keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
288s.
Otava 2017
Arvostelukappale

Törmälehdon kaunis esikoinen, Vaikka vuoret järkkyisivät pyöri alkuvuodesta kirjablogeissa, ansaitsi kehuja ja kauniita sanoja. Se oli korkealla omalla lukulistalla jo silloin, mutta jostain syystä - ehkä pienestä yliannostumisesta kotimaiseen kirjallisuuteen yleisesti, ehkä vähän liiankin joka tuutista vastaantulleena tämä kuitenkin jäi. Jäi tähän asti, kunnes yritin kesäkuussa uudelleen.

"Lettipäinen vanhus ojentaa kärrystä päärynöitä liikemiehelle, mutta katsoo silmiin minua. Koululaisia maleksii myöhempään vuoroon, lapset tönivät toisiaan ja osoittelevat hiuksiani. Omalla kaistallaan kiitävässä pikabussissa sulaudun vielä joukkoon. Katsominen alkaa täällä, missä kadut ovat harmaita ja vuoret nousevat maiseman laitamilla kaukana idässä." 

Elsa käy lukiotaan Kainuussa, ja nuoruudenkasvukipujen keskellä löytää liikkeen, vastauksen ja kaiun, Hengen ja helluntalaisuuden. Vuosia myöhemmin hän asuu Bogotassa, vuorten ja sissiliikkeiden keskellä Kolumbiassa, jossa usko on vahvaa ja vierellä kulkeva, sissien vankina vuosia virunut Manuel odottaa kieliään. Tarina kulkee vuoroluvuin kummankin Elsan tarinassa, lukioaikojen Kajaanissa kolmannessa persoonassa, nykyhetken Bogotassa minämuodossa. 

Aloitin kirjan lukemisen ensimmäistä kertaa jo kuukausi takaperin, viimeisillä bussimatkoilla ennen kesäloman alkua. Siihen se hieman sitten jäikin, tyssäsi niin tyypillisen lyyrisiin sanoihin ja lausemuotoihin, että alkoi jo hieman ärsyttää. Luin tosiaan viime vuonna varsin hurjan määrän kotimaista kirjallisuutta, ja nyt pidempään käännöskirjallisuuden parissa pyörineenä törmäsin varsin voimallisestikin tämän kanssa hieman liiankin tuttuun tunteeseen: nuorehkon kirjailijan esikoiseen, äidinkielenopettajan ensiromaaniin, jossa kieli on niin hiotun kaunista, lyyristä, kumpuilevaa ja herkkää, että koko tarina tahtoo hieman jäädä sen jalkoihin. Ja niinpä kirja jäikin lojumaan, kuukauden päiviksi hyllyn reunalle, muiden alkaessa ja loppuessa siinä välissä. Mutta joku tässä silti jäi kaihertamaan niin vahvasti, etten sitä kesken raaskinut jättää.

Kirja oli täynnä herkänkaunista kuvausta, haikeutta, etsimistä ja kaipuuta. Elsa päähenkilönä oli hahmona ehjä ja kokonainen, kirjan todellisuudessa realistisen hukassa. Sivuhenkilökaarti oli ihailtavan taitava, hienosti tarinaan uppoava joukkio erilailla ajattelevia, uskovia ja tuntevia hahmoja. Elsan uskon ja vanhempien epäilyn välinen kuilu oli lähes käsinkoskettavissa, ja sen kipuisuus tuntui omaan aikaan asti, yli järkkyvien vuorten ja etsikkoaikojen, sen raastavuus oli jotain, mitä olisi voinut itsekin kuvitella nuorempana kokeneensa. Bogota-osiot taas olivat herkullisen runsaita, aistikylläisiä ja monitahoisia, ja rinnakkainen kerronta toimi varsin mainiosti.

Eniten tässä kirjassa, sen erityisen hienoista henkilöistä huolimatta, pidin ehdottomasti siitä suurimmasta lankakerästä, uskonnosta, uskomisesta ja uskosta, kaikista niistä ristiriidoista ja tavoista miten joku uskoo tai on uskomatta. Olla riehakkaasti tai päätöksellä uskossa mukana, hieman hurahtaneesti tai eilen kello viideltä kääntyneenä. Elsa oli kulkenut pitkän tien seurakuntanuoresta nuoreksi ja uskossaan kipuilevaksi naiseksi Kainuusta maailmankolkkiin, odottaen jotakuta kenen kanssa rukoilla yhdessä, saada kielet Hengestä, tehdä todeksi jotain, mikä ei jostain syystä ihan täysin päättämällä tule. Se oli jotain mihin pystyy samaistumaan, vaikkei täysin samaa kipua olekaan kokenut, jotain hieman vierestä vain. Mutta toisaalta, onko sillä lopulta uskoa etsiikö uskoaan Jumalaan, Pyhään henkeen vai elämään yleensä, kun se raastavimmillaan voi olla pitkä ja kipuileva tie kohti omaa tapaansa olla ja elää?

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis ja vahva esikoisteos, joka uppoaa vahvasti kategoriaan haikean kauniit romaanit. Se nousee ylös välillä liiankin harkitusta kielestään ja kasvattaa tarinansa kerrontaansa suuremmaksi, ja onnistuu murtamaan epäileväisemmänkin mielen. Se ei ole höttöisen kepeä, muttei sorru liian raskaisiinkaan vesiin, se on sitä sellaista laadukkaan viihdyttävää kirjallisuutta, joka soi kauniisti ja jättää lukijalleen hyvän ja tunteikkaan olon. Se, riittääkö sen vahvuus erottumaan muista niin kovin samanlaisista edukseen, näyttää ehkä aika, mutta nyt sen takakansi on levollista laskea viimeisten sivujen päälle ja sanoa pitäneensä. Kukapa kauniista nyt ei pitäisi.

Helmet-haaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

KESÄAAKKOSET // OSA O-Ö

Let's get lost in a world made of books, tea and rainy days, kirjoittelin edellisen instagram-kuvani kuvatekstiksi. Sitä tämä tosiaan hieman on ollut, sadepäiviä, mutta myös rakkaita ihmisiä, joiden seurassa aika on lukemista enemmän mennyt. Niinpä tämäkin sadeilta on kotoisa käyttää koneen ääressä, höyryävä teemuki vieressä, toisen osan kesäaakkospostaukseen kirjoitellen. Ensimmäisethän löytyvät täältä, jos oli huomaamatta jääneet.

O // Opiskelu. Rakastin opiskelua kandivaiheessa, ja jatkosta olen haaveillut siitä asti kun sain lastentarhanopettajan paperit käteeni Helsingin yliopistolta. Ensimmäistä vuotta lukuunottamatta taisin joka vuosi jonnekin vähän haeskellakin, välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan. Viime vuonna sitten pääsin sisään Itä-Suomen yliopiston erityispedagogiikan maisteriohjelmaan, ja nyt etäopintojen ja muiden säätämisten kautta syksyllä viimein aloitan nuo opinnot täysipäiväisestikin. En voisi ehkä enempää innoissani tulevasta olla, tätä olen todella kaivannut, vaikka aikamoisia mullistuksia se elämään mukanaan tuokin. 

P // Puuhastelu. Ehkä juurikin nimenomaan se, eikä edes puuhailu. Keksin itselleni helposti pientä tekemistä koko ajan, milloin järjestän hyllyjä, milloin istun lattialla ja selailen ties mitä vihkoja. Neulon, otan kuvia kirjainstagramiin, vaihtelen järjestyksiä, olen vain. Pitkäjänteisyyteni on tosiaan hieman mitä on, ja ehkä siksi nautinkin enemmän pienestä ja nopeasti valmiiksi tulevasta tekemisestä. 

Q // Quesadillat ja muu kasvispainotteinen ruoka. Katukojuista meksikolaisilla pikkusaarilla, Thaimaan syrjärannoilla tai Nolitassa ja Williamsburgissa New Yorkissa. Konstailematonta ja simppeliä ruokaa rakastan, kaikkein mieluiten syön ulkona ja toisen tekemänä. Itse en ruokaa juurikaan laita, ennen en edes välittänyt kunnolla syödä, mutta elämänkumppanini on ehkä himpun saanut pientä foodien poikasta minuun istutettua, ja niin, onhan hyvä ruoka aina aika hyvää. Kunhan sen eteen tarvitsee lähinnä kävellä valmiisiin pöytiin.

R // Realismi. Kirjallisuudessa, elokuvissa, taiteessa, elämänkatsomuksessa. Väitän ihan pokkana olevani enemmän realisti kuin pessimisti, sanoivat muut mitä tahansa.

S // Satukirjat. Lapsuuden rakkaimpia ovat olleet Astrid Lindgrenin kirjat, ja niitä olen eniten töissäkin rakastanut lukea lapsille ääneen. Muumit toimii ehdottomasti myös, uudemmista omia suosikkeja on ollut ainakin Maukat ja Väykät, Mauri Kunnaksen kuvakirjoja unohtamatta. Satujen ääneen lukeminen on ihanaa, ehkä luen jatkossa koiralleni, kun ei enää vakituista yleisöäkään ole..

 
T // Tatuoinnit ja tyylit. Tatuointeja on kerääntynyt vuosien varrella yksitoista, lemppareimpina Meksikon matkan jälkitunnelmissa otettu näkinkenkä sekä omissa polttareissani yllätyksenä saatu Muumimamma ruusujaan maalailemassa. Niissä kuten monessa muussakin olen lähivuosina oman tyylini löytänyt, ja vaikkei ehkä noihin leimoihin päde, muuten yritän noudattaa ajatusta ajattomuudesta ja minimalismista, vaikka runsautta rakastankin. En sentään enää määrällisesti, elämä on hurjasti asukriisittömämpää kun vaatteita on alle kolmekymmentä. 

U // Uskaltaminen. Olen perusluonteeltani välillä hieman liiankin analysoiva ja pelokas, mutta silti ylpeä siitä, että pelkään asioita vasta niiden ollessa lähellä, en niin, että ne estäisivät tekemästä ja lähtemästä. Välillä itseään pitää enemmänkin muistuttaa uskaltamaan, mutta ehkä tähän kolmenkympin ikään mennessä sellainen tietty balanssi tämänkin suhteen on jo alkanut löytyä. 

V // Viherkasvit. Uusin rakkauteni, ja ainoa huoleni tulevan asunnonpuutteen parissa! Helsingin ikkunalautoja koristaa jo varmaan toistakymmentä pientä ja virkeää viherkasvia, niiden elossapitäminen on ollut sellainen uusi taito, josta ehkä eniten olen ollut ylpeä. Rakastan vehreyttä ja kodikkuutta, vahvoja värejä ja vallattomia lehtiä, oma pieni ikkunaviidakkoni on oikeastaan kaikki, jolla tulevasta opiskelijakodistakin saa ihan varmasti kodin tehtyä. (Kun vain sen kodin ensin löytäisin siis..)

W // Westö, Kjell. Harvaan nykykirjailijaan tunnen mitään suurempaa rakkautta, mutta Kjell Westö on kyllä hieman sellainen, jonka kirjallisuuden edessä menen ehkä ihan himpun verran fanityttörooliin. Puhumattakaan siitä kerrasta kun kyseinen kirjailija tuli kerran minua ja koiraani iltakävelyllä vastaan, haha. Vähän kuin olisi Tove Janssonin elävänä nähnyt, mutta ei nyt ihan sentään kuitenkaan.

X // The xx, bändi ja musiikki noin ylipäätään. Oikeastaan aina kun olen, musiikki soi. Kuulokkeista, tietokoneelta, mistä ikinä. The xx:n lisäksi Sigur Ros on yksi elämäni bändejä, niitä voi kuunnella ja soittaa lähes missä mielentilassa tahansa. Usein mielentila onkin se, minkä mukaan musiikkini valitsen, mutta välillä kuuntelen myös tiettyä kirjaa lukiessani tietynlaista musiikkia. Siksi esimerkiksi Ellie Gouldingin uusimmasta levystä tulee jatkuvasti mieleen Emmi Itärannan kirjat,  Petina Gappahin novelleja Zimbabwesta lukiessani kuuntelin zimbabwelaista radiomusiikkia, Laura Lindstedin Oneiron taas kuulostaa jazzilta.

 

Y // Ystävistä yksinoloon. Olen onnistunut löytämään elämääni ihan mielettömän joukon ihmisiä siitäkin huolimatta, että suurin osa ajastani kuluu ihan omasta toiveesta yksikseen. Hieman introverttiuteen taipuvana tarvitsen paljon omaa aikaa, mutta ehkäpä ne parhaimmat tyypit sen ymmärtääkin, ymmärtää niin hyvin, ettei (ihan hirveän) huono omatunto iske, jos näkemisten ja kuulemisten välille pääsee välillä livahtamaan hieman liikaakin aikaa. Täällä ollaan, enkä kulumallakaan kadota aio. 

Z // ZzZZZz. Nukkuminen on kyllä harrastuksistani ehdottomasti paras. Nykyään varsin usein tosin korvatulppien ja unimaskien parissa, talven unettomuuskausi pakotti opettelemaan pitämään vähäisestäkin unesta parempaa huolta. Ja kun kerran opettelee nukkumaan täydessä aistieristyksessä, on siitä vaikea palata enää valon ja metelin keskelle. 

Å // Åland, ja muut lapsuuden matkakohteet Keski-Euroopasta Norjan länsirannikkoon. Rakkaus autossa istumiseen syntyi jo vuosituhannen alussa, ja nytkin yksi suurimpia haaveita olisi ajaa Yhdysvallat autolla läpi tai edes Eurooppa. Tai ne Norjan vuonot uudelleen. Tai niin, oikeastaan istua kyydissa ja nauttia, en minä niin siitä ajamisesta itse pidä. 

Ä // Äkkipikaisuus. Niin luonteenpiirteenä, tunteiden pirskahteluina kuin päätösten tekemisenä tutkimatta välttämättä edes kunnolla kaikkia vaihtoehtoja. Yleensä ensimmäinen mahdollinen saa luvan olla hyvä, ja onhan se monesti, mutta on niitä hetkiäkin, kun olisi kannattanut tutkia vaihtoehdot ihan kunnolla. Raha-asioiden kanssa etenkin. Ja näkyy muuten täällä blogissakin varmaan esimerkiksi oikoluvun tasossa, äkkiä vaan postaus ilmoille, luetaan se läpi sitten myöhemmin. Jos edes luetaan. Hahah.

Ö // Öiset ajatukset. Parhaat ideat syntyy aina kun niitä ei tule kirjoitettua ylös, juuri ennen nukahtamista tai keskellä yötä. Ahdistavia ovat taas sellaiset öiset ajatukset, jotka piinaavuudellaan vievät kaikkein tärkeimmän, eli unen pois. 

JA PSST! Jos ette muuten jo huomanneet, pääsee blogiini nykyään myös vihdoin ja viimein omalla domainilla, osoitteella www.mitaluimmekerran.fi! Vanha blogspot-osoitekin tänne ohjautuu edelleen, mutta hei, minähän sanoin helmikuussa, että otan tavoitteeksi tämän tänä vuonna saada tehdyksi. Etenkin kun domain on varailtu jo toukokuussa. 2016. Hmmm. No parempi myöhään kuin ei silloinkaan, sanoisin.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

KATJA KETTU : HITSAAJA

KATJA KETTU : HITSAAJA
♥ ♥ ♥
349s.
WSOY 2008

Jos on lukenut blogiani tarkkaan, olen viimeksi alkuvuodesta maininnut Katja Ketun olevan yksi suosikkinykykirjailijoistani, mitä etenkin kotimaiseen kirjallisuuden kenttään tulee. Kätilö ja Yöperhonen on tullut luettua jo aiemmin, novellikokoelma Piippuhylly tammikuussa. Nämä kaksi ensimmäistä ovat vielä odotelleet vuoroaan, tämä Ketun toinen romaani osui käteen kirjastoretkellä, mutta saattaa myös odotella virtuaalisen alennuskirjashoppailun tuloksena eräässä postissa kahden muun Kettu-pokkarin kanssa. Ihan jo siksikin, että näissä Bon-pokkaripainoksissa on vain niin mielettömän upeat kannet. Surunkerääjässä etenkin.

"Kun Rovaniemen pojjat ehti paikalle 10.15 aamulla, oli suurin osa kauheudesta jo ohi. Net saivat pintaetsinnän johtajalta ohjeeksi ettiä ruumiita ja mahdollisia henkiinjääneitä, vaikka kyllä sen kaikki siinä vaiheessa tiesivät, ettei sieltä enää ketään hyövää kahtella. Siellä oli meri täynnä laivoja, siellä kelluivat kuin korkit meressä. Oli täyslasti- ja matkustajalauttaa, ro-ro-lauttaa, ulkovartiolaivoja, miinalaivoja, kuivalastialusta ja joku puolalainen konttilaiva. Kaikki joutuivat vierestä kahtomaan sitä kuolemaa. Siinä sai immeinen nöyrtyä."

M/S Estonia uppoaa myrskyisenä syyskuun yönä vuonna 1994, ja käynnistää tuhansissa kodeissa ja perheissä painajaisen, josta on mahdoton herätä. Etelässä Niila Kamsu kohtaa tulevan EU:n direktiivit, säädökset ja paineet telakallaan, pohjoisessa Mirka Autti ymmärtää veljensä kadonneen lopullisesti, ja tietää jonkun olevan siitä vastuussa. Alkaa vimmainen retki kohti alkua, tulevaisuudessa sijaitsevaa menneisyyttä, yhtymäkohtaa, jossa kaikki on venähtänyt raiteiltaan.

Katja Ketun tyyli on omaleimainen, vahva ja rujo. Niin sanotusti väärässä järjestyksessä, julkaisuvuosissa taakse päin näitä teoksia lukiessa huomaa, ettei se vire tässä toisessa ole vielä niin vahva kuin myöhemmissä, mutta silti se on jo olemassa, kytee kuin pieni piru, täysin roihahtamatta, mutta silti niin vimmaisesti, että jo pelkkä se kyteminen polttaa tarpeeksi. Hitsaaja koukuttaa melko alusta asti, ja vaikka Estonia onkin lopulta vain taustakäry, kietoutuu sen ympärille Kettumaiseen tapaan useita näkökulmia, kohtaloita ja kuvakulmia. Romaani kulkeekin kovin monessa eri tasossa, näkökulmia vuorotellen, eri asioita toisen silmin avaten. Se toimii varsin näppärästi, ja saa koukuttumaan, ihan kuin kannen Hesarin lainaus lupaileekin. Itse tarina on jotain häiritsevän ja häiriintyneen välimaastosta, kieleltään vahva ja kiivas, mutta ei ihan yltä siihen lopulliseen huikaistumiseen kuin myöhemmin kirjoitetut. 

Eniten pidin romaanissa juurikin Ketun omaleimaisesta kielestä, murteista, henkilöhahmojen vinksahtaneisuudesta, selittelemättömyydestä ja tietystä rohkeasta empaattisuuden ja säälin puutteesta hahmojaan kohtaan, juuri siihen, joka juuri lopulta oli se, mikä vaikeimpiinkin hahmoihin sai kiintymään ja suhtautumaan surumielisellä lempeydellä. Sekä Mirkan että äitinsä Auran kohtalot olivat tuttua, vimmaista Kettua, villisilmäisiä ja löyhkääviä naishahmoja, jotka surevat menetettyä tai ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Etelään karannut, epäonnistunut runoilijasielu Niila Kamsu toimi myös, mutta hieman häiritsi kirjan vähän väsyneeksi jäänyt, pakollinen tusinanaishahmo Kaisu, Niilan etelänvaimo, viiniä silmät punaisena juova, miestään väistelevä ja kaiken anteeksiantava. Kaisu hahmona toki toi Estonian lähemmäs, koska hänen siskonsa kadotti meren pauhuun niin miehensä kuin poikansakin, mutta ehkä se juuri häiritsikin - Estonia oli yhtäaikaa läsnä mutta silti hieman päälleliimattu, sellainen, johon olisi halunnut syventyä enemmänkin, mutta oli silti vain viimeinen nyrjäytys Niila Kamsun mielessä. Miehen, joka on rakentanut laivoja vuosikymmeniä, vaikkei EU-direktiivien määräämää pätevyyttä löydykään. Siihen olisi saatu paneutua enemmän, nyt yksi perhetragedia tuntui vain täytetekstiltä muun vimmaisuuden keskellä. Vaikka toisaalta, säästyttiinpä ainakin alleviivaavuuden syytteiltä, kuten Katja Ketun romaaneissa noin yleensäkin.

Häiritsevää tai häiriintynyttä, oli tämä kumpaa tahansa, kyllä tämä pauloissaan piti. En nyt ehkä meneväksi kesäkirjaksi tätä nimittelisi, sopisi ennemminkin pimeneviin syysiltoihin kun haluaa astua yhdessä siihen tummaan, hyiseen veteen, johon tämä tarina pohjan kautta lukijansa vetää. Tekee se sen kuitenkin varsin taitavasti, että vaikkei tämä nyt omiin suosikkeihin noussutkaan, oli se sen verran väkevä kokemus, että saattaa sen pariin vaikka joskus vielä palatakin.

Helmet-haaste 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 

lauantai 15. heinäkuuta 2017

JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX

JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
777s.
Otava 2003
Alkuteos: Middlesex, 2002
Suomentaja: Juhani Lindholm

Olen säästellyt pitkään Helmet-haasteen kohtaa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään kirjalle, jonka olen lukenut jo aiemmin. Tahtoisin lukea enemmänkin vanhoja lempikirjojani uudelleen, sillä se tuttuuden tunne kaikessa nostalgisuudessaan on varsin valloittava, mutta kun maailma on niin täynnä uusia ja lukemattomiakin, tahtoo näille harvemmin aikaa jäädä. Suurin haaveeni olisi uudelleen lukea Täällä Pohjantähden alla -trilogia, mutta kun Pride-viikko muutama viikko sitten pyörähti Helsingissä käyntiin, sain viimein tartuttua tähän toiseksi suurimpaan lukuhaaveeseeni, Middlesexiin. Ja se oli todella sen arvoista.

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974."

Luin Middlesexin ensimmäistä kertaa vuonna 2009, kahdeksan vuotta sitten, 22-vuotiaana. Se sytytti saman tien järkähtämättömän rakkaussuhteen, voimallisen elämäni kirja -kokemuksen, täydellisen hullaantumisen. Se oli siihen aikaan kaikkea mitä kirjalta saatoin vain odottaa: se oli intensiivinen sukukertomus, tarina sukupuolisuudesta, kolmen sukupolven taistelu 1920-luvun Kreikasta siirtolaislaivalla Amerikkaan laukku täynnä sukusalaisuuksia ja geenien salakuljetusta kohti nykypäivää. Se oli pitkä, runsas ja monitahoinen, älykäs ja omalla tavallaan silti sopivan helppo, se ei työntänyt luotaan, vaan otti mukaan epäileväisemmänkin lukijansa. Se saavutti sijansa tärkeimpinä lukeminani kirjoina, ja se on säilyttänyt sen järkähtämättä, vaikka sen pariin palasinkin uudelleen vasta nyt. 

Ja nyt, useita vuosia myöhemmin, muistin lähes joka solulla, miksi olen tätä niin rakastanut. 

Suunnittelin lukevani tämän niinkin vikkelään kuin Pride-viikon loppupuolikkaan aikana, mutta ihan siihen tahtiin ei lomapääni 777-sivuisen kirjan kanssa suoriutunut. Tuohon teemaan tätä kirjaa silti edelleen lämpimästi suosittelisin, koska nyt etenkin toisella lukukerralla en voinut kuin hämmästellen ihailla sitä tapaa, miten intersukupuolisuus tässä kirjassa on kuvattu. En toki tiedä miten ulkopuolisena tämä on kirjoitettu, mutta niin ikään ulkopuolisena lukeminen, tavallisena cis-naisena syntyneenä tätä lukien ainakin se tuntui realistiselta ja järkeenkäypältä. Sen sukupuolisuuden kuvaus oli realistista ja moniulotteista, sellaista kuin sukupuoli käsitteenä niin monella tapaa onkin. En toki pysty antamaan mitään kovin suurta vakuutusta siitä, miltä tätä kirjaa tuntuisi lukea intersukupuolisena, ja jos se sen näkökulman tarkkailua ei kestäisi, olisin valmis mahdolliset puutteet myöntämään, mutta näillä tiedoilla, tällä näkökulmalla pidin siitä kuitenkin. Se tuntui todelta, ehkä jopa niin vahvasti, että sen mahdollista totuuspohjaa tahtoisi alkaa penkoa enemmänkin.

Eikä kirja pelkkää sukupuolisuutta ollut, se oli myös kaunis sukutarina monenlaisista kielletyistä ja erilaisista rakkauksista, ihmisen yksilöllisyydestä kulttuurin ja sen muovaavan minäkuvan keskellä. Se oli taistelua ajan hengen mukaisesti, se mitä 40-luvulla tai 70-luvulla vastustettiin ja kannatettiin oli niin tiukassa aikansa kuvassa, ettei sitä ehkä osaakaan käsittää kuin vasta aikakauden mentyä. Ja sitähän elämä nytkin on, meidän taistelumme, haasteemme, minäkuvamme ja identiteettimme rakentuvat hurjaa vauhtia sen kulloisenkin ajankuvan päälle, sitä vastaan tai vasten, niin tiukasti, ettei sitä tahdo huomatakaan ellei aivan erikseen pysähdy katsomaan. Ja tämän avulla, hienoisesti rivien välistä senkin muisti välillä tehdä. Kuvaavaa oli löytää aivan samoja ajatuksia 1970-luvun sukupuolisuuden käsityksestä yhteiskunnan tuotteena, niitä sellaisia aivan samoja asioita, joita nykyään pidetään joissain piireissä uutenakin keksittyinä. Ajatukset ja ajatusmallit aaltoilevat aikansa mukana, mutta mitä enemmän niiden historiasta tietää, sen perustellummin ne osaa tässä ajassa asettaa kontekstiinsa.

Olin oikeastaan unohtanut tästä aivan hurjan paljon. Muistin toki Calliopen taustan, isovanhempien rakkaustarinan, Calliopen ensirakkauden, Kohteenkin hämärästi. Sekin ehkä osaltaan teki tästä uusintalukukerrasta omanlaisensa elämyksen, ja vahvisti asemaa lempikirjoissa, mutta pakko silti ehkä myöntää, että tuo 4,5 sydämen arvio perustuu kyllä myös hurjasti nostalgiaan ja oman lempiasian pariin palaamiseen. Siihen samaiseen, joka saa minut rakastumaan esimerkiksi nuoruuteni ensiaikuiskotikaupunkiin Osloon yhtä uudelleen, niihin muistoihin ajoista, joita ensi kertaa kokiessaan näki, hetkiin, jotka ovat ikuisesti (ja onnellisesti) takana päin, niin, että ne kurjat ja vähemmän tärkeät ovat onnistuneet hioutumaan pois. Rakastin tätä kirjaa edelleen, mutta osiltaan ne aukot, jotka aiemman lukukerran lukemisen riemu oli hionut pois, täyttyi lähinnä rakkaudella siitä, että tämä kirja on ollut yksi osa sitä kertomusta, joka on kasvattanut minusta minun. Mutta ihanaahan sekin tosiaan on, eikä se tämän kirjan merkitystä lainkaan vähennä. Päinvastoin. Ja suosittelisin minä tätä edelleen kaikille, jotka eivät sitä ole vielä lukeneet. Lähes varauksetta.


Helmet-haaste 2017: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

tiistai 11. heinäkuuta 2017

KESÄAAKKOSET // OSA A-N

Kun lukeminen ei etene (olen aloittanut lähiaikoina kuusi kirjaa saamatta yhtään vielä loppuun, täysin normaalisti), on verraten ok joko kuvailla täysin satunnaisia kirjoja instagramiin tai täyttää hassuja kyselyitä ja haasteita. En halua nyt ottaa lomalla paineita oikein mistää, joten jatkan kirjasurffailua, ja koska siitä ei varsinaisesti kirjoitettavaa irtoa, otetaan siis tähän väliin ihanan sattumanvaraisia postauksia, tällä kertaa kesäaakkosia Minnan blogipostauksen innoittamana. Olen joskus aiemminkin toisiin blogeihini hieman vastaavat elämäni aakkoset tehnyt, mutta koitetaan sitoa näitä nyt edes jollain tapaa tähän kirjapuuhaan mukaan hieman enemmän!

A // Aloittaminen Olen, jos nyt en maailman paras, niin verraten hyvä ainakin aloittamaan uusia asioita. Kirjoja, blogeja, joogaa, kasvinhoitoa, päiväkirjaa ja 365 tavaraa vähemmän vuodessa -projekteja. Mutta niin, se missä olen vähintään yhtä hyvä, on keskenjättäminen. Ei ennen tosin kirjoissa, mutta kaikessa muussa. Kyllästyn nopeasti, helposti ja ennalta-arvaamattomasti, ja suuret projektit jäävät aina puolitiehen. En siis ole kovin pitkäjänteinen ihminen, mutta ehkäpä juuri sillä lukeminen onkin yksi tärkeimpiä harrastuksiani, se todella tuntuu parantavan keskittymistä ja yhden asian parissa pysymistä. Ainakin siis yleensä.

B // Bloggaaminen Lähes 9-vuotiseen harrastukseeni on mahtunut kolme eri blogia, kaksi eri bloggausalustaa, yksi blogiportaalikausi, tuhansia postauksia ja eri paikoissa otettuja valokuvia. Se on antanut elämääni mielettömän kimpun hienoja tuttavuuksia ja ystävyydenkin yli muiden. Se on tuonut itsevarmuutta, kanavan ilmaista itseään ja hillittömän yksityisyydentarpeen. On monia tapoja blogata, joista yksikään ei ole väärä, jos se tuntuu kirjoittajastaan juuri siltä oikealta. Ja siltä tämä kirjablogi minusta nyt tuntuu, vihdoin ja viimein.

C // Café Latte tai ihan vain kahvi kauramaidolla Elämäni uusin addiktio. Olen hieman koukkuunjäävää sorttia, joten olen varsin voimallisesti vastustanut kahvinjuonninaloitusta 28,5 vuotta elämästäni. Vajaa vuosi sitten jäin koukkuun kuitenkin, kuten arvata saattaa, ja tällä hetkellä itse vispatun iKaffen kanssa juotu aamukahvi toimii vapaapäivinä yllättävän suurena inspiraation lähteenä. Odotan samaa syksyllä esseiden parissa. 

D // Draama. Tuntui joskus, että olen varsin draamahakuinen ihminen, liittynee taipumukseeni liioitella ja suurentaa kaikki mahdollinen aivan mahdottomiin mittaisuhteisiin. Nykyään nautin draamani mieluiten kuitenkin sohvalla viltin alla, teekuppi kädessä ja pikkukoira toisen alla rapsutettavana, ja vieläpä mieluiten elokuvien tai TV:n parissa, kirjoiltakaan en suuria draamankaaria kaipaa. Toki jotain säpinää pitää aina vähän olla, draamaa mieluiten ei.

 

E // Elvi ja eläintenoikeudet. Lihansyöntini loppui seitsemisen vuotta sitten kun aloin ajatella asiaa. Se alkoi ennemminkin ekologisuuden varjolla, mutta nykyään sen rinnalla seisoo vähintään yhtä paljon eettisyys - tai jos tehotuotannosta puhutaan, sen puute. En ole vegaani, mutta pyrin vähentämään jatkuvasti eläinkunnantuotteita ruokavaliossani, ja ottamaan muissakin kulutusvalinnoissani eettisyyden ja ekologisuuden huomioon. Ruokavalio on minulle kuitenkin varsin henkilökohtainen asia, pyrin mielummin vaikuttamaan lähipiirissäni esimerkilläni kuin suuremmassa mittakaavassa niin sanotusti käännyttämällä, vaikka sen pohjalla oleva valistus tärkeää onkin, jos sen osaa oikein esittää, kääntämättä ketään puolustuskannalle.
Niin ja Elvi, se on pieni koirani, tunteva ja rakastava otus, jonka seurassa tuntuu varsin kummalliselta syödä toisia vastaavia, vaikka eri lajia olisivatkin.

F // Feminismi. Olen ehkä vielä aloitteleva feministi, ja silti koen, että se aate on asunut minussa aina.  Feministinen ajattelu on nostanut lähiaikoina entistä enemmän päätään, mutta samoin kuin edellisen kohdan kohdalla, olen enemmän itsekseni toimija kuin yhteiseen hyvään innostava. Uskon myös yleiseen lempeyteen ja itsensä haastamiseen, pitkiin kehittymisprosesseihin ja rauhanomaisuuteen, oli kyse sitten erimielisyyksistä tai aatemaailmasta. Minun feminismini on vapaa kaikille, se ei aseta uusia sääntöjä ja rajoituksia vapauduttuaan edellisistä, se on hyvän mielen ja sallivuuden feminismiä, vaikka toki tiedostankin mihin ärhäkkäämpääkin tarvitaan. Ja siinä tahdon tulla paremmaksi. 

G // Goodreads. Ensimmäinen sukellukseni syvemmälle kirjamaailman verkkoyhteisöllisyyteen! Joku vanhassa blogissani sitä minulle suositteli minulle vuosia sitten (Katri?), ja siitä asti olen mukana ollut. Suosittelen tulemaan mukaan, ja jos emme jo ole, lisäämään kaveriksi. Profiilini löytyy täältä.

H // Helsinki. Helsinki oli haaveideni kaupunki ala-asteikäisestä lähtien. Jossain vaiheessa iski valtava kotiseutuikävä, nyt 10 vuotta myöhemmin hetkellisesti muualle muuttaessani en usko, että tuolta pois kuitenkaan tulen pysymään. Ehkä valmistuttuani etsimme pysyvämmän kolon ja kaikkein omimmat nurkat, eniten haaveilen 1950-luvun kivitalolähiöistä metsän tai veden läheisyydessä.

I // Instagram. Lempisovellus jo vuodesta 2011. Tai jotain sinne päin. Eniten innostuttaa nyt kirjaprofiilini, ja sen tuoma bookstagram-yhteisöllisyys.

J // Jansson, Tove. Kaikki alkoi rakkaudesta muumifilosofiaan, ja jatkui kaikkein tärkeimpänä kun löysin viimein tieni päälle vuosi sitten aikuiskirjallisuuden pariin.

 
K // Käsialat. Jos en tuntisi omaa lyhytjänteisyyttäni ja helposti innostuneisuutta mutta nopeasti kyllästyvää luonnettani, aloittaisin bullet journalin, ja piipertäisin kaiken merkinnöistä sivunrajauksiin käsin. Rakastan käsin kirjoittamista ja muiden kauniita käsialoja, mieluiten persoonallisia ja omannäköisiä, ei hetken muotikirjasintyyppivirtausten mukana kulkevia. Ajatus ja kirjoitus toimii aina paremmin yhteen, kun kirjoitan kynällä, en näppäimistöllä. 

L // Lentokentät. Lähtemisen fiilis on ihana, edessä kutkuttava uusi saa minut malttamattomana kentälle jo tunteja aiemmin kuin oikeastaan edes pitäisi. On kuitenkin ihana kaivautua ylikalliin kahvin kanssa lentokenttäkahvilan nurkkaan lukemaan ja odottamaan omaa lentoa, katsoa lähteviä ihmisiä ja arvailla heidän määränpäitään. Odottaa tulevaa, joka on jo ihan lähellä, muttei silti vielä niskan päällä, fiilistellä sitä, että paras on ihan juuri nenän edessä.

M // Muuttaminen. Jos on muuttanut elämänsä aikana yhdeksän kertaa, joista kahdeksan viimeisen kymmenen vuoden aikana ja ainakin vielä kerran tänä vuonna, voi sitä melkein alkaa sanoa jo harrastukseksi. Kanssa-asujani eivät tosin sitä aivan yhtä paljoa arvosta.

N // Norja Ja Oslo! Ah. Asuin Oslossa vuoden lukion jälkeen, kävin siellä eilen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Oli ollut liian pitkä tauko, rakkaita asioita pitäisi tehdä useamminkin. Jostain hassusta syystä olen aina tuntenut olevani Norjassa kuin kotonani, se on minulle sellainen paikka, jonne lähtisin asumaan vaikka heti, jos olosuhteet sen sallisivat. Tai kai ne nyt sallisivat, jos sitä ihan tosissaan lähtisin viemään eteenpäin, mutta pidänkin sen sellaisena hieman utopistisena elämäni haaveena, koska välillä niitäkin tarvitsee ilahduttamaan arkea. 


Nyt kohti itäisepää Suomea, ehkä ensi viikolla saan taas vaikka kirjoitella kirjoistakin! 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

HELMET-HAASTE 2017 // VÄLIARVIO

Olen aina luullut, ettei erilaiset lukuhaasteet ole minun juttuni. Toki ne ovat mahtavia keinoja laajentaa omaa lukemista hieman sen perusvalintakavalkadin ulkopuolelle, mutta toisaalta ne ovat tällaiselle suorittajalle hieman hankalia. Kun tuntuu, että johonkin mukaan lähtee, pitää aina muka tehdä sata lasissa, että on jotain järkeä. Kun on niin täysin kaikki tai ei mitään -ihminen, saa sitä jopa rennosta ja hauskasta haasteestakin itselleen stressin. Vähän kuin taannoin jostain lukemani keskustelu Goodreadsin lukuhaasteesta, että siinä pitäisi olla tavoitteena sivumäärät, ei kirjat, koska sen myötä tyypit ei enää lue pitkiä kirjoa. A p u a. Tunnistan niin fiiliksen.

No mutta, alustuksesta eteenpäin, rentousharjoitukseni on kuitenkin lähiaikoina tuottanut tulosta, ja olen oppinut osallistumaan haasteisiin sun muihin vähän enemmän kunhan nyt osallistutaan -asentella. Novellihaaste meni hurjan hyvin, ja voisinpa hypätä sen jatko-osaankin mukaan.  Ensimmäinen lukumaratonini meni mukavasti, kun tolkutin itselleni jo etukäteen, että 50 luettuakin sivua on paljon, vaikka jotkut ahmisivat vieressä nelinumeroisia lukuja. Ja nyt, lempihaasteeni, eli pääkaupunkiseutujen kirjastoiden Helmet-lukuhaaste on myös rullaillut puolen vuoden ajan, ja ajattelin sen kunniaksi katsoa hieman mitä siihen onkaan tullut luettua. Oma tavoite haasteen suhteen oli saada 40 kirjaa täyteen, ja se alkaa näyttää jo enemmänkin kuin vain mahdolliselta, hip hip sen kunniaksi! 



HAASTEESEEN LUETUT KIRJAT

01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana
02. Kirjablogissa kehuttu kirja Riitta Jalonen : Kirkkaus
04. Kirja lisää hyvinvointiasi Rosa Meriläinen & Saara Särmä : Anna mennä - opas hauskempaan elämään // Luin tämän keväällä, ja sen vaikutukset näkyvät vieläkin. Ei olisi paljoa enempää tähän kohtaan sopivaa kirjaa voinut löytyä!
05. Kirjassa liikutaan luonnossa John Williams : Butcher's Crossing
06. Kirjassa on monta kertojaa John Williams : Augustus
08. Suomen historiasta kertova kirja Petri Tamminen : Suomen historia
09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Roxane Gay : Bad Feminist // Lasken taideteokseksi myös kaupalliset elokuvat, tv-sarjat sekä muut kirjat. Ja niistä nämä esseet tosiaan ovat tulta alleen saaneet.
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Tove Jansson : Kuuntelija // Kai Tove ennen kaikkea kuvataiteilija on ollut, kunnia hänelle siitä.
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Bea Uusma : Naparetki - Minun rakkaustarinani
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu
19. Yhdenpäivänromaani Hannu Raittila : Ei minulta mitään puutu // Suunnittelin tähän kohtaan Hirvosen Että hän muistaisi saman -teosta, mutta sattumalta tuo Ylen 101 kirjaa -proggiksen kohdalleni osunut teos täyttikin tämän kohdan kuin itsestään!

 

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Katja Kettu : Piippuhylly // Yhdessä novellissa oli, ja ehkä muutamassa muussakin mukana ollut Rasputinkin omalla tapaansa hieman, no, epävakaa.
23. Käännöskirja Mattias Edvardsson : Melkein tosi tarina // Tämän kirjan kohdalla toivoin, että haasteessa olisi ollut kohta "Kirja genrestä, jota et koskaan lue". Tulisi luettua enemmänkin!
24. Kirjassa selvitetään rikos Petina Gappah : Muistojen kirja
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love // Tämä oli ensin kohdassa Elämäkerta tai muistelmateos, mutta koska tämä oli myös ensimmäinen 27 tänä vuonna lukemastani kirjasta, jossa ei tavalla tai toisella kuolla, siirsin sen sittenkin tähän. Ja ehkä näin tulen lukeneeksi elämäkertakohtaankin jotain oikeasti, no, laadukasta.
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Tuomo K. Silaste : Warkaus 1918 // Tämä kirja oli niin keskinkertaisen alapuolella, etten saanut siitä tehtyä edes postausta. Aihe kiinnosti hurjasti, kunpa joku oikeasti taitava kirjailija nappaisi vielä vahvemmin joskus toteutuksesta kiinni!
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan George Saunders : Joulukuun kymmenes // Aiemmin luettu oli Saundersin esikoinen, uusin suomennos Sotapuiston perikato
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina // Tästä on tehty elokuva, joten riittänee muun taiteen inspiraatioksi.
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Mike Pohjola : 1827
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Paul Auster : New York -trilogia
38. Kirjassa mennään naimisiin Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Petina Gappah : Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta // Ja näiden novellien myötä Zimbabwe heräsi aivan uskomattomalla tavalla eloon!
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Han Kang : Vegetaristi // Muun muassa käännöskirjan, vuoden 2017 uutuuden, vakavasti sairaan henkilönkin kenties tulkinnasta riippuen, sekä sen, että kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin minä. 
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Pajtim Statovci : Tiranan sydän // Albanian lähihistoria on ollut suuri aukko yleissivistyksessäni. 
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Hanya Yanagihara : Pieni elämä



VIELÄ TÄYTTÄMÄTTÖMÄT
JA HAASTAVIMMAT

07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja // Tähän minulla olisi lainassa J.K. Rowlingin/Robert Galbraithin dekkari. Saa nähdä saanko luettua. Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosa kävisi myös? 

13. Kirja "kertoo sinusta" // Minulla on tässä vähän sama ongelma kuin bloggaajakaimallani Lauralla, tavallaan tiedän mitä tähän haluaisin laittaa, mutta tavallaan se taas tuntuu liian henkilökohtaiselta. Meinasin täyttää tosin tämän kohdan jo Eat Pray Lovella, mutta sitäpä sitten olisikin joutunut selittelemään, haha.

31. Fantasiakirja // Arvoin pitkään laittaisinko Hobitin tähän kohtaan, mutta luen todennäköisemmin vielä toisen fantasiakirjan kuin kuvitetun kirjan. Ja tekee ehkä ihan hyvää työntyä tähänkin genreen ihan patistamalla, ei sattumalta täytettynä kohtana.

35. Kirjan nimessä on erisnimi // Näitä on ollut jo muutama, mutta ovat kuitenkin sopineet myös johonkin vaikeammin täytettävään kohtaan. Eli kohta joudun ihan valitsemalla valitsemaan erisnimellisen kirjan nimen perusteella, jotta saan tämänkin täyteen?

36. Elämäkerta tai muistelmateos // Saa suositella hyviä, ehkä jotain Eat Pray Lovea laadukkaampaa!

41. Kirjan kannessa on eläin // Tässä oli ensin Statovcin Kissani Jugoslavia, mutta tajusin sen sopivan paremmin vaikeammin täytettävään kohdaan, Kirjassa mennään naimisiin, joten ajattelin nyt saada tuon Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelman luettua tähän. 

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään // Näitäkin on periaatteessa ollut jo useampi, mutta taidan haluta säästää tämän kohdan kirjalle, jonka uudelleenlukemisesta olen haaveillut kauan.

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja // Suosituksia otetaan vastaan, etenkin kun tahtoisin tähän jonkun oikeasta, eläneestä henkilöstä kertovan kirjan, joka tosin saa olla myös fiktiivinen.

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja // Vinkkejä vailla myös tähän kohtaan!

 - - -

Huh! Mutta varsin hyvin kuitenkin on mennyt, sillä olen tähän asti tänä vuonna luetuista kirjoista osin sattumalta, osin tarkoituksella saanut kaikki haasteeseen mukaan. Ehkä tahti hieman hidastuu loppua kohden kun helpoimmat alkaa olla täyteltynä, mutta jos hyvin käy, päästään lähelle 50 täytettyä tänä vuonna! Onko siellä muita Helmet-haasteeseen osallistuvia, miten teillä on mennyt? Mitkä ovat olleet haastavimpia kohtia teille, mitä teillä olisi vinkata minulle noihin täyttämättömiin kohtiin?

tiistai 4. heinäkuuta 2017

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA
♥ ♥
413s.
Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomennos: Tiina Ohinmaa
Arvostelukappale kustantajalta

Kelluin viikko sitten sellaisessa ärsyttävässä lukujumin jälkeisessä tilassa, että teki kyllä mieli lukea, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloitin yhteensä neljä eri kirjaa, eikä mikään silti lähtenyt. Ei laadukkaanoloiset, ei tietokirjallisuus, ei Tove Janssonkaan vienyt nyt jalkoja alta, vaan niitäkin novelleja teki mieli lähinnä lukea säästellen yksi päivässä. Niinpä nappasin epämääräisestä "näitä tuskin tulen lukemaan" -kirjapinostani erään kesän arvostelukappaleista, ja hupsista, huomasinkin vuorokausi myöhemmin lukeneeni 413 sivua aikalailla parilta istumalta. Että sellainen juminpoistovenytys sitten.

"Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi."

Hahah, no nyt ei kyllä kuulosta yhtään lainaukselta, jonka olisin joskus kuvitellut Mitä luimme kerran -blogini  kirja-arvosteluun kirjoittavani. Että ihan murha! No, kuitenkin. 1990-luvun puolivälin Ruotsissa Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty ovat yksiä "valittuja", neljä oppilasta neljästätoista, jotka ovat päässeet opiskelemaan Lundin yliopistoon luovaa kirjoittamista suuren runoilijaneron Li Karpen johdatuksella. He ovat tulevia neroja, suuria kirjailijalupauksia, ystäväporukka, jonka opiskeluvuotta leimaa juhliminen ja toinen toistaan oudommat psykologiset ihmissuhdekuviot. 

12 vuotta myöhemmin Zack, vähän alisuoriutujan oloinen tukholmalaistoimittaja iltapäivälehdestä saa paitsi potkut kun kukaan ei lue enää lehtiä, lentää pihalle myös pitkästä parisuhteestaan. Takaisin äidin helmoihin Ruotsin eteläperukoille muuttava 32-vuotias vätys saa kuitenkin yllättäen idean, jolla saada takaisin kaikki, mikä häneltä puuttuu: raha, vapaus ja naiset. Hän kirjoittaa kirjan. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjan nuoruudestaan, melkein todellisen tarinan. Tarinan hänestä, hänen älykkökirjailijalupaus ystävistään,  heidän opettajastaan runoilija Li Karpesta ja suuresta kirjailijanerosta Leo Starkesta, joka katoaa kuin tuhka tuuleen vuoden 1997 alussa. 

Että juu. Aluksi varmaan nyt kerron, että jos ette ole jo huomanneet, minä en lue jännäreitä, mysteerikirjoja saati dekkareita. Yksi syy on se, että ne eivät varsinaisesti palvele sitä osaa aivokopastani, jota kirjallisuuden haluan hipovan, vaan yleisesti ottaen nappaan viihteeni mielummin esimerkiksi TV-ruudulta. Toinen syy todennäköisesti on se, että oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän jännitykseen nojaavat kirjat ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niiden kaari ei kestä poikkinaksahtamatta loppuun asti tai jos kestää, on se loppuratkaisu niin lättänä, että yleensä tekee varsin pahaa. Ja niin, kolmanneksi, etenkin dekkareissa on usein ihan hurjan rumia kansia.. Oikein pätevä syy, kyllä, mutta siihenkin on syynsä, miksen kuvittanut tätä postausta varsinaisilla kansipapereilla. Mutta niin. Tiedän myös, että tämä genre on monelle sitä hyvää ja rentouttavaa viihdettä, ja tiedän, että on hassua lukea sellaista, mistä tietää, ettei pidä, ja sitten juosta kovaan ääneen haukkumaan sitä. Joten niinpä yritän löytää tästä kirjasta nyt vielä muutaman hyvän puolen, ihan vain että tässä postauksessa olisi joku punainen lankakin.

Sillä olihan niitä. Tämän ensinnäkin luki hujauksessa, ja unohdin muun muassa vastata kaikkiin viesteihin, joita sivusilmällä luin tätä lukiessani (ihan kuin muuten muistaisin niihin vastata koskaan heti...). Kiinnostuin tarinasta myös ensisivuilta lähtien, joten se oli lajityypilleen uskollisesti kirjoitettu varsin vetävästi ja sen parissa viihtyi. Kirjan rakenne, se, että poukkoiltiin metatasolta nykytasolle (tai metametatasolta metatasolle, kirja kun loi vinkeän fiiliksen miehestä, joka kirjoittaa miehestä, joka kirjoittaa miehestä. No joka tapauksessa.) toimi, ja teki lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa, ja hahmotkin olivat genreensä nähden varsin mukiinmenevän kivasti rakennettuja.  Sellaisia nuoria älykköjä, jotka ymmärtävät edes hieman elämästä jotain, jollain kaukaisella tavalla hieman Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksen henkilöiden tyyppisiä. Sekin hyvä puoli siinä on, etten yleensä tämän tyyppistä kirjallisuutta lue (jos siis aiemmasta jankutuksesta ei vielä tullut selväksi), on se, etten tiedä onko nämä tyypit sitten jo monesti puhkipurtuja ja juoni sitä tavallista, minulle ei. Eli pisteet siitäkin, vaikkei se olisikaan kirjailijan ansiota, hah. 

Tokihan minua häiritsi tässä kirjassa myös moni asia, esimerkiksi se, että tähänkin oli pakko upottaa lesbosuhde ihan vain koska kirjailija taitaa olla heteromies. Tai että sovinistisia, täysin juonen ja tarinan kannalta irrelevantteja kommentteja voi suoltaa sekaan, jos ne sanoo päähenkilön äitinä. Miten mihinkään liittyy se urpo kommentti, että synnytyksen jälkeinen masennus on luonnotonta, koska kyllä hyvä äiti äidinvaiston löytää. Kraaaah. Ja sitä paitsi paikoin kirjailija taisi itsekin unohtaa mistä ajasta on kertomassa, koska hei haloo, ei 2008 ollut hipster-partoja, ei edes Ruotsissa.

Mutta juu, jos kaipaa sellaista höttöistä ja helppoa kesäviihdettä, jonka kanssa saa laittaa aivot kesämökin saunanaulakkoon, tämä on varsin toimiva tapaus. Ja toimi tämä minullekin, nimittäin kun oli peräkkäin lukenut sekä Eat Pray Loven että tämän, pystyi lukujumin todella sanoa murtuneen, sillä ikävä hieman korkealaatuisemman kirjallisuuden pariin ei pitkään aikaan ole ollut niin kova. 

Helmet-haaste 2017: 23. Käännöskirja

perjantai 30. kesäkuuta 2017

VUOSI PUOLESSA VÄLISSÄ (KIRJOINEEN)


Viimeisen kuuden kuukauden
aikana olen lukenut...

29 kirjaa, joista on..

10 suomalaisen kirjailijan kirjoittamia
14 naisen kirjoittamaa
8 erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
3 eri Afrikan maasta tulleen kirjailijan kirjoittamia
19 kirjailijalta, jolta en ole ennen lukenut yhtään kirjaa
vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan 
5 novellikokoelmaa
1 dekkari
1 näytelmä
2 feminististä tietokirjaa
8 omasta hyllystä
10 arvostelukappaletta
4 kirjaa, jossa on yli 400 sivua
3 kirjaa, jossa on alle 200 sivua
325-sivuisia kirjoja keskimäärin
4 viiden tähden kirjaa
5 kirjaa juuri nyt kesken

ja

6 parasta kirjaa ovat olleet

Pajtim Statovci : Tiranan sydän
John Williams : Augustus
Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa
Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu
Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia
&
John Williams : Butcher's Crossing


Sivu jos toinenkin siis saatu myös tänä vuonna luettua, 9425 kokonaisista kirjoista, jos aivan tarkkoja ollaan. Jos viime vuoteen vertaa, on lukutahti hieman, ei nyt hidastunut vaan ennemminkin normalisoitunut, ahmin viime vuonna tämän blogin uutuudenviehätyksessä sellaiseen tahtiin kirjallisuutta, etten meinannut itsekään pysyä perässä. Nyt jonkinlainen balanssi alkaa olla löytynyt, ja lukutahti tuntuu enemmän omalta, vaikka se silti huitelee jo tässä puolivuosikatsauksessa sellaisissa lukemissa, joihin nipin napin pääsin kokovuoden kirjoissa vielä muutama vuosi takaperin. Mutta hyvä näin, tämä on silti tuntunut oikein omalta.

Lempikirjat ovat näemmä varsin yksitoikkoisesti miesten kirjoittamia, mutta tasapainotuksen vuoksi on kuitenkin sanottava, että kaksi feminismikirjaa, Roxane Gayn Bad Feminist & suomalaisen kaksikon, Saara Särmän sekä Rosa Meriläisen Anna mennä -teokset ovat taas olleet noin omaan elämään suhteutettuna vaikuttavuudeltaan suurempia kuin nuo kuusi kaunokirjallisuutta rakkautta yhteensä. Ne ovat vavisuttaneet, saaneet ajattelemaan toisin, ja ennen kaikkea myös lukemaan toisin, ja se on varsin paljon kirjallisuudelta tehty. Jos nuo kuusi olivat parhaita, ovat kaksi jälkeen päin mainittua ehdottomasti tärkeimpiä. 

Loppuvuoden suhteen mitään suurempia lukusuunnitelmia en ole tehnyt, luen toivottavasti edelleen suht paljon, vaikka syksyllä alkavatkin taas täyspäiväiset opinnot uudella paikkakunnalla. Ehkä luen heppoisempaa ja kevyempää vastapainoksi, ehkä tenttikirjallisuus ei vaikuta mitenkään valitsemaani kaunokirjallisuuteen, ehkä en ehdi lukea ollenkaan. Ken tietää. Jos kuitenkin jotain toivon loppuvuodelta, voisin varovaisesti sanoa eniten odottavani seuraavia kirjoja:

Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas
Koko Hubara : Ruskeat tytöt
Nathan Hill : Nix
Eka Kurniawan : Kauneus on kirous
Selja Ahava : Ennen kuin mieheni katoaa

Mutta nyt, voisin yrittää selvitä tuosta keskeneräisten pinosta. Tai ainakin karsia osan keskenjääneiksi, jos se ei muuten meinaa huveta. Loppuvuotta innolla odotellen, aika monessakin mielessä!

instagram: @mitaluimmekerran

torstai 29. kesäkuuta 2017

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU


GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU
( )
216s.
Nemo 2017
Alkuteos: What Belongs to You, 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Arvostelukappale

Pride-viikon lukutempaus vei sittenkin mukanaan, ja nousi tärkeämmäksi kuin joku turhanpäiväinen lukujumi, ja niinpä asettauduin tiistaina mukavasti sängylle ja aloitin jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen Kaikki mikä sinulle kuuluu -teoksen, viikon teeman hengessä. Ja noin puolitoista vuorokautta myöhemmin huomasin kääntäväni sen viimeisen sivun kiinni, sulkevan kannet ja olevani varsin vaikuttunut. Turhan kauaa tässä ei siis taistella tarvinnut, tämä kirja ui suoraan sydämeen.

"Seurasin monta minuuttia miehen edestakaista liikettä ja sitä miten kärpänen väliin katosi, väliin taas ilmestyi näkyviin. Melkein joka kerta kun takki siirtyi pois sen päältä, se siirtyi vähän ylemmäs kohti pistettä, jossa miehen olkapää painui lasia vasten. Älä mene sinne, kuiskasin hyvin hiljaa, se on väärä suunta. Oli totta kai naurettavaa välittää niin paljon mitättömästä kärpäsestä, mutta minulle sillä oli merkitystä ainakin niin kauan kun sitä katselin. Sitähän välittäminen juuri on, ajattelin, sitä että katsellaan jotakin riittävän pitkään, mitä merkitystä koolla siinä on?"

Kirjan kertoja, nimettömäksi jäänyt amerikkalaisopettaja tutustuu Mitkoon, bulgarialaiseen nuoreen mieheen Sofian kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa, miesten wc-tiloissa, jossa rahalla saa oikeastaan toiselta kaikkea mitä kuviteltavissa olla saattaa. Jo kohtaamishetkellä Mitkossa on jotain erilaista kuin muissa, jotain, jonka haluaisi pitää omanaan sitä silti koskaan saavuttamatta. Samalla kun ristiriitainen suhde liikehtii edestakaisella liikkeellä laineiden tapaan, risteilee päähenkilön omat halut, ristiriidat ja menneisyyden kokemukset taustalla osaamatta viedä tunteita koskaan täysin yhteen suuntaan, kulkien eteen ja taakse, jahkaten ja olemalla läsnä vain osittain ja silti jollain äärimmäisen ristiriitaisella tavalla ollen hyvin intensiivisesti läsnä. Mutta vain Mitkon seurassa. Kolmeen osaan jakautuva romaani kulkee niin nykyhetken Bulgariassa kuin päähenkilön nuoruusvuosien Yhdysvalloissa, ja se kutoo peitteensä tiiviisti tarinan ympärille. 

Täytyy kyllä myöntää, että en ehkä olisi lukenut tätä kirjaa lainkaan, jos en olisi lukenut siitä Ompun blogipostausta. Sen kannet ja ehkä hieman nimikin lupaa nimittäin kaikkea muuta miksi romaani lopulta osoittautui, kanteen painetut markkinointilauseet älykkään runollisesta rakkausromaanista ja sijasta 12 kirjallisuuden historian kaikkien aikojen eroottisimpien romaanien joukosta antoivat ymmärtää aivan toisenlaista kirjaa. Aivan kuin tämä olisi joku 50 Shades of Gray, gay-fiboilla vain.

Se, mitä tämä romaani sitten muille on, on toki niiden muiden asia, mutta minulle tämä oli kaikkea muuta kuin eroottinen, sillä sanan perimmäisellä merkityksellä ainakaan. Minulle tämä oli ennen kaikkea viiltävän kipeä, intensiivinen ja voimakas lukukokemus. Sen kieli ja vaivaton kuvaus herättivät Bulgarian pääkaupungin Sofian eloon, ja vaikka Greenwell ei edes kuvaillut esimerkiksi metrokohtausta kirjoittaessaan sen äänimaailmaa, vain Mitkon ja amerikkalaisen katseiden välistä oloa ja intensiteettiä, oli lukukokemus niin voimakas, että se tungos, kollektiivisen hiljaisuuden yhteisääni, vaimea keskustelu sekä metrovaunun kirskahtelu tulivat mukaan ihan kuin rivien välistä. Tilanne oli todella läsnä, kerronta jotain sellaista, että harvoin noin moniaistisesta saa nauttiakaan. 

Ja silti itse tarina oli niin voimallinen, ettei sillä ollut hetkeäkään vaaraa jäädä kauniskielisyytensä alle. Se oli tarkkanäköinen, ja siinä tarkkanäköisyydessään ehkä tosiaan runollisen älykäskin, mutta enemmän se oli tarina omista tunnetraumoista ja niiden vaikutuksesta myöhempiin ihmissuhteisiin kuin varsinaisesta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain samaa kuin rakastamassani Pajtim Statovcin kerronnassa, ehkä pitkien ja realistisen kauniiden lauseiden takia, ehkä tavassa käsitellä asioita mutkattoman suoraan. Siinä oli myös ripaus Yanagiharan Pientä elämää, sitä kaipuuta iholle, mutta silti se oli jotain aivan omanlaistaan, voimakasta ja herkkää. Se oli tarina hyvin epätasapainossa olevasta ihmissuhteesta, sellaisesta, joita tosielämässä tuppaa huomattavasti Disney-henkisiä tarinoita enemmän olemaan. Oli se rakkaustarinakin, mutta se oli sitä niin kipeällä tavalla, ettei sana tuossa muodossa riitä kuvaamaan niitä kaikkia nyansseja, joita tarina itsessään sisällään piti. Se kertoi suoraan ja kaunistelematta, mutta tärkeimmän se silti antoi ymmärtää itse. Ja sitä minä tässä ehkä eniten rakastin.

Pride-viikko tai ei, lukekaa tämä romaani. Tämä oli ehdottomasti yksi suurimpia tänä vuonna käännettyjä kaunokirjallisia teoksia.


Helmet-haaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa



 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

PRIDEVIIKON KIRJALISTA


Tällä viikolla vietetään aina niin upeaa ja vahvaa Pride-viikkoa, ja jos sen näkymiseltä katukuvassa onnistuu välttämään, saa varsin vahvat laput silmillä kulkea. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tämän viikon kirjablogien Pride-lukutempausta, ja vaikka en ihan varma vielä ole ehdinkö itse varsinaisesti teemaan liittyviä kirjoja lukea (pahuksen lukujumi sentään, ainoa mikä tuntuu tällä hetkellä etenevän, on keskinkertainen dekkarikirjallisuus...), ajattelin kuitenkin oman spontaanin instagram-postaukseni innoittamana vinkata nyt täälläkin sopivaa luettavaa tälle viikolle. Ja omia suosituksia otan vastaan myös enemmän kuin mielelläni, ehkä näiden lukemista voi jatkaa lähiviikoillekin varsin hyvällä omallatunnolla! 


PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN
Upea kirja transsukupuolisuudesta, ulkopuolisuudesta, stereotypioista ja sukupuolisuudesta, niin Italiassa, Albaniassa, New Yorkin hämärillä kujilla kuin omassa koti-Suomessammekin. Vahva ja koskettava romaani, jonka soisi kuuluvan hieman jokaisen lukulistalle, aatemaailmaan katsomatta. 


INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA
Suosittelin tätä kesälukemiseksi kaksi postausta sitten, ja suosittelen tätä nyt uudestaan. Kirja, jolle soisi huomattavasti enemmän lukukertoja, tarina, jonka toivoisi huomattavan monien tietävän. Kaksi ihmistä minuutissa on paitsi tarina lääketeollisuudesta ja eriarvoisuudesta, se on myös tarina kahden äidin lapsesta, joka ei kuulu toiselle, jos toista ei ole. 


TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS & LOPOTTI
Kinnusen kahteen osaan päässyt sukuromaani kurkistaa ensimmäisessä osassaan homoseksuaalisuuden riipaisevaan historiaan ja toisessa osassa elää sitä jo avoimemmin, vanhojen traumojen varjossa. Etenkin Onnin tarina tuli itselle hyvin lähelle, ja onnistui vaikuttamaan suuresti, sen kipeys tuntui omassa sydänalassa saakka. Tuomaksen tarina lähempänä nykyaikaa taas toi eteen sellaista raadollisuutta ja epäreiluutta, ettei sitä täysin kuivin silmin voinut lukea. 


TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ
Toven omaelämäkerrallisenoloinen pienoisromaani on kaunis tarina kahdesta naisesta, jotka paitsi jakavat yhteisen käytävän työtilojensa välillä, jakavat myös arkensa, tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Kaunis, rauhallinen ja hurjan lähelle tuleva kirja ei tee itsestään numeroa saati huutele sensaatiohakuisesti, mutta antaa silti enemmän kuin moni muu kirja yhteensä.


PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA
Statovci on niin upea, että häneltä voi olla samalla listalla koko tähänastinen tuotanto, olkoonkin, että se on vasta kaksi kirjaa. Siinä missä Tiranan sydän tietyllä tapaa laajempi kannanotto seksuaalisuuden muotittamiselle ja leimaamiselle, on Kissani tarina yhdestä ihmisestä, yhdestä suhteesta, sen taustoista, kivuista ja nousuista. Kaunis tarina vie mukanaan ensisivuilta lähtien.


HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
Pieni elämä ei ole ehkä mikään joutuisin hyvänmielenkirja, mutta kaikessa traagisuudessaan on senkin pohjavire kuitenkin valoisa, ja vaikka tarina etenee kauhuista toiseen, voi pahimmastakin selvitä kun vierellä on oikea ihminen. Rakkaus ei katso sukupuolta, se kiinnittyy hyvyyteen ja hyväsydämisyyteen, ja sen kauniin kaihosassa tunnelmassa Yanagihara tarinaansa kuljettaa lähes tuhannen sivun läpi.

HAUSKAA PRIDE-VIIKKOA KAIKILLE! 


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 
ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥
392s.
Otava 2010
Alkuteos: Eat Pray Love (2006)
Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

perjantai 23. kesäkuuta 2017

KESÄLOMAKIRJOJA JUHANNUKSEN KUNNIAKSI



Kesäloma on täällä! Siihen on laskettu ensin viikkoja, sitten päiviä, tunteja ja minuuttejakin. Viimeiset hetket meni töissä eilen pelatessa ultimaalista finaalia eläinmuistipelissä, jonka voitosta sai tittelin "tavallinen mestari" (jos siis sattui olemaan aikuinen, ja olisi saanut tittelin "maailman paras ja suurin megavoittajien voittaja" jos vastustajani herra 7v. olisi voittanut). Joten niinpä kruunauduin viimeisen työtuntini aikana sitten tavalliseksi mestariksi, lohduttaen vastustajaani sillä, että olimme pelanneet yhdessä samaa peliä noin 500 kertaa, ja olin voittanut kahdesti. Toinen kerta vain sattui tähän viimeiseen mahdolliseen. Revanssia emme ehtineet ottaa, koska oli aika tuhota viimeisellä, ei ehtoollisella, vaan välipalalla retkipillimehut ja kahvihuonekarkit. Ja siitä sitten lomalle, koko konkkaronkka. Toiset neljäksi päiväksi, toiset kymmeneksi viikoksi, kuten allekirjoittanut. Niistä tosin osa on jo opintovapaata, mutta sitä ehtiikin ihmetellä lisää sitten elokuussa.

Ja se miten tämä liittyy nyt yhtään mitenkään mihinkään, on toki siinä, että on aika listata muutama kesälomakirjavinkki niille, jotka mahdollisesti vielä kesälukemisiaan pohtivat. Viimevuotiset kirjat löytyvät tuon linkin takaa, tässä omat suositukseni tälle kesälle, olkaa hyvät!


TOP 5 KIRJAT KESÄLLE 2017



Mainio kotimainen lukuromaani, joka on jäänyt mieleen pyörimään vahvemmin kuin olisin uskonutkaan. Railakkaan hauskaa ja historialla leikittelevää viihdettä vakavien asioiden, eli Turun kaupunkipalon äärellä, joka toimii varmasti laiturinnokassa tai Suomen halki viilettävässä junassa, missä kesällä ehtiikään parhaiten lukea. Helteisissä hetkissä eletään myös kirjassa, ja sen railakkaasta tunnelmasta nautin edelleen itsekin, vaikka lukemisesta on jo puolisen vuotta. Ehdoton yllätys, vetävä ja koukuttava teos!


Ensimmäinen Austerini on edelleen lämpöisen vahvasti mielessä, ja sen leppoisa kerronta ja polveileva tarina olisi mainiota kesälukemista, jos tätä ei olisi jo aiemmin lukenut. Tarina on rento ja helppolukuinen, ja silti siinä on omat twistinsä, jotka estävät latteuden tunteen. Laadukasta ja ajatonta, ja toimii myös, jos kesällä haluaa yhtaikaa viihdyttävää, muttei liian haperoista luettavaa.


Helsingin kesät ja vanhempieni ikäluokan sukupolvikuvaus muuttuu lämpimäksi ja eläväksi Westön kauniissa teoksessa, jonka viipyilevyyden luona viettää mielellään hetken jos toisenkin. Hitaassa ja kuvailevassa lumossa viihtyy kuin kauniissa kesäillassa, ja henkilöihin kiintyy niin, että heiltä tekisi mieli kysyä pitkästä aikaa kuulumisia. Ihmisiään Westö osaa luoda parhaiten, ja tämän tarina sopii kesään kuin ne kärpäset konsanaan.


Muistan, että juuri Vieraat vuosi sitten luettuani tuntui, ettei se ehkä yltänyt ihan niin korkealle, kuin toivoa olisi voinut, mutta yhtäkkiä, 10 kuukautta myöhemmin huomaan, että sen kesäillan viipyilevä tunnelma on niin vahvana mielessä, että tuntuu kuin tämän olisi lukenut viime viikolla. Vieraat kuuluu siis sarjaan "kirjoja, jotka kasvavat ajan myötä", ja aika todella on tehnyt tälle hyvää. Kauniin haikea kirja, jossa kuitenkin oli kaikki kohdallaan, vaikka tuoreeltaan hieman vierastinkin, sopivaa kesäluettavaa, jos viihtyy myös hieman syvempien tunteiden kohdalla. Toivottomuuteen sentään ei tarvitse astua, tämän taustavire on herkän kaunis.


Tässä sarjassa ehkä omalla tapaa traagisin tarina, mutta silti sellainen, jolle kaipaisi hurjasti lisää huomiota ja lukukertoja. Trooppisen viidakon keskellä kesä on jatkuvasti läsnä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Upottava ja ajatuksia herättävä, muttei missään nimessä liian raskas. Sellainen kesäkirja, jonka parissa tuntee mielellään ja paljon.


Simojoen kirja oli niin satunnaislöytö isotädin hyllystä kuin olla voi, mutta sen kesäkuvaus on mielessä edelleen. Mahtava pieni kesämysteeri, jonka elävä maailma tuntuu siltä, että siihen voisi konkreettisesti palata milloin vain. Wyldin mysteeriromaani ei taas ehkä ole se kesäisin noin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on aivan mahtavaa viihdettä jännitystä ja koukutusta kaipaaville. Rakenteeltaan aivan mahtava kesäkirja, joka tekisi mieli lukea tänäkin kesänä uudelleen, jos vastaavaa toista ei jostain onnistu löytämään.

Mitä kesäkirjoja te aiotte lukea? Tai suosittelette ehdottomasti minulle? Nyt olisi tilaa jopa hieman viihteellisemmälle kirjallisuudelle, kunhan on laadukasta edelleen!

JA IHANAA JUHANNUSTA KAIKILLE, 
NAUTTIKAA KESÄSTÄ, OLI SÄÄ MIKÄ TAHANSA! ♥

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN
♥ ♥
331s.
WSOY 1985
Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)
Suomennos: Kersti Juva
Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?


Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

LUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS

 
Elämäni ensimmäinen lukumaraton on nyt vietetty, ja olo on varsin tyytyväinen. Viimeiset lukuhetket vietin kirjaimellisesti kävellen, nappasin nimittäin Eat Pray Loven bussiin mukaan, jotta saisin kahlattua vielä Intia-osuuden loppuun. Harmikseni bussimatka vain oli ihan himpun liian lyhyt siihen, mutta onneksi osaan multitaskata, lukea, kävellä ja jopa ehkä pysyä pois autojenkin alta yhtaikaa. Ainakin kahden sivun verran. Mutta niin, kuten jo tuohon eiliseen päivittyvään postaukseen kirjoittelinkin, siitä lienee tunnistaa lukujumin poistajaksi tarkoitetun kirjan hoitavan tehtäväänsä, ettei sitä malta lopettaa edes silloin kun oikeasti pitäisi. Ja hassua sinäänsä, kun en viikonloppuisin muka yleensä ehdi lukea kun pitää ehtiä "tehdä asioita". Nyt luin enemmän kuin aikoihin, ja tein siinä sivussa myös kotihommia enemmän kuin aikoihin. Että miten lie se priorisointi noin normaalisti menee, puhelin tiukassa otteessa oikeassa kädessä varmaan.. Mutta nyt, se luettujen koonti, olkaa hyvät.

Y H T E E N V E T O


LOPPUUNLUETUT KIRJAT

J.R.R. Tolkien : Hobitti - eli sinne ja takaisin, 64 sivua. Huh, tämä oli oikeastaan se perimmäinen syy, miksi ylipäätään koko leikkiin ryhdyin. Hobitti on ollut kesken toukokuun puolivälistä, ja koska se tahmoi tahmoi tahmoi, en olisi varmaan ilman erillistä rutistusta saanut sitä loppuun laisinkaan. Mutta sain kun sainkin, ja helpommalla kuin uskalsin toivoa, joten suurin tavoite lukumaratonista oli sen myötä jo oikeastaan saavutettu. Loppu rullaili melkein yllättävänkin helposti, enkä osannutkaan olla pitämättä tästä kirjasta niin paljoa kuin aluksi tuntui, vaikka minun maailmani ja tarinani tämä ei kuitenkaan lopulta ollut. Mutta tästä lisää mietteitä aivan omassa postauksessaan, kenties jo ensi viikolla.

KESKEN OLLEET KIRJAT

Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love, 135 sivua. Lukujuminpoistaja, aivot narikkaan, helppoa ja kepeää olematta silti täysin hömppää. Sitä tältä olen odottanut, ja sitä onneksi myös saanut. Ajattelin ensin, että riittää kun olen saanut Italia-osion, eli kirjan ensimmäisen kolmanneksen luettua loppuun, mutta kun saavutin sen jo nopeammin kuin ajattelin, jatkoin tavoitettani läpi Intia-osion. Senkin tosiaan luettua sain, juuri ja juuri, ja varsin tyytyväinen olen. Indonesia-osiota vielä ehkä hieman illalla, ja tästäkin lisää varmaan blogissa lähiviikkoina.


ALOITETUT KIRJAT

Elina Alatalo & Sami Kero (toim.) : Eläimet yhteiskunnassa, 78 sivua. Luin itseasiassa tästä uudestaan ne kolme esseetä, jotka olen jo aiemminkin lukenut, mutta tulivat hyvinä kertauksena jatkoa ajatellen. Esseet olivat Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita, Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Hyviä ja tärkeitä tekstejä, jokainen. 

Tove Jansson : Viesti - valitut novellit 1971-1997, 40 sivua. Voi Tove! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Toven novellit kuuluu lukea niiden oikeissa kokoelmissa, ei tällaisena yhteisniteenä ja valittuina paloina. Ja silti aamun neljä ensimmäistä novellia, Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä olivat parasta mitä sunnuntaiaamuna lukea voi. Eli ehkä ihan aina ei kannattaisikaan olla ihan niin kovin ehdoton.. Ihan kuin Jansson ei voisi toimia muka hieman irrallisempanakin.


LUKEMATTA JÄÄNEET

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia, ei luettuja sivuja. Ei lähtenyt, ei! Olen lukenut tätä viimeksi huhtikuussa, ja ajattelin, että jos nyt ei jatku, kirja joutunee siihen suosiolla kesken jätettyjen pinoon, josta harvoin takaisin lukuvuoroon enää pääsee. Ehkä säästelen vielä hetken, ehkä en, saa nähdä.


Yhteensä luettu 317 sivua. 

..ja siihen olen tyytyväinen. Kuten jo aloituspostauksessa sanoin, en lähtenyt tavoittelemaan satoja sivuja, en viittäkään sataa, vaan tämä oli omaan lukutahtiini oikein mainio määrä. Se teki tehtävänsä, sillä pääsin lukutavoitteisiin kahden sellaisen päälleen saaneen kirjan kanssa, ja se toimi, koska en edes muista milloin olisin viikonloppuna näin ajan kanssa lukenut. Ollut vain ja keskittynyt juuri siihen, mistä pidän kaikkein eniten, unohtanut somet sun muut kokonaan tieltä häiritsemästä. Parhaiten toimi, kun luettavana oli keskenään hyvin eri tyyppistä kirjallisuutta, ehkä useampi romaani olisi ollut hieman liikaa noin siirtymien kannalta.

Eli hyvin meni ja olen iloinen spontaanista osallistumisestani! Seuraavan kesälukumaratonin aikaan olen itse reissussa, mutta elokuiselle voisi ehkä uudelleen osallistuakin. Vaikka tosin toivoisin, että ensi viikon lomanalusta eteenpäin kesä olisi muutenkin yhtä lukumaratonia vain.