keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
288s.
Otava 2017
Arvostelukappale

Törmälehdon kaunis esikoinen, Vaikka vuoret järkkyisivät pyöri alkuvuodesta kirjablogeissa, ansaitsi kehuja ja kauniita sanoja. Se oli korkealla omalla lukulistalla jo silloin, mutta jostain syystä - ehkä pienestä yliannostumisesta kotimaiseen kirjallisuuteen yleisesti, ehkä vähän liiankin joka tuutista vastaantulleena tämä kuitenkin jäi. Jäi tähän asti, kunnes yritin kesäkuussa uudelleen.

"Lettipäinen vanhus ojentaa kärrystä päärynöitä liikemiehelle, mutta katsoo silmiin minua. Koululaisia maleksii myöhempään vuoroon, lapset tönivät toisiaan ja osoittelevat hiuksiani. Omalla kaistallaan kiitävässä pikabussissa sulaudun vielä joukkoon. Katsominen alkaa täällä, missä kadut ovat harmaita ja vuoret nousevat maiseman laitamilla kaukana idässä." 

Elsa käy lukiotaan Kainuussa, ja nuoruudenkasvukipujen keskellä löytää liikkeen, vastauksen ja kaiun, Hengen ja helluntalaisuuden. Vuosia myöhemmin hän asuu Bogotassa, vuorten ja sissiliikkeiden keskellä Kolumbiassa, jossa usko on vahvaa ja vierellä kulkeva, sissien vankina vuosia virunut Manuel odottaa kieliään. Tarina kulkee vuoroluvuin kummankin Elsan tarinassa, lukioaikojen Kajaanissa kolmannessa persoonassa, nykyhetken Bogotassa minämuodossa. 

Aloitin kirjan lukemisen ensimmäistä kertaa jo kuukausi takaperin, viimeisillä bussimatkoilla ennen kesäloman alkua. Siihen se hieman sitten jäikin, tyssäsi niin tyypillisen lyyrisiin sanoihin ja lausemuotoihin, että alkoi jo hieman ärsyttää. Luin tosiaan viime vuonna varsin hurjan määrän kotimaista kirjallisuutta, ja nyt pidempään käännöskirjallisuuden parissa pyörineenä törmäsin varsin voimallisestikin tämän kanssa hieman liiankin tuttuun tunteeseen: nuorehkon kirjailijan esikoiseen, äidinkielenopettajan ensiromaaniin, jossa kieli on niin hiotun kaunista, lyyristä, kumpuilevaa ja herkkää, että koko tarina tahtoo hieman jäädä sen jalkoihin. Ja niinpä kirja jäikin lojumaan, kuukauden päiviksi hyllyn reunalle, muiden alkaessa ja loppuessa siinä välissä. Mutta joku tässä silti jäi kaihertamaan niin vahvasti, etten sitä kesken raaskinut jättää.

Kirja oli täynnä herkänkaunista kuvausta, haikeutta, etsimistä ja kaipuuta. Elsa päähenkilönä oli hahmona ehjä ja kokonainen, kirjan todellisuudessa realistisen hukassa. Sivuhenkilökaarti oli ihailtavan taitava, hienosti tarinaan uppoava joukkio erilailla ajattelevia, uskovia ja tuntevia hahmoja. Elsan uskon ja vanhempien epäilyn välinen kuilu oli lähes käsinkoskettavissa, ja sen kipuisuus tuntui omaan aikaan asti, yli järkkyvien vuorten ja etsikkoaikojen, sen raastavuus oli jotain, mitä olisi voinut itsekin kuvitella nuorempana kokeneensa. Bogota-osiot taas olivat herkullisen runsaita, aistikylläisiä ja monitahoisia, ja rinnakkainen kerronta toimi varsin mainiosti.

Eniten tässä kirjassa, sen erityisen hienoista henkilöistä huolimatta, pidin ehdottomasti siitä suurimmasta lankakerästä, uskonnosta, uskomisesta ja uskosta, kaikista niistä ristiriidoista ja tavoista miten joku uskoo tai on uskomatta. Olla riehakkaasti tai päätöksellä uskossa mukana, hieman hurahtaneesti tai eilen kello viideltä kääntyneenä. Elsa oli kulkenut pitkän tien seurakuntanuoresta nuoreksi ja uskossaan kipuilevaksi naiseksi Kainuusta maailmankolkkiin, odottaen jotakuta kenen kanssa rukoilla yhdessä, saada kielet Hengestä, tehdä todeksi jotain, mikä ei jostain syystä ihan täysin päättämällä tule. Se oli jotain mihin pystyy samaistumaan, vaikkei täysin samaa kipua olekaan kokenut, jotain hieman vierestä vain. Mutta toisaalta, onko sillä lopulta uskoa etsiikö uskoaan Jumalaan, Pyhään henkeen vai elämään yleensä, kun se raastavimmillaan voi olla pitkä ja kipuileva tie kohti omaa tapaansa olla ja elää?

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis ja vahva esikoisteos, joka uppoaa vahvasti kategoriaan haikean kauniit romaanit. Se nousee ylös välillä liiankin harkitusta kielestään ja kasvattaa tarinansa kerrontaansa suuremmaksi, ja onnistuu murtamaan epäileväisemmänkin mielen. Se ei ole höttöisen kepeä, muttei sorru liian raskaisiinkaan vesiin, se on sitä sellaista laadukkaan viihdyttävää kirjallisuutta, joka soi kauniisti ja jättää lukijalleen hyvän ja tunteikkaan olon. Se, riittääkö sen vahvuus erottumaan muista niin kovin samanlaisista edukseen, näyttää ehkä aika, mutta nyt sen takakansi on levollista laskea viimeisten sivujen päälle ja sanoa pitäneensä. Kukapa kauniista nyt ei pitäisi.

Helmet-haaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

8 kommenttia :

  1. Mukavan eri kulmasta kuvaat tätä kirjat kun mitä monissa muissa bloggauksissa on ollut.

    Nyt kun tämän lukemisesta on jonkun verran jo vierähtänyt niin huomaan Bogotan väreineen ja äänineen jääneen päällimmäisiksi. Ja tuo mainitsemasti suomalaisten uutuuskirjojen ähky. Pelkään, että kyseinen oireyhtymä on tullut mulle jäädäkseen. Kääks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo lueskelin muutamia muita alkuvuoden postauksia tästä uudelleen, välillä melkein tuntui että luettiin ihan eri kirjaa monen muun bloggaajan kanssa! Mutta kannatti antaa ajan kulua, olin näemmä muutamaankin kommenttiboksiin kovin epäilevästi tätä harkinnut, nyt puoli vuotta myöhemmin en moista enää muistakaan!

      Minä vielä vuosi sitten takaperin ihmettelin, kellä tällaista ähkyä kauniin kotimaisen keskellä muka voi olla, mutta täytyy näemmä jälleen poistua kuplasta ymmärtääkseen. Toivottavasti yllättäviä helmiä silti vielä mahtuu mukaan joukkoon ihan jo meidän ähkyyntyneidenkin piristykseksi!

      Poista
  2. Hieno kirjoitus tästä kirjasta, joka minullakin on lukulistallani. Voitin kirjan jostain arvonnasta ja kuvittelin ottavani sen joutuisasti lukuun, mutta en nähtävästi ottanut. Kauniissa kielessä on ristiriitaisuutensa. Tai siis kukapa ei kauniista kielestä pitäisi, mutta on taitolaji saada se lainehtimaan niin, ettei se hukuta alleen tarinaa ja lukijaansa, ajatuksia. Hieman on ristiriitaiset tunteet tämän kirjan suhteen, mutta kyllä minä sen vielä luen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ja niinpä se nimenomaan on, kauniin kanssa saa olla varsin taitava että siihen saa mukaan omaperäisyyttä ja persoonaakin. Mutta lue ihmeessä, ensimmäiset nelisenkymmentä sivua minullakin meni kieltä väännellen, sitten sen jo unohti kun tarina takana pääsi kunnolla käyntiin.

      Poista
  3. Olipa hauska tulla lukemaan kirjoituksesi, kun juuri postasin oman tekstini tästä samasta kirjasta. En päässyt kirjaan mukaan ihan yhtä hyvin kuin sinä tunnut päässeen, mutta siitä olen samaa mieltä, että tämän kirjan paras puoli oli ehdottomasti tuo uskonnon ja uskon kuvaus sekä se, kuinka Elsa kasvoi ja kipuili tuon oman uskonsa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni ei ilmeisesti olekaan, ja se oli yksi syy miksi tämä alkuvuodesta jäi lukematta, tuntui että joka toinen blogipostaus harmitteli samaa. Onneksi olin koko etäisyyden ehtinyt tässä välissä unohtaa, sillä minulle tämä osui ja upposi, tuntui että oltiin harvinaisenkin samalla aaltopituudella. :) Mutta se usko tässä ehdottomasti taitavimmin oli kyllä kuvattu, se vakuutti!

      Poista
  4. Ihailin kirjaa ja kirjailijaa kovasti, mutta mietin sittemmin, mikä kirjassa tekee sen, että moni on sanonut sitä jotenkin etäiseksi. Sinä sen sanoit, tuo kielen kauneus saattaa olla syy - ja sen nousu etualalle itse tarinasta. Halusin itse pysytelläkin vähän kaukana, uskonasioista aiheena, joten minua se ei haitannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ei tosiaan tässä myöskään, taisin päästä lähemmäksi kuin moni muu. Osittain johtui omakohtaisuuden tunteesta, osittain varmaan monesta muusta pienestä, mutta ymmärrän kyllä miksei kaikki täysin sisälle pääse. Mutta ihana tämä kyllä oli, mukava että kieli ei ollut se kompastuskivi sinullakaan!

      Poista