DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

 FRANÇOISE VERGÈS : DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

148s. 

Tutkijaliitto 2024 

Alkuteos: Un Féminisme Décolonial, 2019

Suom. Anna Tuomikoski

Ajatteletko, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa? Oletko siinä uskossa, että koska meillä on ollut jo yksi nainen presidenttinä ja useampi pääministerinä, naisten määrä lisääntyy sekä pörssiyhtiöiden johdossa että asiantuntijatehtävissä, tasa-arvo olisi aidosti ottanut selvän harppauksen kohti valmista maailmaa, jossa ehkä korkeintaan on vielä muutamia pieniä rippeitä korjattavana? Oletko aivan varma, että räikeä orjuus ja kolonialismi on historiaa, ja olemme siirtyneet oikeastaan historian tuolle puolelle, moderniin nykyaikaan, kulttuurievoluution viimeiselle portaalle?

Jos vastasit edes yhteen kyllä, voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin omaksunut hienosti kulttuurisen liberaalipatriarkaatin. Siis kapitalistisen epätasa-arvon, joka on vain kuorrutettu valkoisella kermalla. Kirjaimellisesti. Réunioninlais-ranskalaisen Vergèsin pamfletti dekoloniaalisen feminismin tärkeydestä jälkikoloniaalisessa maailmassa muistuttaa piinallisen suoraan siitä, kenen varaan valkoinen ja länsimainen tasavertaisuus on rakentunut: globaalin etelän rodullistettujen naisten. 

x

Ranskan merentakaisessa deparmentissa Réunionilla syntynyt ja kasvanut Françoise Vergès on politiikan ja historian tutkija, elokuvatuottaja, kuraattori ja aktivisti, jonka työ keskittyy erityisesti jälkikolonialistiseen tutkimukseen ja dekoloniaaliseen feminismiin. Dekoloniaalinen feminismi on hänen alkuvuodesta käännetty pamflettinsa, joka asettuu suoraan mustan feminismin kaanoniin yhdessä alan pioneerien Angela Y. Davisin ja Audre Lorden sekä tuoreempien aktivistien kuten Minna Salamin ja Amia Srinivasanin seuraan. Vergès yhdistää analyysissään globaalin etelän näkökulman antikoloniaaliseen teoriaan, ja tarkastelee dekoloniaalisen feminismin historiaa etenkin marxistisesta ja antikapitalistisesta näkökulmasta. Dekoloniaalinen feminismi onkin siis ehdottomasti jokaisen nykyfeministin must read -teos, ainakin jos halutaan tavoitella tasa-arvoa, joka on irrallinen kolonialismista, rasismista ja rakenteellisesta sorrosta.

Vergésin teos valottaa vahvasti oman olemassaolonsa välttämättömyyden: kun koko läntinen yhteiskunta perustuu globaalin etelän riistämiselle ja rodullistettujen kehojen loppuun kuluttamiselle, on oma valkoinen käsityksemme tasa-arvosta hyvin ristiriitainen sen perimmäisten tavotteiden kanssa. Itseasiassa se ei ole tasa-arvoa ollenkaan, se on sekularisoitunutta patriarkaatia, jossa naisten näennäinen tasavertaisuus piilottaa alleen luokka- ja rotuyhteiskunnan, ja antaa valtaa vain ja ainoastaan sellaisille naisille, jotka suostuvat pelaamaan kapitalismin ehdoilla. Vergés osoittaa jopa nykyfeminismin, siis sen sellaisen chimamandangoziadichielaisen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -feminismin olevan oikeastaan loistavaa polttoainetta jopa sen näennäiselle viholliselle, äärioikeistolle, ja hän näyttääkin varsin kiistatta, miten Ranska on institutionalisoinut feminisminsä koskemaan vain ja ainoastaan valkoisia naisia. (Vergésin väite feminismin äärioikeistolaistumisesta voi tuntua alkuun kummalta, mutta kun sen asettaa suomalaiseen kontekstiin, emme me oikeastaan olekaan aivan niin kaukana ranskalaisista valkoisista sisaristamme: eipä ole vuottakaan, kun eräskin valtioinvarainministerinä toimiva Riikka puolusteli omaa vuoden 2019 bloggaustaan "naisista mustissa säkeissä" juurikin tasa-arvokysymyksellä, minkä nieli jopa muutenkin varsin kuistilla seikkaileva pääministerimmekin.)

x

Dekoloniaalinen feminismi on jaettu kahteen osaan, On valittava puolensa: dekoloniaalinen feminismi -kattoteeman alla kulkevaan, eheään tekstikokoelmaan sekä toiseen vastaavaa, loppupuolen 2000-luvun sivistystehtäväfeminismin kehitysvaiheisiin. Ensimmäinen osa purkaa nimensä mukaan osiin antikolonialismin merkityksellisyyden osana feminististä liikehdintää tarkastellen aihetta eurosentrisyyden sekä valkoisten naisten tuottaman tiedon kritiikin avulla kun taas toinen osa purkaa liberalistisen jälkikolonialistisen yhteiskunnan kolonialistista luonnetta näyttäen, miten valtavirtafeminismi unohti globaalin etelän naiset tasa-arvotaisteluistaan kokonaan, ja valjasti jopa oman liikkeensä tosiaan islamofobian ja rasismin varaan. Kokonaisuus on terävä, perusteltu ja äärimmäisen taiten lähteistetty, Vergésin erityisasiantuntijuus on näinkin tiiviin ja pamflettimuotoon puetun teoksen äärellä lähes käsinkosketeltavissa. Vergés ei pelkää haastaa ja kritisoida, ja hän tekee sen niin perusteellisen hyvin, että faktat puhuvat puolestaan; sen kummempaa palopuhetta niiden rinnalle ei tarvita.

Vergésin teos tuo kiistattomasti esiin sen, miten vahvasti koko länsimainen yhteiskunta on rakennettu globaalin etelän selkänahasta. Valkoiset naiset käyvät töissä, koska rodullistetut ihmiset hoitavat heidän lapsiaan. Koko sairaanhoitojärjestelmämme on lähellä romahtamista, mutta myös Suomessa haaveillaan kokoomuslähtöisesti halpatyövoiman tuomisesta Aasian matalan elintason maista paikkaamaan työvoimapulaa sen sijaan, että se tekisi hoivatyöstä sellaista, että se vetäisi itse tekijöitä puoleensa. Ja toisaalta: me valkoiset olemme myös itse jälkikolonialistisessa maailmassa niin korkean koulutuksen ja elintason perässä, ettemme enää edes suostu tekemään työtä, joka valuu maahanmuuttotaustaisille ihmisille: roskamme kerää todennäköisesti musta ihminen, rappukäytävämme siivoaa rodullistettu nainen ja lapsemme ja vanhuksemme hoitaa kaukaa kiikutettu korvaustyöntekijä. Hyvinvointimme perustuu puhtaalle rakenteelliselle rasismille, mutta oma mukavuudenhalu estää näkemästä sitä, sillä on niin mukava syödä näkymättömän ihmisen tekemää hampurilaista, joka on ilmestynyt näkymättömän ihmisen kuljettamana ovemme taakse. Olkoonkin, että se näkymätön kokki on saattanut olla kotimaassaan arvostettu lääkäri ja näkymätön Wolt-kuski nigerialaistaustainen yhteiskuntatieteiden maisteri Itä-Suomen yliopistosta, heidän paikkansa on niin kyseenalaistamatta olla palvelijoitamme niin omassa maassamme kuin kotimaissaankin dumpatun jätteemme keskellä, että maailmassa on hyvin helppo sokaistua sille, kenen varassa me täällä todellisuudessa seisommekaan.

x

Kolonialismi ja orjuus ei ole kadonnut minnekään, ja institutionalisoitunut feminismikin on karkaamassa pahimmillaan äärioikeiston käsiin. Kun olemme jo orjahistorian avulla saaneet afrikkalaistaustaiset ihmiset pidettyä näihin päiviin saakka epäinhimillistettyinä ja olemme onnistuneet eksotisoinnin kautta toiseuttamaan aasialaiset, on viime vuosikymmeninä noussut islamofobia viimeisiä lännen valloittamia viha-alueita, joiden ansiosta voimme kutsua itseämme jälleen maailman herroiksi. Siksi yhdyn täysin Françoise Vergésin länsimaisen feminismin kritiikkiin ja sanon sen, minkä hän sanoo rivien välissä: niin kauan kun feminismi ylläpitää rakenteellista rasismia, se pelaa vain ja ainoastaan patriarkaatin ja äärioikeiston pussiin. Ja niin kauan kun me unohdamme globaalin etelän ihmiset ja heidän oman tasa-arvoliikkeen sukupuoleen katsomatta, ei meidän toimintamme ole täällä lännessä todellista tasa-arvoa  nähnytkään.

Helmet-haaste 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

PIKKUPORVARIT

ANNA KONTULA : PIKKUPORVARIT 

- POHDINTAA AIKAMME HENGESTÄ

194s.

Into 2021

Sosiologi, yhteiskunnallinen keskustelija ja vasemmistoliiton kansanedustaja, eduskunnan ainoa avoin kommunisti Anna Kontula on yksi ehdottomia suosikkiajattelijoitani tämän hetken poliittisessa keskustelussa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on jäänyt kuitenkin tähän asti baille huomiotani, kunnes nyt kesäisenä mökkiviikonloppuna tartuin Kontulan tuoreimpaan teokseen, Pikkuporvareihin.

"Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon."

Pikkuporvari on alle kaksisataasivuinen pamfletti, joka purkaa pikkuporvariutta niin historian, nykypäivän, harhaisen hallinnan, ulkokultaisuuden, mukavuudenhalun sekä yhteenvetona ilmiön vaarallisuuden näkökulmasta. Kontula taustoittaa teoksensa sekä kulttuuri- että tiedelähtein, nostaa esiin jo sata vuotta vanhan pikkuporvarikritiikin ja peilaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä analyysia nykypäivään. Mitä tekemistä valkoisella sohvalla on fasismin kanssa ja miksi pikkuporvalillisuus ei ole vain elämäntapa muiden joukossa? Näihin kahteen, sekä myös moneen muuhun kysymykseen Kontula vastaa rauhaisaan, mutta varsin ytimekkääseen tapaansa.

Kontulan pamfletti alkaa pikkuporvariuden kritiikin historialla, ja se valottaa oivallisesti kulttuuriälymystöstä lähtenyttä porvariston väheksymistä, joka ajan myötä vakiintui vahvemmin myös poliittiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Kontula yhtyy tähän kritiikin kaanoniin, mutta tekee sen harvinaisen hyvin: siinä missä esimerkiksi nykyesseistiikka tapaa kovin helposti tarkastella tällaista keskiluokkaista normistoa ikään kuin ulkoa, ylhäältä ivallisesti tyhjyydelle naureskellen, Kontula osaa nähdä myös pikkuporvarin kriitikossa itsessään. Pikkuporvarius on paljon enemmän kuin näkymättömyysmaalilla kadotettua yhteiskuntaluokkaymmärrystä, se on itseasiassa yhteiskuntamme normatiivinen tila, johon sekä media, julkinen keskustelu että jo koululaitoskin ihmisiä jatkuvasti ohjaa, eikä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ole järin mahdollista elää sen ulkopuolella, ei ainakaan täysin. Kontula näyttää ja paljastaa, kritisoi ja varoittaa, mutta vertaiselta toiselle, tarjoten vaihtoehtoja.

"Petos on kaksinkertainen, sillä niin paljon kuin pikkuporvari suorittaakin, niin paljosta kuin hän luopuukin, ei hän koskaan saa täyttä rauhaa ja turvallisuutta: jokaisen torjutun riskin tilalle kasvaa uusi uhka, jokaisen hallintaan saadun yksityiskohdan takana vaanii uusi kaaos. Mutta pikkuporvari ei uskalla sanoa sopimustaan irti, vaan syyttää itseään saamattomuudesta ja itsekurin puutteesta, ja yrittää vielä kovemmin. Ja vielä, ja sitten vielä."

Tällainen kritiikki on enemmän kuin paikallaan, sillä pikkuporvarius ei ole mikään elä ja anna muiden elää -henkinen yhteiskuntaluokka, vaan ennemminkin  moraalinvartija. joka vaatii kaikilta muilta omaan normatiiviseen elämäntapaansa mukautumista. Pikkuporvaristo on se ihmisryhmä, joka pyrkii määrittämään niin yhteisöjen liikkumavaraa kuin yksilön subjektiviteettia, eli sitä tilaa, jossa jokainen meistä elää, tekee valintoja ja hahmottaa mahdollisuuksiaan. Pikkuporvariston hallinta ei ole suoraa suvereenivaltaa, vaan se on puheeseen ja rakenteisiin piilotettua hallintaa, yhteinen sosiaalinen kuvitelma, että yksilöt itseasiassa haluavat elää, kuten pikkuporvarit edellyttävät. Se, että keskiluokassa nyt vain satutaan ihannoimaan vaikkapa luonnollista kauneutta, hyviä pöytätapoja, tupakoimattomuutta sekä jäntevää ja urheilullista vartaloa, ei ehkä olekaan ihan niin sattumanvaraista kuin voisi kuvitella. Se, että keskiluokassa itseasiassa paheksutaan kaikkea edellämainittujen vastaista onkin nimittäin vallankäyttöä. Kontrollointia, hallintaa ja normittamista, vaatimusta heidän kapeaan muottiinsa mahtumisesta, naiivia kuvitelmaa, että kuka tahansa voi olla kuin he tekemällä vain ne samat valinnat, jotka he itse ovat elämänsä varrella tehneet. Ajojahti on kuitenkin omanlaisensa ikiliikkuja, sillä pikkuporvarius perustuu nimenomaan eronteolla alempaan luokkaan, jolloin säännöt muuttuvat sitä mukaa mikä pikkuporvaristoa parhaiten milloinkin hyödyttää.

"Ja kun liekit kuitenkin lopulta pääsevät liian lähelle eikä keskiluokkainen status tunnukaan enää antavan suojaa, katoaa pikkuporvarin tolkku. Hetkessä nousevat vieraspelon, moraalipaniikin, kontrollivaatimusten ja sijaisuhrien kaltaiset ilmiöt, joiden toimintalogiikka on populismi. Kun oikea ongelma on liian monimutkainen ratkaistavaksi, liian pelottava katsottavaksi tai liian lähellä kiellettäväksi, vaihtakaamme ongelmaa! Keksikäämme tilalle sellaisia, joita pystymme hallitsemaan, jotka mahtuvat paremmin pieneen ja säntilliseen arkeemme."

Pikkuporvarit on siis onnistunut ja kokoonsa nähden kattavaksikin kutsuttava teos, jota voi lämmöllä suositella kaikille yhteiskunnasta kiinnostuneille henkilöille. Se voi olla paikoin kiusallista luettavaa, sillä on aina hieman selkäpiitä karmivaa saada itsensä kiinni pikkuporvariudesta, siltä meistä kukaan tuskin täysin voi välttyä. Se muistuttaa kuitenkin, ettei pikkuporvarius ole annettu tila, vaikka se sellaiseksi yrittääkin asettua, vaan yhteiskunnalisesti rakentunut normijärjestelmä, joka on aivan yhtälailla purettavissa kuin rakennettavissakin. Purkaminen vain vaatii tietoisuutta ilmiöstä ylipäätään, johon Pikkuporvarit on varsin oivallinen alkuteos. Ja antaa se jotain jo aiheesta enemmänkin lukeneille, vähintäänkin mallia siitä, miten yhteiskuntakritiikkiä voi kirjoittaa myös solidaarisuudesta käsin.

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA

246s.

Like 2017

Like on kunnostautunut tänä vuonna vahvojen esseekokoelmien julkaisussa. Ensin luin Gayn Bad Feministin toukokuussa, sitten Hubaran Ruskeat Tytöt syyskuussa. Kun lokakuussa bongailin ennen kirjamessuja Paleface-räppärinäkin tunnetun Miettisen Viidennen Maamme-kirjan julkaisu-uutisen, kiinnostuin välittömästi. Hetken sain tätä kirjastosta jonotella, mutta varsin pian tämän pääsen palauttamaan vuoroon jo seuraavalle, sillä alle vuorokaudessa se tuli lopulta luettua läpi.

"Käynnissä ei ole pakolaiskriisi vaan empatiakriisi. Nyt jos koskaan tarvitaan ihmisarvonpuolustajia, ihmisluonnonsuojelijoita (ⓒ Mikko Salmi). Ongelma on laajempi. Tehtiin kuntauudistus. Seuraavaksi tarvitaan ihmiskuntauudistus."

Miettisellä on paljon asiaa, sen olen huomannut jo häntä sosiaalisessa mediassa seurattuani. Paleface on mielipidevaikuttaja, rohkea esiintulija, joka ei pelkää räpätä marginaalista, olla pienempien puolella, puhua (mielestään) järkevämmän päihdepolitiikan puolesta, kritisoida öyhöttävää "maahanmuuttokriittistä" porukkaa kun tarve vaatii. Palefacen Me emme suostu pelkäämään -Youtube-videolla on lähes 800 tuhatta katsojaa, ja sanoma on selvä: meitä ei pelotella maahanmuuton vastustamiseen käytetyllä, lähempää tarkastelua kestämättömällä rummutuksella, meihin ei vastakkainasettelun tematiikka tehoa. Ja kuten odottaa saattaa, Miettisen kirjoittaessa tiivistä pamflettiaan, saa kaikki ylläkin mainitut näkökulmat vielä tarkempaa tarkastelua räppärin ja yhteiskuntavaikuttajan terävän kynän alla.

Viides Maamme-kirja on asiallinen ja anteeksipyytelemätön katsaus Suomeen, vähän sen historiaankin, mutta ennen kaikkea nykytilaan ja siihen miten tähän ollaan tultu. Miettinen ruotii niin poliisien asemaa yhteiskunnassa, maahanmuuttoa, Natoa kuin omaa asemaansa Suomi 100 -hankkeen hallituksessakin, juuri siinä samaisessa, josta eräänkin hallituksesta taannoin pudonneen puolueen uusi keulahahmo koki tarpeelliseksi tehdä oikein virallisen valituksen, eihän nyt herranjestas väärin ajatteleva ihminen voi olla näin isäm maallisessa hankehallituksessa mukana! Ja mainion sanavalmiisti Miettinen asioihin kantaa jälleen ottaakin, omasta vasemmistolaisemmasta näkökulmastaan, monipuolisesti ja helppolukuisesti, verrattomasti puhe- ja kirjakieltä yhdistellen. 

Olen Palefacen kanssa monistakin asioista hyvin samoilla linjoilla, pyörin samojen some-kuplien reunamilla, tunnen samat tyypit ja kohua herättäneet gatet Per natsi -kampanjoista tämänvuotisiin alpakoihin. Se osoittautui kirjan kannalta ehdottomaksi eduksi noin itseni kannalta, mutta hieman pohtisin vielä tarkemmin sitä, mitä tämä antaa niille, joille päivystävä anarkisti Suvi Auvinen ei ole nimenä tuttu tai joka ei tiedä mihin Eilen me naura -otsikko viittaa. Toki Google on keksitty, ja lukija voi ottaa itsekin selvää, mutta välillä taustoittamatta jättäminen, ihan vain olettaminen, että muut tietää koska mäkin tiedän, jätti kuitenkin vähän etäisen fiiliksen käsiteltävää asiaa kohtaan. Kun esimerkiksi vihapuhetta tökkinyt #suvakkihuora-luku jäi hieman valjuksi, puolivillaisella sörkätyksi muurahaispesäksi, tuli luvun luettua päällimmäiseksi olo, että vihapuheen saaja on itse vastuussa saamastaan "palautteesta", jos julkisesti asioihin kantaa ottaa. En usko, että Miettinen tätä ihan näinkään tarkoitti, mutta vaikka hän itsekin internetissä sitä luokattominta kuraa niskaansa saa, huomasi tekstistä, ettei oma kokemus silti ihan tavoittanut esimerkiksi todella tärkeän Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksen diskurssia aiheen ympäriltä. Tai ainakaan se ei valitettavasti tekstistä lukijalle asti tarpeeksi voimakkaasti välittynyt. 

Kriittinen ja ajankohtainen tämä teos oli olematta kuitenkaan provosoiva. Miettinen perustelee, laajentaa ja esittelee asiat rauhallisesti, ja vaikka osaa hänen mielipiteistään en itse allekirjoita tällaisenaan, koin saavani lukea rauhassa ilman vastakkainasettelua hyviksistä ja pahiksista. Sillä olisi ollut potentiaalia hivenen suurempaan paneutumalla enemmän muutamiin vähän hätäisesti käsiteltyihin asioihin paremmin ja toisaalta taas tiivistämällä jokusta name droppailulta vaikuttavaa lukua, jotka istuivat kokonaisuuteen vähän muita teemoja kankeammin, mutta oli se näinkin todella paikallaan. En ainakaan vielä ole tähän muissa kirjablogeissa törmännyt, mutta toivottavasti törmään jatkossa. Näitä ajatuksia ja niistä heräävää keskustelua olisi mielenkiintoista käydä muuallakin kuin Twitterissä.

(PS! Karri & co! Pilkkusäännöt! Jos jokaisesta tässä teoksessa esiintyvästä väärässä ja aivan ylimääräisessä välissä olleesta pilkusta annettaisiin euro Per natsi -tyyliseen kampanjaan, olisi loppusumma jo seuraavalla sadalla tuhannella! Yksi oikolukukerta lisää olisi todennäköisesti muutenkin tehnyt tämän kirjan kanssa vielä ihmeitä.)