torstai 14. syyskuuta 2017

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS
459s.
Otava 2017
Alkuteos: Den svavelgula himlen 2017
Suomentaja:  Laura Beck
Arvostelukappale

Apua.

Jos Kjell Westö kirjoittaa jotain uutta, se on minulle asia, joka syrjäyttää kaiken muun. Kun kirja on käsissäni, en pysty tarttumaan toisiin, mutten uskalla aloittaa sitä, etten pettyisi. Ja kun viimein aloitan sen, luen välissä muutaman muunkin, jotta se ei vain loppuisi. Sellaisista lähtökohdista minä luen kaiken, minkä Westö vain jaksaa (romaanimuotoon) kirjoittaa. 

Mutta.

Nyt on sen ihan rehellisen apua-huudon hetki. 
En nimittäin tiedä, pidinkö tästä kirjasta.

"Ja juuri silloin Stella sanoi, äänellä joka oli edelleen uninen ja käheä, sanat joita pidin kauniina jo silloin, mutta jotka tuntuivat vieläkin tärkeämmiltä nyt, kun on kulunut joitakin vuosia ja lähestyn kertomukseni loppua:
Déjà-vu? Mä olen aina ajatellut että se on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä. Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa."

Westön uusin romaani on sitä hänen tutuinta tyyliään. Se on sukupolviromaani Helsingistä, se on vaatimattomammista oloista tullut, nimettömäksi jäänyt nuori poika, joka tutustuu loistokkaan porvarisperheen nuoreen Alex-poikaan, hänen siskoonsa Stellaan ja elää elämänsä tuon voimakkaan sisaruskaksikon vierellä, tavalla tai toisella. Romaani lähtee liikkeelle hieman dekkarimaisesta murhayrityksestä, kelaa mitään paljastamma siitä aivan alkuun, ja luotaa läpi puolikkaan ihmiselämän aina 11-vuotiaasta viisikymppiseksi, lähiöistä  ja Taka-Töölöstä Lauttasaareen, riitojen, rakkauden ja muistojen kautta. Toisin kuin ehkä edellisissä, tämän kirjan vahvuus ja sanoma ovat pitkästä aikavälistä huolimatta tässä päivässä, ajankohtaisuudessa ja kantaaottavuudessa, ja silti samalla syvällä kahden perheen ja suvun, päähenkilön oman sekä Rabellin sisarusten, mikrohistoriasta, jonka kautta Westö maailmaa ja sen heilahduksia tyynesti sivusta seuraten kuvaa.

Palatakseni aiempiin Westön kirjoihin, luin ensimmäiseni, Leijat Helsingin yllä, jo 11 vuotta sitten Oslossa, ja rakastuin. Isän nimeen ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet myös ihania ja tärkeitä kirjoja, mutta suosikiksini on noussut ehdottomasti Missä kuljimme kerran sekä Westön edellinen, hieman erilaisella lähestymistavalla kirjoitettu Kangastus 38. Westön tyyli on siis tuttu, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että lukisin vaikka aidanpäistä, jos Westö niistä keksisi kirjoittaa. Mutta suvuistahan hän lähinnä, kuten nytkin.

Alkuun tässä se tuttuus juuri hurmasikin. Se, etten edes tuskastellut hitauden ja alkukankeuden, runsaan henkilögallerian, kanssa, kun tiesin, että niin Westön kanssa nyt aina vain käy. Tutustuin hiljalleen päähenkilöön, Rabellien perheeseen, äitiin ja isään, heidän sukujensa tabuihin, sivuhenkilöihin, kaikkiin, ketä tässä lämpimästi mukaan jaksettiin ottakaan. Hyppäsin kyytiin metatasoihin, kirjoittamisesta kirjoittamiseen, näennäisen alkuperäisen kirjoittajan, Westön itsensä siis, kaltaiseen päähenkilöön, joka hän ei kuitenkaan ole. Onnistumisiin ja epäonnistumisiin, lapsen suhteeseen vanhempiinsa, ja suureen ja eroottiseen rakkauteen, joka kaatuu kerran jos toiseenkin omaan voimakkuuteensa.

Mutta se, mikä tässä oli hieman vaikeaa, olikin se, ettei se meinannut lähteä vielä puolivälissäkään. Tai jos lähti, lähti jotenkin hieman epätasaisesti pudoten taas kuoppaansa, hidastaen vauhtiaan, vähentäen voimakkuuttaan. Enkä tiedä, oliko tämä nyt enemmän ja syvemmin kirjoitettu kuin koskaan ennen vai vähän pakotettu ja teennäinen, henkilönsä ensimmäisen kerran ikinä etäälle ja yksipuolisiksi jättävä vai sittenkin jollain huomaamattomalla tavalla lähelle tuova. Ja oliko se Kangastus 38:n pienen juonitwistin ja erilaisen intensiteettitason jälkeen paluu tuttuun ja turvalliseen, vai toisintoon, joka oli jo kirjoitettu ei vain kerran, vaan ainakin kahdesti tai kolmesti. Ja oliko se sen vahvuus vai heikkous. Ja tykkäsinkö minä tästä. Vai voinko sanoa sitä edes vielä kun lopetin lukemisen 20 minuuttia sitten. Oliko siinä liikaa kaikkea vai liian vähän. Selviääkö se minulle vai onko selviämättä. Ja näinkö tosiaan aion kirjoittaa tämän postauksen loppuun saakka.

En ehkä sentään. 

Tämä uusin ei ollut Westön helpoin, siis minulle. Se ei ollut se, jonka parissa ollaan kuin vanhan ystävän kanssa 5 vuoden tauon jälkeen, kun kaikki jatkuu itsestään siitä mihin viimeksi jäätiin. Se on ennemminkin se tapaaminen, jossa kumpikin on osannut kaivata toista, mutta välissä ollaankin kasvettu ja muututtu, ja vaikka edelleen toisista pidetäänkin, ollaan pidetty lähinnä siitä mielikuvasta, joka kummallakin on menneestä minästä ja toisesta, eikä nykyisestä, kasvaneesta ja kokeneesta. Sellainen tapaaminen on varsin hankala. Ainahan sitä ymmärtää, että itse on henkisesti kypsynyt ja muuttunut, mutta että se toinenkin, tavalla jota ei osannut ennakoida. Ja sen käänteen voi joko kokea niin haastavana, että jatkaa mieluiten vain eri suuntiin tai sitten voi päättää, että tutustuu siihen uuteen toiseen uudelleen. Ja katsoo mihin se lähtee.

Että ehkä me nyt lähdemme Rikinkeltaisen taivaan kanssa hieman tutustumaan ja tunnustelemaan toisiamme, katsomaan ajan kanssa onnistuimmeko säilyttämään ystävyytemme. Ei tämän kuulukaan olla toisinto Leijoista, vaikka se välillä vähän kopiolta siitä tuntui, eikä pelkästään juonivetoinen, kuten edellinen enemmän oli. Se on ihan omansa. Ja vaikka sitä lukiessa olikin hauska etsiä tiettyjä yhteyksiä, samankaltaisuuksia ja siltoja aiempiin teoksiin, se oli silti täysin itsenäinen, eteenpäin kasvanut ja kypsynyt. Vaikka junnasikin paikoillaan. Tai oli junnaamatta. Mutta sitten yllätti lopun ajankohtaisuudellaan. Ja meinasi hermostuttaa tietynlaisena stereotypia kuvauksenia mustasukkaisesta ja omistushaluisesta muslimipojasta, ainahan ne sellaisia vain ovat. Mutta selittikin sen itse myöhemmin parhain päin. Vaikka onkin näin ristiriitainen. Mutta silti jo, ihan vähän ainakin, rakas ja tärkeä. Tämäkin.

8 kommenttia :

  1. Laura, miten hienoja ovatkaan etenkin viimeiset kappaleesi. Teet suhdetta kirjaan tyylillä.

    Minun ei ollut aikomus tähän mitään kirjoittaa, sillä minä niin pitkästyn Westön kirjojen kanssa, mutta kirjoituksesi oli vaan niin hyvä. Mieheni on lukenut jonkin verran Westötä ja hän sanoi heti, että 'nämä ovat sinulle liian laimeita, kuin jo tapahtunutta, ei mitään uutta länsirintamalta.' Tavallaan tällaista kirjallisuutta on kirjoitettu jo vuosikymmeniä eli toisinnon toisintoa. Se on erityistä, että saa kokea/lukea jotain uutta, kuten vaikka Kallandin esikoinen!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Leena! <3

      Ja toisintoa kyllä, kun on välillä toisintoa kirjailijan omastakin tuotannosta, mutta minua puhuttelee hurjasti myös se, miten joku osaakin lukea niin tarkkaan arjenkin nyansseja, ihmissuhteita ja pieniä yksityiskohtia, kirjoittaa niistä lähes 500 sivua ja onnistua siinä arjen kauneuden kuvaamisessa kerta toisensa jälkeen. Vaikka tätä toki on paljon, harva siihen yltä näissä mittasuhteissa. Joskus kaikkein erityisintä kun onkin ihan vain tavallisuus.

      Mutta ymmärrän ehdottomasti, tällainen viipyilevyys ei ole kaikille, ja elämä on ehdottomasti liian lyhyt sellaisten kirjojen lukemiseen, jotka eivät tunnu omilta! Mutta tuo Kalland voisi kyllä minulle tuntua, pitää kokeilla sitä itsekin, siitä on kirjoitettu niin kauniisti ympäri kirjablogeja. :)

      Poista
  2. Minulle jäi hieman epäselväksi, mihin kirja otti kantaa. Sandrinen kuvaprojektia myös arvostellaan pinnalliseksi. Minusta teema oli liimattu loppuun, useimmat bloggarit ovat siitä pitäneet, minä en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän täysin, minäkään en varmaan olisi, jos kirja ei olisi ollut Westön. Mikä nyt sinänsä on ehkä hieman kyseenalainen syy, mutta kai sitä välillä voi sallia itselleen hieman objektiivisemmankin lukukokemuksen. Loppu oli minustakin hieman hätäisesti yhteenkasattu, jäi aika laimeaksi koko muun tarinan rinnalla, koska teemasto ei ollut mitenkään läpileikkaava, vaan juuri kuten sanoit, aika päälleliimattu. Kuvaprojektikin oli ideana hyvä, mutta sen syvempi tematiikka, kuten esimerkiksi myös muistojen "väärentymisen" ajatuskin, mutta olisivat todella kaivanneet syvempää käsittelyä.

      Poista
  3. Kiitos Laura tuosta Mutta-sanasta. Luulin jo, että olen ainoa jolle tämä kirja ei räjäyttänyt pankkia. Tuskailen juuri mitä tästä kirjoitan. Hävettää myöntää, mutta jopa pitkästyin tämän kirjan kanssa ja luin sen ahmien loppuun vain siksi että pääsisin jo seuraavan kirjan kimppuun. Olen kyllä pitänyt Westön kirjoista aiemmin, mutta monta on vielä lukemattakin. Kangastus 38 odottaa lukupinossa, aion lukea sen ennen kuin menen katsomaan siitä tehtyä näytelmää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kangastus 38:n kanssa ei ainakaan pitäisi joutua pitkästymään, sen uskoisin! Mutta juu, tämä on tosiaan ajan myötä laimentunut entisestään, harmittaa hieman kun olisin niin kovasti halunnut tästä pitää. Mutta ehkä Westökään ei voi aina onnistua, Kangastuksen kanssa oli jo aiemmin jonkinlaista "uudistumista" hieman havaittavissa, tässäkin tavallaan ehkä, mutta se ei ollut riittävällä intensiteetillä kurottu kasaan. Toivottavasti nautit kuitenkin tuosta aiemmasta sekä teatteriesityksestä, se pitäisi minunkin kyllä ehdottomasti nähdä. :)

      Poista
  4. Minustakin jännitteessä tapahtuu jokin notkahdus puolivälin paikkeilla. Jossain määrin menetin kiinnostukseni tarinaan ja henkilöihin ja ihmettelin, mitä vielä on luvassa, kun jo "kyllästytti". Mutta sitten onneksi kokonaisuus on kuitenkin jälleen kerran eheä ja mietitty. Ei nouse Westö-suosikkieni joukkoon, mutta tuskin sinne on millään kirjalla enää mitään asiaa muutenkaan, haha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sama fiilis kyllä, ihan hevillä ei Westö itsekään jo aiempia parhaitaan voita, kun siihen ei pysty oikein muutkaan! Minä olin itse muutamaan lankaan tässä hieman pettynyt, ne jäivät jotenkin kesken, tai ainakin niiden ohi kiirehdittiin vähän liiankin suurella hopulla. Mutta tuttua Westötä tämä kyllä oli, hyvässä ja pahassa!

      Poista