torstai 30. marraskuuta 2017

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN
160s.
Otava 2010
Alkuteos: L'étranger 1942
Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

6 kommenttia :

  1. Minustakaan Mersault ei ole välinpitämätön tai kyyninen. Olen pitänyt häntä vahvasti tuntevana. Esimerkiksi hän kokee syvästi äitinsä kuoleman, mutta - kuten sanot - ei osaa tunteitaan sanallistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kieltämättä lopulta sellainen taito, jota meiltä kaikilta odotetaan, mutta harva siihen kovinkaan kaksisesti pystyy!

      Poista
  2. Minäkin koin, että Mersaultin "ongelmaksi" (ongelma siis lähinnä muille) muodostui se, ettei hän mahtunut normeihin, ei käyttäytynyt ja tuntenut niin kuin "pitää".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mersault oli kyllä sangen taitavasti kirjoitettu henkilöhahmo. :)

      Poista
  3. Tätä sun tekstiä lukiessa mieleheni tuli, että olen aina tulkinnut teoksen alkulauseet osoitukseksi Meursault'n tunnekylmyydestä, mutta asian saattaisi nähdä toisinkin. Varsinkin, jos nousisi tästä sohvalta ja hakisi (ja löytäisi!) kirjahyllystä Sivullisen ja lukisi sen ensimmäisen sivun. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mitä enemmän tästä olen lukenut, sitä enemmän sinun käsityksesi tukea joka paikasta saa! En ehkä yhtä vahvasti yllä kommentoineen Margitin kanssa lukenut tästä vahvaa vaikutusta, ja näen sen nihilisminkin läsnäolon, mutta silti jollain tapaa koin Mersault'n lämpimämpänä kuin moni! Haluaisin lukea tämän uudelleen, katsoa, miltä se näyttää palatessa, pienen tauon jälkeen, eri kulmasta ajateltuna! Hurjan mielenkiintoinen teos ehdottomasti!

      Poista