MARIANNA KURTTO : TRISTANIA
330s.
WSOY 2017
Kirjoitin lokakuussa Liksomin Everstinnaa koskevassa postauksessani, että Suomessa kirjoitetaan lähinnä kahdenlaista kaunokirjallisuutta: Everstinnan edustamaa inhorealistista sota-ajan kirjallisuutta, jossa visvat valuvat ja perkeleet pääsevät irti, ja sitten sitä hennonkaunista, putoavan herkkää ja eteerisen kaunista, että tuntuu kuin jokainen sanavalinta olisi niin merkityksellinen, ettei sitä ole voinut pakahtumatta kirjoittaa. Ja voi kyllä, tähän kategoriaan tipahtaa suoraan Marianna Kurton, aiemmin runoteoksia julkaisseen kirjailijan esikoisromaani. Sinne se putoaa ääntä päästämättä, koska tässä maailmassa kaikki on niin herkkää ja pehmeää, että tömähdyskin rikkoisi illuusion täydellisestä kauneudesta.
"Martha on kahdeksantoista vuotta, hänen maailmansa läpimitta on kaksitoista kilometriä ja hän tuntee sen. Kaikki perheet, kaikki eläimet ja jokaisen talon kylässä, jossa jokainen ikkuna osoittaa samaan suuntaan: pohjoiseen, josta tulee lämpö ja valo ja suuret reiteiltään eksyneet laivat."
Tristan da Cunha on pieni tulivuorisaari keskellä eteläistä Atlantin valtamerta. Sen 264 asukasta elävät eristäytynyttä elämäänsä, valitsevat puolisonsa siitä vähästä mistä voivat, kasvattavat lampaitaan ja elävät merelle, joka armotta heitä ympäröi. Toiset, kuten Lise ja Bert, ovat tyytyväisiä, ankkuroituneita, toiset, kuten Lars, lähtevät, koska eivät pysty elämään itsensä, saarensa eivätkä merensä kanssa, jättäen toiset odottamaan ilman vastauksia. Ja silti jääneet haaveilevat muustakin, lähteneet kaipaavat takaisin. Lokakuussa 1961 tulivuori kuitenkin yllättäen purkautuu, ja työntää sisältään laavan ja tuhkan lisäksi myös vaiettuja salaisuuksia ja väärinymmärryksiä yli säilyketehdaiden ja valtamerien.
Kuten sanottu jo alussa, Kurton kieli on kaunista, pehmeää ja hurjan taitavaa. Se soljuu, laskeutuu puroina, tarvittaessa laavajokinakin, ja pysähtyy vasta kun saavuttaa meren viilentävän esteen. Se koukuttaa, ja vie tarinaansa eteenpäin, avaa salaisuuksia ja vaiettuja asioita lähteneiden ja jääneiden näkökulmasta, elää elämiään rinnakkain tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Se luo tunnelmansa ja ihmissuhteensa taitavasti, pitää otteessaan ja kääntelee heitä myös armottomasti ja odottamattomasti, rakentaen tulevaa rauhallisesti.
Kielen kauneus on ihana asia, se tekee oikeutta äidinkielelemme, muuntaa sen taiteeksi ja herkkyydeksi. Silti siinä on omat vaaransa, pahimmillaan se myös etäännyttää, vie pois tarinoista ja saa tunteet tuntumaan epätosilta, kun kaikki on suloista ja pehmeää silloinkin kun kuuluisi olla raakaa ja armotonta. Minulla tämän tarinan kanssa hieman nimittäin kävi niin, se jäi kauas, ulottumattomiini, koska se oli kiedottu niin taitaviin sanoihin, että tapahtumat niiden taustalla eivät tuntuneet enää merkityksellisiltä. Kun joku taistelee hengestään, ja silti runonomaisesti viimeisinä hetkinään pohtii aivan jotain muuta, tuntuu, etteivät nämä ole oikeita ihmisiä, oikeita ihmistarinoita, ja harvoin sitä itse samaistuu paperinukenohuisiin, keksityntuntuisiin kohtaloihin. Olisinkin kaivannut rohkeutta, heittäytymistä, vielä vahvempaa ilmaisua, sitä, että myös tapahtumien aika ja paikka olisi naulattu enemmän kulisseihinsa. Nyt oikea, säänpieksemä tulivuorisaarikaan ei päässyt täysin oikeuksiinsa, eikä päässyt 60-lukukaan, kun nämä asiat olisivat voineet tapahtua missä tahansa, milloin tahansa. Ja se jäi hieman harmittamaan, sillä vaikkapa Suomeen ja tähän päivään siirrettynä tämä tarina olisi vain ollut keskinkertainen, eikä sen juonikuviotkaan olisi kantaneet tarpeeksi. Siksi sen juurruttaminen, tapahtumapaikkojen kasvattaminen ja todeksi muuttaminen olisivat ainakin minulle olleet tärkeitä, luoneet ympäristöllään sen, mikä muuten jäi jo monesti kerrotun tuntuiseksi, joukostaerottumattomaksi.
Vaan eihän tämä kuitenkaan missään nimessä huono, tylsä tai suosittelemattomien pinoon joutava kirja ollut, ei missään nimessä. Itse en vain oikein siitä saanut sen täyttä voimaa irti, ja yritän pohtia miksi. Se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide, ja uskon vahvasti, että vahvuus tämän kauniuden takana aukeaa muille paremmin, ja tiedän useammankin lukijan lähipiiristäni, kenelle tätä uskaltaisin suositella. Kunnianosoitus suomen kielelle se ainakin on, ja onhan sekin jo hurjasti.
Kuten sanottu jo alussa, Kurton kieli on kaunista, pehmeää ja hurjan taitavaa. Se soljuu, laskeutuu puroina, tarvittaessa laavajokinakin, ja pysähtyy vasta kun saavuttaa meren viilentävän esteen. Se koukuttaa, ja vie tarinaansa eteenpäin, avaa salaisuuksia ja vaiettuja asioita lähteneiden ja jääneiden näkökulmasta, elää elämiään rinnakkain tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Se luo tunnelmansa ja ihmissuhteensa taitavasti, pitää otteessaan ja kääntelee heitä myös armottomasti ja odottamattomasti, rakentaen tulevaa rauhallisesti.
Kielen kauneus on ihana asia, se tekee oikeutta äidinkielelemme, muuntaa sen taiteeksi ja herkkyydeksi. Silti siinä on omat vaaransa, pahimmillaan se myös etäännyttää, vie pois tarinoista ja saa tunteet tuntumaan epätosilta, kun kaikki on suloista ja pehmeää silloinkin kun kuuluisi olla raakaa ja armotonta. Minulla tämän tarinan kanssa hieman nimittäin kävi niin, se jäi kauas, ulottumattomiini, koska se oli kiedottu niin taitaviin sanoihin, että tapahtumat niiden taustalla eivät tuntuneet enää merkityksellisiltä. Kun joku taistelee hengestään, ja silti runonomaisesti viimeisinä hetkinään pohtii aivan jotain muuta, tuntuu, etteivät nämä ole oikeita ihmisiä, oikeita ihmistarinoita, ja harvoin sitä itse samaistuu paperinukenohuisiin, keksityntuntuisiin kohtaloihin. Olisinkin kaivannut rohkeutta, heittäytymistä, vielä vahvempaa ilmaisua, sitä, että myös tapahtumien aika ja paikka olisi naulattu enemmän kulisseihinsa. Nyt oikea, säänpieksemä tulivuorisaarikaan ei päässyt täysin oikeuksiinsa, eikä päässyt 60-lukukaan, kun nämä asiat olisivat voineet tapahtua missä tahansa, milloin tahansa. Ja se jäi hieman harmittamaan, sillä vaikkapa Suomeen ja tähän päivään siirrettynä tämä tarina olisi vain ollut keskinkertainen, eikä sen juonikuviotkaan olisi kantaneet tarpeeksi. Siksi sen juurruttaminen, tapahtumapaikkojen kasvattaminen ja todeksi muuttaminen olisivat ainakin minulle olleet tärkeitä, luoneet ympäristöllään sen, mikä muuten jäi jo monesti kerrotun tuntuiseksi, joukostaerottumattomaksi.
Vaan eihän tämä kuitenkaan missään nimessä huono, tylsä tai suosittelemattomien pinoon joutava kirja ollut, ei missään nimessä. Itse en vain oikein siitä saanut sen täyttä voimaa irti, ja yritän pohtia miksi. Se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide, ja uskon vahvasti, että vahvuus tämän kauniuden takana aukeaa muille paremmin, ja tiedän useammankin lukijan lähipiiristäni, kenelle tätä uskaltaisin suositella. Kunnianosoitus suomen kielelle se ainakin on, ja onhan sekin jo hurjasti.
Tristania on kuitenkin muita lähinnä ihastuttanut, sellaisia arvioita löytyy muun muassa täältä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Täysien sivujen nautinto
Mulla odottaa tämä kirja lukupinossa, toivoisin kovasti pääseväni siihen jo käsiksi. Etenkin kirjan miljöö kiinnostaa, toivottavasti vaan en joudu kokemaan samanlaista pettymystä sen suhteen kuin sinä
VastaaPoistaEn mä varsinaisesti koe pettyneeni, en vain saanut tästä irti sitä, mitä monet muut ovat saaneet, olin lukenut vastaavia niin paljon pidemmällekin menneinä, ettei tämä vain ihan riittänyt enää niiden jälkeen. :) Toivottavasti antaa sinulle enemmän!
PoistaOlen aivan pihalla tänä vuonna (varsinkin kesällä ja syksyllä) julkaistuista kirjoista, mutta Tristaniasta on jopa minunkin korviini asti kantautunut sen verran ylistävää arviota, että menin varaamaan sen kirjastosta. Miljöön kuvaus ja kaunis kieli houkuttavat tarttumaan tähän, tosin ihan heti en sitä ehdi tehdä, niin paljon on muita kirjoja luettavana ensin.
VastaaPoistaLue ehdottomasti, tämä on monella tapaa aika kevytkin lukea, sopinee vähän kiireisempäänkin väliin mainiosti! :)
PoistaEn ole lukenut kirjaa, mutta harkitsen. Tuo kielen kauneus on vain meikäläisen kohdalla ollut aina aika ongelmallinen juttu: se nimittäin lähes joka kerta etäännyttää minut tarinasta. Kauniin kielen kanssa tulee mietittyä väkisinkin, onko teksti jotenkin "liian harkittua" ja sitten itse tarina jää ohueksi.
VastaaPoistaYmmärrän ja samaistun! Musta on vaan harmillista, kun ennen rakastin tällaisia kaikkein eniten, mutta nyt kun olen lähivuosina lukenut niin paljon enemmän kuin ennen, on se ohuus ja tietynlainen epäuskottavuus alkanut korostua, enkä oikein tahdo päästä niistä yli vaikka kovasti haluaisin! Mutta nyt vaan jumiin ja kun kieli ei tunnu ”todelliselta”, ei tunnu enää tarinakaan..
PoistaMinulle tämä oli käytännössä täydellinen lukuelämys. Rakastin tarinaa, kieltä, miljöötä, kaikkea. Vaikutuin todella syvästi, ihana huuma jatkuu edelleen, vaikka muita sivuja on jo monta sataa luettu Tristanian jälkeen. Huikeaa saada tällainen lukuelämys, kun tuntuu, että on hieman ähkyä, kyllästymistä ja tasapaksuja tuntemuksia ilmoilla.
VastaaPoistaIhan mahtavaa, tuo fiilis on kyllä lukemisessa kaikkein parasta. <3 Omaa seuraavaa hurmaantumista odotellessa!
Poista