista. 

Se, kenen vastuulla tunteen luominen ja samaistuminen on, lukijan vai itse kirjailijanko, on sitten taas eri keskustelu, enkä kai varmaan voi sanoa lähes miljoona kappaletta myynyttä runokokoelmaa ihan suoriltaan huonoksi vain siksi, etten minä saanut tästä alun jälkeen enää mitään irti. Ehkä vain olen jo liian vanha, liian kauan sitten näitä samoja tunteita kokenut. Saatan olla myös liian valkoinen ja etuoikeutettu saadakseni tästä sitä kaikkea irti, mitä joku muu Kaurin tapaan samanlaisessa toiseudessa toisinaan elävä on saanut. Olen myös todennäköisesti feminismissäni erilaisten asioiden ääressä kuin siinä kasvattaako vai sheivata säärikarvojaan. Mutta eihän se toki tee tästä muiden kohdalta edelleenkään huonoa tai latteaa kuin itseni. Vaikka tämä jätti pääosin hyvin etäälle, ymmärrän miksi tämä on ilmiö, ymmärrän miten tämä on voimaannuttanut. Ja se jos mikä on tänä nykypäivänä aivan hurjan huikea suoritus runokirjalta. 

Muita ajatuksia Kaurin runoista: Lukuisa & Ruskeat Tytöt / Koko Hubara

tiistai 12. joulukuuta 2017

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA
246s.
Like 2017

Like on kunnostautunut tänä vuonna vahvojen esseekokoelmien julkaisussa. Ensin luin Gayn Bad Feministin toukokuussa, sitten Hubaran Ruskeat Tytöt syyskuussa. Kun lokakuussa bongailin ennen kirjamessuja Paleface-räppärinäkin tunnetun Miettisen Viidennen Maamme-kirjan julkaisu-uutisen, kiinnostuin välittömästi. Hetken sain tätä kirjastosta jonotella, mutta varsin pian tämän pääsen palauttamaan vuoroon jo seuraavalle, sillä alle vuorokaudessa se tuli lopulta luettua läpi.

"Käynnissä ei ole pakolaiskriisi vaan empatiakriisi. Nyt jos koskaan tarvitaan ihmisarvonpuolustajia, ihmisluonnonsuojelijoita (ⓒ Mikko Salmi). Ongelma on laajempi. Tehtiin kuntauudistus. Seuraavaksi tarvitaan ihmiskuntauudistus."

Miettisellä on paljon asiaa, sen olen huomannut jo häntä sosiaalisessa mediassa seurattuani. Paleface on mielipidevaikuttaja, rohkea esiintulija, joka ei pelkää räpätä marginaalista, olla pienempien puolella, puhua (mielestään) järkevämmän päihdepolitiikan puolesta, kritisoida öyhöttävää "maahanmuuttokriittistä" porukkaa kun tarve vaatii. Palefacen Me emme suostu pelkäämään -Youtube-videolla on lähes 800 tuhatta katsojaa, ja sanoma on selvä: meitä ei pelotella maahanmuuton vastustamiseen käytetyllä, lähempää tarkastelua kestämättömällä rummutuksella, meihin ei vastakkainasettelun tematiikka tehoa. Ja kuten odottaa saattaa, Miettisen kirjoittaessa tiivistä pamflettiaan, saa kaikki ylläkin mainitut näkökulmat vielä tarkempaa tarkastelua räppärin ja yhteiskuntavaikuttajan terävän kynän alla.

Viides Maamme-kirja on asiallinen ja anteeksipyytelemätön katsaus Suomeen, vähän sen historiaankin, mutta ennen kaikkea nykytilaan ja siihen miten tähän ollaan tultu. Miettinen ruotii niin poliisien asemaa yhteiskunnassa, maahanmuuttoa, Natoa kuin omaa asemaansa Suomi 100 -hankkeen hallituksessakin, juuri siinä samaisessa, josta eräänkin hallituksesta taannoin pudonneen puolueen uusi keulahahmo koki tarpeelliseksi tehdä oikein virallisen valituksen, eihän nyt herranjestas väärin ajatteleva ihminen voi olla näin isäm maallisessa hankehallituksessa mukana! Ja mainion sanavalmiisti Miettinen asioihin kantaa jälleen ottaakin, omasta vasemmistolaisemmasta näkökulmastaan, monipuolisesti ja helppolukuisesti, verrattomasti puhe- ja kirjakieltä yhdistellen. 

Olen Palefacen kanssa monistakin asioista hyvin samoilla linjoilla, pyörin samojen some-kuplien reunamilla, tunnen samat tyypit ja kohua herättäneet gatet Per natsi -kampanjoista tämänvuotisiin alpakoihin. Se osoittautui kirjan kannalta ehdottomaksi eduksi noin itseni kannalta, mutta hieman pohtisin vielä tarkemmin sitä, mitä tämä antaa niille, joille päivystävä anarkisti Suvi Auvinen ei ole nimenä tuttu tai joka ei tiedä mihin Eilen me naura -otsikko viittaa. Toki Google on keksitty, ja lukija voi ottaa itsekin selvää, mutta välillä taustoittamatta jättäminen, ihan vain olettaminen, että muut tietää koska mäkin tiedän, jätti kuitenkin vähän etäisen fiiliksen käsiteltävää asiaa kohtaan. Kun esimerkiksi vihapuhetta tökkinyt #suvakkihuora-luku jäi hieman valjuksi, puolivillaisella sörkätyksi muurahaispesäksi, tuli luvun luettua päällimmäiseksi olo, että vihapuheen saaja on itse vastuussa saamastaan "palautteesta", jos julkisesti asioihin kantaa ottaa. En usko, että Miettinen tätä ihan näinkään tarkoitti, mutta vaikka hän itsekin internetissä sitä luokattominta kuraa niskaansa saa, huomasi tekstistä, ettei oma kokemus silti ihan tavoittanut esimerkiksi todella tärkeän Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksen diskurssia aiheen ympäriltä. Tai ainakaan se ei valitettavasti tekstistä lukijalle asti tarpeeksi voimakkaasti välittynyt. 

Kriittinen ja ajankohtainen tämä teos oli olematta kuitenkaan provosoiva. Miettinen perustelee, laajentaa ja esittelee asiat rauhallisesti, ja vaikka osaa hänen mielipiteistään en itse allekirjoita tällaisenaan, koin saavani lukea rauhassa ilman vastakkainasettelua hyviksistä ja pahiksista. Sillä olisi ollut potentiaalia hivenen suurempaan paneutumalla enemmän muutamiin vähän hätäisesti käsiteltyihin asioihin paremmin ja toisaalta taas tiivistämällä jokusta name droppailulta vaikuttavaa lukua, jotka istuivat kokonaisuuteen vähän muita teemoja kankeammin, mutta oli se näinkin todella paikallaan. En ainakaan vielä ole tähän muissa kirjablogeissa törmännyt, mutta toivottavasti törmään jatkossa. Näitä ajatuksia ja niistä heräävää keskustelua olisi mielenkiintoista käydä muuallakin kuin Twitterissä.

(PS! Karri & co! Pilkkusäännöt! Jos jokaisesta tässä teoksessa esiintyvästä väärässä ja aivan ylimääräisessä välissä olleesta pilkusta annettaisiin euro Per natsi -tyyliseen kampanjaan, olisi loppusumma jo seuraavalla sadalla tuhannella! Yksi oikolukukerta lisää olisi todennäköisesti muutenkin tehnyt tämän kirjan kanssa vielä ihmeitä.)

lauantai 9. joulukuuta 2017

KÄÄNNÖSKIRJAKEVÄT 2018

Kuten aiemmin syksyisiä kirjoja yhteenvetävässä postauksessani taisin jo sanoa, olen ajatellut ensi vuonna painottaa lukemisiani enemmän niin hieman vanhemman kuin tuoreemmankin käännöskirjallisuuden pariin. Upeaa, tuoretta kotimaista tullaan aivan varmasti välissä näkemään jatkossakin täällä kirjablogissani, mutta nyt tuntuu siltä, että pitää jopa hieman haastaa itseään lukemaan sekä klassikoita että maailmankirjallisuutta, ja niillä ajatuksilla ryhdyin jokin aika sitten selailemaan näitä ensi kevään kirjajulkaisujakin. Selailin taas tuttuun tapaan kevätakatalogeja, ja tässäpä nostoina ne 12 itseäni eniten kiinnostanutta teosta. 


A T E N A

Ayòbámi Adébátò : Älä mene pois (Stay With Me), huhtikuu 2018 Rakkauden hauraus, perheen hajoaminen, modernin ja perinteisen yhteentörmäys, näillä sanoilla kustantamo kirjaansa kuvaa. Tämä Adébátòn teos on ollut hurjasti esillä ulkomaisissa kirjainstagrameissa, ja olin jo jonkinaikaa suunnitellut tämän hankkimista englanniksi, mutta nyt voinkin suunnata odotukseni tähän käännösversioon. Ihana kun suomennetaan näin pian ja ihana kun suomennetaan lisää nigerialaista kirjallisuutta!


A U L A  &  C O

Melba Escobar : Kauneussalonki (La casa de la bellaza), helmikuu 2018 Kolumbialainen trilleri sekä kuvaus kolumbialaisten naisten sosiaalisesta todellisuudesta. Kolumbia on maa, josta en ole vielä lukenut kuin suomalaisen kirjailijoiden teoksia, ja vaikka trilleri ei lähtökohtaisesti kuulosta genreltä, jota luen, voisi ensi vuonna yrittää hieman muutenkin laajentaa tuota mukavuusaluettaan kuin vain erimaalaisia kirjoja lukien.

F A B R I I K K I  K U S T A N N U S

Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle), helmikuu 2018  Fabriikin käännökset kiinnostavat lähtökohtaisesti ihan jo kustantamonsakin toiminta-ajatuksen ja aatteiden puolesta, ja onnistuneita julkaisuja ovat kaikki tähän asti lukemani olleetkin. Olen saattanut hieman vinkata joulupukille tästä ennakkotilausmahdollisuudesta, ensi vuoden teemana on naisten kirjoittamat kirjat. Jacksonin jo 1962 kirjoittama kirja on toivottavasti laadukasta jatkoa edellisille käännöksille.  

Ananda Devi : Näistä raunioista (Eve de ses décombres), huhtikuu 2018 Tarina neljästä nuoresta mauritiuslaisesta, jotka ovat loukussa maansa loputtomassa pelossa ja väkivallassa. Tätä odotan jollain tapaa malttamattomimmin, sillä Mauritius ei ylipäätään ole ehkä se maa, josta muuten tietäisin paljon. Kirjallisuuden siivellä sitä voikin matkustaa vaikka minne. 

G U M M E R U S

Han Kang : Ihmisen teot (Human acts), tammikuu 2018 Loistava, outo ja hurjan vahva Vegetaristi valloitti viime keväänä, nyt Kangilta suomennetaan seuraava teos. Episodimainen romaani  Etelä-Koreasta lupailee paljon, joten tämä on aivan ehdottomasti luettava. Pian. Onneksi se jo tosiaan tammikuussa julkaistaankin.

 

L I K E

Gaël Faye : Pienen pieni maa (Petit pays), tammikuu 2018 10-vuotiaan Gabyn idyllinen perhe-elämä saa lopun, kun naapurimaa Ruandan kansanmurha hajottaa ranskalais-afrikkalaisen perheen. Fayen esikoisromaani on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja kaikesta teemojensa raakuudesta huolimatta se kuulostaa teokselta, joka on luettava.

Samanta Schwellen : Houreuni (Distancia de recate), helmikuu 2018 Argentiinalainen psykologinen trilleri menee lienee itseni kohdalla hieman samaan kategoriaan kuin aiemmin mainittu Escobarin Kauneussalonkikin. Man Booker Prize -ehdokas kiinnostaa kuitenkin samasta syystä kuin aiempi trilleri, pienenä hyppynä mukavuusalueen ulkopuolelle.


 

S & S

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (Sensei no kaban), tammikuu 2018 2000-luvun Tokioon sijoittuva hitaasti ja empivästi kasvava rakkaustarina. Japanilainen kirjallisuus on itseni kohdalla jäänyt hieman liian vahvasti Murakamin harteille, joten ehkä olisi jo aikakin sieltä muutakin lukea.

Naja Marie Aidt : Anna kuolemalle se mikä kuoleman on (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage), maaliskuu 2018 Maaliskuussa 2015 Naja Marie Aidtin 25-vuotias poika kuolee onnettomuudessa, ja äidin tehtävänä on yrittää selvitä tuosta musertavasta menetyksestä. Grönlannissa syntyneen tanskalaiskirjailijan moniääninen teos riipaisee kauneudellaan, sanovat.

S I L T A L A 

George Saunders : Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo), maaliskuu 2018 Saundersin kaksi edellistä suomennosta, novellikokoelmat Sotapuiston perikato sekä Joulukuun kymmenes olivat varsinaisia lukuelämyksiä, nyt käännösvuorossa on kirjailijan uusin, Man Booker -palkinnonkin voittanut romaani. Yhtaikaa luvassa taas kauheutta ja hilpeyttä, tätä odotan paljon.

Ljudmila Ulitskaja : Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja), tammikuu 2018 Venäläinen kirjallisuus on jäänyt hieman valitettavaan paitsioon omassa lukemistossani, niin klassinen kuin erityisesti tämä nykykirjallisuuskin. Kertomuskokoelma ja kirjavat ihmiskohtalot herättivät kiinnostukseni.

T A M M I 

Kim Leine : Kuilu (Afgrungen), tammikuu 2018 Tanskalaisen kirjailiijan Keltaiseen kirjastoon kuuluva käännösteos kahdesta tanskalaisveljeksestä, jotka vapaaehtoisina lähtevät taistelemaan Suomen sisällissotaan valkoisten riveihin. Mielenkiintoinen asetelma, josta ehkä itsekin voisin lähteä kurkistamaan maamme historiaan hieman ulkopuolisemmin näkökulmin.

Mitä kevään kirjoja te eniten odotatte?

torstai 7. joulukuuta 2017

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ
223s.
Fabriikki 2016
Alkuteos: In Certain Circles (2014)
Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

tiistai 5. joulukuuta 2017

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ 
151s.
Like 2012
Alkuteos: Blue Nights
Suomentaja: Kirsi Luoma

Helmet-haaste alkaa lähestyä jo loppuaan, ja enää kaksi kirjaa tähän lukematta! Tämä Didionin muistelmateos löytyi haasteeseen mukaan kyseltyäni marraskuussa lukuvinkkejä vielä uupuviin haastekohtiin, ja Helmin minulle tätä vinkatessa en sitä osannut lainkaan ohittaa, taisinpa varata saman tien kuljetettavaksi lähikunnan kirjastosta tuohon naapuriin. Muutamien kirjallisuusihmisten/kirjabloggaajien lukumaku on sellainen, että heidän suosituksiinsa varsin sokeasti luotan, ja Helmi on ehdottomasti heistä kyllä yksi.

"Jatkan laatikoiden availua.
Löydän enemmän haalistuneita ja halkeilleita valokuvia kuin tahdon enää ikinä nähdä.
Monta kutsua sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimisissa.
Monta ohjelmalehtistä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja en enää muista.
Teoriassa nämä esineet auttavat palauttamaan mieleen eletyt hetket.
Käytännössä ne korostavat vain, miten vähän osasin arvostaa noita hetkiä niiden ollessa käsillä."

Kuusikymmentäluvun puolivälissä Joan Didion saa miehensä kanssa puhelun, sellaisen, jonka sointi sai koko heidän elämänsä muuttumaan. Heille oli syntynyt pieni tyttö, sievä ja kiiltokuvamaisen kaunis pieni lapsi, Quintana Roo, jonka he adoptoivat ja kasvattivat kuin nukkea, rakastaen ja tarviten yli kaiken. Ja samalla kun tuo puhelu oli saapunut, lapsi laskettu heidän syleihinsä, valtasi Didioniin se pelko, joka vallannee jokaisen äidin; menettämisen kauhu, maailmojen vaarojen meri, jonka pienikin yksityiskohta voi olla se, joka lapsen joskus häneltä pois vie. Maailmasta tuli vaarallinen, mutta siitä tuli myös kaunis. Ainakin siihen saakka, kunnes se päivä tulee, kun Quintana Roon henki hiipuu, hengityskone ei ole antanut hänelle tarpeeksi happea, ainakaan tuntiin. Didion on juuri menettänyt miehensä, hän menettää myös tyttärensä, ja samalla hän menettää myös illuusion siitä, ettei vanheneminen ja siihen liittyvät henkiset ja fyysiset tuskat koskisi häntä.

Iltojen sinessä on ensimmäinen kirja, jonka Joan Didionilta luen, vaikka kirjailijan nimi on jostain kaukaa hämärän tuttu. Se on 75-vuotta täyttävän kirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, riipivän kipeä kertomus menettämisestä, luopumisesta, siitä, ettei toinen oikeastaan koskaan ihan oma ole ollutkaan. Didion kuljettaa tarinaansa varmoin ja kauniin ottein, jättää paljon kertomatta, antaa juuri sen, minkä tähän teokseen haluaakin antaa. Hän kuvaa adoptiovanhemman tunneskaalaa, pelkoja ja avuttomuutta häikäisevän hienosti, ja jollain tapaa juuri nuo kohdat tässä kirjassa nousivatkin itselleni kaikkein tärkeimmiksi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolelle. 

Hieman irrallisiksi minulle jäi silti osa tästä kirjasta, se ehkä amerikkalaisille lukijoille tutumpien nimien pudottelu, kauan sitten kuolleet tai elämässä vaikuttaneet ystävät, se epähenkilökohtainen, joka ei ainakaan näin yhdellä lukemalla oikein auennut. Tapahtumiin hypättiin sisään jotenkin niin suoraan, että voi kuvitella kirjailijan ajattelevan kaikkien hänelle tuttujen ihmisten olevan tuttuja myös minulle, eikä jokaisen mainitun rooli tarinan kannalta kovin oleelliselta tuntunutkaan. Eikä ehkä tarvinnutkaan tuntea, hänen muistelmansahan nämä olivat, mutta kun nautin niistä kaikkein henkilökohtaisimmista kohdista eniten, olisin toki toivonut niitä lisää, vielä syvemmin ja ilman yleismaailmallista kontekstia. En halua udella, tirkistellä tai seurata salaa kenenkään elämää, olen valmis ottamaan juuri sen, minkä Didion haluaa antaa, sillä jo tästä määrästä koin osissa kohti niin vahvaa samaistumisen, yhteisen pelon ja haurauden tunnetta, etten muista hetkeen sellaista kirjallisuudesta irti saaneeni. Kaunis ja hiljaisen syvä teos tämä kyllä oli, täytyy ehdottomasti lukea vielä lisääkin Didionilta. Kunpa tällaisen haavoittuvuuden osaisi nähdä näin kauniisti itsekin itsessään.

Iltojen sinet muissa blogeissa: Sivulauseita, Kujerruksia & Sinisen linnan kirjasto
Helmet-lukuhaaste 2017: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

MARRASKUUN SUPERLUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS & KOOSTE

Kun ulkona sataa tiskirätintuntuisia räntähiutaleita, ilma on harmaa ja pieni koirakin on haettu kotiin toipumaan isosta leikkauksestaan, en ehkä parempaa tekemistä (ja tapaa vältellä vuoden viimeisiä esseitä) keksi kuin osallistua jo kolmannen kerran tänä vuonna lukumaratonille. Tätä superlukumaratonia emännöi jälleen kerran Carry On Reading -blogin Henna, ja tuttuun tapaan ideanahan on siis lukea niin paljoin kuin suinkin 24 tunnin sisällä ehtii niin, että ainakin osa lukemisesta osuu tälle marraskuun 26. päivän puolelle. Ihan muutaman kirjan olen tässä marraskuussa ehtinyt muutenkin lukea, mutta tuskinpa hurjasti haittaakaan, jos ehdin vielä muutaman enemmänkin. 


Sunnuntai 26.11. kello 12:15 Lukeminen alkakoon! Mukana on iso kuppi höyryävää kahvia ja lämmin huopa, perussunnuntaitarvikkeet siis. En ole tehnyt kummempia lukusuunnitelmia, kirjaston kirjoja löytyy hyllystä aikamoinen pino, mutta toivoisin keskittyväni nyt erityisesti noihin kesken oleviin, eli Albert Camus'n Sivulliseen, Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaaniin sekä Joan Didionin Iltojen sinessä -kirjaan. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on kesken myös, sitä voisin yrittää jatkaa vielä myös, jos intoa riittää. Olisin ehkä kaivannut rinnalle myös jotain novellikokoelmaa, mutta sellaista ei tällä hetkellä kotoa lukemattomana löydy. Hmm, kirjasto ei kyllä kovin kaukana olisi, jos siellä vaikka jossain välissä piipahtaisikin.
x

14:46 Ja kun ihan himpun sain katseltua ympärillenin, bongasin Tove Janssonin Bulevardi - ja muita kertomuksia -kokoelman, joka vallan mainiosti täyttää sen novellikokoelman mentävän kaipuun tämän lukuhaasteen kohdalla. Luinkin siitä ensimmäisen tarinan, Bulevardin, jonka jälkeen siirryin Camus'n pariin saaden tuon pienen klassikon luettua loppuun. Reipas alku, sujuisipa joskus tenttikirjojenkin lukeminen tällaisella tahdilla. Mutta nyt hetki taukoa ja hieman ruokaa tähän väliin.
Luettuna 101 sivua
x

18:02 Käytiin kiertelemässä tässä välissä pienen potilaan kanssa asuintalomme, ja palattiin sisälle syömään vähän rääppiäismeiningillä kaikenlaista satunnaista, mitä jääkaapista sattui löytymään. Syödessä luin Bulevardista novellit Klisee sekä Kaupungin lapsi, jollain tapaa nuo noin 1935 kirjoitetut ovat niiin Tovea, ja silti jotain erilaista. Ihana niitäkin päästä lukemaan. Kirjoittelin välissä myös luonnokseen päällimmäiset ajatukset Sivullisesta, ja siirryin Didionin Iltojen sinen pariin. En tiedä miksi sen alku oli jollain tapaa tuntunut hieman vieraalta, nyt reilu 70 sivua myöhemmin olen varsin hurmioitunut. Ihana kun saa luettua ihan kunnon pätkissä, pääsee hurjasti syvemmin näiden tarinoiden sisään.
Luettuna 203 sivua
x

20:15 Pidin hieman pidemmän tauon lukemisesta, kunnes palasin saattamaan loppuun tuon Didionin Iltojen sinen. Se sujuikin hurjan hyvin, mutta selvästi alkaa olla hieman ylikuormittunut fiilis tuolla pääkopassa, koska normaaliin tapaan lukuhetken jälkeen aloitettu blogipostaus vilkkuu tyhjyyttään. Ei sillä, että sitä juuri nyt olisi edes välttämätöntä kirjoittaa, mutta taidan pitää tässäkin välissä lisää taukoa, jotta ehdin jollain tapaa sisäistää nämä kaksi jo tänään loppuun asti luettua kirjaa. Olen ylipäätään lukenut varsin monta teosta tässä marraskuun aikana, omaan tahtiin yli tuplamäärän, enkä halua, että ne lopulta vain puuroutuvat mielessä, menevät sekaisin ja kadottavat yksilöllisen hienoutensa. Nyt voisin vaikkapa ihan vain hetken nollailla aivoja TV:n parissa, ehkä luen vielä hetken ennen nukkumaanmenoa.
Luettuna 247 sivua
x

23:42 Jäinkin Sohvaperunat-maratonin sijaan kuuntelemaan Ompun suosittelemana Sivumennen-podcastin uusinta jaksoa, jossa käsiteltiin #metoo-kampanjaa, Laura Gustafssonin Pohjaa sekä Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaania, joten periaatteessa pitäydyttiin kuitenkin hieman maratonhenkisesti kirjallisuuden parissa. Samaan syssyyn jumiuduin hurjan mielenkiintoisen Twitter-keskustelun myötä pidemmäksi aikaa konellee jumittelemaan kuin ehkä oli tarkoitus, mutta onpahan saatu nyt hyvin ainakin nollailtua edellisten kirjojen jälkifiiliksiä seuraavaan siirtyessä. Ennen nukkumaanmenoa luin vielä pitkästä aikaa Äärimmäisen onnen ministeriötä, hetki meni päivitellä itsensä kartalle kuka olikaan kuka ja mistä lähtöisin. Mutta nyt, nukkumaan, huomiseen siis taas!
Luettuna 278 sivua


Maanantai 27.11. kello 10:21 Luin aamutuimaan kaksi Toven kertomusta, Kirjeen ja Laiturielämää. En jotenkin meinaa päästä näihin Bulevardin kertomuksiin samalla tavalla sisälle kuin Janssonin uudempaan tuotantoon, mutta toisaalta olen muutenkin pitänyt ehkä eniten noista uudemmista, 90-luvulla kirjotetuista eniten teksteistä. Mielenkiintoista tätä varhaistuotantoakin on tosin lukea! Saa nähdä ehdinkö vielä tänään lukea, vai jäikö maratoonailut pääsääntöisesti nyt eiliselle, sillä kohta olisi luvassa varianssianalyysia ja muuta SPSS-kivaa, mutta onhan tässä nyt onneksi tullut jo jonkin verran sivuja käänneltyä!
Luettuna 306 sivua
x

11:44 Vielä ehdin hetken ennen yliopistolle lähtemistä lukea, nappasin vuoroon tällä kertaa Harrowerin Tietyissä piireissä. Ihan hurjasti en nyt enää sitä ehtinyt lukea, mutta luulen, että sen pariin näistä kesken olevista todennäköisemmin seuraavan kerran maratonin jälkeenkin palaan.
Luettuna 322 sivua
x

Y H T E E N V E T O

Tällä kertaa en taida tehdä erikseen koontipostausta, vaan vedetäänpä tähän loppuun vielä yhteen luetut sivut ja kirjat. Tuo hieman päälle 300 sivua on näemmä minulle se oikein tyypillinen maratonlukumäärä, syyskuussa luin 385 sivua, kesällä 317. Oikein sopiva määrä, en edes hurjasti suurempia lähtenytkään tavoittelemaan. Parasta maratonissa oli jälleen se, että tuli kunnolla keskityttyä lukemiseen ja täytettyä tyhjät hetket todella kirjoilla, sekä se, että sain hieman tuota jumittavaa luettavien pinoa purettua, viisi yhtaikaa kesken olevaa alkaa jo luoda muuten itsessäänkin hieman lukupaineita. Mutta tässäpä vielä koontia.

L O P P U U N L U E T U T  K I R J A T

Albert Camus : Sivullinen, 77 sivua. Camus'n aloitin jo päivää ennen maratonia, ja sen saikin helposti tämän aikana loppuun luettua. Mielenkiintoinen, syvä ja monikerroksinen kirja, josta tulee vielä oma postauksensa lähiaikoina. Ihana lukea pitkästä aikaa hieman klassisempaa ja vanhempaakin kirjallisuutta kuin lähivuosina julkaistut, taidan todella ensi vuodeksi ottaa suuremmaksikin tavoitteeksi jatkaa hieman enemmän tällä linjalla.

Joan Didion : Iltojen sinessä, 122 sivua. Ihana, kaunis ja viiltävän haikea. Tästä tulossa myös oma postaus, mutta ehdoton positiivinen yllätys. Alku tuntui hieman haastavalta, mutta tämä maratonin aikana luettu osuus vei todella mennessään.

K E S K E N  O L L E E T  ( J A   J Ä Ä N E E T )

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, 31 sivua. Tämän aloitin jo edellisellä maratonilla, ja romaani kaipaa ehdottomasti keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä lukemisensa kanssa. Mukava kun sain kuitenkin hieman sitä taas eteenpäin, luulen tosin, että loppuunsaattaminen vaatii joululomaa ja pidempää lukurauhaa.

Elizabeth Harrower : Tietyissä piireissä, 16 sivua. Tätä oli tarkoitus lukea enemmänkin, mutta Didion meni tällä kertaa edelle. Luulen silti, että saan tätä piakkoin jatkettua, kiinnostava kirja, vaikka alkuun tämän(kin) suhteen hieman epäilevä olin.

A L O I T E T U T  K I R J A T

Tove Jansson : Bulevardi ja muita kertomuksia, 76 sivua. Mitä on lukumaraton ilman Tovea! Tämän toisistaan irrallisia tarinoita on ihana jatkaa, kun sain viimein puolisen vuotta kesken olleen Viestin loppuun luettua. Nämä menevät jatkossakin aamupalaseurana, sunnuntai-iltojen iloina ja paksujen romaanien välissä.

Yhteensä luettu 322 sivua

Kiitos maratonista järjestäjille! Seuraava järjestetään jo joulukuussa, kun halukkaat voivat viettää välipäivinä oikein supersuperlukumaratonia yhteensä seitsemän päivän ajan. Itse luulen, että se väli täyttyy tällä kertaa jostain muustakin kuin lukemisesta, mutta ehkä joskus taas ensi vuonna maratoneillekin mukaan. :-*


perjantai 24. marraskuuta 2017

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : VIHAN JA INHON INTERNET

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : 
VIHAN JA INHON INTERNET
147s.
Kosmos 2017

Niemisen & Vehkoon sarjakuvamuotoon kirjoitettu teos internetin vihapuhekulttuurista on yksi vuoden tärkeimpiä teoksia. Se nostaa puheenaiheeksi sen asian, josta ihan oikeasti pitäisi olla huolissaan laajemminkin, se tuo rohkeasti keskusteluun sen, mitä moni ei uskalla tehdä, sillä internetin trollit ja häiritsijät pitävät huolen siitä, että vastaisku masinoidaan varsin nopeasti. Vihan ja inhon internet esittelee alkuun vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, taiteilijoita, ihan tavallisia Twitterin käyttäjiä. Se pyrkii keskustelemaan trollien ja vihapuheen kirjoittajien kanssa, ja antaapa se lopulta myös ohjeita, miten selvitä, jos tietosi on vuodettu internetin alareunalle, jos olet joutunut maalittamisen uhriksi. Se on hieno, tärkeä, ajankohtainen ja hyvin toivottavasti se saisi olla myös varsinainen mediatapaus. Tavallaan minun ei sitä tarvitsisi lukea, minulle tämä ilmiö on tuttu, mutta jos joku keksii, miten saamme esimerkiksi miesoletettumme ja ilmiöstä tietämättömät tämän teoksen pariin, ideat otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.

Ja kyllä kirja hurjasti ajatuksia toki minussakin herätti. Hieman ehkä irrallisina, mutta menkööt. 

Valkoisen heteromiehen yksinäisyys. Kuten kirjakin toteaa, "valkoinen heteromies" on nyt murroksen partaalla kun hänenelle on iskostunut tunne, että hänen etuoikeuttaan horjutetaan oikein huolella, ja se aiheuttaa kovinkin primitiivisen puolustusreaktion, sen, jossa naiset joutavat  mielikuvissa joukkoraiskauksen uhreiksi ja pelon avulla hiljennetyiksi. Monen muutenkin pahoinvoivan henkilön defenssit toki on jollain tasolla, jos nyt ei edes ymmärrettäviä, ainakin rakenteellisesti olemassaololtaan todennettavissa, mutta mikä silti saa heidät rynnistämään tällaisella vauhdilla toisten kimppuun ja ennen kaikkea, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten poliisi ja syyttäjät voivat kerrasta toiseen sanoa, ettei uhka vaikuta todelliselta? Täytyykö Suomessakin jälleen kerran jotain tapahtua, että ongelma suostutaan näkemään? Eikö vihapuhepalstoilla masinoidut polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin riitä, pitääkö niiden hyökkäyksien vielä kohdistua suomalaisoletettuun naiseenkin? Kenen kohtalo on lopulta viimein sen puuttumisen arvoinen? 

Feministikuplista. Vihapuhe koskee hurjan suurta prosenttia verkkokävijöistä ihan sukupuoleen katsomatta, mutta rankimmillaan, raiskausfantasioillaan ja kalukuvilla se kohdistuu voimallisimmin naisiin. Siksi onkin hurjan huolestuttavaa, että se huolestuttaa lähinnä feministejä. "Tappouhkaukset Pettersson ilmoittaa poliisille, mutta rikosilmoituksista ei ole koskaan seurannut muuta kuin ilmoitus esitutkinnan lopettamisesta." Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä muun takia tällainen ilmiö ylipäätään on niin mahdollinen, jollei se ole virkavallan täydellinen puuttumattomuus, rakenteellinen hyväksyntä? Toki teos avaa myöhemmillä sivuillaan myös puuttumisen vaikeutta, mutta kyllähän tämänkin ilmiön ympärillä on suurin osa päättäjistä aivan hiljaa. Ärähtää ehkä, jos omaa vaimoa on häiritty, mutta silloinkaan ei osaa nostaa keskustelua yleiselle tasolle, ei rohkene miesoletettuna puolustaa koko toista sukupuolta. 

Twiittasin tämän jokin aika sitten, mutta tiedättekös, jos jollakulla on vielä tarvetta nähdä kuviteltuja ääripäitä siellä, missä niitä liikkuu vain yksi, haluaisin muistuttaa, että nämä "eiollamitäännatseja!!"-natsit ovat koulukiusaajia, ja nämä tässä kirjassakin esiintyvät naiset muiden ääneen pienemmän puolta pitävien "suvakkien" lisäksi ovat niitä, jotka kiusattuja nousevat puolustamaan. Ja tiedättekö, keitä "tolkun ihmiset" ovat? Niitä, jotka hiljaisella puuttumattomuudellaan kiusaamisen mahdollistavat. 

Julkisesta puhumisesta. "Sanotaan, että jos puhuu julkisesti, pitää kestää seuraukset." Ja höpövitunhöpö. Jos joku sanoo internetissä, lehdessä, televisiossa tai vaikka kadulla jotain sellaista minkä kanssa et ole samaa mieltä tai mistä et pidä, se ei tarkoita sitä, että saat heittää käytöstapasi romukoppaan. Ennen kaikkea tämä koskee tässä kontekstissa asiapuhumista, mutta ihan samalla se koskee myös vaikkapa tositelevisiotähtiä, jotka menevät kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia eristettyyn taloon. Se, että he ovat sinne menneet itse, ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus taantua kiusaajaksi. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan ihan hurjan monelta, ja vaikka se ehkä tietyllä tavalla saattaa lievimmillään olla keskustelupalstojen/anonyymien sovellusten ryhmäläyhäämistä ja selän takana armotonta haukkumista, perustellaan tällä pahimmillaan vihapuhettakin. Kun kohdetta ei osata nähdä oikeana ihmisenä, jonkun äitinä, siskona, veljenä, lapsena, ystävänä, lihana ja verenä, voi tälle muka huutaa mitä tahansa. Kirjassa tuli useampaan otteeseen ilmi, että lopulta vihapuhe harvoin on täysin henkilökohtaista, se on vain pahanolon purskahteluita aina sopivimman kohteen niskaan, mutta jotain tämän maan tunne- ja empatiakasvattamisessa on mennyt pahasti vinksalleen, koska on hyvin yleinen ajattelutapa, että itsensä esille laittanut ihminen on täysin hyväksyttävä purkautumisen kohde. Ja kun näin ajattelee ihan pelottavan moni vihapuhetta arkisemmassakin kontekstissa, luo se hyväksymisen ilmapiiriä myös kovempien puheiden ympärille.

Joku suomalaisessa turvallisuuden ilmapiirin rakentamisen peruspilareissa on saanut nyt osumaa, ja tuntuu, että sitä halkeamaa yrittää tällä hetkellä paikata huomattavasti pienempi joukko kuin sitä toisella puolella muut suuremmaksi takovat. Sama rakenteellisen puuttumattomuuden kulttuuri, joka häilyy koulukiusaamisilmiön ympärillä, leijuu nyt tässä, ja siksi vihapuheen kitkemiseen tarvittaisiin huomattavasti suurempia kampanjoita, hankkeita ja työryhmiä. Tiesittekö, että esimerkiksi poliisin tohinalla perustettu vihapuhetyöryhmä koskee vain kansanryhmää kiihottamista vastaan tehtyjä vihanpurkauksia, ei siis esimerkiksi lainkaan näitä tappouhkauksia ja raiskausfantasioita, joita sen voisi kuvitella pyrkivän kitkemään? Jos ilmiötä ei edes tunnuta tunnistavan, tuntuu toivottomalta toivoa sille jotain tehtävän.

Ja siksi aiheen ympärillä pitääkin olla rummutusta. Keskustelua, kirjoja, tällaisia kannanottoja ja esiintuloja oman vihapuheen kanssa. Maria Petterssonin tapaan tehtyjä vihapuheen arvostelukilpailuja, sitä, että me emme suostu vaikenemaan, teitte te mitä tahansa. Mutta siihen tarvitaan tukea, myös niiltä, joita tämä ei itseään juuri nyt henkilökohtaisesti koske tai koskee vain välillisesti. Tämä on meidän yhteinen työmaa, jotta jokaisella olisi turvallisempaa olla, elää ja käyttää puheenvuorojaan. En tiedä kuinka monesta kirjasta vuoden sisällä on ok näin sanoa, mutta jaettaisiinpa tämä kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille.

Kirjasta muissa blogeissa: Bookishteaparty
Helmet-lukuhaaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

LYHYTARVIOITA MINNA CANTHISTA PEKKA KYTÖMÄKEEN

Vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin yleensä aika paljon asiaa kirjasta kuin kirjasta, ihan jokaisesta ei sentään kokonaista postausta  synny. Joskus kirja ei itse ole sen arvoinen, joskus taas siitä on jo kaikki sanottu, ja tuntuu, ettei omani siihen päälle enää oikein lisää mitään. Mutta koska kunnianhimoisesti tahdon kuitenkin blogata kaikista lukemistani kirjoista, en halua esimerkiksi että blogistani tulee perusteettoman hehkutuksen tyyssija, tuon mielelläni ilmi myös ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jos se tuntuu jollain tapaa perustellulta. Tästä toki voi montaakin mieltä olla, mutta itselleni tämä on se tapa, josta pidän ja jonka haluan jatkossakin säilyttää. Joten nyt, etenkin kun Helmet-haaste alkaa muutenkin olla jo loppusuorallaan, kokosin yhteen postaukseen tässä vuoden mittaan kertyneitä kirjoja, joista ei omaa postaustaan ole syntynyt, syystä tai toisesta. 


TUOMO K. SILASTE : WARKAUS 1918
164s.
Mediapinta 2012
Luettu toukokuussa 2017


Helmet-haasteen kotipaikkaan liittyvä kirja herätti hurjan mielenkiinnon, ja käännyinkin Varkauden kaupunginkirjaston puoleen löytääkseni jotain luettavaa aiheeseen liittyen. Pidin vielä tärkeänä lukea nimenomaan varkautelaisten kirjailijoiden kirjoja, kun sellaisia kerran löytyi, mutta hyvin pieneksi jäi valikoima silti. Aloitin tähän itseasiassa ensin aivan toisen teoksen, mutta se oli niin, no, kehno, etten saanut sitä kovin pitkälle edes väkisin. Tämä Silasteen kirja oli jo hieman lupaavampi, ja koska sisällissota liittyy todella vahvasti oman paikkakuntani historiaan, oli luonnollista siihen aiheeseen myös tässä tarttua. Kirja itsessään oli aika harrastelijatasoista tekstiä, ja se paikoin tuntui siksikin varsin haasteelliselta lukea, mutta tarina oli silti kiinnostava. Jos henkilöhahmot ja tapahtumat olisivat olleet hieman moniulotteisempia, olisin saattanut jollekin tätä vaikkapa suositellakin. Ihan mielenkiintoinen teos, kunpa tuosta kotikaupungista joku kirjoittaisi oikeasti laadukastakin kaunokirjallisuutta, lukisin sitä takuulla!

Helmet-haaste 2017: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja



PEKKA KYTÖMÄKI : VALO PILKKOO PIMEÄÄ
76s.
Sanasto 2016
Luettu marraskuussa

"Kirjassa esiintyvien
eläinten mielipiteet
ovat niiden omia
eivätkä välttämättä
edusta lajin
virallista
kantaa"

Joensuun pääkirjaston suositushyllystä napattu pieni mainio runoteos oli hauska välipala! Ja koko blogihistoriani ehkä toinen runokokoelma, jonka ylipäätään luen. Yksi vuodessa, tämänhän määrän voisi vaikka ensi vuonna yrittää tuplata! Sympaattinen ja helpohko kokoelma eläinmaailmasta ja sen vierestä, paikoin kovinkin oivaltava. Ehkä jäin kaipaamaan hieman enemmän sitä oivaltavuutta, mutta sainkin jo Goodreadsissa vinkin Kytömäen aiemman kokoelman sitä olevan enemmän, täytyy etsiä sekin käsiin! Tämä on sellainen, jonka voisin ostaa joululahjaksi vaikka miten monelle eri ystävälle. Sopii erityisen hyvin marraskuun pimeiden hetkien ilahdutukseksi. 

Helmet-haaste 2017: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


MINNA CANTH : KÖYHÄÄ KANSAA
133s.
Julkaisuvuosi:1886
Äänikirja Yle Areenasta
Kuunneltu marraskuussa

Olen kantanut tässä vuoden mittaan ties kuinka monta suomalaista klassikkokirjaa kirjastosta kotiin ja sinne lukemattomina takaisin. Eilen kun en mihinkään muuhun osannut tarttua, laitoin Areenan podcastin taustalle soimaan ja kuuntelin itseasiassa koko pienoisromaanin yhdeltä istumalta. Ja huh. Tässä kohti ehkä pitäisi vähän nolostella, kun myöntää, ettei ennen ole Canthia lukenut tai kuunnellut, mutta koska sellaisiin en suostu, sanon vain, että olipa vahva tutustuminen yhteen maamme tärkeimmistä kirjailijoista.

Kaikessa kurjuudessaan ja realistisuudessaan tämä yli 130 vuotta sitten kirjoitettu teos olisi voinut käytännössä kuvailla tätä päivää, ja se tuntui ehkä kaikkein raa'immalta. Ehkä meillä ei ihan näin yksin kerjuulla tänä päivänä tarvitse käydä (vaikka tosin tässä kohti voi toki pohtia muun muassa leipäjonoja), mutta tunnistan tuon herrasluokan ajatusmaailman köyhyydestä edelleen pelottavan hyvin. Että niskasta itseään vain kiinni, ei rahalla terveyttä ja hyvinvointia saa. Paitsi että milläpä ne sitten saisi, jos ei rahalla? Kuten Canth jo vuosisata sitten sanoi, haepa siinä työtä ja ole yhteiskuntakelpoinen ahkera pieni muurahainen, kun jokainen ajatuksesi on selviämisessä ja ruoanhankkimisessa. Tämä oli niin vahva kuvaus köyhyydestä, kurjuudesta, hyvinvointieroista ja mielenterveydestä, että voisi väittää kuuluvan perusyleissivistykseen  jokaisen tämä lukea. Vaikka kai se sitä jo onkin, vaikka itse olen onnistunut jostain syystä 30 vuotta tätä kiertelemään liian kaukaa. Jotain huonoa näemmä on siinäkin, ettei yläasteellani ja lukiossani harrastettu pakkoluettuja kirjoja.

Helmet-haaste 2017: 03. Suomalainen klassikkokirja



TOVE JANSSON : VIESTI
325s.
WSOY 1998
Alkuteos: Meddelande
Luettu kesäkuusta marraskuuhun


"Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikea olla onnellinen"

Viestin nappasin luettavakseni kesäkuisessa lukumaratonissa, ja sain sen loppuun vasta eilen. Janssonista nyt saisi helpostikin omankin postauksensa, mutta koska Viestissä on lähinnä jo muissa kokoelmissa julkaistuja novelleja yhteen koottuna, koen, että luen ja "arvostelen" (eli hehkutan kritiikittä tässä tapauksessa) ne mielummin alkuperäisissä konteksteissaan. Esimerkiksi Reilua peliä on jo omana itsenään niin upea ja tärkeä, etten ihan täysin edes hyväksy sen pätkiä tällä tavalla irralleen otettavan.

Ehdottoman onnellinen ja vilpittömän rakastunut olen kuitenkin tämän kokoelman ennen muualla julkaisemattomiin novelleihin, jotka tätä varten ovat suomennetutkin. Nämä vuonna 1998 julkaistut novellit sijoittuivat tässä kokoelmassa aivan alkuun ja vielä muutama loppuunkin, ja etenkin Päättäjäispäivä, josta yllä oleva lainauskin on, nousi ehkä elämäni tärkeimmäksi novelliksi. Tietenkin. Ja siis tätä tarkoittaa kritiikitön hehkutus, mutta mitään varsinaisesti rakentavaa en tästä osaa sanoa. Enkä nyt haluakaan. Jotain kun vain tahtoo rakastaa sen kummemmin sitä paloiksi pistämättä, ja sekin lienee ainakin välillä sallittua.

Helmet-haaste 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"