lauantai 19. elokuuta 2017

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA


SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA
250s.
Gummerus 2017
Arvostelukappale

Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä, mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä niin.

Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta. Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut tästä tuntevat.

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.

Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus, jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.

Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla yhtäkkiä menetin kaiken.

Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä. Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta, mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt. Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea, miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen, omaa onneamme hakien.

Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen, transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että ”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen tragedia?  Päähenkilölle? Puolisolle, joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?

Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se, ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa, kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kehtaavatkin.


Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin, että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen muuttumisessa omaksi itsekseen.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

LUKEMATTOMIA KOKEMUKSIA


Olin tätä jo hieman odotellutkin. 120 kirjaa puolentoista vuoden sisään sitä hieman ennakoi, sitäkin enemmän kerralla kuusi kesken olevaa, joista mikään ei oikein lähtenyt, mutta joka suuntaan oli silti pakko särppiä. Koska pitäähän sitä nyt jotain koko ajan lukea, pitää pitää pitää. Kokeilin yhtä, luin puolipakolla seuraavaa, sain yhden silloin tällöin loppuun, vaikutuinkin, mutten saanut sitä samaa lukuimua irti kuin yleensä. Harhauduin (ihan positiivisessa mielessä toki) yhä useammin podcastien maailmaan, tai yksinkertaisesti yhtä kirjasta luettua sivua kohden selasin puoli tuntia koomassa instagramia. Ja silti vain ajattelin, että pitäähän sitä lukea, joten aloin taas tökkiä seuraavaa kirjaa. "Jos mikään ei lähde, lue Murakamia" -ajattelin, mutta sekin tuntui puulta. Enkä siltikään osannut lopettaa. Mutta siinä vaiheessa kun (kaksi) kesken oleva(a) Tove Janssonkaan ei lähtenyt, täytyi hieman pysähtyä. Olen lukenut yksinkertaisesti liikaa.

Jollekulle 120 kirjaa 1,5 vuodessa on täysin normaali määrä, toinen lukee saman puolen vuoden sisällä. Minulle optimaalisin lukumäärä on ollut kolmisenkymmentä kirjaa vuodessa, viime vuonna täyteen tuli 69, tänä vuonna luin jo heinäkuun loppuun mennessä yhtä paljon kirjoja kuin vuonna 2015 yhteensä. Ahmin ja hamusin, tahdoin kaiken, luin pois alta, rakastuin useasti, mutta silti oli jo kiire seuraavaan. Lukeminen oli myös mitä mainioin todellisuuspako työarjesta, niistä päässä pyörivistä ajatuksista, jotka eivät meinanneet muuten jättää vapaa-ajalla rauhaan. Mutta kun on viettänyt juhannuksesta asti ihan laittoman pitkää kesälomaa, ei yhtäkkiä enää edes se kaikkein ominaisin, lomalukeminen meinaa maistua. Ja silloin on ehkä aiheellista laittaa hetkeksi kirjan kannet kiinni. Naputella Goodreadsista kaikki kesken olevat kesken jääneiksi tai myöhemmin palattaviksi, skipata suunnitelma viikonloppuisesta lukumaratonista ja ihan vain olla. Lukematta, syventymättä, tehden juuri sitä mitä milloin huvittaa. Koristella syksyn kalenteria tai mielikuvasisustaa opiskelijakotia. Etsiä Tori.fi'sta sohvia ja palauttaa kirjastoon nekin kirjat, joita ei edes kokeillut tänä kesänä lukea. 

Ja yhtäkkiä, hahah, sitä ihan sivumennen selaa postilaatikosta tipahtanutta arvostelukappaletta, ja huomaa lukevansa sitä neljäsosan ensimmäisen sivun sijaan. Ehkä luen sen loppuun tällä viikolla, ehkä syyskuussa. Onneksi sillä ei niin ole väliä, pääasia että luen sitten joskus ihan vain koska aidosti tekee mieli. Ei koska pitää/blogi/lukutavoitteet/olen kasvattanu itselleni lukijaidentiteetin enkä voi elää jos minulla ei ole kirjaa kesken. Ja hyvä niin.

(Niin ja kuvituksena viimeviikkoisen Madeiran matkan satoa. Se oli kyllä sellainen kokemus, että huh! Miksei kukaan kertonut, että tuo hieman keski-ikäiseltä kuulostava leuto lomasaari on noin täynnä ihmeitä ja paratiiseja! Vuoria, joilla olisi maailman siisteintä larpata Taru sormusten herraa, jos siis sellaista harrastaisi! Viidakkopolkuja, jossa kaiken kukkivan keskellä voi kuvitella olevansa Nangijalassa! Luonnon muovaamia uima-altaita ja useaan metriin pärskähtelevää turkoosia vettä! Mieletöntä. Madeiralle palaan vielä.)

lauantai 5. elokuuta 2017

KESÄ- JA HEINÄKUUN LUETUT

Kesän kuukaudet ja kirjat vain hurahtelevat ohi, en voi uskoa, että on jo elokuu! Kesä on tuntunut yhtä pitkältä kuin lapsena, ikuiselta, kuumalta ja venyvältä, vaikka ei kai missään vaiheessa ihan hurjan lämmin ole ollutkaan. Olen ollut lomalla jo viisi viikkoa, ja toisen samanlaiset ovat vielä edessä ennen opintojen alkua, mahdotonta. Ei tämä näin pitkältä tunnu töissä käydessä, mutta toisaalta kaipa sen suurimman rentoutumisen tason löytää silloin, kun tietää, ettei takaisin tarvitse pariin vuoteen mennäkään. Hassua, puoli vuotta sitten olisin voinut vannoa, etten selviä keväästä ikinä.


No selvisin, ja ihan kunnialla jopa. Kesäkuusta jäi päällimmäisenä mieleen viipyilevät kesäviikot lasten kanssa töissä, kun suurin osa poppoosta oli jo kesälomalla. Patikoimme myös pienen yhdenyön reissun Nuuksiossa tulevaa mielenrauhaa enteilemässä, ja lukuintokin löytyi elämäni ensimmäisen lukumaratonin avulla. Sain luettua muutaman pitkään jumineenkin kirjan loppuun, olen vieläkin ylpeä etenkin tuosta Hobitista. Ja huomhuom, ostin ja luin saman kirjan samassa kuussa, uskomatonta! On siis oikeasti näemmä mahdollista ostaa kirjoja ihan myös luettavaksi, ei vain hyllynlämmikkeeksi, haha.

Luin myös lähinnä hyviä kirjoja, lemppareikseni nousi niin Austerin New York -trilogia kuin Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu. Eat Pray Love oli vähän floppi, mutta tietoinen sellainen, Hobitti taas hämmentävän kaukana siitä, mitä siltä toivoin. Ostetuista onnellisin olen Anna mennä -oppaasta, joka tuli vastaan Yrjönkadun antikvariaatissa muutamalla hassulla eurolla. Vaikka sitä kai pitäisi kirjallisuutta tukea uusiakin ostamalla, en vain millään tohtisi maksaa mansikoita uudesta kun kierrätysperiaatteella saa paitsi halvempaa, myös hieman paremman omantunnon. 


K E S Ä K U U N  L U E T U T



K E S Ä K U U N  O S T E T  U T

Joanne Harris : Appelsiinin tuoksu
Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love
Emma Donoghue : Huone
Ildefonso Falcones : Fatiman käsi
Inkeri Markkula : Kaksi ihmistä minuutissa
Saara Särmä & Rosa Meriläinen : Anna mennä! - opas hauskempaan elämään

 


Heinäkuu taas hurahti ohi niin etten edes ehtinyt huomatakaan, välillä kotona, viikonlopun verran Oslossa, mutta eniten mökillä, hieman jumiin jääneenä pientä koirapotilasta hoitaen. Hieman on meinannut kirjaimellinen mökkihöperyys iskeä ja seinät kaatua päälle, mutta onneksi edessä on elokuussa vielä muutakin, uusia maita, saaria ja kaupunkeja, ehkä ne hieman tasapainottavat. Ja onpa ainakin säästynyt hieman rahaa, noin tulevaa ajatellen. Syksyä tai joulun ajan kaukomatkoja, mitä ikinä edessä onkaan.

Kirjoja oli määrällisesti varsin vähän, mutta Middlesexiin käytetty kaksi vikkkoa ehdottomasti sen veroista. Se oli aivan yhtä ihana kuin edellisellä kerralla kahdeksan vuotta sitten. Heinäkuussa hieman hullaannutti nettikirjakauppojen kesäalennukset, mutta sitäkin vielä enemmän Oslon kirjakauppojen englanninkieliset osastot. En toki Suomessa ole niin kiinnittänyt samaan, mutta tuntuu, että tarjontaa oli enemmän kuin meillä kotimaan kielelle käännettyjä. Kauniita erikoispainoksia, uutuuksia ja mitä kaikkea, rahatilanteen kannalta oli ehkäpä onni, että matkassa oltiin pelkin käsimatkatavaroin. 

H E I N Ä K U U N  L U E T U T



H E I N Ä K U U N  O S T E T U T

Viet Thanh Nguyen : The Refugees
Sarah Perry : The Essex Serpent
Tove Jansson : Kesäkirja
Tove Jansson : Kuvanveistäjän tytär
Katja Kettu : Surunkerääjä
Katja Kettu : Hitsaaja
Katja Kettu : Piippuhylly



Elokuulta toivoisin nyt elämän suhteen aurinkoa (no sitä pitäisi ehkä tuolla pienen lentomatkan päässä kyllä jo maanantaina olla!), eloa ja menoa, ehkä myös omaa asuntoa Joensuuhun, paikkaa mihin asettua. Kirjoilta taas rentoutta ja huolettomuutta, sen lukemista, mikä mihinkin hetkeen eniten sattuu kiinnostamaan. Mitään ihan hirveän suurta lukuhimoa ei koko kesänä ole oikein ollut, mutta kuluu ne päivät näemmä muutenkin, lukea ehtii taas kun enemmän siltä tuntuu.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES
♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin

tiistai 1. elokuuta 2017

30 x ♥


elokuun ensimmäinen päivä, jolloin sai lapsena kakkua sänkyyn kynttilöiden kera
auringonlaskut ja -nousut ja päivänsäteet omalla mökkilaiturilla
pienen eläimen pörröinen lämpö aamulla sääriä vasten
oman tyylin löytyminen ja siinä pysyminen
kahvi kauramaidolla ja tee haudutettuna ilman kiirettä minnekään
aamut, joihin saa herätä itsekseen toisen jo lähdettyä töihin
omista aikatauluista vastaaminen
itsekseen töitä tekeminen ja opintojen puurtaminen
kirjoittaminen käsin ja koneella
inspiroivaan tarinaan uppoaminen

vaaleanpunaiset donitsit ja auringonlaskut
lempikaupungeissa uudelleen vieraileminen
uuden aloittaminen
se, että on jo valmiiksi hyvä jossain
uusien asuntojen sisustuksesta haaveilu vaikkei muutosta olisi tietoakaan
lauseiden aloittaminen sanoilla "luin tiede-lehdestä/kuuntelin podcastia, jossa.."
ystävät, jotka ymmärtävät puolikkaista lauseista
muisto miten karmeaa oli hypätä benji-hyppy
yllytyshulluuntumisesta itsekseni palaaminen
lattiat, jotka narisevat vanhoja tarinoitaan

itsensä ja virheidensä hyväksyminen
musiikkiin tai muiden hälinään nukahtaminen
kymmenvuotisen parisuhteen rentous ja hioutuminen
valkoviini pahvimukista puistonpenkillä polttavista aiheista keskustellen
lämpimässä juhannusyössä pyöräilyn hiljainen onnellisuus
pienen kaupungin suuri sielu ja kiireettömyys
pienen eläimen lohdullinen silittäminen ja silitettävänä oleminen
toisten ajatuksista inspiroituminen ja voimaantuminen
kasvaminen perheessä ja ympäristössä, jossa ikä ei ole koskaan ollut kriisi
kaikki asiat, jotka halusin tehdä ennen kuin täytän 30 ja ehdin toteuttaa


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
288s.
Otava 2017
Arvostelukappale

Törmälehdon kaunis esikoinen, Vaikka vuoret järkkyisivät pyöri alkuvuodesta kirjablogeissa, ansaitsi kehuja ja kauniita sanoja. Se oli korkealla omalla lukulistalla jo silloin, mutta jostain syystä - ehkä pienestä yliannostumisesta kotimaiseen kirjallisuuteen yleisesti, ehkä vähän liiankin joka tuutista vastaantulleena tämä kuitenkin jäi. Jäi tähän asti, kunnes yritin kesäkuussa uudelleen.

"Lettipäinen vanhus ojentaa kärrystä päärynöitä liikemiehelle, mutta katsoo silmiin minua. Koululaisia maleksii myöhempään vuoroon, lapset tönivät toisiaan ja osoittelevat hiuksiani. Omalla kaistallaan kiitävässä pikabussissa sulaudun vielä joukkoon. Katsominen alkaa täällä, missä kadut ovat harmaita ja vuoret nousevat maiseman laitamilla kaukana idässä." 

Elsa käy lukiotaan Kainuussa, ja nuoruudenkasvukipujen keskellä löytää liikkeen, vastauksen ja kaiun, Hengen ja helluntalaisuuden. Vuosia myöhemmin hän asuu Bogotassa, vuorten ja sissiliikkeiden keskellä Kolumbiassa, jossa usko on vahvaa ja vierellä kulkeva, sissien vankina vuosia virunut Manuel odottaa kieliään. Tarina kulkee vuoroluvuin kummankin Elsan tarinassa, lukioaikojen Kajaanissa kolmannessa persoonassa, nykyhetken Bogotassa minämuodossa. 

Aloitin kirjan lukemisen ensimmäistä kertaa jo kuukausi takaperin, viimeisillä bussimatkoilla ennen kesäloman alkua. Siihen se hieman sitten jäikin, tyssäsi niin tyypillisen lyyrisiin sanoihin ja lausemuotoihin, että alkoi jo hieman ärsyttää. Luin tosiaan viime vuonna varsin hurjan määrän kotimaista kirjallisuutta, ja nyt pidempään käännöskirjallisuuden parissa pyörineenä törmäsin varsin voimallisestikin tämän kanssa hieman liiankin tuttuun tunteeseen: nuorehkon kirjailijan esikoiseen, äidinkielenopettajan ensiromaaniin, jossa kieli on niin hiotun kaunista, lyyristä, kumpuilevaa ja herkkää, että koko tarina tahtoo hieman jäädä sen jalkoihin. Ja niinpä kirja jäikin lojumaan, kuukauden päiviksi hyllyn reunalle, muiden alkaessa ja loppuessa siinä välissä. Mutta joku tässä silti jäi kaihertamaan niin vahvasti, etten sitä kesken raaskinut jättää.

Kirja oli täynnä herkänkaunista kuvausta, haikeutta, etsimistä ja kaipuuta. Elsa päähenkilönä oli hahmona ehjä ja kokonainen, kirjan todellisuudessa realistisen hukassa. Sivuhenkilökaarti oli ihailtavan taitava, hienosti tarinaan uppoava joukkio erilailla ajattelevia, uskovia ja tuntevia hahmoja. Elsan uskon ja vanhempien epäilyn välinen kuilu oli lähes käsinkoskettavissa, ja sen kipuisuus tuntui omaan aikaan asti, yli järkkyvien vuorten ja etsikkoaikojen, sen raastavuus oli jotain, mitä olisi voinut itsekin kuvitella nuorempana kokeneensa. Bogota-osiot taas olivat herkullisen runsaita, aistikylläisiä ja monitahoisia, ja rinnakkainen kerronta toimi varsin mainiosti.

Eniten tässä kirjassa, sen erityisen hienoista henkilöistä huolimatta, pidin ehdottomasti siitä suurimmasta lankakerästä, uskonnosta, uskomisesta ja uskosta, kaikista niistä ristiriidoista ja tavoista miten joku uskoo tai on uskomatta. Olla riehakkaasti tai päätöksellä uskossa mukana, hieman hurahtaneesti tai eilen kello viideltä kääntyneenä. Elsa oli kulkenut pitkän tien seurakuntanuoresta nuoreksi ja uskossaan kipuilevaksi naiseksi Kainuusta maailmankolkkiin, odottaen jotakuta kenen kanssa rukoilla yhdessä, saada kielet Hengestä, tehdä todeksi jotain, mikä ei jostain syystä ihan täysin päättämällä tule. Se oli jotain mihin pystyy samaistumaan, vaikkei täysin samaa kipua olekaan kokenut, jotain hieman vierestä vain. Mutta toisaalta, onko sillä lopulta uskoa etsiikö uskoaan Jumalaan, Pyhään henkeen vai elämään yleensä, kun se raastavimmillaan voi olla pitkä ja kipuileva tie kohti omaa tapaansa olla ja elää?

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis ja vahva esikoisteos, joka uppoaa vahvasti kategoriaan haikean kauniit romaanit. Se nousee ylös välillä liiankin harkitusta kielestään ja kasvattaa tarinansa kerrontaansa suuremmaksi, ja onnistuu murtamaan epäileväisemmänkin mielen. Se ei ole höttöisen kepeä, muttei sorru liian raskaisiinkaan vesiin, se on sitä sellaista laadukkaan viihdyttävää kirjallisuutta, joka soi kauniisti ja jättää lukijalleen hyvän ja tunteikkaan olon. Se, riittääkö sen vahvuus erottumaan muista niin kovin samanlaisista edukseen, näyttää ehkä aika, mutta nyt sen takakansi on levollista laskea viimeisten sivujen päälle ja sanoa pitäneensä. Kukapa kauniista nyt ei pitäisi.

Helmet-haaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

KESÄAAKKOSET // OSA O-Ö

Let's get lost in a world made of books, tea and rainy days, kirjoittelin edellisen instagram-kuvani kuvatekstiksi. Sitä tämä tosiaan hieman on ollut, sadepäiviä, mutta myös rakkaita ihmisiä, joiden seurassa aika on lukemista enemmän mennyt. Niinpä tämäkin sadeilta on kotoisa käyttää koneen ääressä, höyryävä teemuki vieressä, toisen osan kesäaakkospostaukseen kirjoitellen. Ensimmäisethän löytyvät täältä, jos oli huomaamatta jääneet.

O // Opiskelu. Rakastin opiskelua kandivaiheessa, ja jatkosta olen haaveillut siitä asti kun sain lastentarhanopettajan paperit käteeni Helsingin yliopistolta. Ensimmäistä vuotta lukuunottamatta taisin joka vuosi jonnekin vähän haeskellakin, välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan. Viime vuonna sitten pääsin sisään Itä-Suomen yliopiston erityispedagogiikan maisteriohjelmaan, ja nyt etäopintojen ja muiden säätämisten kautta syksyllä viimein aloitan nuo opinnot täysipäiväisestikin. En voisi ehkä enempää innoissani tulevasta olla, tätä olen todella kaivannut, vaikka aikamoisia mullistuksia se elämään mukanaan tuokin. 

P // Puuhastelu. Ehkä juurikin nimenomaan se, eikä edes puuhailu. Keksin itselleni helposti pientä tekemistä koko ajan, milloin järjestän hyllyjä, milloin istun lattialla ja selailen ties mitä vihkoja. Neulon, otan kuvia kirjainstagramiin, vaihtelen järjestyksiä, olen vain. Pitkäjänteisyyteni on tosiaan hieman mitä on, ja ehkä siksi nautinkin enemmän pienestä ja nopeasti valmiiksi tulevasta tekemisestä. 

Q // Quesadillat ja muu kasvispainotteinen ruoka. Katukojuista meksikolaisilla pikkusaarilla, Thaimaan syrjärannoilla tai Nolitassa ja Williamsburgissa New Yorkissa. Konstailematonta ja simppeliä ruokaa rakastan, kaikkein mieluiten syön ulkona ja toisen tekemänä. Itse en ruokaa juurikaan laita, ennen en edes välittänyt kunnolla syödä, mutta elämänkumppanini on ehkä himpun saanut pientä foodien poikasta minuun istutettua, ja niin, onhan hyvä ruoka aina aika hyvää. Kunhan sen eteen tarvitsee lähinnä kävellä valmiisiin pöytiin.

R // Realismi. Kirjallisuudessa, elokuvissa, taiteessa, elämänkatsomuksessa. Väitän ihan pokkana olevani enemmän realisti kuin pessimisti, sanoivat muut mitä tahansa.

S // Satukirjat. Lapsuuden rakkaimpia ovat olleet Astrid Lindgrenin kirjat, ja niitä olen eniten töissäkin rakastanut lukea lapsille ääneen. Muumit toimii ehdottomasti myös, uudemmista omia suosikkeja on ollut ainakin Maukat ja Väykät, Mauri Kunnaksen kuvakirjoja unohtamatta. Satujen ääneen lukeminen on ihanaa, ehkä luen jatkossa koiralleni, kun ei enää vakituista yleisöäkään ole..

 
T // Tatuoinnit ja tyylit. Tatuointeja on kerääntynyt vuosien varrella yksitoista, lemppareimpina Meksikon matkan jälkitunnelmissa otettu näkinkenkä sekä omissa polttareissani yllätyksenä saatu Muumimamma ruusujaan maalailemassa. Niissä kuten monessa muussakin olen lähivuosina oman tyylini löytänyt, ja vaikkei ehkä noihin leimoihin päde, muuten yritän noudattaa ajatusta ajattomuudesta ja minimalismista, vaikka runsautta rakastankin. En sentään enää määrällisesti, elämä on hurjasti asukriisittömämpää kun vaatteita on alle kolmekymmentä. 

U // Uskaltaminen. Olen perusluonteeltani välillä hieman liiankin analysoiva ja pelokas, mutta silti ylpeä siitä, että pelkään asioita vasta niiden ollessa lähellä, en niin, että ne estäisivät tekemästä ja lähtemästä. Välillä itseään pitää enemmänkin muistuttaa uskaltamaan, mutta ehkä tähän kolmenkympin ikään mennessä sellainen tietty balanssi tämänkin suhteen on jo alkanut löytyä. 

V // Viherkasvit. Uusin rakkauteni, ja ainoa huoleni tulevan asunnonpuutteen parissa! Helsingin ikkunalautoja koristaa jo varmaan toistakymmentä pientä ja virkeää viherkasvia, niiden elossapitäminen on ollut sellainen uusi taito, josta ehkä eniten olen ollut ylpeä. Rakastan vehreyttä ja kodikkuutta, vahvoja värejä ja vallattomia lehtiä, oma pieni ikkunaviidakkoni on oikeastaan kaikki, jolla tulevasta opiskelijakodistakin saa ihan varmasti kodin tehtyä. (Kun vain sen kodin ensin löytäisin siis..)

W // Westö, Kjell. Harvaan nykykirjailijaan tunnen mitään suurempaa rakkautta, mutta Kjell Westö on kyllä hieman sellainen, jonka kirjallisuuden edessä menen ehkä ihan himpun verran fanityttörooliin. Puhumattakaan siitä kerrasta kun kyseinen kirjailija tuli kerran minua ja koiraani iltakävelyllä vastaan, haha. Vähän kuin olisi Tove Janssonin elävänä nähnyt, mutta ei nyt ihan sentään kuitenkaan.

X // The xx, bändi ja musiikki noin ylipäätään. Oikeastaan aina kun olen, musiikki soi. Kuulokkeista, tietokoneelta, mistä ikinä. The xx:n lisäksi Sigur Ros on yksi elämäni bändejä, niitä voi kuunnella ja soittaa lähes missä mielentilassa tahansa. Usein mielentila onkin se, minkä mukaan musiikkini valitsen, mutta välillä kuuntelen myös tiettyä kirjaa lukiessani tietynlaista musiikkia. Siksi esimerkiksi Ellie Gouldingin uusimmasta levystä tulee jatkuvasti mieleen Emmi Itärannan kirjat,  Petina Gappahin novelleja Zimbabwesta lukiessani kuuntelin zimbabwelaista radiomusiikkia, Laura Lindstedin Oneiron taas kuulostaa jazzilta.

 

Y // Ystävistä yksinoloon. Olen onnistunut löytämään elämääni ihan mielettömän joukon ihmisiä siitäkin huolimatta, että suurin osa ajastani kuluu ihan omasta toiveesta yksikseen. Hieman introverttiuteen taipuvana tarvitsen paljon omaa aikaa, mutta ehkäpä ne parhaimmat tyypit sen ymmärtääkin, ymmärtää niin hyvin, ettei (ihan hirveän) huono omatunto iske, jos näkemisten ja kuulemisten välille pääsee välillä livahtamaan hieman liikaakin aikaa. Täällä ollaan, enkä kulumallakaan kadota aio. 

Z // ZzZZZz. Nukkuminen on kyllä harrastuksistani ehdottomasti paras. Nykyään varsin usein tosin korvatulppien ja unimaskien parissa, talven unettomuuskausi pakotti opettelemaan pitämään vähäisestäkin unesta parempaa huolta. Ja kun kerran opettelee nukkumaan täydessä aistieristyksessä, on siitä vaikea palata enää valon ja metelin keskelle. 

Å // Åland, ja muut lapsuuden matkakohteet Keski-Euroopasta Norjan länsirannikkoon. Rakkaus autossa istumiseen syntyi jo vuosituhannen alussa, ja nytkin yksi suurimpia haaveita olisi ajaa Yhdysvallat autolla läpi tai edes Eurooppa. Tai ne Norjan vuonot uudelleen. Tai niin, oikeastaan istua kyydissa ja nauttia, en minä niin siitä ajamisesta itse pidä. 

Ä // Äkkipikaisuus. Niin luonteenpiirteenä, tunteiden pirskahteluina kuin päätösten tekemisenä tutkimatta välttämättä edes kunnolla kaikkia vaihtoehtoja. Yleensä ensimmäinen mahdollinen saa luvan olla hyvä, ja onhan se monesti, mutta on niitä hetkiäkin, kun olisi kannattanut tutkia vaihtoehdot ihan kunnolla. Raha-asioiden kanssa etenkin. Ja näkyy muuten täällä blogissakin varmaan esimerkiksi oikoluvun tasossa, äkkiä vaan postaus ilmoille, luetaan se läpi sitten myöhemmin. Jos edes luetaan. Hahah.

Ö // Öiset ajatukset. Parhaat ideat syntyy aina kun niitä ei tule kirjoitettua ylös, juuri ennen nukahtamista tai keskellä yötä. Ahdistavia ovat taas sellaiset öiset ajatukset, jotka piinaavuudellaan vievät kaikkein tärkeimmän, eli unen pois. 

JA PSST! Jos ette muuten jo huomanneet, pääsee blogiini nykyään myös vihdoin ja viimein omalla domainilla, osoitteella www.mitaluimmekerran.fi! Vanha blogspot-osoitekin tänne ohjautuu edelleen, mutta hei, minähän sanoin helmikuussa, että otan tavoitteeksi tämän tänä vuonna saada tehdyksi. Etenkin kun domain on varailtu jo toukokuussa. 2016. Hmmm. No parempi myöhään kuin ei silloinkaan, sanoisin.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

KATJA KETTU : HITSAAJA

KATJA KETTU : HITSAAJA
♥ ♥ ♥
349s.
WSOY 2008

Jos on lukenut blogiani tarkkaan, olen viimeksi alkuvuodesta maininnut Katja Ketun olevan yksi suosikkinykykirjailijoistani, mitä etenkin kotimaiseen kirjallisuuden kenttään tulee. Kätilö ja Yöperhonen on tullut luettua jo aiemmin, novellikokoelma Piippuhylly tammikuussa. Nämä kaksi ensimmäistä ovat vielä odotelleet vuoroaan, tämä Ketun toinen romaani osui käteen kirjastoretkellä, mutta saattaa myös odotella virtuaalisen alennuskirjashoppailun tuloksena eräässä postissa kahden muun Kettu-pokkarin kanssa. Ihan jo siksikin, että näissä Bon-pokkaripainoksissa on vain niin mielettömän upeat kannet. Surunkerääjässä etenkin.

"Kun Rovaniemen pojjat ehti paikalle 10.15 aamulla, oli suurin osa kauheudesta jo ohi. Net saivat pintaetsinnän johtajalta ohjeeksi ettiä ruumiita ja mahdollisia henkiinjääneitä, vaikka kyllä sen kaikki siinä vaiheessa tiesivät, ettei sieltä enää ketään hyövää kahtella. Siellä oli meri täynnä laivoja, siellä kelluivat kuin korkit meressä. Oli täyslasti- ja matkustajalauttaa, ro-ro-lauttaa, ulkovartiolaivoja, miinalaivoja, kuivalastialusta ja joku puolalainen konttilaiva. Kaikki joutuivat vierestä kahtomaan sitä kuolemaa. Siinä sai immeinen nöyrtyä."

M/S Estonia uppoaa myrskyisenä syyskuun yönä vuonna 1994, ja käynnistää tuhansissa kodeissa ja perheissä painajaisen, josta on mahdoton herätä. Etelässä Niila Kamsu kohtaa tulevan EU:n direktiivit, säädökset ja paineet telakallaan, pohjoisessa Mirka Autti ymmärtää veljensä kadonneen lopullisesti, ja tietää jonkun olevan siitä vastuussa. Alkaa vimmainen retki kohti alkua, tulevaisuudessa sijaitsevaa menneisyyttä, yhtymäkohtaa, jossa kaikki on venähtänyt raiteiltaan.

Katja Ketun tyyli on omaleimainen, vahva ja rujo. Niin sanotusti väärässä järjestyksessä, julkaisuvuosissa taakse päin näitä teoksia lukiessa huomaa, ettei se vire tässä toisessa ole vielä niin vahva kuin myöhemmissä, mutta silti se on jo olemassa, kytee kuin pieni piru, täysin roihahtamatta, mutta silti niin vimmaisesti, että jo pelkkä se kyteminen polttaa tarpeeksi. Hitsaaja koukuttaa melko alusta asti, ja vaikka Estonia onkin lopulta vain taustakäry, kietoutuu sen ympärille Kettumaiseen tapaan useita näkökulmia, kohtaloita ja kuvakulmia. Romaani kulkeekin kovin monessa eri tasossa, näkökulmia vuorotellen, eri asioita toisen silmin avaten. Se toimii varsin näppärästi, ja saa koukuttumaan, ihan kuin kannen Hesarin lainaus lupaileekin. Itse tarina on jotain häiritsevän ja häiriintyneen välimaastosta, kieleltään vahva ja kiivas, mutta ei ihan yltä siihen lopulliseen huikaistumiseen kuin myöhemmin kirjoitetut. 

Eniten pidin romaanissa juurikin Ketun omaleimaisesta kielestä, murteista, henkilöhahmojen vinksahtaneisuudesta, selittelemättömyydestä ja tietystä rohkeasta empaattisuuden ja säälin puutteesta hahmojaan kohtaan, juuri siihen, joka juuri lopulta oli se, mikä vaikeimpiinkin hahmoihin sai kiintymään ja suhtautumaan surumielisellä lempeydellä. Sekä Mirkan että äitinsä Auran kohtalot olivat tuttua, vimmaista Kettua, villisilmäisiä ja löyhkääviä naishahmoja, jotka surevat menetettyä tai ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Etelään karannut, epäonnistunut runoilijasielu Niila Kamsu toimi myös, mutta hieman häiritsi kirjan vähän väsyneeksi jäänyt, pakollinen tusinanaishahmo Kaisu, Niilan etelänvaimo, viiniä silmät punaisena juova, miestään väistelevä ja kaiken anteeksiantava. Kaisu hahmona toki toi Estonian lähemmäs, koska hänen siskonsa kadotti meren pauhuun niin miehensä kuin poikansakin, mutta ehkä se juuri häiritsikin - Estonia oli yhtäaikaa läsnä mutta silti hieman päälleliimattu, sellainen, johon olisi halunnut syventyä enemmänkin, mutta oli silti vain viimeinen nyrjäytys Niila Kamsun mielessä. Miehen, joka on rakentanut laivoja vuosikymmeniä, vaikkei EU-direktiivien määräämää pätevyyttä löydykään. Siihen olisi saatu paneutua enemmän, nyt yksi perhetragedia tuntui vain täytetekstiltä muun vimmaisuuden keskellä. Vaikka toisaalta, säästyttiinpä ainakin alleviivaavuuden syytteiltä, kuten Katja Ketun romaaneissa noin yleensäkin.

Häiritsevää tai häiriintynyttä, oli tämä kumpaa tahansa, kyllä tämä pauloissaan piti. En nyt ehkä meneväksi kesäkirjaksi tätä nimittelisi, sopisi ennemminkin pimeneviin syysiltoihin kun haluaa astua yhdessä siihen tummaan, hyiseen veteen, johon tämä tarina pohjan kautta lukijansa vetää. Tekee se sen kuitenkin varsin taitavasti, että vaikkei tämä nyt omiin suosikkeihin noussutkaan, oli se sen verran väkevä kokemus, että saattaa sen pariin vaikka joskus vielä palatakin.

Helmet-haaste 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 

lauantai 15. heinäkuuta 2017

JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX

JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
777s.
Otava 2003
Alkuteos: Middlesex, 2002
Suomentaja: Juhani Lindholm

Olen säästellyt pitkään Helmet-haasteen kohtaa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään kirjalle, jonka olen lukenut jo aiemmin. Tahtoisin lukea enemmänkin vanhoja lempikirjojani uudelleen, sillä se tuttuuden tunne kaikessa nostalgisuudessaan on varsin valloittava, mutta kun maailma on niin täynnä uusia ja lukemattomiakin, tahtoo näille harvemmin aikaa jäädä. Suurin haaveeni olisi uudelleen lukea Täällä Pohjantähden alla -trilogia, mutta kun Pride-viikko muutama viikko sitten pyörähti Helsingissä käyntiin, sain viimein tartuttua tähän toiseksi suurimpaan lukuhaaveeseeni, Middlesexiin. Ja se oli todella sen arvoista.

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974."

Luin Middlesexin ensimmäistä kertaa vuonna 2009, kahdeksan vuotta sitten, 22-vuotiaana. Se sytytti saman tien järkähtämättömän rakkaussuhteen, voimallisen elämäni kirja -kokemuksen, täydellisen hullaantumisen. Se oli siihen aikaan kaikkea mitä kirjalta saatoin vain odottaa: se oli intensiivinen sukukertomus, tarina sukupuolisuudesta, kolmen sukupolven taistelu 1920-luvun Kreikasta siirtolaislaivalla Amerikkaan laukku täynnä sukusalaisuuksia ja geenien salakuljetusta kohti nykypäivää. Se oli pitkä, runsas ja monitahoinen, älykäs ja omalla tavallaan silti sopivan helppo, se ei työntänyt luotaan, vaan otti mukaan epäileväisemmänkin lukijansa. Se saavutti sijansa tärkeimpinä lukeminani kirjoina, ja se on säilyttänyt sen järkähtämättä, vaikka sen pariin palasinkin uudelleen vasta nyt. 

Ja nyt, useita vuosia myöhemmin, muistin lähes joka solulla, miksi olen tätä niin rakastanut. 

Suunnittelin lukevani tämän niinkin vikkelään kuin Pride-viikon loppupuolikkaan aikana, mutta ihan siihen tahtiin ei lomapääni 777-sivuisen kirjan kanssa suoriutunut. Tuohon teemaan tätä kirjaa silti edelleen lämpimästi suosittelisin, koska nyt etenkin toisella lukukerralla en voinut kuin hämmästellen ihailla sitä tapaa, miten intersukupuolisuus tässä kirjassa on kuvattu. En toki tiedä miten ulkopuolisena tämä on kirjoitettu, mutta niin ikään ulkopuolisena lukeminen, tavallisena cis-naisena syntyneenä tätä lukien ainakin se tuntui realistiselta ja järkeenkäypältä. Sen sukupuolisuuden kuvaus oli realistista ja moniulotteista, sellaista kuin sukupuoli käsitteenä niin monella tapaa onkin. En toki pysty antamaan mitään kovin suurta vakuutusta siitä, miltä tätä kirjaa tuntuisi lukea intersukupuolisena, ja jos se sen näkökulman tarkkailua ei kestäisi, olisin valmis mahdolliset puutteet myöntämään, mutta näillä tiedoilla, tällä näkökulmalla pidin siitä kuitenkin. Se tuntui todelta, ehkä jopa niin vahvasti, että sen mahdollista totuuspohjaa tahtoisi alkaa penkoa enemmänkin.

Eikä kirja pelkkää sukupuolisuutta ollut, se oli myös kaunis sukutarina monenlaisista kielletyistä ja erilaisista rakkauksista, ihmisen yksilöllisyydestä kulttuurin ja sen muovaavan minäkuvan keskellä. Se oli taistelua ajan hengen mukaisesti, se mitä 40-luvulla tai 70-luvulla vastustettiin ja kannatettiin oli niin tiukassa aikansa kuvassa, ettei sitä ehkä osaakaan käsittää kuin vasta aikakauden mentyä. Ja sitähän elämä nytkin on, meidän taistelumme, haasteemme, minäkuvamme ja identiteettimme rakentuvat hurjaa vauhtia sen kulloisenkin ajankuvan päälle, sitä vastaan tai vasten, niin tiukasti, ettei sitä tahdo huomatakaan ellei aivan erikseen pysähdy katsomaan. Ja tämän avulla, hienoisesti rivien välistä senkin muisti välillä tehdä. Kuvaavaa oli löytää aivan samoja ajatuksia 1970-luvun sukupuolisuuden käsityksestä yhteiskunnan tuotteena, niitä sellaisia aivan samoja asioita, joita nykyään pidetään joissain piireissä uutenakin keksittyinä. Ajatukset ja ajatusmallit aaltoilevat aikansa mukana, mutta mitä enemmän niiden historiasta tietää, sen perustellummin ne osaa tässä ajassa asettaa kontekstiinsa.

Olin oikeastaan unohtanut tästä aivan hurjan paljon. Muistin toki Calliopen taustan, isovanhempien rakkaustarinan, Calliopen ensirakkauden, Kohteenkin hämärästi. Sekin ehkä osaltaan teki tästä uusintalukukerrasta omanlaisensa elämyksen, ja vahvisti asemaa lempikirjoissa, mutta pakko silti ehkä myöntää, että tuo 4,5 sydämen arvio perustuu kyllä myös hurjasti nostalgiaan ja oman lempiasian pariin palaamiseen. Siihen samaiseen, joka saa minut rakastumaan esimerkiksi nuoruuteni ensiaikuiskotikaupunkiin Osloon yhtä uudelleen, niihin muistoihin ajoista, joita ensi kertaa kokiessaan näki, hetkiin, jotka ovat ikuisesti (ja onnellisesti) takana päin, niin, että ne kurjat ja vähemmän tärkeät ovat onnistuneet hioutumaan pois. Rakastin tätä kirjaa edelleen, mutta osiltaan ne aukot, jotka aiemman lukukerran lukemisen riemu oli hionut pois, täyttyi lähinnä rakkaudella siitä, että tämä kirja on ollut yksi osa sitä kertomusta, joka on kasvattanut minusta minun. Mutta ihanaahan sekin tosiaan on, eikä se tämän kirjan merkitystä lainkaan vähennä. Päinvastoin. Ja suosittelisin minä tätä edelleen kaikille, jotka eivät sitä ole vielä lukeneet. Lähes varauksetta.


Helmet-haaste 2017: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

tiistai 11. heinäkuuta 2017

KESÄAAKKOSET // OSA A-N

Kun lukeminen ei etene (olen aloittanut lähiaikoina kuusi kirjaa saamatta yhtään vielä loppuun, täysin normaalisti), on verraten ok joko kuvailla täysin satunnaisia kirjoja instagramiin tai täyttää hassuja kyselyitä ja haasteita. En halua nyt ottaa lomalla paineita oikein mistää, joten jatkan kirjasurffailua, ja koska siitä ei varsinaisesti kirjoitettavaa irtoa, otetaan siis tähän väliin ihanan sattumanvaraisia postauksia, tällä kertaa kesäaakkosia Minnan blogipostauksen innoittamana. Olen joskus aiemminkin toisiin blogeihini hieman vastaavat elämäni aakkoset tehnyt, mutta koitetaan sitoa näitä nyt edes jollain tapaa tähän kirjapuuhaan mukaan hieman enemmän!

A // Aloittaminen Olen, jos nyt en maailman paras, niin verraten hyvä ainakin aloittamaan uusia asioita. Kirjoja, blogeja, joogaa, kasvinhoitoa, päiväkirjaa ja 365 tavaraa vähemmän vuodessa -projekteja. Mutta niin, se missä olen vähintään yhtä hyvä, on keskenjättäminen. Ei ennen tosin kirjoissa, mutta kaikessa muussa. Kyllästyn nopeasti, helposti ja ennalta-arvaamattomasti, ja suuret projektit jäävät aina puolitiehen. En siis ole kovin pitkäjänteinen ihminen, mutta ehkäpä juuri sillä lukeminen onkin yksi tärkeimpiä harrastuksiani, se todella tuntuu parantavan keskittymistä ja yhden asian parissa pysymistä. Ainakin siis yleensä.

B // Bloggaaminen Lähes 9-vuotiseen harrastukseeni on mahtunut kolme eri blogia, kaksi eri bloggausalustaa, yksi blogiportaalikausi, tuhansia postauksia ja eri paikoissa otettuja valokuvia. Se on antanut elämääni mielettömän kimpun hienoja tuttavuuksia ja ystävyydenkin yli muiden. Se on tuonut itsevarmuutta, kanavan ilmaista itseään ja hillittömän yksityisyydentarpeen. On monia tapoja blogata, joista yksikään ei ole väärä, jos se tuntuu kirjoittajastaan juuri siltä oikealta. Ja siltä tämä kirjablogi minusta nyt tuntuu, vihdoin ja viimein.

C // Café Latte tai ihan vain kahvi kauramaidolla Elämäni uusin addiktio. Olen hieman koukkuunjäävää sorttia, joten olen varsin voimallisesti vastustanut kahvinjuonninaloitusta 28,5 vuotta elämästäni. Vajaa vuosi sitten jäin koukkuun kuitenkin, kuten arvata saattaa, ja tällä hetkellä itse vispatun iKaffen kanssa juotu aamukahvi toimii vapaapäivinä yllättävän suurena inspiraation lähteenä. Odotan samaa syksyllä esseiden parissa. 

D // Draama. Tuntui joskus, että olen varsin draamahakuinen ihminen, liittynee taipumukseeni liioitella ja suurentaa kaikki mahdollinen aivan mahdottomiin mittaisuhteisiin. Nykyään nautin draamani mieluiten kuitenkin sohvalla viltin alla, teekuppi kädessä ja pikkukoira toisen alla rapsutettavana, ja vieläpä mieluiten elokuvien tai TV:n parissa, kirjoiltakaan en suuria draamankaaria kaipaa. Toki jotain säpinää pitää aina vähän olla, draamaa mieluiten ei.

 

E // Elvi ja eläintenoikeudet. Lihansyöntini loppui seitsemisen vuotta sitten kun aloin ajatella asiaa. Se alkoi ennemminkin ekologisuuden varjolla, mutta nykyään sen rinnalla seisoo vähintään yhtä paljon eettisyys - tai jos tehotuotannosta puhutaan, sen puute. En ole vegaani, mutta pyrin vähentämään jatkuvasti eläinkunnantuotteita ruokavaliossani, ja ottamaan muissakin kulutusvalinnoissani eettisyyden ja ekologisuuden huomioon. Ruokavalio on minulle kuitenkin varsin henkilökohtainen asia, pyrin mielummin vaikuttamaan lähipiirissäni esimerkilläni kuin suuremmassa mittakaavassa niin sanotusti käännyttämällä, vaikka sen pohjalla oleva valistus tärkeää onkin, jos sen osaa oikein esittää, kääntämättä ketään puolustuskannalle.
Niin ja Elvi, se on pieni koirani, tunteva ja rakastava otus, jonka seurassa tuntuu varsin kummalliselta syödä toisia vastaavia, vaikka eri lajia olisivatkin.

F // Feminismi. Olen ehkä vielä aloitteleva feministi, ja silti koen, että se aate on asunut minussa aina.  Feministinen ajattelu on nostanut lähiaikoina entistä enemmän päätään, mutta samoin kuin edellisen kohdan kohdalla, olen enemmän itsekseni toimija kuin yhteiseen hyvään innostava. Uskon myös yleiseen lempeyteen ja itsensä haastamiseen, pitkiin kehittymisprosesseihin ja rauhanomaisuuteen, oli kyse sitten erimielisyyksistä tai aatemaailmasta. Minun feminismini on vapaa kaikille, se ei aseta uusia sääntöjä ja rajoituksia vapauduttuaan edellisistä, se on hyvän mielen ja sallivuuden feminismiä, vaikka toki tiedostankin mihin ärhäkkäämpääkin tarvitaan. Ja siinä tahdon tulla paremmaksi. 

G // Goodreads. Ensimmäinen sukellukseni syvemmälle kirjamaailman verkkoyhteisöllisyyteen! Joku vanhassa blogissani sitä minulle suositteli minulle vuosia sitten (Katri?), ja siitä asti olen mukana ollut. Suosittelen tulemaan mukaan, ja jos emme jo ole, lisäämään kaveriksi. Profiilini löytyy täältä.

H // Helsinki. Helsinki oli haaveideni kaupunki ala-asteikäisestä lähtien. Jossain vaiheessa iski valtava kotiseutuikävä, nyt 10 vuotta myöhemmin hetkellisesti muualle muuttaessani en usko, että tuolta pois kuitenkaan tulen pysymään. Ehkä valmistuttuani etsimme pysyvämmän kolon ja kaikkein omimmat nurkat, eniten haaveilen 1950-luvun kivitalolähiöistä metsän tai veden läheisyydessä.

I // Instagram. Lempisovellus jo vuodesta 2011. Tai jotain sinne päin. Eniten innostuttaa nyt kirjaprofiilini, ja sen tuoma bookstagram-yhteisöllisyys.

J // Jansson, Tove. Kaikki alkoi rakkaudesta muumifilosofiaan, ja jatkui kaikkein tärkeimpänä kun löysin viimein tieni päälle vuosi sitten aikuiskirjallisuuden pariin.

 
K // Käsialat. Jos en tuntisi omaa lyhytjänteisyyttäni ja helposti innostuneisuutta mutta nopeasti kyllästyvää luonnettani, aloittaisin bullet journalin, ja piipertäisin kaiken merkinnöistä sivunrajauksiin käsin. Rakastan käsin kirjoittamista ja muiden kauniita käsialoja, mieluiten persoonallisia ja omannäköisiä, ei hetken muotikirjasintyyppivirtausten mukana kulkevia. Ajatus ja kirjoitus toimii aina paremmin yhteen, kun kirjoitan kynällä, en näppäimistöllä. 

L // Lentokentät. Lähtemisen fiilis on ihana, edessä kutkuttava uusi saa minut malttamattomana kentälle jo tunteja aiemmin kuin oikeastaan edes pitäisi. On kuitenkin ihana kaivautua ylikalliin kahvin kanssa lentokenttäkahvilan nurkkaan lukemaan ja odottamaan omaa lentoa, katsoa lähteviä ihmisiä ja arvailla heidän määränpäitään. Odottaa tulevaa, joka on jo ihan lähellä, muttei silti vielä niskan päällä, fiilistellä sitä, että paras on ihan juuri nenän edessä.

M // Muuttaminen. Jos on muuttanut elämänsä aikana yhdeksän kertaa, joista kahdeksan viimeisen kymmenen vuoden aikana ja ainakin vielä kerran tänä vuonna, voi sitä melkein alkaa sanoa jo harrastukseksi. Kanssa-asujani eivät tosin sitä aivan yhtä paljoa arvosta.

N // Norja Ja Oslo! Ah. Asuin Oslossa vuoden lukion jälkeen, kävin siellä eilen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Oli ollut liian pitkä tauko, rakkaita asioita pitäisi tehdä useamminkin. Jostain hassusta syystä olen aina tuntenut olevani Norjassa kuin kotonani, se on minulle sellainen paikka, jonne lähtisin asumaan vaikka heti, jos olosuhteet sen sallisivat. Tai kai ne nyt sallisivat, jos sitä ihan tosissaan lähtisin viemään eteenpäin, mutta pidänkin sen sellaisena hieman utopistisena elämäni haaveena, koska välillä niitäkin tarvitsee ilahduttamaan arkea. 


Nyt kohti itäisepää Suomea, ehkä ensi viikolla saan taas vaikka kirjoitella kirjoistakin! 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

HELMET-HAASTE 2017 // VÄLIARVIO

Olen aina luullut, ettei erilaiset lukuhaasteet ole minun juttuni. Toki ne ovat mahtavia keinoja laajentaa omaa lukemista hieman sen perusvalintakavalkadin ulkopuolelle, mutta toisaalta ne ovat tällaiselle suorittajalle hieman hankalia. Kun tuntuu, että johonkin mukaan lähtee, pitää aina muka tehdä sata lasissa, että on jotain järkeä. Kun on niin täysin kaikki tai ei mitään -ihminen, saa sitä jopa rennosta ja hauskasta haasteestakin itselleen stressin. Vähän kuin taannoin jostain lukemani keskustelu Goodreadsin lukuhaasteesta, että siinä pitäisi olla tavoitteena sivumäärät, ei kirjat, koska sen myötä tyypit ei enää lue pitkiä kirjoa. A p u a. Tunnistan niin fiiliksen.

No mutta, alustuksesta eteenpäin, rentousharjoitukseni on kuitenkin lähiaikoina tuottanut tulosta, ja olen oppinut osallistumaan haasteisiin sun muihin vähän enemmän kunhan nyt osallistutaan -asentella. Novellihaaste meni hurjan hyvin, ja voisinpa hypätä sen jatko-osaankin mukaan.  Ensimmäinen lukumaratonini meni mukavasti, kun tolkutin itselleni jo etukäteen, että 50 luettuakin sivua on paljon, vaikka jotkut ahmisivat vieressä nelinumeroisia lukuja. Ja nyt, lempihaasteeni, eli pääkaupunkiseutujen kirjastoiden Helmet-lukuhaaste on myös rullaillut puolen vuoden ajan, ja ajattelin sen kunniaksi katsoa hieman mitä siihen onkaan tullut luettua. Oma tavoite haasteen suhteen oli saada 40 kirjaa täyteen, ja se alkaa näyttää jo enemmänkin kuin vain mahdolliselta, hip hip sen kunniaksi! 



HAASTEESEEN LUETUT KIRJAT

01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana
02. Kirjablogissa kehuttu kirja Riitta Jalonen : Kirkkaus
04. Kirja lisää hyvinvointiasi Rosa Meriläinen & Saara Särmä : Anna mennä - opas hauskempaan elämään // Luin tämän keväällä, ja sen vaikutukset näkyvät vieläkin. Ei olisi paljoa enempää tähän kohtaan sopivaa kirjaa voinut löytyä!
05. Kirjassa liikutaan luonnossa John Williams : Butcher's Crossing
06. Kirjassa on monta kertojaa John Williams : Augustus
08. Suomen historiasta kertova kirja Petri Tamminen : Suomen historia
09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Roxane Gay : Bad Feminist // Lasken taideteokseksi myös kaupalliset elokuvat, tv-sarjat sekä muut kirjat. Ja niistä nämä esseet tosiaan ovat tulta alleen saaneet.
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Tove Jansson : Kuuntelija // Kai Tove ennen kaikkea kuvataiteilija on ollut, kunnia hänelle siitä.
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Bea Uusma : Naparetki - Minun rakkaustarinani
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu
19. Yhdenpäivänromaani Hannu Raittila : Ei minulta mitään puutu // Suunnittelin tähän kohtaan Hirvosen Että hän muistaisi saman -teosta, mutta sattumalta tuo Ylen 101 kirjaa -proggiksen kohdalleni osunut teos täyttikin tämän kohdan kuin itsestään!

 

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Katja Kettu : Piippuhylly // Yhdessä novellissa oli, ja ehkä muutamassa muussakin mukana ollut Rasputinkin omalla tapaansa hieman, no, epävakaa.
23. Käännöskirja Mattias Edvardsson : Melkein tosi tarina // Tämän kirjan kohdalla toivoin, että haasteessa olisi ollut kohta "Kirja genrestä, jota et koskaan lue". Tulisi luettua enemmänkin!
24. Kirjassa selvitetään rikos Petina Gappah : Muistojen kirja
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love // Tämä oli ensin kohdassa Elämäkerta tai muistelmateos, mutta koska tämä oli myös ensimmäinen 27 tänä vuonna lukemastani kirjasta, jossa ei tavalla tai toisella kuolla, siirsin sen sittenkin tähän. Ja ehkä näin tulen lukeneeksi elämäkertakohtaankin jotain oikeasti, no, laadukasta.
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Tuomo K. Silaste : Warkaus 1918 // Tämä kirja oli niin keskinkertaisen alapuolella, etten saanut siitä tehtyä edes postausta. Aihe kiinnosti hurjasti, kunpa joku oikeasti taitava kirjailija nappaisi vielä vahvemmin joskus toteutuksesta kiinni!
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan George Saunders : Joulukuun kymmenes // Aiemmin luettu oli Saundersin esikoinen, uusin suomennos Sotapuiston perikato
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina // Tästä on tehty elokuva, joten riittänee muun taiteen inspiraatioksi.
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Mike Pohjola : 1827
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Paul Auster : New York -trilogia
38. Kirjassa mennään naimisiin Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Petina Gappah : Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta // Ja näiden novellien myötä Zimbabwe heräsi aivan uskomattomalla tavalla eloon!
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Han Kang : Vegetaristi // Muun muassa käännöskirjan, vuoden 2017 uutuuden, vakavasti sairaan henkilönkin kenties tulkinnasta riippuen, sekä sen, että kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin minä. 
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Pajtim Statovci : Tiranan sydän // Albanian lähihistoria on ollut suuri aukko yleissivistyksessäni. 
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Hanya Yanagihara : Pieni elämä



VIELÄ TÄYTTÄMÄTTÖMÄT
JA HAASTAVIMMAT

07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja // Tähän minulla olisi lainassa J.K. Rowlingin/Robert Galbraithin dekkari. Saa nähdä saanko luettua. Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosa kävisi myös? 

13. Kirja "kertoo sinusta" // Minulla on tässä vähän sama ongelma kuin bloggaajakaimallani Lauralla, tavallaan tiedän mitä tähän haluaisin laittaa, mutta tavallaan se taas tuntuu liian henkilökohtaiselta. Meinasin täyttää tosin tämän kohdan jo Eat Pray Lovella, mutta sitäpä sitten olisikin joutunut selittelemään, haha.

31. Fantasiakirja // Arvoin pitkään laittaisinko Hobitin tähän kohtaan, mutta luen todennäköisemmin vielä toisen fantasiakirjan kuin kuvitetun kirjan. Ja tekee ehkä ihan hyvää työntyä tähänkin genreen ihan patistamalla, ei sattumalta täytettynä kohtana.

35. Kirjan nimessä on erisnimi // Näitä on ollut jo muutama, mutta ovat kuitenkin sopineet myös johonkin vaikeammin täytettävään kohtaan. Eli kohta joudun ihan valitsemalla valitsemaan erisnimellisen kirjan nimen perusteella, jotta saan tämänkin täyteen?

36. Elämäkerta tai muistelmateos // Saa suositella hyviä, ehkä jotain Eat Pray Lovea laadukkaampaa!

41. Kirjan kannessa on eläin // Tässä oli ensin Statovcin Kissani Jugoslavia, mutta tajusin sen sopivan paremmin vaikeammin täytettävään kohdaan, Kirjassa mennään naimisiin, joten ajattelin nyt saada tuon Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelman luettua tähän. 

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään // Näitäkin on periaatteessa ollut jo useampi, mutta taidan haluta säästää tämän kohdan kirjalle, jonka uudelleenlukemisesta olen haaveillut kauan.

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja // Suosituksia otetaan vastaan, etenkin kun tahtoisin tähän jonkun oikeasta, eläneestä henkilöstä kertovan kirjan, joka tosin saa olla myös fiktiivinen.

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja // Vinkkejä vailla myös tähän kohtaan!

 - - -

Huh! Mutta varsin hyvin kuitenkin on mennyt, sillä olen tähän asti tänä vuonna luetuista kirjoista osin sattumalta, osin tarkoituksella saanut kaikki haasteeseen mukaan. Ehkä tahti hieman hidastuu loppua kohden kun helpoimmat alkaa olla täyteltynä, mutta jos hyvin käy, päästään lähelle 50 täytettyä tänä vuonna! Onko siellä muita Helmet-haasteeseen osallistuvia, miten teillä on mennyt? Mitkä ovat olleet haastavimpia kohtia teille, mitä teillä olisi vinkata minulle noihin täyttämättömiin kohtiin?