perjantai 20. lokakuuta 2017

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA
190s.
Like 2017
Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman

Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.

"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."

Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.

Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.

Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.

Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.

Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.

Everstinnasta muissa blogeissa: SivulauseitaLumiomenaTuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki  

Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

POIMINTOJA HELSINGIN KIRJAMESSUOHJELMASTA 2017



Helsingin kirjamessut lähestyvät, ja nyt kun Katri kirjoitti eilen ihan mielettömän hyvän Introvertin selviytymisoppaan messuille, tuntuu, ettei minulla oikeastaan ole aiheeseen enää juurikaan lisättävää. Mutta koska suunnittelu ja ennakointi oli Katrinkin vinkkilistan ykkönen, ja oma lempiasiani on erilaisten esitteiden ja ohjelmien selailu sekä ihan vain listaaminen, ajattelin nyt kuitenkin heittää tähän vielä omat tärpit, ne sellaiset, joihin osallistuisin ehdottomasti kaikkiin jos olisin A. vähemmän ruuhkissa ahdistuva persoona ja B. ylipäätään Helsingissä torstaista sunnuntaihin. Mutta vaikken näihin kaikkiin itse välttämättä ehkä pääse ja ehdikään paikalle, seuraaviin menisin, jos olisin.

T O R S T A I  2 6 . 1 0 .

16:30
Rosa Liksom : Everstinna - lukupiiri
Liksomin Everstinna oli yksi syksyn voimakkaimpia luku-/kuuntelukokemuksia, ja vaikken siitä ole vielä saanut kirjoitettuakaan, olen jo ehtinyt vaihtaa kirjasta mielipidettä varmaan viitisen kertaa tässä viikon sisään. Näin jäsentelemättömien ajatusten kanssa olisi ihan mieletön päästä keskustelemaan kirjasta paitsi ihan ajan myös itse kirjailijan kanssa, sillä tästä riittäisi aivan varmasti purtavaa pidempäänkin juttutuokioon. Minä en valitettavasti torstaina paikalle ehdi, mutta menkää te. Pakolliset ennakkoilmoittautumiset tänne. Westön uusinta lukuunottamatta muissakin lukupiireissä näyttää olevan vielä tilaa!

P E R J A N T A I   2 7 . 1 0 .

11:30
Karri Paleface Miettinen : Viides maammekirja
Uusia näkökulmia käsitteisiin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä, keskustelua toivottavasti siitä, kelle kaikille isänmaallisuus kuuluu ja voiko ääriporukka omia sen itselleen ja omiin tarkoitusperiinsä. Paleface on ihailtavan rohkea kannanottaja ja suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden peräänkuuluttaja, ja hänen ajatuksia kirjansa äärellä kuulisin mielelläni lisääkin.
Aleksis Kivi -lava

15:00
Esikoiset
Seppo Puttonen haastattelee vuoden esikoiskirjailijoita, ja käy heidän kanssaan keskustelua juuri julkaistuista romaaneistaan. Tilaisuudessa on kirjailijat Marko Kantomaa & teoksensa Ylpeydestä (Johnny Kniga), Hannu Laakso & 2018 (omakustanne), Ossi Nyman & Röyhkeys (Teos), Riina Paasonen & Kaikki minkä menetimme (Minerva), Hanna Ryti & Syli (Siltala) sekä eniten itseäni kiinnostava, juuri nyt keskenkin oleva Cristina Sandu & Valas nimeltä Goliat. 
Aino-lava

15:30
Pakolaisuus ennen ja nyt
Tässä keskustelussa on aivan hurjan mielenkiintoinen puhujajoukko, sillä Baba Lybeck keskustelee pakolaisuudesta Sofi Oksasen, monikulttuurisuusasiantuntija Kadar Gellen sekä Amnestyn pakolaisasiantuntija Kaisa Väkiparran kanssa. Miten pakolaisuus ja siitä käytävät keskustelut ovat muuttuneet? 
Aleksis Kivi -lava

18:00
Monikulttuurisuus lastenkirjoissa
Aiheesta keskustelee Veera Salmi & Elina Warsta. Miten monikulttuurisuuden pitäisi näkyä jo lastenkulttuurissa, ja millä tavalla se näkyy siellä "oikein"? Jo Hubaran teoksesta sain lukea, miten tärkeää on löytää kulttuurista itselleen samaistuttavia hahmoja, mutta erityisen tärkeää se on lapsille. Tärkeä keskustelu, johon toivottavasti juna-aikatauluineni ehdin mukaan.
Magia-lava

L A U A N T A I   2 8 . 1 0 .

11:30
Koko Hubara : Ruskeat tytöt
Kallion lukiolaisten haastattelu hurjan tärkeästä aiheesta ja hurjan tärkeästä kirjasta. Aihe, josta soisi jokaisen kuuntelevan ja keskustelevan. Jos itse kirja on vielä jostain syystä mennyt ohi, siitä voi lukea lisää esimerkiksi täältä
KirjaKallio-lava

14:00
Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas
Voi Westö! Vaikken uusimmasta kirjastasi oikeastaan edes pitänyt, en silti jättäisi väliin mahdollisuutta kuulla kun puhut siitä. Jospa se hieman avaisi mitä ajattelit, ja miksi kirjoitit näin, jos edes se vähän syventäisi omaakin kokemustani. Haastattelijana Jukka Petäjä.
Aleksis Kivi -lava

16:30
Suomen kirjailijaliitto: Eläintein oikeudet fiktiossa
Laura Gustafsson & Anu Ojala keskustelevat hurjan mielenkiintoisesta aiheesta, tärkeästä sellaisesta. En tiedä voiko eläinten oikeuksista oikeastaan keskustella koskaan liikaa?
Takauma-lava

18:30
Esko Valtaoja : Kohti ikuisuutta
Esko Valtaoja on vain niin mieletön persoona, häntä nyt kuuntelisi vaikka puhuisi mistä! Mutta kun Valtaojaa vielä haastattelee iki-ihana Baba Lybeck, aiheena ikuisuus ja ihmisen käsityskyky, ei tätä keskustelua tekisi mieli jättää väliin.
Ursa-lava

S U N N U N T A I   2 9 . 1 0 .

12:00
Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia
Baba Lybeck on jälleen haastattelijan roolissa, kun lempi lastenkirjailijani ja -kuvittajani Mauri Kunnas astuu lavalle. Olen Kunnaksen kirjoja käyttänyt vuosittain kaikissa mahdollissa väleissä opetusmateriaalina eskarilaisten kanssa, ja tutuksi ovat tulleet niin Ruuneperit kuin seitsemän koiraveljestäkin, tästä uusimmasta olen erityisen kiinnostunut myös. 
Aleksis Kivi -lava

14:00
Kimmo Ohtonen : Metsäkansan tarina
Ihminen muuttaa luontoa, mutta miten luonto voi muuttaa meitä ja miten me voimme pelastaa sen itseltämme? Luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien äärellä tärkeistä asioista puhuu viime vuoden Finlandian Tieto-kategorian yleisösuosikki, eikä seisone paikallaan turhaan. 
Aleksis Kivi -lava

Huh, kyllähän tuossakin jo keskustelu jos toinenkin kertyi, mutta jospa niistä edes muutaman ehtisi käydä kuuntelemassa. Ja hei! Vieläkö teiltä puuttuu liput kirjamessuille? Jos näin on, ota suunnaksi Instagram-tilini messuaiheinen kuva ja käy osallistumassa kahden lipun arvontaan! Eli suunta TÄNNE hop! Ei tykkäämispakkoja, kommentointi vain, jotta tiedän kenelle liput arpoa. Osallistumisaikaa on perjantaihin saakka, ja tällä kertaa valitettavasti arvontaan ei voi osallistua täällä blogin puolella, Instagramissa vain. Lisää messuohjelmasta taas löydät täältä, vinkkaa ihmeessä myös minulle, jos olen jonkin ehdottomasti ohittamattoman keskustelun missannut. Hauskaa messujen odottelua, tulkaa nykäisemään hihasta jos törmätään kirjahulinan keskellä! 

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY

ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY
280s. 
Corsair 2017

Tämä kirja on niin aukirevitty, herkkä, rujo ja kaikkensa antava, että oikeastaan kaiken kirjoittaminen tuntuu nyt erityisen lattealta. Kun kirja on näin vahva, ei siitä saa kuin laimeita sanoja.

Joten kirjoitan nyt näin: kiitos Roxane Gay. 

Kiitos, kun tuot näin rohkeasti esiin sen, mitä voi yhden ihmisen ylipainon takana piillä. Kiitos kun avaat omakohtaisuuden kautta sitä, miten omasta kehosta, sen koskemattomuudesta ja määräämisoikeudesta voi joutua luopumaan sinisilmäisen luottamuksen vuoksi, vain koska haluaa olla rakastettu. Kiitos kun näytät kaikille kirjaasi lukeville, miten tuollaisen trauman jälkeen ihminen tekee kaikkensa, ettei joudu kokemaan mitään sellaista uudelleen, eristää joko itsensä suojatakseen tai kasvattaa itselleen sellaisen muurin, että jo sitä valmistellessa tietää, ettei sitä voi kukaan, koskaan, missään murtaa. Toiselle se on jotain vähemmän konkreettista, sinulle se oli kymmenien ja taas kymmenien kilojen ylipaino.

Kiitos Roxane, kun näytät meille sen brutaalin maailman jossa me elämme, sen maailman, jossa ylipainosta on tullut julkista omaisuutta, julkinen paikka. Jossa ylipainoista ruumista vasten voi juosta julkisella paikalla, sen päälle voi konkreettisesti tallata, sen viemää tilaa voi internetissä suomalaissetämiesten tapaan kauhistella päivittelemällä pitkiä lentoja vierustoveriaan salakuvaten ja päästä pälkähästä edes pahoittelematta. Kiitos kun näytät miten vastenmielisiä laihdutusohjelmakonseptit ovat, kiitos kun näytät miten vaikea sinun on mahtua siihen muottiin, mitä yhteiskunta sinulta odottaa. Meiltä odottaa.

Kiitos siis, kun kritisoit tapasi mukaan lempeästi, mutta silti terävästi ylipäätään yhteiskuntamme painokeskeisyyttä, ylipainoa, alipainoa ja ihan vain painoa. Sitä, että mikään muu ei ole mitään, jos paino ei ole oikein, kukaan ei ole onnellinen, jos hänen kehonsa ei ole sitä mitä siltä odotetaan. Kiitos kun muistutat, miksi pelkkä kehopositiivisuus ei ole vielä avain asioiden muuttamiseen, vaan taistelu yleistä ilmapiiriä ja fat shamingia vastaan on. Kiitos kun kiinnität siihen huomiota, ja kiitos kun kiinnität minun huomioni sellaisiin asioihin, jotka ovat sinulle arkipäivää, mutta minä en edes ymmärrä niitä. Kiitos kun kerrot miten kamalaa on ahtautua tuoliin, johon et mahdu ja kiitos kun kerrot miten nöyryyttävää on saada itsensä raputtomalle lavalle. Kiitos kun uskallat tehdä yksityisestä julkista, kiitos kun avaat silmiä ja saat ymmärtämään.

Ja ennen kaikkea, kiitos Gay kun olet niin auki. Rehellisen, rikkirepivän avoin, kaikkensa antava, niin lähellä ja iholla, ettei tekstiäsi voi vain lukea, sitä elää. Kiitos kun annat koko elämäsi luettavaksemme, vaikka sen varjolla joku saa taas vain lisää aseita loukata sinua anonyymisti internetissä. Kiitos kun jaoit pimeimmät hetkesi, ne, joiden olemassaoloa voin vain vieressä henkeä pidätellen kauhistella ja ne, jotka tunsin eläneeni itsekin, aivan samanlaisina. 

Kiitos Roxane Gay kun kirjoitit tämän kirjan.

Hungerista muissa blogeissa: Polte, Nannan kirjakimara & Reader, why did I marry him?

perjantai 13. lokakuuta 2017

KANGASTUS 38 // TEATTERIARVOSTELU

 
KANGASTUS 38
Kansallisteatteri 12.10.2017
Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin
Ohjaus Mikaela Hasán
Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Postauksen kuvat Mitro Härkönen // Kansallisteatteri
Liput näytökseen saatu blogin kautta

Kun Kjell Westön romaani Kangastus 38 sovitetaan näyttämölle, sitä on minun vaikea ohittaa. Ohi tuskin on teiltäkään mennyt rakkauteni kyseiseen kirjailijaan, ja etenkin myös tähän nimenomaiseen teokseen, siihen Westön romaaniin, jonka luin alle vuorokaudessa yhdeltä istumalta, kun se tuntui niin raikkaan uudelta, yllättävältä ja tiheätunnelmaiselta, ettei sitä vain voinut laskea käsistään. Yllättävänkin hyvin tuon tarinan käänteineen vielä nelisen vuotta myöhemmin muistin, mutta toisaalta se oli vallan mainio asetelma näytelmän kannalta, nyt sain täysin keskittyä tarkastelemaan sen näyttämötaiteellisia ulottuvuuksia kun tapahtumat olivat tuttuja ja turvallisia.

Ja varsin tutun ja turvallisen kaavan mukaan näytelmä lähtikin liikkeelle. Sen sovitus lavalle oli niin taitavan makeasti eteen tuotu, että tuntui kuin olisin visuaalisesti lukenut rakastamaani kirjaa. Se herätti sen henkiin, ja se herätti sen niin uskollisesti, ettei siitä löytänyt mitään moitittavaa, mitään ristiriitaa omien mielikuvien kanssa. Se leikitteli hienosti romaanissakin kolmeksi jakautuneen Milja Matilda Wiikin eri puolilla roolittaen hänet kolmelle eri näyttämöllä yhtaikaa olleelle näyttelijälle, ja etenkin Noora Dadun rooli Milja-neitinä oli uskomattoman voimakas ja ihon alle ryömivä. Toki Milja-neiti oli myös hahmona tietyllä tapaa vahvin, mutta silti huomasin seuraavani Dadun suoritusta silloin kun päähenkilön eri puoletkin olivat äänessä, vuorossa, esillä, silti Dadun/Milja-neidin valovoimaisuus vei jollain tapaa jalat alta, ja se jos mikä loi kolmiosaiselle hahmolle syvyyttä ja luonnetta, sellaista, jollaista lavatoteutuksissa harvoin tässä mittakaavassa näkee. Ensimmäinen näytös painottuikin tähän hauraaseen naiseen, ja hänen yksityiseen kauhuunsa ja sen kurissa pitämiseen Helsingin kauniilla kaduilla, elokuvateattereiden pimeydessä, raitiovaunuissa ja asianajaja Thunen konttoristina.


"Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus."

Ensimmäinen näytös vei minut tosiaan täysin mennessään, mutta ihan himpun verran tunnelma ja intensiteetti notkahti toisen näytöksen aikana, väliajan jälkeen. En tiedä nostinko jostain esiin omat kriittisemmät silmälasini, vai alkoiko tässä vaiheessa uskollisuus kirjalle nousta hieman liiankin suureksi, sillä en enää osannut yllättyä ja vaikuttua samalla tavalla kuin ensimmäisessä näytöksessä, kun olin tämän kerran jo kirjan sivuilla niin vahvasti kokenut. Joka tapauksessa tunnelma muuttui kuitenkin synkemmäksi, yksityisestä ja yhden ihmisen kokemuksesta 1930-luvun lopun ilmapiiriä laajemmin kuvailevaksi, raastavaksi ja epäoikeudenmukaiseksi, sellaiseksi, jonkalaisena välillä tämän nykyisenkin maailman painon hartioillani koen.

Ja toista lähes päähenkilön asemaan mahtuvaa, Claes Thunea, Klabbenia tulkitseva Timo Tuominen loistikin kyllä roolissaan hyväosaisena ja eliittiin kuuluvana, mutta siitä syyllisyyttä tuntevana hahmona, joka tähän päivään tuotuna olisi juurikin se etelähelsinkiläinen punaviherkuplassa elävä kauralattehipsteri, joka painii maailmantuskan ja kaikensyyllisyyden alla, haluaa olla ja auttaa enemmän, ottaa punikin/maahanmuuttajan töihin ja on ylpeä siitä, mutta ei silti ymmärrä, tavoita sitä sorretun elämää kun on aina saanut etuoikeutettuna tottua oikeudenmukaisuuteensa. Myös Kristo Salmisen hahmo, juutalainen Jogi oli todella taitava, vaikkakin ihan himpun verran päälleliimatun oloinen, kun ei päässyt ja ehtinyt yhdessä näytelmässä täyteen kokoonsa kasvaa, vaan jäi hieman irralliseksi keinoksi kuvata vähemmistön, vainotun ja alistetun kautta sitä maailman pauhun kauheutta, jota maailma toisen maailmansodan alla eli. Tärkeä, kuitenkin, Jogin kautta näyttäytyi inhottavasti irvistäen se etuoikeutetun helppous vain ummistaa silmänsä niiltä epämiellyttäviltä asioilta, vääryyksiltä ja epäoikeudenmukaisuuksilta, kuitata ne pikkujutuiksi, muuntua nykypäivän tolkun ihmiseksi, joka on hiljaa eikä turhaan kenenkään puolesta huutele. Ne kun muka ovat niin tärkeitä ihmisiä keskustelussa, hiljentämällä meidät kaikki kuoliaiksi. 


Tuhoamisleirit, vankileirit, nuoren, vasta 20-vuotiaan kansakunnan epävarmuus suurien sotien kynnyksellä, jossa varovasti varpaillaan kulkien jokainen yrittää parhaansa mukaan selvitä, tulla kunnon ihmisiksi menneisyydestään huolimatta tai sen ansiosta. Kahtiajakautuneisuus, jossa toisen ymmärtäminen on parhaimmillaankin vain hyväntahtoisuutta. Ja hyväntahtoisuus, joka ei riitä, jos siitä ei riisuunnu aidosti toisen rinnalle. Ja mysteeri, hiljalleen aukeava painajainen, jota kohti tarina vääjäämättä kulkee, näistä aineksista on saatu kieltämättä näyttävä ja vaikuttava teatteriesitys rakennettua. Kjell Westön kirjan lukijoille se on uskollinen näyttämöversio jo kerran luetusta, seuralaiseni kaltaiselle kirjaa tuntemattomalle pikkuhiljaa ja kantaaottavasti avautuva kudelma historiamme käänteistä. Niistä, joista nyt trendikkään kliseisesti tänä päivänä voidaan todeta löydettävän yhteyksiä nykyhetkeen, ja toivotaan ottavamme opiksi. Mutta historia toistaa itseään, niin se on aina tehnyt, ja niin se tulee aina tekemään. Kaikki virheet pitää tehdä itse, jotta niistä voi oppia, mutta voi vain toivoa, ettei niitä aina tarvitsisi tehdä niin järjettömän suuressa mittakaavassa kuin edelliset tekivät. Että jokin pieni toivo meillä olisi, vaikka 1930-luvun Suomessa se lohduttomalta tuntuikin. 

tiistai 10. lokakuuta 2017

HELMI KEKKONEN : SUOJATON

Helmi Kekkonen : Suojaton
160s.
Siltala 2014

Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä  ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.

"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi? 

Hannele, kaikki on hyvin.

Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."

Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.

Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.

perjantai 6. lokakuuta 2017

LOKAKUUN SOITTOLISTA



Lokakuussa on ihaninta kirkuvanpunaisina ja keltaisina kilpailevat vaahteranlehdet, aamujen pehmeys, kahvi kookosmaidolla, pimeät illat, pähkinäsuklaa ja tuoksukynttilät. Valkoviini paksureunaisessa lasissa, kirjoihin uppoutuminen, vesilätäköiden väistely, hieman kosteaksi jääneen koiran turkin tuoksu. Peiton alla seinään päin kääntyminen, kun kello ei vielä soi, talojen välistä sängylle siivilöityvä valo. Ja musiikki. Ennen kaikkea musiikki.

Yksi lempijuttujani edellisessä blogissani oli, kirjajuttujen lisäksi tietty, soittolistojen tekeminen. Se, kuunteliko niitä kukaan, oli täysin toissijaista, parasta oli itse yhdistää kasa kappaleita, jotka sointuvat yhteen yhdelle hetkelle, rauhalliseen perjantai-iltaan, huovan alle, sivujen kääntämisestä kuuluvan kahinan taustalle. Tai hiljaiselle iltalenkille, kun sade on viimein lakannut ja muu kaupunki jo nukkuu. 

Joten niin tein nytkin, rauhallisena iltana hieman pidemmän loman alla, ensimmäisen periodin viimeisen tentin jälkeen, lisäilin yhteen vanhoja ja uusia lemppareita. Spotify-listaan pääsette halutessanne soittolistan otsikkoa tai tätä klikaten. Tai sitten voitte vinkata omia lempisyysbiisejänne, tätä listaa tekee mieli täydentää loputtomiin!

Fay Wildhagen : Four Years (In One Day)
The National : Carin at the Liquor Store
Mura Masa :Love$ick
Jawster : A Land So Far (ft. Julien H)
Highasakite : Love, Where Do You Live?
Fura : Poems of the Past II
Sigur Rós : Yfirborð
RY X : Berlin
The White Birch : Love, Lay Me Blind
A R I Z O N A : Oceans Away
Susanna and the Magical Orchestra : Love Will Tear Us Apart
Radical Face : Welcome Home, Son
Hillebradt : Nothing To Fear
Sia : Breathe Me
The Holy : Can't Remember Your Name

♥  Hyvää viikonloppua kaikille, nauttikaa lokakuusta. ♥ 

tiistai 3. lokakuuta 2017

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN
144s.
Fabriikki kustannus 2016
Alkuteos: Swimming Home (2011)
Suomennos: Laura Vesanto

Deborah Levyn pienoisromaani kuuluu siihen samaan sarjaan kuin edellinen loppuunlukemani romaani, Mabanckoun Pikku Pippuri. Se kiinnosti kun kuulin siitä, menetin kiinnostukseni kun näin kannen. Jos edellinen toi mieleen keskiluokkaisen keittiökirjan chili con carneineen, tästä tulee mieleen jotain hämmentävää historiallisen fiktion ja fantasiafanfictionin väliltä. Eikä se ihan hirveästi mairittele, vaikka tällä kertaa kannen kuva tosin liittyykin jo hieman enemmän tarinaan kuin Mabanckoun teoksessa. Ei ehkä ihan täysin sattumaa, että kumpikin hieman kriittisiä ajatuksia herättävä kansi on saman kustantamon tuotoksia, mutta toisaalta, olenpa oppinut, ettei näitä siis liian heppoisesti pelkän estetiikan takia kannata tuomita. Mikä nyt sinänsä ei ehkä ihan yllätyksenä tässä vaiheessa enää pitäisi tulla, kun kirjallisuudesta kuitenkin on kyse, ei kansitaiteesta.

"Taivas oli tummunut ja meri tuoksui jossain lähellä. Lokit kirkuivat hänen yläpuolellaan. Tien toisen laidan boulangerien makea hiivan tuoksu leijaili yli pysäköityjen autojen. Perheet palailivat rannalta kantaen muovipalloja ja tuoleja ja värikkäitä pyyhkeitä. Boulangerie oli äkkiä täynnä pizzapaloja ostavia teinipoikia. Tien toisella puolella mekaanikko kiihdytteli moottoripyöräänsä voitonriemuisesti. Isabel ei ollut valmis palaamaan kotiin ja jäljittelemään taas jotakuta, joka hän oli joskus ollut."

Levyn pienoisromaani nytkähtelee liikkelle pienen eteläranskalaisen huvilan pihalta, jonka uima-altaassa kelluu punatukkainen nuori nainen. Huvilan arki keskeytyy, ja sen vieraat, kuuluisa englantilainen runoilija, kusipäärunoilija tai ihan vain runoilijamestari Joe, hänen vaimonsa Isabel, 14-vuotias tyttärensä Nina sekä perheen vieraat Laura sekä Mitchell kietoutuvat tarinan edetessä tavalla tai toisella tuon kumman, änkyttävän tytön ympärille. Kaikkien yllätykseksi Isabel kutsuu tytön heidän vieraakseen, ja unenomainen tarina alkaa kieputtaa tietään eteenpäin.

Ihan rehellisesti sanoen olin jostain syystä käsittänyt hieman erheellisesti, että tulossa on murhamysteeri, ja uima-altaassa kelluu ruumis. Kun tuo tyttö varsin vahvasti, tai vahvasti ja vahvasti, kuitenkin eli, oli ja sotki tietyllä tapaa jo ennaltakin määrätyt kuviot, jouduin muuttamaan asennettani tätä kirjaa kohtaan varsin selkeästi. Kun on napannut mielestään dekkarimaisen pienoisromaanin käsiinsä ja saakin jotain ihan muuta, pitää hetki keräillä oman henkilökohtaisen erheensä palasia, jotta pääsi lukemaan tätä niin kuin se tosiaan oli tapahtumassa.

Deborah Levy kirjoittaa unentuntuisesti ja tarkasti, ja vaikka kirjassa on sivuja alle 150, tuntuu kuin olisin lukenut pidemmänkin romaanin. Sen sivuihin mahtui hurja määrä sivujuonteita ja kohtaloita, ja silti se kulki vääjäämättä kohti loppuaan sellaisella vauhdilla, että tätä kirjaa teki mieli säästellä ja lukea pienissä palasissa, kasvatella suuremmaksi ja antaa vaikuttaa. Niin ainakin itse yritin tehdä, ja silti se veti puoleensa jatkuvasti. Niin kuin kirja ja hyvä tarina parhaimmillaan tekee.

Mutta. 

Kun nyt tässä lähiaikoina näitä muttia on kirjojen kanssa riittänyt, tuli tämänkin kohdalle sellainen.  En nimittäin ihan tiedä, mitä tämän kirjan kanssa tapahtui. Oliko kyseessä se, että koska tätä on kehuttu varsin paljon muissa arvostamissani kirjablogeissa, odotin tältä jotain järisyttävän suurta ja sainkin vain tavallisen suurta pienessä mittakaavassa. Vai odotinko koko kirjan verran jotain suurta ja mahtipontista käännettä, ja petyin, koska olin jo alusta asti aavistanut sen loppuvan niin kuin se loppui. En ihan itsekään tiedä, mistä se johtui, todennäköisesti noista kahdesta yhdessä, mutta tässä on kirja, josta olisin ihan valtavasti halunnut pitää, mutten siinä onnistunut. Tai se ei onnistunut minun kanssani, miten päin sen nyt haluaakin sitten ajatella. Hieno se oli, jollain tapaa sellainen tulevaisuuden klassikko, mutta minulle se ei ihan niin auennut kuin olisin toivonut. Harmi. 

Mutta juu. Seuraavaksi luen jotain muuta, ihan joltain muulta kustantajaltakin. Että voisin vaikka vaihteeksi aloittaa postaukseni jotenkin muutenkin kuin tunnustamalla ennakkoluuloisuuteni enemmän tai vähemmän jännittävien kansivalintojen edessä. Ja jospa vielä vaikka löytäisin tähän syksyyn kirjan, jossa ei olisi niin paljon muttiakaan matkassa. Sitä odotellessa. Kokeilkaa te tätä jos on vielä teiltä lukematta, saatatte lukea sellaisen helmen, jonka arvo kasvaa vanhetessaan. Tai ainakin helmen ihan muuten vain. Potentiaalin sellaiseen sentään minäkin tässä tunnistin.

lauantai 30. syyskuuta 2017

ELO- & SYYSKUUN LUETUT


Voin vaikka vannoa, että eilen oli syyskuun ensimmäinen päivä ja ehkä viime viikolla vielä elokuun alku. Tuntuu, etten muistakaan milloin aika olisi tällaisin harppauksin hyppinyt, ja toisaalta taas ainahan se syksyisin. Tein joskus viitisen vuotta sitten päätöksen, että syksyistä on opittava pitämään, koska muuten elo täällä Suomessa käy vähän ankeaksi, ja vaikka ihan tuo pimeys ei vielä kaikkein lohdullisinta aikaa itselleni olekaan, on tästä elo-syyskuusta vuosien mittaan kehkeytynyt jollainlailla oikein mukavaa aikaa. Etenkin aina niinä syksyinä, kun edessä on uutta ja kutkuttavaa.

Mutta jos hieman taaksepäin palataan, elokuu meni tosiaan vielä lomaillessa. Se alkoi  syntymäpäivillä, jatkui mökillä ja kiersi Madeiran kautta takaisin asunnonetsimis- ja myöhemmin muuttopuuhiin. Elokuun alussa lukeminen tökki enemmän kuin aikoihin, ja olinkin ensimmäiset kaksi viikkoa oikeastaan ihan tietoisesti lukematta. Piti olla hieman kauemminkin, mutta Ahavan uusin kolahti postilaatikosta arvostelukappaleena, ja sen "ihan vain vilkasein" -selailu muuttuikin 60 ensimmäisen sivun lukemiseksi, joten siitä se taas lähti. Mukava kun lähti, ehkä pieni tauko oli tehnyt hyvää.

E L O K U U N  L U E T U T


Kaikki lukemani olivat jollain tapaa hyviä, Ohtosen kirja sympaattisella, Morrisonin laadukkaalla ja vaikuttavalla ja Ahavan kirjasta käyty keskustelu taas oli ihan mielettömän hyvää. Ihana kun on blogi, ja ihana kun saa vaihtaa ajatuksia. Haluaisin lukea ehkä enemmän hieman vanhempaa kirjallisuutta, mutta olen huomannut, ettei siitä synny luonnollisestikaan yhtä hedelmällisiä keskusteluita kuin aivan tuoreista teoksista, joten olen nyt antanut luvan itselleni lukea sitä mitä kaikki muutkin, jos sitä nimenomaan sillä hetkellä mieli lukea tekee. Pääseepähän niiden kanssa hieman syvemmälle, ja eipä tässä kai myöskään kirjat lukemalla kesken lopu.



Syyskuu taas käynnistyi jo Joensuussa, pitkästä aikaa ihan yksin. Neljä kurssia ja aineopintojen lopputyöseminaarin tosin starttailivat heti alkuun ja pitivät kiireisinä, etenkin kun lopputyöstä kaiketi pitäisi joskus jatkaa graduun, eli päättää mistä sellainenkin pieni koulutyö tehdä. Saako tehdä kolmesta eri aiheesta?

Syyskuussa suhailin myös suuntaan jos toiseen, piipahdin heti alkuun Helsingissä kanssabloggareiden kanssa kuulemassa Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumista lisää sekä juhlimassa pienenpienen kummityttöni rippijuhlia. Ei ehkä sittenkään enää ihan niin pieni lapsukainen hän. Eikä täällä Joensuussakaan yksin ole tarvinnut olla, se tässä kaupungissa on parasta. Ja ollaanpa tänne Helsingistäkin luokseni tultu jo kahteen otteeseen.

S Y Y S  K U U N  L U E T U T

01. Koko Hubara - Ruskeat tytöt (5.9.)
02. Hanna Hauru : Jääkansi (6.9.)
03. Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas (14.9.)
04. Angie Thomas : Viha jonka kylvät (19.9.)
05. Oma isoäitini : Nimettömän tytön muistelmat (24.9.)
06. Alain Mabanckou : Pikku Pippuri (25.9.)

Lukeminen lähti syyskuussa hieman paremmin liikkeelle, ja luin pitkästä aikaa kokonaista kuusi kirjaa loppuun. Ehdoton lemppari on Hubaran esseekokoelma ja mummin muistelmat, muuten ehkä jäätiin hieman keskinkertaisen tasolle, ainakin noin omalla tunnepuolella, ei tullut sellaisia suuria sykähdyksiä. Thomasin kirja on kyllä edelleen hyvä ja tärkeä, mutta esimerkiksi hartaasti odottama Westö on tässä muutaman viikon kuluessa jopa hieman kulahtanut, olen harvinaisen pettynyt tarinan lopetukseen. Mitä ihmettä tämä on, eivät ne ennen ole Westön kompastuskivi olleet?! 

Elo- ja syyskuussa en muuten ostanut lainkaan kirjoja itselleni, hyvä minä! Kesällä niitä tuli jonkinverran vielä hamstrailtua, mutta nyt voisin taas panostaa vieläkin enemmän noihin lähikirjaston palveluihin. Se nimittäin täällä Joensuussa todella on lähellä, melkeinpä vastapäätä. Täydellinen sijainti kodille, sanoisin.

Ja tästä sitten taas kohti lokakuuta, viimeistä kuukautta noin puoleen vuoteen, jonka kanssa yleensä edes suurinpiirtein olen tullut toimeen. Edessä olisi parin viikon "syysloma", jonka ajattelin käyttää kirjatenttiin lukemiseen. Saa nähdä saanko itsestäni irti muuta lukemista lainkaan, jos jotain nimittäin on työelämästä ikävä, niin työmatkoja, jolloin lähes poikkeuksetta sain käytettyä tunnin päivästä ihan vain lukemiseen. Jonkun pitäisi rutinoida minulle tähän vapaampaankin aikatauluun vastaavat lukuhetket, kun en näemmä meinaa itse osata.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI
191s.
Fabriikki 2016
Alkuteos: Petit Piment
Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

maanantai 25. syyskuuta 2017

SYYSKUUN SUPERLUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS


Paras tapa minulle näemmä osallistua näihin lukumaratoneihin on ehdottomasti täysi spontaanius. Silloin ei pääse päälle paineet, pitäisi-fiilikset saati liian vahva tavoitteellisuus, vaan pystyn kaikkein parhaiten ihan vain nauttimaan lukemisesta. Kuten jo edellisessä postauksessa moneen otteeseen sanoin, suurin siivu vapaa-ajastani tuntuu menevän jatkuvaan puhelimen selailuun, ja sen huomaaminen on aika herättävää. Kun edes puolet siitä ajasta sai nyt käytettyä ihan tarkoituksenmukaisesti lukemiseen, aika paljon enemmän tuli kerättyä sivuja alle kuin vuorokaudessa normaalisti. Tämän verran minä oikeastikin ehtisin lukea, kun vain saisin aikaiseksi. 

Mutta, koska lukemisen lisäksi maailman parasta on listaaminen, tilastointi ja koosteet, tässä vielä yhteenvetoa vuorokauden luetuista sivuista.

L O P P U U N L U E T U T  K I R J A T

Oma isoäitini : Nimettömän tytön muistelmat, 66 sivua. Tämä oli ollut kesken tosiaan kesästä asti, ja jälleen kerran vaati lukumaratonin, että sain jonkin pitkään vuorossa olleen viimein päätökseen. Ihana, ihana  kirja, tärkeä ja suuri pala omaa sukuhistoriaani. Tästä en sen kummemmin omaa postausta tee, lisäilen tuonne vuoden luettuihin ja nautin siitä, että tämän pariin voi palata milloin vain ja näitä tarinoita vielä kirjailijan kanssa keskustellen syventääkin.

Alain Mabanckou : Pikku Pippuri, 191 sivua. Ennakkosuunnitelmista poiketen nappasinkin lukuun Pikku Pippurin kesken maratonin, ja sen sainkin luettua kokonaan. Mainio ja nokkela kirja sopi hyvin kaiken muun keskellä luettavaksi, se oli tiivis ja satiirisen hauska, iloinen yllättäjä. Tästä myöhemmin tällä viikolla vielä lisää aivan omassa postauksessa. 

K E S K E N  O L L E E T

Tove Jansson : Viesti, 50 sivua. Luin novellit Rakkauskertomus, Nukkekaappi, Kevyt kantamus, Hiekkaa tuodaan sekä Kirjeitä Klaralta, kauniita, ihania, tovemaisia ne olivat kaikki. Eniten rakastin tuota Nukkekaappia, ja taas haluaisin itselleni muistuttaa, että näitä voisi tällä tavalla yksittäisinä tosiaan lukea hieman enemmänkin, useamminkin, satunnaisiin väleihin, ei aina vain maratonin yhteydessä. Toki uskon edelleen, että näistä monet pääsisivät parempiin oikeuksiin alkuperäisissä novellikokoelmissa, mutta toisaalta tällainen koottujen novellien nide taas toimii mainiosti, kun näitä lukee kerran kahdessa kuukaudessa.

Roxane Gay : Hunger, 22 sivua. Hungeria oli tarkoitus lukea enemmänkin, mutta muut veivät mennessään. Ei ehkä edes johdu kohdallani ilmeisimmästä, eli siitä, että tätä pitää lukea englanniksi, vaan nyt ehkä tähän teholukumaratoniin kaipasin jotain hieman keveämpää. Tätä jatkan kyllä ehdottomasti, toivottavasti jo pian. 

A L O I T E T U T  K I R J A T

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, 56 sivua. Toisin kuin suunnittelin, en jatkanutkaan lopuksi jo kesken olevia, vaan aloitin Pikku Pippurin jälkeen kokonaan uuden romaanin. Tämä on vuoroaan odotellut jo jonkin aikaa hyllyssäni, ja se vei saman tien hyvin vahvasti mennessään. Varmaksi en toki mitään sano, mutta veikkaan tästä sitä kirjaa, jota todennäköisemmin tulen illalla jatkamaan kun taas seuraavan kerran kirjojen pariin palaan.  

L U K E M A T T A  J Ä Ä N E E T

Toisin kuin suunnittelin Elina Aaltolan & Sami Keron toimittama Eläimet yhteiskunnassa jäi tällä kertaa kokonaan avaamatta, mikä ei sinäänsä ehkä itselleni niin yllätys ollut, tämä kun on enemmän tai vähemmän ollut minulla kesken kesästä 2016 saakka. Uskon sen kyllä vielä joskus loppuun lukevani, onneksi näiden esseiden parissa ei ole niin väliä, vaikka lukuvälit kasvaisivatkin hieman pidemmiksi. Myös Nathan Hillin Nix jäi tällä kertaa aloittamatta, hassua, että sen noin 700 sivua tuntuu jotenkin hurjasti suuremmalta määrältä kuin Royn himpun vajaa 500. Mutta ehkä minä tämänkin vielä luettua joskus saan. 

Y H T E E N S Ä  L U E T T U  3 8 5  S I V U A

Yleinen loppufiilis on hyvä, onnistunut ja iloinen. Ei tullut ähkyä eikä yliannostusta, voin vielä mielellään lukea tänään lisääkin. Ehkäpä hetken taas osaan muutenkin kiinnittää lukuaikaani paremmin huomiota, ja vaikkapa särppiä näin luvan kanssa samanakin päivänä useampaa eri teosta, nämä kun kaikki olivat jollain tapaa niin erilaisia, että ennemminkin tukivat toisiaan kuin olisivat sekoittaneet. Novellit toimivat mainiosti romaanin välissä, kyllä siihen soppaan vielä essee sinne tai tännekin mahtuisi. Kiitos vielä järjestäjille mukavasti supermaratonista, ehkä hyppään syksyn mittaan vielä johonkin myöhempäänkin mukaan! 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

SYYSKUUN SUPERLUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS


Vaikka innostuin kesäkuisesta blogistanian lukumaratonista hurjasti, en suunnitelmistani huolimatta saanut osallistuttua muihin maratoneihin heinä- enkä elokuussa. Loma ja lukujumit veivät mennessään, ja yhtäkkiä onkin syksy ja arki ja opinnot ja vaahteranlehdet sängyllä. Nyt kuitenkin, jälleen kerran ihan sattumalta, huomasin Hennan sekä Lotan emännöimän syksyisen Superlukumaratonin, ja koska itsekseni viikonloppua Joensuussa vietän, hyppään nyt sen kummempia ennakoimatta mukaan. Puolisentoista tuntia sitten tämän huomasin, ja päätin lähteä mukaan kunhan olen saanut viimeisetkin oppimispäiväkirjan rippeet kirjoiteltua, ja sepä olikin mitä mainioin motivaatiopuuska saada tuokin tehtyä. Mutta nyt on kaikki tiskaamisesta alkaen hoidettu alta pois, joten aloitellaan! 

x

Sunnuntai 24.9. kello 16:30 Koko ilta aikaa lukea, ihanaa! Nappasin lukupinoon jo aiemmassa lukumaratonissa mukana olleet Janssonin Viestin & Aaltolan sekä Kedon toimittaman Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelman, aikakin niitä olisi jo jatkaa. Gayn Hunger on myös kesken, Nix tuolla mukana villinä korttina, josko alottaisi jonkun pidemmänkin romaanin. Mutta suurin lukutavoite tälle maratonille on lukea mummini kesällä omakustanteena julkaisemat muistelmat loppuun, vuoden lapsenlapsi -palkinto ei kyllä mene minulle, kun olen tuota nyt kohta kaksi kuukautta "säästellyt", eli en ole vain raaskinut lukea. Mutta sen pariin siis, ennen kaikkea.

x

18:27 Mummin muistelmat luettu loppuun! Ei niitä nyt ollutkaan kuin 66 sivua jäljellä, olin vain jostain hassusta syystä halunnut "säästää" niitä. Ihan mahtava kirja, kaikkien isovanhempien pitäisi kirjoittaa elämäntarinansa lapsenlapsille luettavaksi. Tai ainakin jokin versio siitä. Luin myös Viestistä novellin Rakkauskertomus vain huomatakseni, että olen lukenut sen aiemminkin, mutta eipä sillä niin väliä, se oli ihana. Pyöräytin välissä itselleni myös kunnon opiskelijanuudeliwokin, ja luin Roxane Gayn Hungeria samalla, ei tosin ihan se varsinainen hyvänmielen ruokapöytäkirja. Seuraavaksi kirjoitan mummille sähköpostiin kiitokset vielä kirjasta, blogiin siitä tuskin tämän enempää mitään tulee ihan jo yksityisyydenkin vuoksi. Ja sitten ehkä lisää Hungeria?
Luettuna 82 sivua


x

20:42 Pidin pienen tauon edellisten lukujen jälkeen ja eksyin lähinnä selailemaan instagramia ja vastailemaan viesteihin. Kun sanoin noin tunnin satunnaispuuhailun jälkeen itseni takaisin kirjojen ääreen, meinasin aloittaa Nixin, mutta suuri sivumäärä nyt hieman sai taas epäröimään ja nappasinkin lukuun kirjastolainassa olevan Alain Mabanckoun Pikku Pippurin. Se veikin mukanaan 50 sivun verran, sitä jatkanen vielä tänään. Luin myös Viestistä novellin Nukkekaappi, miten tuota Toven tekstiä voikin rakastaa näin paljon.
Luettuna 147 sivua


x

22:55 Ilta hurahti nopeammin kuin olin ajatellut, vajaa tunti meni iltakävelyllä Elvin kanssa, toisen sain katoamaan suihkun, tiskaamisen ja muiden iltapuuhien lisäksi ilmeisesti taas jonnekin virtuaalitodellisuuteen. Sain kuitenkin hetken vielä luettua Pikku Pippuria, olisin lukenut lisääkin, ellei huomenna soisi herätyskello taas ennen seitsemää. En taida taaskaan mihinkään hurjan suuriin sivumääriin tämän maratonin kanssa päästä, mutta onneksi se ei pääasia olekaan, ihana lähinnä keskittyä nyt lukemaan vähän kaikkea. Tämä monen eri kirjan lukeminen toimii minulle parhaiten tässä maraton-puuhassa, pitää huomenna ottaa joku kirja yliopistollekin mukaan, jos luentojen välissä olisi vaikkapa aikaa hieman lukea!
Luettuna 173 sivua


Maanantai 25.9. kello 10:18 Aamu alkoi jo hieman ennen seitsemää soivan herätyskellon tahtiin, ja toisin kuin yleensä, luin aikalailla heti herättyäni yhden Toven novellin, Kevyen kantamuksen, sen sijaan, että olisin päämäärättömästi esimerkiksi taas selaillut internetin syövereitä. Sanoin tämän jo kesäkuisen maratonin kohdalla, mutta miksen aina aloita aamuja lukemalla yhtä novellia?! 
Novellin jälkeen tosin tulikin hieman hoppu, pienen ehostautumisen kautta koiran kanssa ulos, ja siitä aamuluennolle. Nyt tuolta on selvitty ja palattu kotiin, luin aamupäiväpuuroa keitellessä vielä novellin Hiekkaa tuodaan, ja ehkä jatkan kuvassakin näkyvään novelliin nyt kahvin seurassa. Ihana lukea.
Luettuna 193 sivua


x

11:48 Luin Janssonin Kirjeitä Klaralta -novellin sekä Pikku Pippuria hyvän pätkän. Varsin hyvin sainkin keskityttyä nyt lukemiseen, jäin vain arpomaan tuossa hetki sitten jatkaako vielä tätä puuhaa, vai olla tunnollinen ja lähteä iltapäiväluennolle.. Tokikin siis kaikella järjellä luento menee lukumaratonin ohi, mutta kun on niin ihana vain syventyä näiden sivujen keskelle. Onneksi iltapäivällä tosin hetken ehtii vielä sitäkin tehdä, matka yliopistolle on niin lyhyt, että lienen takaisin kirjojen parissa jo ennen kolmea.
Luettuna 245 sivua


x

14:24 Luento loppuikin aiemmin kun olin ajatellut, ja sen kunniaksi suuntasin suoraan sohvalle lukemaan Pikku Pippurin loppuun. Toki kyseessä on lyhyehkö romaani, mutta näin sukuvasti ja sukkelaan en hetkeen mitään kirjaa muista lukeneeni! Pitäisi kyllä ihan tietoisesti pyhittää vapaa-aikaansa tällä tavalla enemmänkin "teholukemiselle", jos en olisi ollut tuon kirjan pauloissa, aika olisi todennäköisesti kulunut vain tyhjänpäiväiseen internetin selaamiseen. Mainio kirja tuo Pikku Pippuri, mutta siitä myöhemmin lisää ihan omassa postauksessaan. Vielä olisi kaksi tuntia aikaa maratoonata, ehkä jatkan jo noiden aiemmin suunnittelemieni parissa, tai sitten aloitan ihan uutta kirjaa kun näin hyvässä vauhdissa kerran ollaan. Saa nähdä, mikä innostaa eniten!
Luettuna 316 sivua


x

16:30 24 tuntia täynnä! Toinen näistä viimeisistä tosin meni lueskellen muiden blogeja ja kirjoittaen itsekin luonnoksiin valmiiksi fiiliksiä Pikku Pippurista, mutta viimeisestä sain suurimman osan mainiosti luettua, ja olisin voinut kevyesti jatkaa vielä pidempäänkin. En jatkanutkaan noiden kesken olevien parissa sitten kuitenkaan, vaan aloitin hyllyssä vuoroaan odotelleen Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön, ja sen kanssa lensi aika varsinaisella vauhdilla. Mukava oli tämä maraton-rupeama, teen vielä myöhemmin erikseen koontipostauksen aiheesta. Olipahan kivaa!
Luettu yhteensä 385 sivua

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT
398s.
Otava 2017
Alkuteos: The Hate U Give (2017)
Suomentaja: Kaijamari Sivill

The Hate  U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.

"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."

Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua. 

Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.

Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.

"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"

Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.

Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella  on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.

Helmet-lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos

torstai 14. syyskuuta 2017

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS
459s.
Otava 2017
Alkuteos: Den svavelgula himlen 2017
Suomentaja:  Laura Beck
Arvostelukappale

Apua.

Jos Kjell Westö kirjoittaa jotain uutta, se on minulle asia, joka syrjäyttää kaiken muun. Kun kirja on käsissäni, en pysty tarttumaan toisiin, mutten uskalla aloittaa sitä, etten pettyisi. Ja kun viimein aloitan sen, luen välissä muutaman muunkin, jotta se ei vain loppuisi. Sellaisista lähtökohdista minä luen kaiken, minkä Westö vain jaksaa (romaanimuotoon) kirjoittaa. 

Mutta.

Nyt on sen ihan rehellisen apua-huudon hetki. 
En nimittäin tiedä, pidinkö tästä kirjasta.

"Ja juuri silloin Stella sanoi, äänellä joka oli edelleen uninen ja käheä, sanat joita pidin kauniina jo silloin, mutta jotka tuntuivat vieläkin tärkeämmiltä nyt, kun on kulunut joitakin vuosia ja lähestyn kertomukseni loppua:
Déjà-vu? Mä olen aina ajatellut että se on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä. Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa."

Westön uusin romaani on sitä hänen tutuinta tyyliään. Se on sukupolviromaani Helsingistä, se on vaatimattomammista oloista tullut, nimettömäksi jäänyt nuori poika, joka tutustuu loistokkaan porvarisperheen nuoreen Alex-poikaan, hänen siskoonsa Stellaan ja elää elämänsä tuon voimakkaan sisaruskaksikon vierellä, tavalla tai toisella. Romaani lähtee liikkeelle hieman dekkarimaisesta murhayrityksestä, kelaa mitään paljastamma siitä aivan alkuun, ja luotaa läpi puolikkaan ihmiselämän aina 11-vuotiaasta viisikymppiseksi, lähiöistä  ja Taka-Töölöstä Lauttasaareen, riitojen, rakkauden ja muistojen kautta. Toisin kuin ehkä edellisissä, tämän kirjan vahvuus ja sanoma ovat pitkästä aikavälistä huolimatta tässä päivässä, ajankohtaisuudessa ja kantaaottavuudessa, ja silti samalla syvällä kahden perheen ja suvun, päähenkilön oman sekä Rabellin sisarusten, mikrohistoriasta, jonka kautta Westö maailmaa ja sen heilahduksia tyynesti sivusta seuraten kuvaa.

Palatakseni aiempiin Westön kirjoihin, luin ensimmäiseni, Leijat Helsingin yllä, jo 11 vuotta sitten Oslossa, ja rakastuin. Isän nimeen ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet myös ihania ja tärkeitä kirjoja, mutta suosikiksini on noussut ehdottomasti Missä kuljimme kerran sekä Westön edellinen, hieman erilaisella lähestymistavalla kirjoitettu Kangastus 38. Westön tyyli on siis tuttu, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että lukisin vaikka aidanpäistä, jos Westö niistä keksisi kirjoittaa. Mutta suvuistahan hän lähinnä, kuten nytkin.

Alkuun tässä se tuttuus juuri hurmasikin. Se, etten edes tuskastellut hitauden ja alkukankeuden, runsaan henkilögallerian, kanssa, kun tiesin, että niin Westön kanssa nyt aina vain käy. Tutustuin hiljalleen päähenkilöön, Rabellien perheeseen, äitiin ja isään, heidän sukujensa tabuihin, sivuhenkilöihin, kaikkiin, ketä tässä lämpimästi mukaan jaksettiin ottakaan. Hyppäsin kyytiin metatasoihin, kirjoittamisesta kirjoittamiseen, näennäisen alkuperäisen kirjoittajan, Westön itsensä siis, kaltaiseen päähenkilöön, joka hän ei kuitenkaan ole. Onnistumisiin ja epäonnistumisiin, lapsen suhteeseen vanhempiinsa, ja suureen ja eroottiseen rakkauteen, joka kaatuu kerran jos toiseenkin omaan voimakkuuteensa.

Mutta se, mikä tässä oli hieman vaikeaa, olikin se, ettei se meinannut lähteä vielä puolivälissäkään. Tai jos lähti, lähti jotenkin hieman epätasaisesti pudoten taas kuoppaansa, hidastaen vauhtiaan, vähentäen voimakkuuttaan. Enkä tiedä, oliko tämä nyt enemmän ja syvemmin kirjoitettu kuin koskaan ennen vai vähän pakotettu ja teennäinen, henkilönsä ensimmäisen kerran ikinä etäälle ja yksipuolisiksi jättävä vai sittenkin jollain huomaamattomalla tavalla lähelle tuova. Ja oliko se Kangastus 38:n pienen juonitwistin ja erilaisen intensiteettitason jälkeen paluu tuttuun ja turvalliseen, vai toisintoon, joka oli jo kirjoitettu ei vain kerran, vaan ainakin kahdesti tai kolmesti. Ja oliko se sen vahvuus vai heikkous. Ja tykkäsinkö minä tästä. Vai voinko sanoa sitä edes vielä kun lopetin lukemisen 20 minuuttia sitten. Oliko siinä liikaa kaikkea vai liian vähän. Selviääkö se minulle vai onko selviämättä. Ja näinkö tosiaan aion kirjoittaa tämän postauksen loppuun saakka.

En ehkä sentään. 

Tämä uusin ei ollut Westön helpoin, siis minulle. Se ei ollut se, jonka parissa ollaan kuin vanhan ystävän kanssa 5 vuoden tauon jälkeen, kun kaikki jatkuu itsestään siitä mihin viimeksi jäätiin. Se on ennemminkin se tapaaminen, jossa kumpikin on osannut kaivata toista, mutta välissä ollaankin kasvettu ja muututtu, ja vaikka edelleen toisista pidetäänkin, ollaan pidetty lähinnä siitä mielikuvasta, joka kummallakin on menneestä minästä ja toisesta, eikä nykyisestä, kasvaneesta ja kokeneesta. Sellainen tapaaminen on varsin hankala. Ainahan sitä ymmärtää, että itse on henkisesti kypsynyt ja muuttunut, mutta että se toinenkin, tavalla jota ei osannut ennakoida. Ja sen käänteen voi joko kokea niin haastavana, että jatkaa mieluiten vain eri suuntiin tai sitten voi päättää, että tutustuu siihen uuteen toiseen uudelleen. Ja katsoo mihin se lähtee.

Että ehkä me nyt lähdemme Rikinkeltaisen taivaan kanssa hieman tutustumaan ja tunnustelemaan toisiamme, katsomaan ajan kanssa onnistuimmeko säilyttämään ystävyytemme. Ei tämän kuulukaan olla toisinto Leijoista, vaikka se välillä vähän kopiolta siitä tuntui, eikä pelkästään juonivetoinen, kuten edellinen enemmän oli. Se on ihan omansa. Ja vaikka sitä lukiessa olikin hauska etsiä tiettyjä yhteyksiä, samankaltaisuuksia ja siltoja aiempiin teoksiin, se oli silti täysin itsenäinen, eteenpäin kasvanut ja kypsynyt. Vaikka junnasikin paikoillaan. Tai oli junnaamatta. Mutta sitten yllätti lopun ajankohtaisuudellaan. Ja meinasi hermostuttaa tietynlaisena stereotypia kuvauksenia mustasukkaisesta ja omistushaluisesta muslimipojasta, ainahan ne sellaisia vain ovat. Mutta selittikin sen itse myöhemmin parhain päin. Vaikka onkin näin ristiriitainen. Mutta silti jo, ihan vähän ainakin, rakas ja tärkeä. Tämäkin.

perjantai 8. syyskuuta 2017

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI
117s.
Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.

Helmet-haaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

tiistai 5. syyskuuta 2017

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 
TUNNE-ESSEITÄ 
 236s. 
Like 2017 
Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

SYYSKUUN LEMPPAREITA


Loputtomalta tuntuva kesäkin loppuu joskus, ja huomenna alkaa neljän vuoden tauon jälkeen taas opiskelija-arki (ihan vain jos ette ole vielä kuulleet). Kannettiin tavaramme Joensuuhun viime viikolla, torstaina nappasin Elvin taajamajunaan ja toimme tassumme uuteen pikkukakkoskotiimme (haha). Vielä täällä ei ole kuin sänky, sohva, kaksi tuolia ja pöydän pukkijalat, mutta kirjapinot ja viherkasvit saavat paikan tuntumaan kuitenkin kodilta. Yllättävän vähän sitä tavaraa tarvitseekin, vaikka kyseessä on yksiö, en millään saa edes kolmasosaa kaappitilastani käytettyä. 

Mutta niin. Ihan varsinaisesti minun ei pitänyt nyt muutoista ja tavaroista kirjoittaa, vaan jakaa muutamia lähiaikojen lempparijuttuja. Joten olkaa hyvä.

S Y Y S K U U N  L E M P P A R I T

• Syksy on selvästi saapunut, kun en listaa enää uusia biisilöytöjä kesäsoittolistalleni, vaan Spotifyn on vallannut syksyisempi ja ehkä taas hieman mollivoittoisempi versio. Nyt taustalla soi eniten The Nationalia, Sigur Rósia sekä pitkästä aikaa Mumford & Sons'ia. Kesän jälkeen vanhatkin lempparit tuntuvat raikkailta. Ja  The Nationalin uusin biisi, Carin at the Liquor Store ihan maagisen hyvältä.

• Saara Särmä. Opin sekä Roxane Gaylta että Tove Janssonilta, ettei ihmisiä pidä glorifioida ja ihailla liikaa, mutta lupaan etten fanita sokeasti, vaan sillai, no, sopivasti. Ainoita jo luettuja kirjoja, jotka Helsingistä mukaan otin, on Särmän & Meriläisen Anna mennä, josta on tullut ihan henkikirjani. Kuuntelin Särmää myös Noin viikon radio -podcastista, ja olen entistä vakuuttuneempi, että siinä on kyllä rautainen tyyppi.

• Ja pysytään vielä Särmässä, mutta hänen "aina saa hävetä ja kärsiä" -hokemansa on ollut oma pelastukseni tässä kesän aikana. Olen täysin normaalisti tyyppi, joka saattaa hinkuttaa kahden lauseen tekstiviestiä vuokranantajalleen puoli tuntia miettien lauserakenteita ja sanavalintoja ja kun lopulta olen suunnilleen tyytyväinen ja lähetän viestin, häpeän sitä sumeilematta. Nyt oikeasti. Mutta kuten Särmä sanoo, aina saa hävetä ja kärsiä. Sitä kun hänen oppiensa mukaan hokee itselleen tarpeeksi kauan hävettävillä hetkillä, väistyy häpeä ja asiasta tulee ainakin vähän naurettava. On muuten toiminut, tilanteessa jos toisessakin.

• Eilinen 2,5 tunnin maratonpuhelu ystäväni kanssa juuri kun olin vajonnut jonkinlaiseen "mitä olen mennyt tekemään muutin yksin toiselle puolelle suomea en osaa pärjää halua pysty kykene selviä" -angstiin, täysin normaalisti. No ei tunnu enää kovin yksinäiseltä ei. 

• Podcastit! Löysin ne kesällä kun ei jaksanut lukea, kuuntelin läpi kaikki Päivystävän dosentin jaksot Spotifysta, iso suositus sille! Noin viikon radiosta suosittelen ihan ehdottomasti kuuntelemaan sekä Saara Särmän että Maryan Abdulkarimin haastatteluja, ne oli voimaannuttavia kumpainenkin. Ali Jahangirikin yllätti iloisesti. Nyt aloittelin Sivumennen-podcastien läpikäymistä, hurjan hyviä nekin tähän mennessä. Ja hei, saa muuten ehdottomasti suositella omia suosikkejaan, feminismi, kirjallisuus ja ajankohtaiset asiat kiinnostavat noin erityisesti!

• Huomenna alkavat opinnot ja syksyn kurssit. Etenkin kun otin koko opinto-ohjelmani mielenkiintoisimmat kurssit heti alkuun, kuinka tuttua. Käyn niin viime hetkellä ennen valmistumista syventäviä kvantitatiivisen tutkimuksen kursseja yhdessä varmaan fuksien kanssa, tulee ihan edelliset opinnot mieleen. Tosin silloin jäljellä oli virkamiesruotsi sekä terveystiedon orientaatio, jonka ensimmäisellä luennolla leikittiin tutustumisleikkejä. Juu, ei. 

• Elvi. En tainnut edes harkita, että tuo ihan pian 9 vuotta täyttävä tyyppi jäisi Helsinkiin, kun itse muutan tänne. Taisin ostaa sille oman sohvankin tänne, sillä siinä se nytkin makaa kyljellään ja maiskuttelee. Aina kun ei murise rappukäytävän uusille äänille. Maailman parasta lenkkiseuraa myös, ja Joensuun lenkkipolut! Ah! Ei taida olla täältä enää paluuta Etu-Töölöön sporakolinan keskelle.

torstai 31. elokuuta 2017

TONI MORRISON : MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

TONI MORRISON : 
MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI
329s.
Tammi 2009
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomennos: Kaarina Sonck

Olen halunnut lukea Morrisonia lisää siitä saakka, kun luin aivan blogini alkutaipaleella hänen uusimman teoksensa, Luoja lasta auttakoon. Tuo puolitoista vuotta sitten luettu pienoisromaani kuuluu siihen kokoaan ajan myötä kasvattavien teosten sarjaan, jotka jäävät mieleen ja löytävät jatkuvasti uusia muotoja ja näkökulmia kun siihen keskustellen tai ihan jo omassa pienessä päässään palaa. Pientä rimakauhua jostain syystä Morrisonin kohdalla on kuitenkin ollut ilmassa, mutta nyt viimein tuli aika tarttua hänen ehkä yhdellä tapaa kiiteltyinpään ja kenties tärkeimpäänkin teokseen. 

"Vuodenajat ovat Ohiossa teatraalisia. Jokainen niistä saapuu kuin primadonna varmana siitä että juuri sen esityksen takia maailmassa on ihmisiä. Kun Paul D oli pakotettu ulos 124:stä talon takana olevaan vajaan, kesä oli vihelletty ulos näyttämöltä ja veren- ja kullanvärinen syksy sai kaikkien huomion osakseen. Rauhaisaa taukoa ei ollut yölläkään, vaikka olisi pitänyt, sillä kuolevan maiseman äänet olivat läpitunkevat ja kovat."

Sethe on Ohiossa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen elävä karannut orja, joka asuu yhdessä anoppinsa sekä tyttärensä kanssa talossa, jonka vavahteleva henki pitää kaikkia asukkaita otteessaan. Karkumatkalla katosi Sethen miehen, pojat lähtivät myöhemmin kun ymmärsivät, ettei kaikkien haamujen kanssa ole pakko elää. Kun anoppikin on siirtynyt jo ajasta toiseen, ilmestyy Sethen elämään ensin mies menneisyydestä, Kultaisesta talosta ja yhteisistä taustoista, ja myöhemmin ruummillistuu myös hänen elämäänsä pahiten vainoava aave. Tukahtuneet tunteet nousevat pintaan, ja yhtaikaa sekä suoraan tapahtumien keskelle hyppäävä että silti hieman hitaasti käyntiin lähtevä tarina alkaa vyöryä loppua kohden sellaista vauhtia, että se pitää otteessaan, vaikka sydän särkyy lukijankin matkalla ties kuinka monta kertaa.

Morrison on uskomattoman taitava kuvaamaan kauhistuttavia tekoja inhimillisesti, niin, että yhtaikaa sekä kärsii uhrin että tekijän puolesta. Hän kuvaa värillisten kärsimyksiä sekä orjuuden keskellä että vapautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa mestarillisesti ja voimakkaasti: kirja ei ole ehkä varsinaisesti vaikea, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Sen hienous on realistisuudessa ja raadollisuudessa, sen todellisuuden kuvaamisessa, jota värilliset joutuivat elämään kun heidän ihmisarvonsa oli totaalisen riistetty, heidän mittojaan luetteloitiin kuin eläimen ominaispiirteitä eikä heidän ei edes kannattanut kiintyä lapsiinsa, koska ne vietäisiin heiltä kuitenkin pois, myytäisiin muualle, käytettäisiin kauppatavarana kuten jo omia vanhempia ja isovanhempia aikoinaan. Ihmisten mielet ovat niin rikki, että vapauduttuaankin vapaus tuntuu joltain aivan utopistiselta, ja vapaaksi päästyään äidinvaisto puolustaa lapsiaan omalta kohtaloltaan niin vahvalla voimalla, ettei sen edessä ole enää oikeaa ja väärää.

Orjuuden historia on omalla tavallaan rankkaa luettavaa, mutta sen paikka kirjallisuudessa on tärkeä. Se tuo esiin kaiken sen alistamisen mihin valkoinen omistaja syyllistyy, ja se näyttää sen polun ja historian, minkä takia rodullinen tasa-arvo on haastavaa vielä nykypäivänäkin. Vaikka sitä jollain tapaa voisi kuvitella ihmisen oppineen virheistään, kasvaneen jollain tapaa henkisesti, ei näiden asioiden edessä voi vain hymistellen olla hiljaa ja toivoa, että viimein olisi se aika, jollloin historia ei kaikessa kauheudessaan enää toistaisi itseään.

Minun kansani, minun rakkaani on voimakas, vahva, vertauskuvallinen, maaginen ja tärkeä kirja. Se näyttää miten yleinen murtaa yksilön, miten yksilön tarinasta tulee yleistä. Se on yhtaikaa raadollinen pelastustarina sekä Sethestä ja Rakkaimmasta että koko siitä kansasta, joka on alistettu eläimen lailla vallassa olevan tahtoon. Morrison kirjoittaa laadukasta ja tunteisiin menevää kirjallisuutta, jota haluaisi oikeastaan ihan kaikkien muidenkin lukevan.

Helmet-haaste 2017: 16Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja